Oliko sinulla lapsuudenkodissasi lihavuuskammoinen vanhempi/vanhemmat?

Voin vain kuvitella, kuinka monen avpalstalaisten lapsista tulee juuri kaltaisiasi syyllisiä painostaan stressaajia.

Äitini oli aina laihiksella (edelleenkin). Itse olen ollut laihiksella jo 14vuotiaasta ja kytännyt painoani jatkuen, en osaa olla itseeni edelleenkään tyytyväinen 35-vuotiaanakaan. Ikinä en muista että mulle ois sanottu että oon hyvä näin kun olin teini. Suhtautumiseni omaani ja muiden painoon on sairaalloista ja yritän peittää sitä sekä olla tartuttamatta sitä lapsiuni että he osaisivat ja pystyisivät iloitsemaan itsestään sellaisina kuin ovat, itse en siihen pysty. Ja epäilen näkeväni itseni edelleenkin oikeata pyöreämpänä.

Eipä ihmeemmin. Jäi kyllä mieleen kun äiti puuttui isän viikonloppuisin ostamiin pullapitkoihin vaikka koko perhe olimme hoikkia, ja samaan aikaan vielä kauhisteli luisevia olkapäitäni.

Oli. Jatkuvasti laihduttava ja läskikammoinen äiti, joka oli koko ajan dieetillä tai paastosi. Äiti oli aina hoikka. Lisäksi nuorena laihduttanut isäpuoli, joka oli hoikka ja liikunnallinen.

Heidän aikansa kului hyvin, kun he lytistivät minua lihottuani murrosiässä.

Olen edelleen ylipainoinen. 

Isä oli jonkinverran, äiti ei varsinaisesti, vaikka ei kai hänkään olisi ylipainoa hyvällä katsonut. Minusta vanhempien kuuluukin kantaa huolta, ettei lapsi liho, mutta se tulisi tehdä fiksusti eikä niin, että siitä voi seurata neurooseja tai syömishäiriö. Meillä oli isän äiti samanlainen kuin isä, sekin vaikutti ajatuksiini. Kammosin nuorempana läskiä ja minulla oli lyhyehkö anorektinen vaihe, jonka sain onneksi itse ajattelulla menemään ohi. Sittemmin olen katsonut etten liho, mutta syön silti onneksi aika lailla mitä sattuu, mieluummin herkutellen kuin terveellisesti, mutta kunhan kaloreja ei tule liikaa. Ei ihan hyvä, mutta ei voi mitään. En kestäisi lihoa. Silti en kuulu todellakaan palstalla niihin, jotka näkee punaista ylipainosta muilla. Ylipainoinen on paljon parempi kuin syömishäiriöinen, se on vitsauksista vihoviimeinen.

Meillä sekä äiti ja isä olivat reippaasti ylipainoisia, yli satakiloisia. Äiti on ollut sairaalloisen lihava niin kauan kuin muistan. Meistä neljästä lapsesta kolme on ollut teini-iästä asti ylipainoisia ja yksi normaalipainoinen, koska se jostain syystä intoutui urheilusta jo lapsena. 

Isä ja äiti ovat syöttäneet meille herkkuja koko lapsuuden ja nuoruuden, mutta joka suupala on ollut syyllistämistä. Terveellistä ruokaa ei ollut tarjolla ja sitten sitä, mitä oli, mukamas säännösteltiin. Että älä syö puolta litraa jäätelöä kerralla, syö vain puolet siitä. Tai älä ota neljättä pullaa, ota vain kolme. Joka suupalaa muka tarkkailtiin ja "ihmeteltiin", kun oltiin niin lihavia kaikki. 

Minulle on jäänyt siis syvälle sisimpääni todella vinksahtanut suhtautuminen ruokaan. Ajattelen edelleen, että KAIKKI ruoka lihottaa. Ihan sama mitä syö, kaikki lihottaa. Ja herkkuja ei saisi syödä ikinä, ikinä, ikinä. 

Äiti meni lihavuusleikkaukseen viisikymppisenä, mutta eipä sekään ihan hirveästi vaikuttanut, kun ei muuttanut ruokailutottumuksiaan olennaisesti. Söi vain vähemmän, mutta samaa kuraa. 

Itse olen jojoillut koko aikuisikäni, paino on vaihdellut 60-105 kilon välillä (olen 168cm). Nyt olen 88 kiloa. 

Yritän ihan hirveästi olla siirtämättä tällaisia sairaita syömisongelmia omille lapsilleni.

Kyllä. Kaikki ihmiset arvotettiin ulkonäön eli käytännössä painon perusteella, millään muulla ei ollut väliä. Mistään muusta ei puhuttu kuin laihduttamisesta, lihomisesta, kaloreista ja painosta. Painoani tarkkailtiin viikottain ekalta alakoululuokalta asti, ja mummo kaivoi tarvittaessa 30-lukulaisen lääkärikirjansa esiin, josta seurasi normaalilapsen pituus- ja painokehitystä verraten niitä lukuja pilkuntarkalleen minun lukuihini. Luokkakuvasta aina vertailtiin, kuka oli minua lihavampi ja rumempi tai laihempi ja nätimpi.

En ole koskaan kehittänyt normaalia suhdetta kroppaani saati syömiseen. Painoni jojottelee, mutta oli se miten alhaalla tahansa, näen itseni aina lihavana. Mieluummin miettisin muita asioita elämässä, mutta kun on hyvin aivopesty penskana niin ei tästä eroon pääse.

T: N41

Vierailija kirjoitti:

Kyllä. Kaikki ihmiset arvotettiin ulkonäön eli käytännössä painon perusteella, millään muulla ei ollut väliä. Mistään muusta ei puhuttu kuin laihduttamisesta, lihomisesta, kaloreista ja painosta. Painoani tarkkailtiin viikottain ekalta alakoululuokalta asti, ja mummo kaivoi tarvittaessa 30-lukulaisen lääkärikirjansa esiin, josta seurasi normaalilapsen pituus- ja painokehitystä verraten niitä lukuja pilkuntarkalleen minun lukuihini. Luokkakuvasta aina vertailtiin, kuka oli minua lihavampi ja rumempi tai laihempi ja nätimpi.

En ole koskaan kehittänyt normaalia suhdetta kroppaani saati syömiseen. Painoni jojottelee, mutta oli se miten alhaalla tahansa, näen itseni aina lihavana. Mieluummin miettisin muita asioita elämässä, mutta kun on hyvin aivopesty penskana niin ei tästä eroon pääse.

T: N41

Kuulostaa aivan meidän perheeltä. Juuri noin se oli meilläkin! Olen sinua muutaman vuoden vanhempi ja edelleen se vanhempieni pieni tyttö, joka ei saanut lihoa. Olin pienenä ihan laiha, teini-iässä hoikka, lihoin vasta kun aloin raskausaikana pelätä lihomista (isän ennustus) ja lapsen saatuani aloitin jatkuvat laihdutuskuurit normaalipainon alarajoilla ja seurauksena oli vuosikymmenten jojoilu.

ap

Vierailija kirjoitti:

Äitini oli aina laihiksella (edelleenkin). Itse olen ollut laihiksella jo 14vuotiaasta ja kytännyt painoani jatkuen, en osaa olla itseeni edelleenkään tyytyväinen 35-vuotiaanakaan. Ikinä en muista että mulle ois sanottu että oon hyvä näin kun olin teini. Suhtautumiseni omaani ja muiden painoon on sairaalloista ja yritän peittää sitä sekä olla tartuttamatta sitä lapsiuni että he osaisivat ja pystyisivät iloitsemaan itsestään sellaisina kuin ovat, itse en siihen pysty. Ja epäilen näkeväni itseni edelleenkin oikeata pyöreämpänä.

Kuulostaa kovin tutulta. Löysin pari kuukautta sitten vanhemmillani siivotessani koko perheen painoseurantavihkoja kahdeksan vuoden ajalta. Joka sunnuntai perheemme kävi puntarilla ja paino merkittiin vihkoon. Olin jotenkin muistellut, että tämä alkoi yläasteella ja osittain omasta halustani kun painoa tuli silloin pari kiloa lisää, mutta ensimmäisen vihon ensimmäinen päiväys oli vuodelta 2001 jolloin olin 10-vuotias ja painoin vihon mukaan 26 kiloa... Ja tosiaan koko ikäni olen kamppaillut vääristyneen kehonkuvan kanssa sekä jojoillut painoni kanssa. 

Vierailija kirjoitti:

Kyllä. Kaikki ihmiset arvotettiin ulkonäön eli käytännössä painon perusteella, millään muulla ei ollut väliä. Mistään muusta ei puhuttu kuin laihduttamisesta, lihomisesta, kaloreista ja painosta. Painoani tarkkailtiin viikottain ekalta alakoululuokalta asti, ja mummo kaivoi tarvittaessa 30-lukulaisen lääkärikirjansa esiin, josta seurasi normaalilapsen pituus- ja painokehitystä verraten niitä lukuja pilkuntarkalleen minun lukuihini. Luokkakuvasta aina vertailtiin, kuka oli minua lihavampi ja rumempi tai laihempi ja nätimpi.

En ole koskaan kehittänyt normaalia suhdetta kroppaani saati syömiseen. Painoni jojottelee, mutta oli se miten alhaalla tahansa, näen itseni aina lihavana. Mieluummin miettisin muita asioita elämässä, mutta kun on hyvin aivopesty penskana niin ei tästä eroon pääse.

T: N41

Tuttua. Tai siis tuo osa että kaikki ihmiset  arvosteltiin painon ja ulkonäön perusteella. Lihavat ei ollut mitään ja niille naureskeltiin ihan estottomasti, ei toki päin naamaa. Lihava nainen polkupyöräilemässä sai vanhemmat siunailemaan että sääliksi käy satulaa..

Vanhemmat itse ovat normaalipainoisia ja saattavat oikeasti olla syömättä vaikka viikon ja muutenkin ruokatavat on ihan vinksallaan. Itse olen laihduttanut teini-ikäisestä, mitään en ole syönyt hyvällä omalla tunnolla ja silti olen samassa ajassa lihonut 30 kiloa.

N40

Ei onneksi. Sisko sen sijaan on ikilaihduttaja ja sen langanlaihat tyttäret ovat todella neuroottisia painonsa suhteen.

Laihuuskammoiset vanhemmat.. traumat jäi, koska en ollut vanhempieni mieleen.Yhä tänä päivänä kuulen kuittailua hoikkuudesta.

Laihuusintoilu ei katso ikää. Äitini on 78-vuotias mutta painoasiat kiinnostaa. Ensimmäisenä kun puhuu ihmisistä mainitsee vartalosta jotain, yleensä negatiivistä vaikka hlö olisi hoikkakin. Jos kaupassa on joku isompikokoisempi jän kyllä katsoo avoimesti ja päästä varpaisiin. Myös meidän lapsien kyläillessä skannaa. Joko on syöty liian hyvin tai oltu nälässä.. on myös hyvin julma itseään kohtaan ja arvostelee omaa vartaloaan jne.

Ei tartte varmaan mainita ettei omakaan kehonkuva ole kovin terveellä pohjalla.

Juu, tuttua. Isä vihaa lihavia ja pilkkaa selän takana. Harmi vaan, että olen itsekin ylipainoinen. Käytyäni vanhempia katsomassa äiti sitten soitti jälkeenpäin ja kertoi, miten isä oli läskejäni kommentoinut. Pidin muutaman vuoden väliä vierailuissa ja nyt on alkanut syyllistäminen, kun en käy.

Äiti väittää edelleen, että hän ei ole mitään minulle soitellut. Elämässäni on ollut isoja vastoinkäymisiä, joten päätin jättää negatiiviset ihmiset pois.

Vierailija kirjoitti:

Juu, tuttua. Isä vihaa lihavia ja pilkkaa selän takana. Harmi vaan, että olen itsekin ylipainoinen. Käytyäni vanhempia katsomassa äiti sitten soitti jälkeenpäin ja kertoi, miten isä oli läskejäni kommentoinut. Pidin muutaman vuoden väliä vierailuissa ja nyt on alkanut syyllistäminen, kun en käy.

Äiti väittää edelleen, että hän ei ole mitään minulle soitellut. Elämässäni on ollut isoja vastoinkäymisiä, joten päätin jättää negatiiviset ihmiset pois.

Mun vanhemmat vihaa ja pilkkaa ylipainoisia, on pilkannut aina. Ihmisen arvo määräytyy painon mukaan, eikä lihavat ole oikeastaan edes ihmisiä. Muutenkin ihmisiä on arvosteltu ainoastaan ulkonäön perusteella eikä ikinä positiiviseen sävyyn.

Mulle isä on sanonut suoraan päälle kaksikymppisenä että olisin parempi jos laihtuisin kymmenisen kiloa. Lienee sanomattakin selvää että olen aina vihannut kroppaani ja enkä pysty hyväksymään itseäni ylipainoisena, silti lihon tasaisesti ja nyt ylipainoa on +25kg. Mä olen kuin vankina tässä kropassa joka ei tunnu omalta ja joka estää mua olemasta oma itseni. Mä yritän laihduttaa oikeastaan jatkuvasti, jo viimeiset 20 vuotta mutta missään se ei näy. Kateellisena katson kun ihmiset herkuttelee hyvällä omalla tunnolla esim jäätelöllä eikä ne liho.

Ei vanhemmat, mutta isovanhemmat. Etenkin isoäidit vertasivat minua aina laihoihin serkkuihin ja huomauttelivat koko ajan painostani. Vaivihkaa kyselivät, että "oletko laihtunut?" Jos erehtyi vastaamaan "ei" ,niin suositeltiin tekemään sitä ja tätä, että laihtuisi. "Kyllä se Antti-Mirjami on niin mukava lapsi, menestyy koulussa ja harrastuksissa, pullakaan ei lihota, toisin kuin sinua. Kannattaisi nyt jättää tuo kahvileivän syöminen väliin."

Äitini on koko sen ajan mitä muistan valitellut "läskejään". Puristellut mahaa peilin edessä ja voivotellut ääneen. On sanonut, että jos joskus lihoisi tosi isoksi, ei kehtaisi poistua kotoa minnekään.  Sain anoreksian. Kiitos äiti.

Kyllä oli, molemmat. Silloin kun olin herkässä iässä (teini) halusin aina mieluummin syödä heiltä piilossa, varsinkin herkut, ettei tulisi kommentointia ruoastani, sen mahdollisesta epäterveellisyydestä tai lihottavuudesta. Olin normaalikokoinen, söin ihan tavallista ja terveellistä ruokaa, mutta esim. sipsit tai keksit silloin tällöin oli sellainen hirvitys, että aina sai kuulla moitteita. Sairastuin syömishäiriöön, eli olin liian alipainoinen, he eivät silti olleet olemuksestani millään tapaa huolestuneita eivätkä epäilleet että olisin edes laihduttanut tietoisesti, eivät sanoneet mitään ja olivat vain ylpeitä kun treenasin ja juoksin joka päivä. Yritin saada itseni syömään enemmän vaikka se ahdisti, terveys meni sen verran huonoksi että pelotti seuraukset, oli paha olo, sattui ja paleli jne. Heti kun tuli normaalia muotoa lisää kroppaan sain kuulla, että olen pyöristynyt! Siitä alkoi taas pakonomainen liikunta ja syömälakko. Tämä lastensa vartalon kommentointi, arviointi ja arvostelu on heille vieläkin tyypillistä vaikka olemmekin jo aikuisia. Esim. "Katso vähän mitä syöt ettet liho tuon enempää" (normaalipainoiselle). En jaksaa enää vähääkään välittää!

Ei. 

Isä oli kova urheilumies ja on vieläkin rapiat 50-vuotiaana rasvattomimmassa kunnossa mitä olen ketään miestä ikinä livenä nähnyt. Timmimpi kuin kalsarimallit. 

Äiti vähän "pulleampi" muttei lihava. 

Ikinä en muista olleen juttua läskeistä. 

Geenit näyttää tekevän sen ettei kukaan meistä lapsistakaan liho. 

Äitini on kumma yhdistelmä. Hänelle on aina ollut tärkeää olla hoikka. Meille tyttärillekin hän aina naputti läskeistä (olin 168/58 ja fläsä). Isän kuoltua äiti hautajaisissa mainosti kaikille, miten mahtui mustaan kihlajaismekkoonsa.  Toisaalta hän on aina tuputtanut hirveästi ruokaa ja ottaa henkilökohtaisena, verisenä  loukkauksena, jos ottaa vain vähän eikä santsaa.  Luulen, että hänelle on ollut aina tärkeää olla hoikempi kuin me tyttärensä.