Lue keskustelun säännöt.
Puhutaanpa ero-asioista nostamalla kissat oikeasti pöydälle(teinkin kommentistani oman aloituksen)
03.04.2016 |
Ei ole mitään rohkeaa erota, aivan naurettavaa puhua vuonna 2016, että nainen on rohkea kun eroaa. Ihmisten itsekeskeisyys ajaa suurimman osan avioliitoista eroon. Tämän päivän nainen eikä mieskään ei kunnioita perhettä, yhteistä onnea, yhteisiä lapsia eikä enää mitään. Minä, minun onni, minun elämä, minun tarpeet, minun lapset, minun, minun, minun!
Vika on löystyneessä moraalissa, yhteiskunnan hyysäyksessä ja tasa-arvoistumisen huipentumassa. Ei ole enää paluuta. Vika on myös ihmisessä, joka ei halua korjata tekemäänsä virhettä toisten ihmisten hyväksi. Lapset ovat AINA sijaiskärsijöitä. En jaksa kuunnella enää yhdenkään kaverin, sukulaisen, tuttavan erovuodatuksia. Jokainen liitto olisi korjattu yhteisellä halulla, tässä asiassa ovat syyllisiä niin miehet kuin naisetkin. Olen lasten puolella, ei kiinnosta aikuiset, jotka eivät selviä elämästään ja ongelmistaan! Kun kerran lapsia on haluttu on tunnettava vastuu niiden parhaasta mahdollisesta huolehtimisesta ja onnesta, jokainen mukula ansaitsee onnellisen lapsuuden. Aikuinen pystyy myös nielemään epäonnistumisia, pettymyksiä ja kolhuja, näin on aina ollut, PAITSI EI ENÄÄ TÄNÄPÄIVÄNÄ.
Itsekin olen naimisissa, ongelmia on ollut PALJON. Eri kulttuureja molemmissa suvuissa, oikeita sekamelskoja ovat meidänkin lapset. Rakkaus, toisen kunnioitus ja HALU+VAHVA TAHTO ovat pitäneet meidät yhdessä. Tieto siitä, että kumpikaan ei ole täydellinen, anteeksianto. Seksielämään panostus. Siinä teille ohjeita, jos ette ole noita itse keksineet.
Hyvää elämää ja eläkää ihmisiksi!
Kommentit (32)
No mä oon vaan niin laiska, etten siksi eroo, vaikkei meillä miehen kans ole mitään yhteistä (häntä ei kiinnosta, edes seksi kanssani). Hänellä ei ole kuulema mitään valittamista, jos mulle joskus iskee parisuhteenkaipuu. Mutta tavallaan kiltti mies.
Onko tämä sitten lapsille parempi vaiko jotenkin muuten????
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mua ärsyttää aina kun näissä erokeskusteluissa paasataan miten lapset kärsivät vanhempien erosta. Onko kukaan ikinä kysynyt niiltä lapsilta?
Omat vanhempani erosicat kun olin 12 enkä todellakaan traumatisoitunut tai kärsinyt. Hyvä vaan kun erosivat kun eivät sopineet toisilleen. Muutin isälleni ja sain maailman parhaimman ja ihanimman äitipuolen, joka on kuin äiti minulle.
Kyllä ne on juuri lapset, jotka kärsii. Lähipiirissäni on miehiä sekä naisia, jotka ovat lähteneet kotoa, toisen mukaan tai muuten vaan muuttaneet erilleen. Alkaa lasten kuljetukset edes takaisin, totuttelut ja tutustumiset uusin perheenjäseniin, ai ei tämä ollutkaan se oikea, otetaan kohta seuraava kierrokseen jne. Riitaisat välit vanhemmilla johtavat usein erityisesti nuorten ongelmalliseen käytökseen, kun vanhempien energia pitäisi olla lapsen kasvatuksessa, se onkin nuori joka joutuu kasvamaan yksin, kun vanhemmat elävät omaa uutta elämäänsä ja pahimmassa tapauksessa nuori joutuu keskelle "tulitaistelua", lapsi kun on lojaali molemmille vanhemmilleen. Kouluelämässä tämä korostuu erityisesti, melkein jokaisen "ongelmatapauksen" takana on vanhempien avioero. Herätkää vanhemmat. ap
Vierailija kirjoitti:
Mutta kuule jos ei takasta eikä halua eikä tahdo? Mitäs sitten?
Nimimerkillä onnellisesti eronnut (jonka lapsetkin onnellisia).
Ei sun lapset ole onnellisia. Ne feikkaa jotta äiti olisi onnellinen.
nro 3, sinun tapauksessasi kävi näin onnellisesti. Katseleppa ympärillesi ja mieti oikeasti, onkohan kaikilla muillakin erolapsilla tilanne yhtä hyvä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ai ap:n lähipiirissä on lähinnä näitä, jotka ovat lähteneet alapään osoittamaan suuntaan ja hypänneet suoraan uuteen suhteeseen? Vinkki: vaihda tuttavapiiriä. Ja vielä: luuletko oikeasti, että nuo sinun parisuhdevinkkisi ovat jotain erityistä, joita ihmiset (sinun tuttavapiirisi ulkopuolella) eivät olisi keksineet yrittääkään? Koita sinäkin siellä olla ihmisiksi, äläkä huuda.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
8,
kyllä se juuri näin on ollut kun vierestä olen kuunnellut tuota ruikutusta. Tunnen laajan piirin ihmisiä ja kyllä se vaan niin on, että suurin osa lähtee "uuden mukaan". Eikä siitä ketään voi syyttää, jos oma puoliso on surkea niin tottakai sitä haetaan parempaa. Vikaa on silloin molemmissa. Eikä mun kritiikki kosketa miestä tai naista vaan kaikkia vanhempia. Tämä on aihe, mille ei heru edes keskustelua, kun sattuu ja tömähtää niin äkäsesti monen omatuntoon ja syyllisyys alkaa kalvaa saman tien. Sietäis kalvaakin ja hyvä olis oikeasti miettiä ennenkuin lähtee rikkomaan lasten elämää ja näkisi vaihtoehtoisesti katsoa syvälle peiliin ja kääntää kelkka ennen kuin on syvällä ojassa. ap
Jos avioero ei olisi mahdollista ja aviorikos olisi rikoslaissa ja siitä automaattisesti rangaistuksena kuolemantuomio, niin ehkä sitten ihmiset jaksaisi yrittää. Niin ja esiaviollinen seksi tietäisi kanssa hirttonarua kaulan ympärille. Nyt on helpompi vain erota.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Uskon vakaasti siihen että lähes jokainen lapsi kärsii vanhempien avioerosta. Kaikki tutkimukset viittaavat siihen. Ja uusperheet ainakin oman kokemukseni mukaan, usein ovat kamalampia lapsille kuin itse ero. Joskus ne onnistuvat ja kaikki ovat onnellisia. Täältäkin saa lukea kuinka vanhasta suhteesta olevaa lasta kohdellaan heittosäkkinä ja eriarvoisena kuin niitä "uusia" lapsia. Sitä ikävä kyllä näkee ihan oikeassakin maailmassa. Korostan, että toki on olemassa myös hyviä ja rakastavia uusperheitä.
Joskus ero on ainoa oikea ratkaisu, väkivaltaisessa suhteessa, suhteessa jossa on pettämistä tai alkoholia tai vaikka mielisairautta, voi olla vaikea olla ja parempi erota. Ja jos puoliso ei suostu tekemään töitä suhteen eteen, niin minkä tekee?
Mutta se, että "lakkaa rakastamasta" tai "kasvaa erilleen" eivät mielestäni ole mitään hyväksyttäviä syitä erota, jos on lapsia. Rakkaus on isolta osalta tahtotila ja harvaa meistä on pakotettu naimisiin tai tekemään lapsia. Aikuisen ihmisen tulee osata kantaa vastuunsa. Ensinnäkin siitä, minkälaisen ihmisen kanssa tekee lapsia ja siitä, että sitoutuu huolehtimaan suhteestaan - lasten maailman kulmakivestä. Ei se ole helppoa, mutta ei sen ole tarkoituskaan olla.
En suoralta kädeltä tuomitsisi ketään eronnutta, mutta toivoisin, että sitä eroa mietittäisiin muultakin kannalta kuin sen oman halun kannalta. Ei se oma puoliso aina tunnu haluttavalta, joskus miettii miksi hitossa sitä meni ikinä edes naimisiin moisen tyypin kanssa. Joskus saattaa ihastua toiseen ja elämä saattaisi olla niin paljon kivampaa sen toisen kanssa. Mutta elämä on. Minä olen lapset itse tehnyt ja itse heistä vastuussa. He ansaitsevat ehjän perheen ja vanhempiensa ehjän, onnellisen avioliiton. Minulla on velvollisuus työskennellä sen eteen niin kovasti kuin voin. Ja minulla oli velvollisuus valita kumppani, joka kokee samalla tavalla - lasteni toiseksi vanhemmaksi. Joskus ihmiset muuttuvat, ymmärrän sen, mutta oikeasti? Harvemmin.
HEL-NYC kirjoitti:
Uskon vakaasti siihen että lähes jokainen lapsi kärsii vanhempien avioerosta. Kaikki tutkimukset viittaavat siihen. Ja uusperheet ainakin oman kokemukseni mukaan, usein ovat kamalampia lapsille kuin itse ero. Joskus ne onnistuvat ja kaikki ovat onnellisia. Täältäkin saa lukea kuinka vanhasta suhteesta olevaa lasta kohdellaan heittosäkkinä ja eriarvoisena kuin niitä "uusia" lapsia. Sitä ikävä kyllä näkee ihan oikeassakin maailmassa. Korostan, että toki on olemassa myös hyviä ja rakastavia uusperheitä.
Joskus ero on ainoa oikea ratkaisu, väkivaltaisessa suhteessa, suhteessa jossa on pettämistä tai alkoholia tai vaikka mielisairautta, voi olla vaikea olla ja parempi erota. Ja jos puoliso ei suostu tekemään töitä suhteen eteen, niin minkä tekee?
Mutta se, että "lakkaa rakastamasta" tai "kasvaa erilleen" eivät mielestäni ole mitään hyväksyttäviä syitä erota, jos on lapsia. Rakkaus on isolta osalta tahtotila ja harvaa meistä on pakotettu naimisiin tai tekemään lapsia. Aikuisen ihmisen tulee osata kantaa vastuunsa. Ensinnäkin siitä, minkälaisen ihmisen kanssa tekee lapsia ja siitä, että sitoutuu huolehtimaan suhteestaan - lasten maailman kulmakivestä. Ei se ole helppoa, mutta ei sen ole tarkoituskaan olla.
En suoralta kädeltä tuomitsisi ketään eronnutta, mutta toivoisin, että sitä eroa mietittäisiin muultakin kannalta kuin sen oman halun kannalta. Ei se oma puoliso aina tunnu haluttavalta, joskus miettii miksi hitossa sitä meni ikinä edes naimisiin moisen tyypin kanssa. Joskus saattaa ihastua toiseen ja elämä saattaisi olla niin paljon kivampaa sen toisen kanssa. Mutta elämä on. Minä olen lapset itse tehnyt ja itse heistä vastuussa. He ansaitsevat ehjän perheen ja vanhempiensa ehjän, onnellisen avioliiton. Minulla on velvollisuus työskennellä sen eteen niin kovasti kuin voin. Ja minulla oli velvollisuus valita kumppani, joka kokee samalla tavalla - lasteni toiseksi vanhemmaksi. Joskus ihmiset muuttuvat, ymmärrän sen, mutta oikeasti? Harvemmin.
Kiitos,kiitos!
Hienosti kirjoitettu, juuri sitä mitä minäkin yritän huonolla kirjoitusannillani saada ulos :)
Kaipaisin enemmän yhteiskunnallista keskustelua tähän suuntaan, eikä vaan jo tuttua "Sinulla on yksi elämä, älä hukkaa sitä" argumenttia.
Kiitos Sinulle :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mutta kuule jos ei takasta eikä halua eikä tahdo? Mitäs sitten?
Nimimerkillä onnellisesti eronnut (jonka lapsetkin onnellisia).
Ei sun lapset ole onnellisia. Ne feikkaa jotta äiti olisi onnellinen.
Höpö höpö. Ihan samanlaisia ovat kuin ennen eroa. Mutkatonta ja suoraa kommunikointia. Jaetaan ilot ja surut enkä IKINÄ ole vaatinut heitä olemaan onnellinen tai teeskentelemään. Ei ole isä- tai äitipuolia eilä kodin vaihtamista. On äiti ja isä, joiden kanssa viettävävät 50/50 aikaa.
Aivan samaa mieltä, ap! Silti olen eronnut ja onnellinen. Yritin saada ex-mieheni ymmärtämään vuosikaudet että hänen pitäisi pistää lapset etusijalle elämässään ja kantaa oma vastuunsa perhe-elämästä. Silti en anomalla tai tahdon voimalla saanut miestä osallistumaan lasten hoitoon tai lopettamaan toistuvaa pettämistä. Mitä siinä tilanteessa olisi pitänyt tehdä? Vaikka kuinka olisin itse halunnut tehdä töitä parisuhteen eteen ja säilyttää lasten ydinperheen, ei tuo ollut lapsille terve kasvuympäristö. Lapset ovat sopeutuneet kahden kodin elämään paremmin kuin uskoinkaan ja isänsäkin viettää lasten kanssa enemmän aikaa kuin aiemmin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mieheni on alkoholisoitunut, ei huomioi minua mitenkään, ei ole seksiä, minä voin huonosti tässä suhteessa, joka ei aina ole ollut tällainen. En pysty enää kunnioittamaan miestäni, vaan halveksin häntä. Pitääkö meidän silti vain pysyä yhdessä?
Kyllä se on niin, että jos naimisiin menee ja lapsia tekee, niin sitä ei voi enää muuttaa. Siinäpä olette, jos ei onnistu niin kärsitte! Näin se homma menee, kärsi, kärsi, niin kirkkaimman kruunun saat! Äidillä/isällä ei ole enää omaa identiteettiä tai merkitystä. Äiti/isä on vain lapsensa onnen varmistaja, jonka tulee uhrautua ja pelkästään lapseensa keskittyen siloittaa tämän polkua. Ei saa erota kun lapset on pieniä, ei teini-ikäistenkään vanhempana. Eikä missään tapauksessa sitten kun ovat aikuisia! Menee luotto kaikkeen. Jos ette ole onnellisia millään, niin teeskentelemään vaan! Sillai se elämä sujuu.
Elämä ei ole aina niin mustavalkoista. Jos on tehnyt virheen ja valinnut kumppaniksi ja lasten vanhemmaksi sellaisen ihmisen, jonka kanssa ei vaan saa parisuhdetta enää onnistumaan, ei terapiasta, ei kaikesta yrityämisestä huolimatta, niin kyllä lyön pääni pantiksi, että KAIKILLE on parempi hyvä ero kuin huono parisuhde ja perhe-elämä. Se on totta, että hyvään eroon pitäisi enemmän kannustaa ja siihen ei moni pysty. Mutta mahdollista se on. Sellainen ero, jossa vanhemmat ei mustamaalaa toisiaan. Jossa lasten elämää järkytetään mahdollisimman vähän. Jää tuttu koto ja kaverit ja molemmat vanhemmat läsnä arjessa.
Suomessa päädytään usein eroon. Jopa niin usein, että olemme kansainvälisessä vertailussa maailman kärkimaita.
Suomessa päädytään eroon kenties jopa liian helposti. Psykologi ja parisuhdekouluttaja Kari Kiianmaan mukaan ainakin tilastot ovat tämän asian puolella, sillä Suomessa eroaminen on yleistä minkä mittapuun mukaan tahansa.
- Kansainvälisessä vertailussakin olemme ihan kärkimaita. Toinen asia, mikä siihen viittaa on, että monesti kun ihmisiltä kysytään muutama vuosi eron jälkeen, niin he toteavat, ettei mikään ole muuttunut, Kiianmaan pohtii Voicelle.
Toivottua muutosta ei tullutkaan
Ajatus erosta on ollut se, että elämä muuttuu paremmaksi. Kiianmaan mukaan myöhemmin kuitenkin huomataan, ettei se muuttunutkaan.
Eroon liittyy siis vääriä oletuksia. Myös eroamistapa näyttää olevan huono, sillä ei tapahdu sitä muutosta, mikä on ollut tavoitteena. Kiianmaa huomauttaakin, että näin ajateltu erolla on vaihtoehtoja.
- Ero voisi olla myös sellainen, että erotaan siitä suhteesta, mutta jatketaan saman ihmisen kanssa toisenlaista suhdetta, psykologi selventää.
Erokulttuurissa paljon kehittämisen varaa
Kiianmaa ei kuitenkaan menisi sanomaan kenellekään suoraan, tekeekö hän oikein tai väärin eroamispäätöksensä kanssa. On vaikeaa mennä tuomaroimaan toisen ihmisen elämää tuollaisessa tilanteessa. Psykologin mukaan erokulttuurissa on kuitenkin keskimäärin ajatellen paljon kehittämisen varaa.
- Tämä on siinä mielessä ongelma, että se koskee nimenomaan lapsiperheitä, perheiden lapsia ja sitä kautta paljon myös tulevaisuutta. Ne, jotka eroavat eniten, ovat lapsiperheet, joissa on pieniä lapsia. Lapset ovat osapuolia erossa, ei vain sivustakatsojia, Kiianmaa muistuttaa.
Hänen mielestään yhteiskunnassa pitäisi tehdä enemmän asioita, jotka tukisivat parisuhdetta ja sitä kautta autettaisiin ihmisiä kestävimpiin parisuhteisiin.
Noin 55% kaikista solmituista avioliitoista päättyy avioeroon. Tässä kuitenkin pätee Pareton laki: 80% kaikista avioeroista koituu 20%:lle kaikista ihmisistä.
* Avioerot ovat kaksinkertaistuneet viidessäkymmenessä vuodessa 1960-luvulta, mutta niiden huippu saavutettiin 1980-luvulla, jonka jälkeen taso on pysynyt suunnilleen samana.
* Noin 39% kaikista ensimmäisistä avioliitoista päättyy avio- tai asumuseroon. Noin 65% päättyy puolison kuolemaan.
* 60% toisista avioliitoista päättyy eroon.
* 73% kolmansista avioliitoista päättyy eroon. Puoliso pääsääntöisesti ei vaihtamalla parane.
* Suomessa otetaan neljänneksi eniten avioeroja maailmassa. Ykkösenä ovat vaihdelleet Ruotsi ja Tšekki
* 40 vuoden aikana 67% ensimmäisistä avioliitoista päättyy, joko leskeytymiseen tai eroon.
* Yli 18-vuotiaista amerikkalaisista 25% on käynyt läpi joko avio-, avo- tai asumuseron.
* 15% aikuisista amerikkalaisnaisista on joko eronneita tai asumuserossa. Sata vuotta sitten lukumäärä oli alle 1%
* Keskimääräinen ensimmäinen eroon päättyvä avioliitto kestää noin 8 vuotta (miehillä 7,8 v ja naisilla 7,9 v)
* Keskimääräinen toinen eroon päättyvä avioliitto on hieman lyhyempi: miehillä 7,3 v ja naisilla 6,8 v
* Eronneet ihmiset odottavat keskimäärin kolme vuotta ennenkuin menevät uudelleen naimisiin.
Olen samaa mieltä. Mutta minkäs teet kun toinen päättää erota ja on sitä mieltä että lapset ei kärsi, eikä viitsi edes yrittää parantaa suhdetta. Ketään ei voi pakottaa
Tämä on taas sarjaa: minun elämäni on mennyt näin ja sen takia tiedän miten kaikkien muidenkin elämä on. Jotkut eroavat turhankin helposti, toiset taas roikkuvat liian kauan suhteessa jossa kukaan osapuolista ei ole onnellinen.
Mahdotonta mennä sanomaan kenenkään toisen puolesta miten elämä pitäisi elää.
Mutta kuule jos ei takasta eikä halua eikä tahdo? Mitäs sitten?
Nimimerkillä onnellisesti eronnut (jonka lapsetkin onnellisia).