Pidän ensimmäisestä seurustelusuhteestaan nuorena elämänkumppanin löytäneitä aika reppanoina

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Etkö sä ap allekirjoita sitä, että ne parhaat viedään ensin?

Ohis: Jos paras on oikeasti paras, hän tietää sen ja että saa lähes kenet hyvänsä eikä todennäköisesti jää kiinni ensimmäiseen suhteeseen.

Miksi tämä paras jäisi odottamaan, että muut vastakkaisen sukupuolen edustajan parhaat sitoutuvat? Koska kuten sanoit, paras saa parasta. Enkä puhu keistä tahansa nuorena seurustelevista tietenkään, vaan niistä, jotka ovat edelleen yhdessä 15-70 vuoden jälkeen

En nyt ymmärrä, mitä tarkoitat pitkään yhdessä olleista. Mutta esimerkiksi "paras" mies saa ja ottaa kenet haluaa aina sen mukaan, mikä parhaalta tuntuu. Mitä lisäarvoa hän saisi yhdestä suhteesta? Miksi hän ei esimerkiksi harrastaisi seksiä kaikkien niiden kanssa, jotka haluaa ja saa, olivat ne muut suhteessa tai eivät? Miksi hän ei tekisi lapsia yhden kanssa ja eläisi tois(t)en kanssa?

Koska ei kukaan pidä tuollaista parhaana miehenä. Paska kumppani, paska isä, paska kaikkea. Parhaat auttavat vaimoaan ja tukevat lapsiaan ja ylläpitävät hyvää mieltä niiden elämässä, joista välittävät.

Ei paras ole sama asia eri ihmisille. Minä olen löytänyt parhaan miehen, samoin ystäväni, siskoni, serkkuni ja niin edelleen. Vaikka siskoni ajatteleekin oman miehensä olevan paras, ei me muut naiset ajatella niin. Joten onko sitä parasta olemassakaan muualla kuin omassa päässä?

Sukututkijana on pakko myöntää, että on niitä sukuja, jotka tekee äpäriä sinne tänne ja sitten on niitä sukuja, joissa eletään liitossa ja ollaan onnellisia. Vanhojen, siis yli 60-vuotta naimisissa olleiden kanssa kun juttelee, ovat he todella tyytyväisiä kumppanin valintaan, vaikka väliin mahtuu seksuaalisen vapauden vuodet, monia murheita, sotia ja ties mitä kauheaa verrattuna meidän nykymaailmaan. Väittäisin, että on olemassa "horon geenit" ja ne periytyvät. Tästä syystä sukupuun tarkastelu ennen sitoutumista voi olla hyvinkin fiksua.

Mitäs sanot meidän suvusta? Isäni puolelta eronneita: isoisovanhempani saivat kolme lasta; kaikki kerran eronneita, isovanhempani sai kolme lasta: kaksi eronnut, joista toinen isäni. Äitini puolelta: isoisovanhempieni lapsilukumäärää en tiedä, mutta ainakin hän erosi, josta tuli äitini äiti, hän sai kaksi lasta, molemmat eronneet. Eli peräti yksi pari, joka on pysynyt yhdessä! Silti yhtään äpärää ei ole syntynyt, eikä kukaan hankkinut lapsia enää uudessa liitossa?

Äpäriin (OÄkta) loppuu sukututkimuskin, jos ei ole tunnustettu lapsi. Tutki hieman taaksepäin ja katso, miltä näyttää, tuleeko stoppi vastaan vai pääsetkö taaksepäin. Erojen syitä kannattaisi lueskella myös, sillä ennen erolle haettiin aina syyllinen. Mikäli ovat sattuneet naimaan pettäjiä, jotka jääneet kiinni, niin silloin teoria on vahvistettu.

En usko, että suvussamme lapsia ei olisi tunnustettu vai mitä ihmettä tarkoitat? Ja sanoin hieman väärin muuten, äitini äiti hankki lapsia uudessa liitossaan, samoin äitini isä. En vain ensin laskenut heitä omaan sukuuni, mutta sitten tajusin, että äitini äiti on "täysin" sukuani, joten sitä kautta lasketaan.

Rautalangasta: mene hieman enemmän taaksepäin, eli mielellään vaikka 1700-luvulle saakka. Rippikirjoista löydät erojen syyt ja myöhemmin oikeuden pöytäkirjoista (avioeroissa syyllisyyden hakeminen lopetettiin 1990-luvulla, sitä ennen piti olla selkeät syyt). Avioerotaipumus on periytyvä, mutta ei tarkoita sitä, että kaikki jälkipolvet eroaisivat, jos vanhemmat ovat eronneet. Mikäli et pääse taaksepäin oätkan (äpärän) takia, niin silloin se vahvistaa sitä, että on sekä avioerotaipumusta että pettämistaipumusta.

Eikä niitä äpäriä ollut, juurihan sanoin. Adoptiolapsia sen sijaan on muutamia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Etkö sä ap allekirjoita sitä, että ne parhaat viedään ensin?

Ohis: Jos paras on oikeasti paras, hän tietää sen ja että saa lähes kenet hyvänsä eikä todennäköisesti jää kiinni ensimmäiseen suhteeseen.

Miksi tämä paras jäisi odottamaan, että muut vastakkaisen sukupuolen edustajan parhaat sitoutuvat? Koska kuten sanoit, paras saa parasta. Enkä puhu keistä tahansa nuorena seurustelevista tietenkään, vaan niistä, jotka ovat edelleen yhdessä 15-70 vuoden jälkeen

En nyt ymmärrä, mitä tarkoitat pitkään yhdessä olleista. Mutta esimerkiksi "paras" mies saa ja ottaa kenet haluaa aina sen mukaan, mikä parhaalta tuntuu. Mitä lisäarvoa hän saisi yhdestä suhteesta? Miksi hän ei esimerkiksi harrastaisi seksiä kaikkien niiden kanssa, jotka haluaa ja saa, olivat ne muut suhteessa tai eivät? Miksi hän ei tekisi lapsia yhden kanssa ja eläisi tois(t)en kanssa?

Koska ei kukaan pidä tuollaista parhaana miehenä. Paska kumppani, paska isä, paska kaikkea. Parhaat auttavat vaimoaan ja tukevat lapsiaan ja ylläpitävät hyvää mieltä niiden elämässä, joista välittävät.

Ei paras ole sama asia eri ihmisille. Minä olen löytänyt parhaan miehen, samoin ystäväni, siskoni, serkkuni ja niin edelleen. Vaikka siskoni ajatteleekin oman miehensä olevan paras, ei me muut naiset ajatella niin. Joten onko sitä parasta olemassakaan muualla kuin omassa päässä?

Sukututkijana on pakko myöntää, että on niitä sukuja, jotka tekee äpäriä sinne tänne ja sitten on niitä sukuja, joissa eletään liitossa ja ollaan onnellisia. Vanhojen, siis yli 60-vuotta naimisissa olleiden kanssa kun juttelee, ovat he todella tyytyväisiä kumppanin valintaan, vaikka väliin mahtuu seksuaalisen vapauden vuodet, monia murheita, sotia ja ties mitä kauheaa verrattuna meidän nykymaailmaan. Väittäisin, että on olemassa "horon geenit" ja ne periytyvät. Tästä syystä sukupuun tarkastelu ennen sitoutumista voi olla hyvinkin fiksua.

Mitäs sanot meidän suvusta? Isäni puolelta eronneita: isoisovanhempani saivat kolme lasta; kaikki kerran eronneita, isovanhempani sai kolme lasta: kaksi eronnut, joista toinen isäni. Äitini puolelta: isoisovanhempieni lapsilukumäärää en tiedä, mutta ainakin hän erosi, josta tuli äitini äiti, hän sai kaksi lasta, molemmat eronneet. Eli peräti yksi pari, joka on pysynyt yhdessä! Silti yhtään äpärää ei ole syntynyt, eikä kukaan hankkinut lapsia enää uudessa liitossa?

Äpäriin (OÄkta) loppuu sukututkimuskin, jos ei ole tunnustettu lapsi. Tutki hieman taaksepäin ja katso, miltä näyttää, tuleeko stoppi vastaan vai pääsetkö taaksepäin. Erojen syitä kannattaisi lueskella myös, sillä ennen erolle haettiin aina syyllinen. Mikäli ovat sattuneet naimaan pettäjiä, jotka jääneet kiinni, niin silloin teoria on vahvistettu.

En usko, että suvussamme lapsia ei olisi tunnustettu vai mitä ihmettä tarkoitat? Ja sanoin hieman väärin muuten, äitini äiti hankki lapsia uudessa liitossaan, samoin äitini isä. En vain ensin laskenut heitä omaan sukuuni, mutta sitten tajusin, että äitini äiti on "täysin" sukuani, joten sitä kautta lasketaan.

Rautalangasta: mene hieman enemmän taaksepäin, eli mielellään vaikka 1700-luvulle saakka. Rippikirjoista löydät erojen syyt ja myöhemmin oikeuden pöytäkirjoista (avioeroissa syyllisyyden hakeminen lopetettiin 1990-luvulla, sitä ennen piti olla selkeät syyt). Avioerotaipumus on periytyvä, mutta ei tarkoita sitä, että kaikki jälkipolvet eroaisivat, jos vanhemmat ovat eronneet. Mikäli et pääse taaksepäin oätkan (äpärän) takia, niin silloin se vahvistaa sitä, että on sekä avioerotaipumusta että pettämistaipumusta.

Eikä niitä äpäriä ollut, juurihan sanoin. Adoptiolapsia sen sijaan on muutamia.

Siis sukuumme adoptoituja.

Vierailija kirjoitti:

Jokainen tietää suurinpiirtein, kuinka todennäköistä on, että ensimmäinen olisi se oikea. Nuorten aivot ovat vielä aika kehittymättömiä, niin olisi ihme, jos heillä olisi se ajattelu ja kokemus, mitä vaaditaan, kun oikeaa kumppania haetaan. Näistä ihmisistä saamieni kokkemusten perustella kysymys on lähinnä peloista ja tyytymisestä.

Se "oikea".. :D ajatteletko et kaikille on vaa yks se oikea kun todennäköisyyksiä lasket?

Minä taas pidän huonossa suhteessa, esim. väkivaltaisen tai alkoholistin kanssa roikkuvaa reppanana, ihan sama onko ensimmäinen vai kymmenes suhde.

Ei huonoon suhteeseen jämähtäminen varmaankaan ole kiinni siitä, onko se ensimmäinen vai kymmenes kumppani. Voit olla reppana vaikka olisikin kokemusta, ja yhtä lailla voit olla vuosikausia aidosti rakastunut siihen yhteen ensimmäiseen. Ymmärrän siis AP:n pointin, mutta yleistäminen on aivan turhaa. Täytyy myös muistaa, että ihmiset tulevat onnellisiksi erilaisista asioista. Joku ei välttämättä koskaan kaipaa sitä nuoruuden "sekoilua" ja menovaihetta, vaan voi jo hyvin nuorena osata arvostaa turvallista ja tasapainoista elämäntilannetta. Tottakai se on harvinaista ja varmasti monilla se voikin osittain olla tyytymistä, uuden pelkäämistä tai sitä, ettei yksinkertaisesti tiedä paremmasta - mutta en usko että kaikilla. Ei kaikki sinkutkaan ole mitään kovin siistejä tyyppejä tai elä sen jännittävämpää elämää. 

Pidän sua paviaanina.

Aivan uskomatonta mitä vihaa tämä aloitus on herättänyt. En olisi arvannut että ensimmäiseen suhteeseen jääneet ovat noin katkeria ratkaisustaan.

Enemmänkin minua mietityttää, onko nuorena pariutuneelta jäänyt itsenäistymisvaihe elämättä. Oman kehitykseni kannalta pidin tärkeänä sitä, että olen asunut yksin vieraalla paikkakunnalla ja matkustellut/vaihto-opiskellut yksin. Toki joku nuorena pariutunut voi olla tehnyt kaikkia näitä, kun taas joku vanhempana kumppaninsa löytänyt ei. Uskoisin, että nuorena pariutuneissa löytyy enemmän näitä, jotka eivät ole koskaan asuneet yksin. Nuorena pariutuneella tarkoitan nyt alaikäisenä kumppaninsa löytänyttä. Samassa tilanteessa voivat olla myös sellaiset, jotka hyppäävät suhteesta toiseen, koska eivät halua olla yksin.

Senkus pidät.

En kuulu itse em. ryhmään. Mutta täytyy sanoa, että välillä kadehdin heidän elämän tiettyä yksinkertaisuutta. Kun tyytyy siihen, mitä kerran on valinnut, ja pysyy siinä, vaikka välillä mietityttäisikin. Voi jäädä monesta paitsi, mutta toisaalta säästyy monelta kamalalta.

Näitä reppanoita ensirakkaudessaan roikkujia tuntuu olevan aika paljon. Herkkänahkaisia ja katkeriakin ovat vielä. Voivoi.

Tässä on taas hyvä esimerkki ihmisestä (ap), joka pitää omia tapojaan ja valintojaan oikeina eikä pysty suvaitsemaan muunlaista elämää. Mikä saa ihmisen puuttumaan vaikkkapa säälitasolla toisen ihmisen elämään. Onko se elämänkokemuksen puutetta? Onko se  ahdasmielisen ihmisen  puhetta? Onko se iteseriittoisen ihmisen ajatusmaailma? Miksi ihmisten parisuhteita ja niiden syntymistapoja pitää arvottaa? Onko tällainen arvottaja muissakin mielipiteissään julma? Onko tämä kypsyyden vai tyhmyyden merkki?

Kyllä ap:lla saa olla oma mielipide. Se on hänen mielipiteensä. Vastauksista paistaa kauas katkeruus ja tyytymättömyys omiin valintoihin, joten ap ei taida olla täysin väärässä.

Jos mä olisin jäänyt suhteeseen ensimmäisen "mieheni" kanssa niin varmasti tuntisin olevani reppana, vaikka hänellä näyttäiskin olevan miljoonaluokkaa tulot nykyisin.

En vaan ollenkaan ollut parisuhdehakuinen nuorena ja jäin suhteisiin kiltteyttäni, jotten loukkaisi toista. Kunnes alkoi ahdistaa ja keksin jonkun tekosyyn ravistautua irti.

Ja aina suhteen päättymisen jälkeen iloisuus ja kepeys valtasi elämäni, joten en osaa edes kuvitella, ettei joku olisi samoissa fiiliksissä eronsa jälkeen vaikka järjen tasolla tiedänkin, että joillekin ero on enemmänkin musertava kokemus.

Mutta uskon kyllä, ettei kaikki ensimmmäisen kanssa suhteutuneet ole luusereita.

Nyt olen ollut suhteessa 15 vuotta, ihan laiskuuttani mutta jos mies käskis mun lähtee käveleen, niin mikäpäs siinä.

Vierailija kirjoitti:

Näitä reppanoita ensirakkaudessaan roikkujia tuntuu olevan aika paljon. Herkkänahkaisia ja katkeriakin ovat vielä. Voivoi.

Kuinka mones rakkaus sinulla on menossa? 😊

Vierailija kirjoitti:

Senkus pidät.

En kuulu itse em. ryhmään. Mutta täytyy sanoa, että välillä kadehdin heidän elämän tiettyä yksinkertaisuutta. Kun tyytyy siihen, mitä kerran on valinnut, ja pysyy siinä, vaikka välillä mietityttäisikin. Voi jäädä monesta paitsi, mutta toisaalta säästyy monelta kamalalta.

Tyytyy? 😀

Meillä kävi vain älyttömän hyvä tuuri, siitä edelleen onnellinen.

Välillä on asuttu eri paikakunnilla työn vuoksi ja on nähty vain viikonloppuisin.

Vierailija kirjoitti:

Senkus pidät.

En kuulu itse em. ryhmään. Mutta täytyy sanoa, että välillä kadehdin heidän elämän tiettyä yksinkertaisuutta. Kun tyytyy siihen, mitä kerran on valinnut, ja pysyy siinä, vaikka välillä mietityttäisikin. Voi jäädä monesta paitsi, mutta toisaalta säästyy monelta kamalalta.

Siis häh? Tyytyy? En muista tiedä, mutta minä valitsisin hänet edelleen, koska haluan hänet. Monenlaista on joo jäänyt kokematta, mutta toistaalta arvostan paljon enemmän sitä mitä olen saanut kokea tämän yhden ja ainoan kanssa. <3

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Näitä reppanoita ensirakkaudessaan roikkujia tuntuu olevan aika paljon. Herkkänahkaisia ja katkeriakin ovat vielä. Voivoi.

Kuinka mones rakkaus sinulla on menossa? 😊

Taitaa olla noin neljäs. Avioliitto on ensimmäinen, joten en minäkään täysin moraaliton ole😁

Vierailija kirjoitti:

Näitä reppanoita ensirakkaudessaan roikkujia tuntuu olevan aika paljon. Herkkänahkaisia ja katkeriakin ovat vielä. Voivoi.

Enemmän mulle tuli katkeruudesta vaikutelma ap:n teksteistä ja muista, joiden suhteet ei ole kestäneet. Suurimmasta osasta pitkissä suhteissa olevien kertomuksista välittyi enemmänkin harmonia ja tyytyväisyys elämän kulkuun.

Enemmän minusta reppanoita on ne, jotka eivät kykene kestävää parisuhdetta luomaan, tai ehkä ennemminkin ne, jotka lähtevät suhteeseen koko ajan etsien jotain parempaa. Ei vastaa ainakaan omaa käsitystäni sitoutumisesta, eniten reppana se sitoutumiskyvytön opportunisti on.

Näin viiskymppisenä en pidä ketään repanana. Mutta tosiasiahan on, että esim. tutuistani, jotka tunsin nuorena, vain yksi pari on enää yhdessä, jotka alkoivat seurustelemaan lukioiässä.

Minua vanhempaa ikäpolvea on useampi pari naimisissa vielä päälle kuusikymppisinä. Vanhempieni ikäluokasta (n. 80 vuotiaita) vain muutama pari on eronnut.

Joten uskon, että minua nuoremmassa sukupolvessa erobuumi on vielä kiihkeämpää, mitä meillä 60-luvulla syntyneillä.

Vierailija kirjoitti:

Kyllä minä oikeasti ajattelen vähän samalla tavoin. En epäile ensisuhteilijoiden tunteita ollenkaan, mutta koen ne tunteet (heidän puolestaan nääs) lähinnä niin, että otetaan kolmesta kakusta aina sitä yhtä lisää, koska ne muut kakut ovat näkymättömissä XD Sitten rakastetaan sen kakun makua, koska ei tiedetä että voisi olla vielä vähän parempaa. XD

Kyllä itse olen loppujen lopuksi tyytyväinen, että olen kokenut. Kokemuksista oppii, tai minun tapauksessani ei opi, koska ihastuessani teen aina samat arviointivirheet ja päädyn eroihin XD

Kyllä tuntisin jääneeni PALJOSTA paitsi, jos olisin yhä edelleen ekan poikaystäväni kanssa. En osaa edes kuvitella meitä yhdessä :DDD

No eihän silloin ole oppinut mitään,jos tekee aina samat virheet? Kyllä musta olisi paljon parempi olla koko ikänsä yhden ihmisen kanssa,kun "hankkia kokemuksia" niin että pettyy aina vain uudestaan.Paljon säälittävämpäähän se on,että ei ole onnellinen hyvässä suhteessa,kun luulee että pitää loputtomasti etsiä jotain "parempaa",jotain mystistä "sitä yhtä oikeaa".Mitä sitten,jos syö koko ikänsä vain sitä yhtä kakkua?Ei ruoho ole aina vihreämpää aidan toisella puolella,jos kastelee omaa ruohoaan,se on vähintään yhtä vihreää.