Miksi lisääntyjien on vaikea myöntää sitä tosiasiaa, että elämänlaatu heikkenee aina lapsen myötä?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olkaa hyvät: http://www.stat.fi/artikkelit/2011/art_2011-02-15_007.html?s=0

Hyvä artikkeli

Eli nuoret vanhemmat on onnettomampia kuin lapsettomat. 40-40 v asia muuttuu. Ja myöhemmin asia kääntyy päälaelleen.

Johtopäätös tässä on, että lasten hankinta on investointi omaan hyvinvointiin

Ehkäpä kannattaa myös hankkia lapset vähän vanhempana (oma tulkintani)

Siis 30-40 iässä asia muuttuu

Viittaan tohon aiemmin linkattuun tutkimukseen

Itse sain ensimmäisen lapsen 31 v ja toisen vajaa kaksi vuotta myöhemmin

Talous oli kunnossa. Sillä on suuri yhteys onnellisuuteen. Luultavasti iso selitys siihen, että nuoremmat vanhemmat on onnettomampia. Lisäksi muut asiat. Miten muut saa elää vapaammin ym

Kyllä silti pikkulapsiaika oli rankkaa ja yllätti. Kouluikäisten kanssa elämä on helpompaa

Ja varmasti onnellisuuteni on kääntynyt suuremmaksi kuin lapsettomien.

Siinä on sekin lisä, ettei elämän kuulukaan olla yhtä juhlaa. Olen osannut luoda onnellisen perhe-elämän. En ole itsekäs.

Samalla olen saanut matkustella, opiskella ja luoda uraa. Mistään en ole luopunut mutta olen saanut paljon lisää hyvinvointia. Kuten artikkelissa todetaan

Tässä puhutaan aivan erilaisista arvoista Nyky-yhteiskunta korostaa harrastuksia, omia menoja ja sitä, että ei tarvitse tehdä mitään, mitä ei juuri sillä hetkellä halua. Sitten pohditaan, että missä ryhmässä tämä kaikki onnistuu parhaiten ja todetaan, että lapsettomat ovat aika onnellisia, kun saavat tehdä, mitä lystäävät.

Jos kuitenkin mietitään toisenlaisia arvoja, ihmissuhteita, turvallisuudentunnetta, turvaverkkoa, tulevaisuudenhaaveita jne. voi kuva olla toinen. Sain itse lapsettomuustuomion 27-vuotiaana ja 10 vuotta myöhemmin sain lapsen. Voin vakuuttaa, että lapsen saaminen on ollut elämäni onnellisin asia ja että siitä se onnellisuus on vain kasvanut. Kyllä, yövalvomiset väsyttivät, harmitti, kun en päässyt jumppaan joka päivä, olipa myös pieni hetki, jolloin tuntui, että aikuiskontaktit olivat olemattomat, mutta tuo on vähän sama asia kuin kertoisi, että poltin tänään käteni hellalla ja iskin kantapääni ovenkarmiin. Pikkuharmeja, joita ei hetken kuluttua muista.

Onnelliset ihmiset ovat tyytyväisiä valintoihinsa eivätkä tarvitse vakuutteluja, että ovat tehneet oikein.

Vierailija kirjoitti:

Olkaa hyvät: http://www.stat.fi/artikkelit/2011/art_2011-02-15_007.html?s=0

Eihän tuokaan kerro sitä että niin tapahtuisi aina. Rankat yleistykset ei ole koskaan oikein hyvä lähtökohta keskustelulle.

Mieluummin kannattaisi pohtia sitä miksi lasten saanti usein laskee onnellisuutta, onko sitä yleisesti vaikea myöntää ja jos on niin miksi.

Jostain syystä nyt aloituksesta jää se kuva että aloittaja on katkera siitä että ihan jokainen ihminen ei ajattele samalla tavalla kuin hän eli että lapset automaattisesti laskisivat onnellisuutta.

Olen sanonut tämän sata kertaa että aina velat keskittyvät nimenomaan tähän pikkulapsiaikaan, joka on se kaikkein raskain, mutta lyhyin (!), vaihe yhteisessä elämässä lasten kanssa. En vain saata uskoa että elämänlaatu olisi jotenkin heikompaa sitten 5-kymppisenä, kun oma poikani on parikymppinen opiskelija, jonka elämää on hauska seurata. Mutta eiväthän nämä kaikkimulleheti-ihmiset sitä voi käsittää, että ne kuolaavat ja räkivät vaippahousutkin kasvavat joskus aikuisiksi.

Ihan perseestähän se elämä on lasten kanssa.

14v ja 3v on tossa kitisemässä.

Vierailija kirjoitti:

Olkaa hyvät: http://www.stat.fi/artikkelit/2011/art_2011-02-15_007.html?s=0

Hyvä taulukko josta juurikin näkee miten homma menee. Mitä vanhemmaksi ihminen tulee sitä iloisempi se on, että on tehnyt lapsia. Surullista tietenkin se, että lapsettoman on tässä kohtaa myöhäistä katua.

Höpsis, ihan päinvastoin ainakin mulla. Toki oli juttuja, jotka menivät väliaikaisesti huonommaksi, esim. yöunet ja piti totutella siihen, että omaa aikaa ei enää juurikaan ole. Mutta nuokin on ohimeneviä, nyt on jo vuosia ollut omaa aikaa ihan riittämiin, lapset 19, 17 ja 14 v.

Minusta elämä kunnolla alkoi vasta lasten syntymästä. Vasta sitten joulu tuntui oikealta joululta (sitten oman lapsuuden), kesä enemmän kesältä ja elämällä  ylipäätään oli paljon enemmän merkitystä ja sisältöä.

Olisi aivan hirveää olla lapseton. Jos emme olisi saaneet biologisia lapsia, olisimme adoptoineet. On vaikea ymmärtää, millaista elämä näin keski-ikäisenä olisi ilman lapsia, miten tyhjää ja merkityksetöntä, tylsää ja harmaata. Juuri siltä se ainakin näyttää. Jokainen tietysti saa tehdä kuten haluaa.

Minusta on hauska seurata, kun lapsettomista on niin kamalaa tuo vanhemmuus ja sitten he itse ottavat ison koiran tai useammankin. Koirat oksentaa, paskoo, kuseksii, kuolaa, hajottaa paikkoja, pilaa lattiat, sotkee, niitä pitää pestä, harjata, trimmata, putsata korvia, leikata kynsiä, käyttää eläinlääkärissä, lenkittää, kouluttaa, leikittää, ostaa remmejä, pantoja, mökkejä, sänkyjä, leluja, koiranruokaa, ne sairastavat ja loukkaantuvat, voivat masentuakin, niille tulee matoja ja kirppuja, voivat valvottaa yöllä ja herättää aamulla anivarhain jne.

Paljon enemmän vaivaa kuin lapsista! Lisäksi ne haisevat pahalle ja ovat suurin osa tyhmiä. Juuri mitään kehitystäkään ei ole odotettavissa, samanlaisina haisevina idiootteina ne pysyvät läpi elämänsä, eli ehkä semmoiset 15 v. Sitten otetaan toinen samanlainen maanvaiva.

Ja tän tarkoitus ei ole lytätä koiria, meillä on itselläkin koira. Ne on ihan hupaisia otuksia ja niistä on paljon iloa, mutta totuus on, että niistä on enemmän vaivaa kuin lapsista.

Vierailija kirjoitti:

Olen sanonut tämän sata kertaa että aina velat keskittyvät nimenomaan tähän pikkulapsiaikaan, joka on se kaikkein raskain, mutta lyhyin (!), vaihe yhteisessä elämässä lasten kanssa. En vain saata uskoa että elämänlaatu olisi jotenkin heikompaa sitten 5-kymppisenä, kun oma poikani on parikymppinen opiskelija, jonka elämää on hauska seurata. Mutta eiväthän nämä kaikkimulleheti-ihmiset sitä voi käsittää, että ne kuolaavat ja räkivät vaippahousutkin kasvavat joskus aikuisiksi.

Näin. Minulla 2 aikuista lasta jotka asuvat jo omillaan.

Pojasta ja tytöstä on polvi parantunut ja on ihana seurata heidän elämäänsä ja olla mukana.

Sen lisäksi nyt on meillä miehen kanssa se "lapsettomien" aikuisten oma elämä ja tehdään kaikkea mitä ikinä meitä huvittaa.

Täytyy myöntää, että hetkittäin ottaa koville. Kohta 2,5v ja 6kk lapset. Mutta tääki helpottaa, kunhan nuorimmainen tosta vielä kasvaa. Parivuotiaan kanssa alkaa olla jo aika kivaa, ja vanhempi silloin 4v. Nyt toki univelka jne väsyttää, rahahuolet ressaa. Minäki oon vasta 25, osalla kavereista ei lapsia ja toki olen heille vähän kateellinen, kun tekevät kaikkea sellaista, mitä itsekkin olisi kiva tehdä.

Sitte kolmikymppisenä, kun nämä kaverit vaihtelee vaippoja, on mulla aika isot lapset jo joiden kanssa voi käydä reissuja aika huolettomasti (siis lapsiystävällisiä) :)

Eli joo, hetkellisesti elämänlaatu heikkenee, kun pienten kanssa on vähän haastavaa lähteä edes jäätelölle, mutta paljon nuo tuo iloa. Niin paljon, etten koe sen kokonaisvaltaisesti tekevän elämästäni mitään paskaa.. Ja nämä on mun ainoat rakkaudet, nykäisin piuhat kiinni kuopuksen jälkeen niin ei tule enempää, vaikka jonku mielenhärön saiskin :"D

Voin ihan rehellisesti, puhtaasta sydämestä sanoa, että elämänlaatuni parani lasten myötä. Lasten myötä aloin huolehtia itsestäni paremmin, elämä muuttui säännöllisemmäksi, sain uusia ystäviä, opin itsestäni paljon -> aloin arvostamaan itseäni enemmän. Sain itsetuntoa ja ennen kaikkea sain elämääni paljon paljon iloa ja onnellisuutta. Mitäs vielä tulis mieleen? :)

Vierailija kirjoitti:

Minusta on hauska seurata, kun lapsettomista on niin kamalaa tuo vanhemmuus ja sitten he itse ottavat ison koiran tai useammankin. Koirat oksentaa, paskoo, kuseksii, kuolaa, hajottaa paikkoja, pilaa lattiat, sotkee, niitä pitää pestä, harjata, trimmata, putsata korvia, leikata kynsiä, käyttää eläinlääkärissä, lenkittää, kouluttaa, leikittää, ostaa remmejä, pantoja, mökkejä, sänkyjä, leluja, koiranruokaa, ne sairastavat ja loukkaantuvat, voivat masentuakin, niille tulee matoja ja kirppuja, voivat valvottaa yöllä ja herättää aamulla anivarhain jne.

Paljon enemmän vaivaa kuin lapsista! Lisäksi ne haisevat pahalle ja ovat suurin osa tyhmiä. Juuri mitään kehitystäkään ei ole odotettavissa, samanlaisina haisevina idiootteina ne pysyvät läpi elämänsä, eli ehkä semmoiset 15 v. Sitten otetaan toinen samanlainen maanvaiva.

Ja tän tarkoitus ei ole lytätä koiria, meillä on itselläkin koira. Ne on ihan hupaisia otuksia ja niistä on paljon iloa, mutta totuus on, että niistä on enemmän vaivaa kuin lapsista.

Näin just. Tuttavapiirissä tällainen pariskunta. Heillä on lisäksi niin vaativaa rotua olevat koirat ettei niiden kanssa voi edes elää normaalia elämää jossa koira on osa elämää eikä elämän keskipiste. Kun on tää aspekti että pitää vahtia ettei kukaan pahaa-aavistamaton kuvittele että voi tosta vaan mennä silittämään.

Vierailija kirjoitti:

Entä sitte ku lapsesta kasvaa nuori ja sit aikuinen? Entä jos se onki hyvää seuraa ja lapsettomat mätänee yksin kotonaan ja kuolee kotiinsa eikä KUKAAN kaipaa? Voi raukkareppanoita.

En ole lapseton, mutta haluisin kommentoida tätä. Mulla on lapsettomia pariskuntia ja sinkkuja kavereina, eikä he mihinkään mätäne, vaan on tärkeitä läheisiä ihmisiä heillä. Sukulaiseni on 70+, lapseton ja yksinelävä ja tosi aktiivinen, hänellä oli hieno työura ja nyt matkustelee, käy kulttuurijutuissa ystävättärien kanssa ym. Ja sitten taas minulla on myös sukulainen, jolla on lapsia (eivät asu kotona enää) ja elämä on kotiin jäämistä, ei oikein ystäväpiiriä ja surkutteleva asenne kaikkeen, katkeruus siitä ettei ollut työuraa oikein. Toisaalta on paljon onnellisia perheellisiä myös tuttavapiirissä ja itsekin onnellinen olen. Olennaisinta varmaan omassa onnessa perheen lisäksi säilyttää ystävät, työuralla kehittyminen, harrastukset ym. Molemmin tavoin voi varmasti olla onnellinen: perheellisenä ja ei-perheellisenä. Ihmisen sisin ja oma asenne elämään määrittää aika paljon sitä, millainen elämäntapa hänet tekee onnelliseksi. Kenenkään valinnat eivät ole parempia kuin toisen, eikä mikään valinta johda automaattisesti tiettyyn onnellisuuden asteeseen.

Miten apn on niin vaikea ymmärtää että niillä jotka haluaa lapsia niin elämänlaatu ei heikkene vaan päinvastoin. Jos oisin jäänyt lapsettomaksi, kuten meinasi tapahtua, olisin ollut koko elämäni katkera. Jos sua henkilökohtaisesti ei lapset nappaa niin siitä vaan. Ei ole minun asia arvioida sun elämänlaatua. Mä olen lapsesta asti odottanut omia lapsia ja olen onnellinen kun olen niitä saanut ja minulle henkilökohtaisesti ne on maailman paras asia. Menee oman perseeni edelle. Eli ovat minulle tärkeempi asia kun minä itse. Koen että elämäni olisi ilman lapsia ihan täyttä kuraa.

Mutta ymmärrän jos joku ei halua lapsia tai jos joku kokee lapset taakkana. Ymmärrän ettei kaikki ihmiset koe asioita samallatavoin kuin minä itse ja kunnioitan myös muita mielipiteitä. Kunnioita sinä myös muita ja älä provosoi yleistämällä jotakin asiaa, jota ei voi yleistää. Kiitos

Mun isä sanoi joskus että elämä oli parasta silloin kun se oli vaikeinta. Eli sen vaikeuden takia itsearvoisesti vaan sen takia että oli juurikin perhe ja elämä oli täyttä jne. Nyt on eläkeellä ja terveyttä pisaa ja on varaa matkustella ja tehdä ihan mitä haluaa, mutta silti elämänsä parhaana aikana näkee sen ajan kun oli korviaan myöten veloissa ja teki helvetisti töitä ja lisäksi oli pienet lapset.

Vierailija kirjoitti:

:D ei tätä jaksa jauhaa taas. Ilman lapsia elävät ovat onnellisia, lapsen saannin jälkeen taas ymmärtää, ettei tiennyt aiemmin onnesta ja rakkaudesta mitään. Tää keskustelu on aivan turha provo:D

Noinhan ei ole. Väärin ja julmaakin sanoa noin. Olen itse jo aikuisen lapsen äiti, mutta onnesta ja rakkaudesta olen tiennyt ja niitä tuntenut koko ikäni pienestä lapsesta lähtien.

Jos itse ymmärsit rakkautta vasta tultuasi vanhemmaksi, niin toki hyvä, että viimein silloin.

Rakkaus on.

Muistan kun monia vuosia sitten hs teetti kyselyn juuri tuosta aiheesta ja tulos oli juuri tuo, eli perheelliset kokivat onnellisuutensa laskeneen. Kyselyn julkaisemisen jälkeen siitä nousi kohu, eihän noin nyt saa sanoa! Antaa ymmärtää että lapsen hankkiminen heikentää elämänlaatua.

Tämä on tabuaihe.

Tällä postmodernilla apaattisella ajalla koetetaan kaikenmaailman "tutkimusten" voimin masentaa ihmiset olemaan lisääntymättä, ja lasten hankkimista pidetään lähinnä tyhmyytenä. Kysymys on kuitenkin mediasta luonnonvastaisine arvoineen ja siksi meillä ei ole koko televisiota.  

Onko elämän tarkoitus kuluttaa, matkustella ympäri maailmaa ja hankkia kokemuksia? Istua latte-kahvia siemaillen ja jaaritella ystävien kanssa median tapahtumista ja muista turhuuksista? Ai niin tietysti se Fifi-puudeli täytyy hankkia, koirahan onkin se täyttymys.

Meillä on kolme lasta. Koskaan ei elämänlaatuni ole ollut niin korkealla kuin niiden synnyttyä. Jokainen on kaiken kukkuraksi kiitettävä oppilas koulussa. 

Asenteeni kaikenmaailman tutkimuksia ja suurta osaa nykytieteestä kohtaan on täysin nihilistinen: työntäkööt ne tutkimuksensa sinne mihin aurinko ei paista, jos tutkimustulokset sotivat elämän tosiasioita vastaan ja jopa omiakin havaintojani vastaan.

Vierailija kirjoitti:

Muistan kun monia vuosia sitten hs teetti kyselyn juuri tuosta aiheesta ja tulos oli juuri tuo, eli perheelliset kokivat onnellisuutensa laskeneen. Kyselyn julkaisemisen jälkeen siitä nousi kohu, eihän noin nyt saa sanoa! Antaa ymmärtää että lapsen hankkiminen heikentää elämänlaatua.

Tämä on tabuaihe.

Miten nämä kyselyt on tehty?

Kysytäänkö kaikilta eli myös niiltä joiden lapset ovat jo isoja ja pois muuttaneita vai juuri raskainta pikkulapsiaikaa viettäviltäkö vain?

Vähän sama kuin kysyisi omakotitaloa itse rakentavilta joilla ei tahdo aika riittää että kannattiko itse rakentaa, mutta ei kysyttäisi ollenkaan 30vuotta siinä asuneelta ollenkaan.

Mutta miksi ette usko kun teille sanotaan että ihmiset ovat onnellisia lapsistaan?

Miten se on teiltä pois?

Mitään ei saa jollei jotakin tee ja uhraa asian eteen, ei mitään.