Mikä minua riivaa?
Meillä on kaksi lasta, toinen 3-vuotias ja toinen 7 kk ja olen ollut kotiäitinä viime keväästä saakka. Viime aikoina olen ollut todella huonolla päällä, lyhytpinnainen, ahdistunut ja itkuinenkin. Välillä oikein ihmetyttää, että mikä minua vaivaa. Kaikki on kuitenkin hyvin, minusta on ihanaa olla kotona, töihin en siis kaipaa ollenkaan. Mutta jokin tässä arjessa kuitenkin tökkii.
Esikoisella on menossa uhmaikä ja hänen kanssaan käydään normaalit taistelut ja ne tuntuu todella raskailta. Vauva on suloinen päivänsäde ja mielelläni viettäisin enemmän aikaa pelkästään hänen kanssaan mistä poden huonoa omaatuntoa. Esikoisen kanssa oleminen on niin raskasta kun ikinä ei tiedä koska räjähtää. Uhmaa on jatkunut nyt jo noin puoli vuotta.
Olen siinä pisteessä, että en jaksa oikein enää taistella hänen kanssaan. Jos vaikka ollaan ulos lähdössä ja lapsi pukee vaatteet päälle jättäen sukkahousut pois kehotuksistani huolimatta, niin en jaksa välittää. Ajattelen, että lähtekööt sitten ilman, eihän se minua palele. Tappelu tulee kuitenkin jos puutun asiaan. No ei me ilman sukkahousuja mihinkään kuitenkaan lähdetä, mutta pointti siis, että en jaksa välittää. Välipalalla jos on halunnut vaniljajugurttia ja sitten haluaakin banaanijugurttia ja alkaa sitä huutaa, otan pois jugurtin ja saa olla syömättä. Eihän se nälkä minun mahassani murise. On vaan niin äärettömän raskasta taistella ihan jokaikisestä arkisesta asiasta.
Olen huomannut, että olen alkanut väsyä vauvaankin. Jos olisi päiväuniaika, mutta vauva alkaa huutaa kun laitan vaunuihin, niin en jaksa kauaa sitä kuunnella vaan nostan vauvan lattialle. Olkoon siis nukkumatta jos ei nukuta.
Mietin, että miksi ihmeessä olemme halunneet lapsia. Elämässä ei ole enää mitään muuta kuin lapsiin liittyviä asioita. Minua ei ole enää olemassa, tai olen olemassa näille lapsille 24 h/vrk ja se rassaa. Olisi ihana joskus vaan olla sohvalla ja vaikka lukea, mutta se ei enää ole mahdollista. Siihen aikaan kun lapset nukkuvat, niin itsekin on jo niin poikki, että on valmis nukkumaan. Joten mitään omaa aikaa ei ole ellei nukkumista lasketa omaksi ajaksi. Koko ajan pitää olla päivystysvalmiudessa lapsia varten.
Parisuhde on niin ja näin. Aikaa sen hoitoon ei ole kun lapset pyörii ympärillä jatkuvasti. Seksi on puuduttava, mutta onneksi nopea velvollisuus kerran viikossa, yleensä lauantaisin.
Periaatteessa kaikki on hyvin, terveet ja normaalit lapset ja rakastava mies. Mutta silti voin huonosti, mistä apua tähän alakuloon?
Kommentit (20)
kaikkia edellisiä viestejä, mutta kovin samanlaisia fiiliksiä on ollut minullakin. Mutta sitten useampi vuosi sitten esikoisen ollessa pari vuotias, menin jo hyvinkin heikkoon jamaan. Eli kyseessä ei ollut enää pelkkä väsyminen vaan olin todella masentunut ja ahdistunut. Itse en asiaa tajunnut ennenkuin aloin saada paniikkikohtauksia kuin salama kirkkaalta taivaalta. Onneksi hyvä lääkäri tajusi tilanteen ja sain asianmukaista lääkehoitoa sekä ajan mtt:oon. Se eka kerta todella hävetti ja pelotti mennä sinne psykologille, mutta oli todella tarpeeseen. Hoitosuhteeni kesti useita vuosia ja nyt osaankin jo ajoissa tunnistaa nämä masennuksen oireet. Siis uupumus, ärtyneisyys, aloitekyvyttömyys, ilottomuus, halu paeta nykyisestä, ahdistus, unihäiriöt, ruokahaluttomuus tai ahmiminen...niitähän piisaa. Joten suosittelen esim. lääkärissä käyntiä, vaikka vain juttelemassa.
..että löytyy muitakin samassa tilanteessa!
Vaikka lapset on todellakin haluttu ja pienien vaikeuksien jälkeen saatu niin välillä tulee miettineeksi että MIKSI ihmeessä olen tähän alkanut!
Itsekkyys se vain nostaa välillä päätään =)
Olen ajatellut, että olen yksin tämän ongelman kanssa. Minulla ihan samanlaisia tuntemuksia välillä, vaikka ainaostaan yksi lapsi kohta 6 kk.
Voi kun joskus saisi nukkua aamulla niin pitkään kuin nukuttaa, mutta voi vain haaveilla niistä vielä. Meillä kuitenkin niin kiltti ja ihana tyttö, että sen puoleen kaikki ok.
Kaipaisin enemmän sitä, että kotityöt jaettaisiin ja enemmän olisi juuri tuota omaa aikaa. Ja kaipaisin myös parisuhteeseenkin enemmän yhteistä aikaa.
Mutta kun tällähetkellä näyttää siltä, että mies käyttää kaiken vapaa-ajan tietokoneella. Olen yrittänyt hänelle kertoa rakentavasti, mutta en ole onnistunut siinä. Saa nähdä kuinka kauan minä jaksan. Onneksi on mummi ja ukki lähellä, jolle voi myös viedä lapsen välillä hoitoon, jos itse ei jaksa.
Olen onneksi päässyt ulkoilemaan pururadalle useamman kerran viikossa ja sieltä saa voimaa. Mut aina kun tulen kotiin, taas sama rumba edessä. En tiedä mitä minun pitäs tehdä, kun en jaksa tuota,että mies istuu vaan koneella.
että yksi todella ahdistava asia on jatkuva sekasorto. Esikoinen levittää leluja pitkin ja poikin ja niitä on turha siivota kun ovat kohta taas uudestaan levällään.
Hoitoapua meillä ei ole. Harmittaa niin paljon kun vanhempani hoitaisivat lapsiamme ilomielin koska vain, mutta asuvat 5 tunnin ajomatkan päässä.
Hei!!! Sinä kyllä tarvitsisit vapaaillan lapsistasi. Ei kukaan äiti jaksa kokoajan sitä samaa kotia ja kotia. Välillä pitää päästä ulos tuulettumaan.Hoitaako sun mies olenkaan lapsia? Mä tiedän miltä tuntuu olla yksin lapsien kanssa kokoajan eikä kukaan auta kun ei ole ketään. Joten nyt lapset mummille hoitoon tai kummille vaikka yöksi. Niin mieli virkistyy ja saat nukkua kunnolla.
Teidän täytyy miehen kanssa yrittää pitää joka kuukausi yksi vaailta. (Jos se on mahdollista) Niin parisuhdekkin paranee. Ja yöllä herättelet miehen myös hoitamaan lapsia. Pitää se miehenkin hoitaa lapsia ei se ole pelkästään äitien työ vaan myös isien.
Koita jaksaa ja pyydä ystäviä auttamaan jos et jaksa!!!! Sitä varten ystävät ovat!!! =)
Meillä on toukokuussa 3v. täyttävä poika ja kesäkuussa syntyy toinen lapsi. Olen hoitanut lastani kotona tähän asti, mutta nyt ajattelin ihan itseni jaksamisen ja esikoisen kannalta viedä esikoisen päiväkerhoon parina kolmena päivänä viikossa ja hakea hänet heti päiväunien jälkeen. Silloin minulle jää aikaa olla vauvan kanssa ja kun vauva nukkuu voin tehdä kotitöitä tai joskus vaikka ottaa torkut vauvan kanssa..
Ja suosittelen myös yhteisiä iltoja (ilman lapsia) miehesi kanssa. Leffaan ja syömään on meillä ainakin ihan vakio kamaa..
Olen huomannut esikoisen tarvitsevan enemmän aktiviteettia..ja sitä hän saa päiväkerhossa. Hintakaan ei ole päätä huimaava, jos kyseessä on oma terveys!
siitä on jo jokunen vuosi aikaa, kun olin itse samassa tilanteessa.Oloni paheni siihen tilanteeseen asti,etten saanut enää mitään tehtyä kotona.
Oma terveys myös alkoi heiketä.Kädet oireili selkä oireili jne...
Myöhemmin selvisi miksi olin niin väsynyt kiukkuinen ja saamaton.
Kärsin synnytyksen jälkeisestä masennuksesta.Pääsin psygoterapiaan ja olo alkoi kohentua kummasti ja löysin taas äitiyden onnen.
Tuosta kaikesta on kulunut jo aikaa kahdeksan vuotta ja kaikki on taas palannut mieliin uuden raskauden myötä.
Samalla kun terveys heitteli minulla todettiin pehmytkudos reuma ja rakkulaiset munasarjat,jonka vuoksi gynekologi ihmetteli kuinka minulla on lapsia ollenkaan(kolme lasta).Eli olemme eläneet monta vuotta uskoen, etten saa lapsia enää.Arvatkaapa yllätys tammikussa, kun kuukautisia ei tullut...luulin jo vaihde vuosien alkaneen.Eli nyt onnellisesti raskaana ja perhe tukena.Toivon sinulle voimia ja jaksamista.Yritä puhua jollekkin omasta jaksamisesta ja tunteistasi.
Minusta on hienoa, että uskallat itsellesi tunnustaa ettei nyt tunnu hyvältä. Lapset ja se tappava arki imee mehuja meistä monesta äidistä. Itseasiassa mitä minulle tuli mieleen, niin monet tunteistasi (itkuisuus, lyhyt pinna jne.) ovat niitä samoja tunteita joita esikoisesi nyt käy läpi. Uhmakas esikoinenhan siirtää sekavat ja pelottavatkin tunteensa sinulle. Aikuisena meidän pitäisi jaksaa ottaa nämä tunteet vastaan, välillä se onnistuu ja välillä ei, sekin on vain inhimillistä. Mutta se mikä minusta olisi tärkeää, ettet jätä kiukkuavaa esikoista " yksin" sekavien tunteidensa kanssa. On lapsellekin rankkaa haluta sitä, eikun sittenkin tuota ja saada vihan puuskia yhtenään. Se että hänen kiukkuaan ei kohdata (ole sitten syömättä, lähde sitten ilman housuja jne.) voi aiheuttaa aikamoista turvattomuuden tunnetta lapselle ja lisätä vain negatiivisten tunteiden esilletuloa. Lapsi on oikeasti ihan pihalla näiden tunteiden myllerryksen keskellä ja tarvitsee paljon tukea. Tällä kirjoituksella en tarkoita saarnata kasvatuksesta, anteeksi jos siltä kuulostaa. Voi olla todella raskasta elää uhmaikäisen kanssa, mutta on hyvä muistaa juuri tällöin vanhempien huomiota erityisesti tarvitaan.
Niin, mutta sitten siihen, että miten sitä omaa oloaan saisi kohennettua. Yhdyn edelliseen, omaa aikaa silloin tällöin on ehdottomasti löydyttävä. Itsellä myös esikoinen vajaa 4v ja vauva 7kk ja välillä tuntuu että tulen hulluksi tässä lapsien ehdoilla menevässä arjessa. Meilläkään ei apua lastenhoidossa ole saatavilla, sillä asumme ulkomailla. Niinpä on otettava sitä omaa aikaa siten että isä hoitaa illalla että pääsen yksin kerran viikossa jumppaan, joskus yksin kauppaan jne. Nyt olemme parhaillaan etsimässä nuorta tyttöä, joka voisi tulla meille viikottain muutamaksi tunniksi leikkimään esikoisen kanssa. Olisi ihanaa saada olla hetki vauvan kanssa kahdestaan... vaikka taitaisi se vain tylsistyä jos ei ole isosisko touhuillaan viihdyttämässä. Meilläkin on talo välillä kuin pommin jäliltä, siitä en jaksa enää stressata, vaikka olisi paljon mukavampaa asua ja elää edes jonkinlaisen järjestyksen keskellä. Ja parisuhde sitten, pitäisihän sitä hoitaa, mutta ainakin meillä tällähetkellä täysin mahdotonta päästä kahdestaan käymään jossain tuulettumassa. Kaksinoloa on se muutama tunti kun lapset ovat menneet nukkumaan ja silloinkin jompikumpi roikkuu yleensä koneella...romantiikaa ei siis nyt ole ollut ilmassa, mutta jaksan toisaalta uskoa siihen, että pian helpottaa ja saadaan sitten taas vähän panostaa parisuhteeseenkin iskän kanssa.
Jaksamista sinulle ja jos oikein pahalta alkaa tuntumaan, ei varmasti olisi pahitteeksi ottaa asiaa esille neuvolassa/lääkärissä.
En tiedä mikä meillä tällä hetkellä mättää,mutta en tahdo tulla toimeen esikoisen kanssa:(Tuntuu,että kaikki aamut alkaa taistelulla.Jos jotain komennan niin ei uskota tai sitten eskoinen alkaa uhmaamaan ja taistelemaan vastaan.Tarvitsisi paljon huomioita ja passausta.Pienempi ei ole niin vaativa ja viihtyy itsekseen.Tunnen tavallaan olevani riittämätön esikoiselleni,koska hän on niin tyytymättömän oloinen.Sitten jossain vaiheessa hermostun ja alan huutamaan ja räyhäämään ja sitten tuntuu,että kokopäivä on pilalla.
Esikoinen käy leikkipuistossa muutaman kerran viikossa ja onneksi naapurissa on kavereita, joiden kanssa leikkii päivittäin.
Välillä olen niin pettynyt itseeni,kun tulee huudettua ja sanottuakin rumasti esikoiselle,kun oma pinna palaa.Onneksi sovitaan hetken päästä.Esikoinen on jotenkin niin kovin huomionhakuinen.Oisko kellään jotain vinkkejä?
Ihan olisin voinut itsekin kirjoittaa samanlaisista tunnelmista kuin kirjoitit! Se on muuten kumma, että ainakin minusta tuntuu kuin olisin maailman ainoa lapsensa kanssa väsähtävä äiti... Mulla on sellainen luulo että toiset äidit aina loppujen lopuksi hoitaa mallikkaasti uhma ja kiukkutilanteet ja jaksaa lässyttää (anteeksi!) loputtomiin lapsilleen.
Minusta tuntuu että oma " olo" jotenkin aaltoilee. Välillä menee leppoisammin ja välillä on ahtaampi olo, kuten vaikka tänään. Tosin tänään aloin vakavasti miettiä että olen nykyisin PELKÄSTÄÄN äiti ja kaikki muu on jäänyt - eipä ihme että on puuduttava ja epätodellinen olo! Ei saisi päästää itseä tällaiseen jamaan, siinä voi uhata todellinen uupumus.
Voimia Pepperille erityisesti (kiitos kun teit avauksen tärkeästä aiheesta, kerrohan kuulumisiasi taas )ja muillekin kotiäideille! On tää aikamoista ajoittain puuuuuuhhhh!
Kertokaa muut miten selviätte väsymyksen kanssa ja onko joku keksinyt jotain keinoja miten piristää arkeaan ja saada toivonkipinöitä harmauteen ?
he eivät vie lapsiasi eivätkä tee mitään mitä pitäisi pelätä.
itsellä oli masennusta ja luin sun kertomuksen ja mulla oli samoja oireita..
nyt mulla on lääkitys ja kaikki on hyvin.
minua auttoi sosiaalitoimisto mistä sain apua kodin hoidossa ja lasten hoidossa ja ilmaiseksi, vaikka meillä oli ihan mukavat tulot. kyllä he näkevät milloin on oikeasti tarvetta apuun.
(mulla on kaksi lasta vuoden ikäerolla)
älä pelkää puhumista ja varaa heti aika neuvolaan ja kerro siellä sun tunteista
voimia sulle kamalasti, sitä tarvitaan
tunteita myös tällä kotiäidillä. Välillä ollut kausia, kun kaikki on tuntunut pahalta, itku herkässä ja pinna lyhyt... Vaikka pidän kotona olosta ja lapset ovat aivan upeita, ja helppojakin, niin joskus olo on ollut tosi ahdistunut. Haluaisin olla tehokas, aikaansaava jne., mutta kun todellisuus on aivan toista, niin välillä mm. kotityöt ovat ahdistaneet tosi paljon. Koti ei ole koskaan siisti ja kunnolla järkässä :((
Onneksi mieheni on ollut tukenani (henkisenä sellaisena erityisesti) silloin, kun olen ollut tosi alavireinen. Sekin jo helpottaa, kun tietää, että toinen on huomannanut pahan olon, vaikka olen yrittänytkin peitellä mm. itkuisuutta. Toisaalta aallonpohjat parisuhteessa (ja niitäkin on todella ollut) näkyvät myös omassa arjen jaksamisessa. Jos miehen kanssa menee huonosti, en valitettavasti jaksa olla parhaimmillaan lastenkaan kanssa.
Kun oloni on ahdistunut, niin olen huomannut, että silloin kannattaa ulkoilla lasten kanssa mahdollisimman paljon ja vaikka kyläillä. Vaikka lähteminen on silloin vaikeaa, niin olo kohenee kummasti ulkoillessa, pinnakin on aivan eri luokkaa kuin kotona neljän seinän sisällä kotitöiden kanssa tuskaillessa. Eivätkä lapsetkaan ehdi niin paljon levittelemään tavaroitaan ympäriinsä.
Vuoden vaihteen jälkeen olen aloittanut aktiivisesti kohentamaan kuntoa (jumppaa, kävelyä, sulkkista) ja huomaan nyt, että olen jaksanut kotona paremmin, kuin esim. vuosi sitten keväällä, jolloin tuntui jopa siltä, että haluan palata töihin aiottua aiemmin. Väsyneinä aikoina en jaksanut illalla lahteä mihinään kotoa, vaikka mies yritti pukatakin. Nyt taas tuntuu, että liikkumaan pitäisi päästä joka ilta. Onneksi mies vain kannustaa lähtemään :)
Nyt täytyy lähteä nukuttamaan kuopus, mutta vielä minäkin lisäisin tähän, että on tärkeää joskus saada vaihtelua arkeen. Voi kuinka hyvältä tuntuukaan välillä päästä pois kotoa esimerkiksi mökille koko perheen voimin. Ruuanlaitot, pukemiset ja jälkien siivoaminenkin tuntuu aivan eriltä mökillä kuin kotona. Ja taas jaksaa vähän paremmin , kun on saanut välillä akkuja ladata!
kovin totta puhuivat monet siitä omasta ajasta. Minä tartun tuohon kaaokseen.
Jossain vaiheessa lasten ilmaannuttua olen älynnyt vetää yhtäläisyysmerkit kodin kaaoksen ja oman mielentilan välille. Eli, jos koti on kuin kaatopaikka, on äiti ihan maissa. Olen opettanut tämän miehellekin: jos minua on vaikea lukea, niin ympärilleen katsomalla tietää heti missä mennään.
En tiedä kumpi seuraa toista, masennunko siitä, että koti on kaaos, vai aiheuttaako kaaos ympärillä masennusta. Ei niin väliä, sillä oikea-aikaisilla toimenpiteillä on tehoa. Koska tiedän, että kaaoksen esto toimii myös masennuksen estona ja yksi parhaista terapiakeinoista (minulle) on siivoaminen, pyrin estämään totaalikaaoksen synnyn.
Tämän olen ihan oikeasti terapiamielessä itselleni opettanut, en todellakaan ole supersiisti luonne. Kun alkaa ahdistaa, ryhdyn väsäämään jotain pientä. Tartun yhteen tavaraan viedäkseni sen paikoilleen, sitten seuraavaan. Annan lapselle rätin käteen. Minulla elinympäristön hallinta auttaa mielenhallinnassa.
Toinen vinkki ajalta kun oli kaksi pientä lasta ja kolmas mahassa. Komensin miehen lasten kanssa lauantai-aamupäivisin pihalle, jotta sai omassa rauhassa siivoilla. En olisi ikipäivänä uskonut, että oikein odotin niitä paria tuntia, kun saa rauhassa siivota.
Samanlaisia fiiliksiä itsellänikin, meillä on kaksospojat 1,5 v ja kolmas tulossa.
Meillä on auttanut seuraavat asiat
-lähdin töihin osa-aikaisesti
-beibisittereitä käy toisinaan ja käymme mieheni kanssa kahdestaan ulkona syömässä, elokuvissa, shoppailemassa, kävelyllä.
-siivooja käy kerran viikossa.
-yhtenä päivänä viikossa lapset menevät päiväkotiin ja minä jään kotiin viettämään omaa aikaa.
-puhuin ongelmistani avoimesti mieheni ja ystävieni kanssa
-puhuin ongelmistani myös neuvolassa ja pari kertaa kävin psykiatrisen sairaanhoitajan juttusilla.
Tsemppiä, jaksamista ja ainoa et tosiaan ole - äitiys on rankka laji.
Minäkin kärsin ihan samanlaisista ongelmista, ei vaan jaksa.
Minun kohdallani tilanteeseen on tuonut helpotusta se että, olen osa-aikainen opiskelija. Koulupäivät ja harjoittelupäivät tuo etäisyyttä kotiasioihin, ja näin sitten jaksaa psyykkisesti paljon paremmin, vaikka fyysisesti perhe-elämän ja vanhempainvapaalla tapahtuvan opiskelun yhteensovittaminen onkin raskasta.
Sinulle antaisin neuvon, että järjestä itsellesi omaa aikaa, ja tietenkin myös yhteistä aikaa puolisosi kanssa.
Tarvitsisit vain omaa aikaa. Tuntuu rankalta olla kotona haluaisin jo
töihin lepäämään =) Oikeesti pääsis töissä paljon helpomalla. Superkivat työkaverit, ei liian kiire, saa syödä valmiissa pöydässä rauhassa.
Meillä esikoinen 5-vuotias pari paivää vkossa tarhassa ja itse kotona
11 kk ikäsen kanssa. Muuta lastenhoitoapua ei ole. Mies yrittäjä ja päivät venyy usein 12 tuntisiksi.
Tuo tarha on kyllä mulle pelastus, esikoinen kiusaa niin kauheesti
pikkusisarrustaan. Olen yrittäny vaikka mitä. Kahdenkeskisiä juttuja
joskus, niitäkään ei voi miehen töiden takia usein järkätä ja leikkiä
yhdessä kun vauva nukkuu. On ollu myös pois tarhasta pitkiä aikoja,
mutta kiusaaminen vaan yltyy silloin.
Tiedän että kiusaamisella hakee vain mun huomiota. Olin esikoisen kanssa kotona 2 1/2 vuotta ja aina touhunnut paljon hänen kanssaan.
Nytkyään vain tulee huudettua kun on niin poikki ja sitten tulee huono omatunto.
että uskalsit kirjoittaa; kuten huomasitkin,et ole ainoa joka miettii samoja asioita.. hyviä vastauksia olet saanutkin, toivottavasti tilanne on nyt jo vähän valoisampi? Mistä sen erottaa, onko oikeasti masentunut vai pelkästään umpiväsynyt - väsynyt kun on niin varmasti ei jaksa arkea pyörittää eikä varsinkaan noudattaa kaikkia tietämiään kasvatusasioita.. että jaksaisi aina olla se superäiti joka meidän kaikkien esikuvana kai on :-)???
Meillä esikoispoika 6kk, omaa voimakkaan tahdon vaikka muuten tyytyväinen hymypoika onkin. Tahdontaistelut käydään joka päivä syömisten ja nukkumaanmenon kanssa..huh, mietinkin juuri minkähanlainen uhmaiästä vielä tulee. Alkukuukausien jatkuva univelka on nyt jo pikkuisen tasoittunut, tosin en vieläkään osaa nukkua kun poika nukkuu, elimistö käy jotenkin ylikierroksella.Mielialat on vaihdelleet laidasta laitaan, mutta hyvin nukutun yön jälkeen on niin suuri ilo ja riemu lapsesta, että kai tämä ihan normaalia väsymystä vaan on.. masentuneen olotila tuskin paranee, vaikka viikkotolkulla saisi nukkua, ja silloin kyllä kannattaa ehdottomasti hakea apua!
Toivottavasti olet pystynyt puhumaan miehellesi, ja saat tukea ja apua häneltä. Kaikki mahd. apu kannattaa ottaa vastaan, mitä keksit. Sukulaiset, ystävät, perhekerhot missä saat " vertaistukea" . Ja
neuvolan hlökunta on sinua ja lapsiasi varten, juttele ihmeessä siellä. Kaikkia hyviä neuvoja tästä ketjusta sain minäkin, tulevaisuutta varten, kiitos kaikille. Voimahaleja kaikille mammoille!
Voi Pepper, miten tekstisi kuulostikaan niin tutulta. Kyyneleet samentivat silmäni, kun luin tarinaasi. Epäilin jo hetken itse kirjoittaneeni sen, mutta unohtaneeni koko asian kaiken väsymyksen keskellä. Meillä on täysin samanlaista; lapsetkin samanikäiset suurinpiirtein. Nyt on taas ollut useamman huonon yön sarja ja se kyllä alkaa näkyä näissä päivissäkin. Olen jatkuvasti huonolla tuulella, ärisen ja riehun. Otsaani ei varmaan edes saa enää oikaistua siihen syöpyneistä uurteista, vaikka laittaisi minkälaista silotetta pintaan. Minusta myöskin tuntuu, että jaksaisin vielä vauvan kanssa jotenkuten, mutta uhmaikäinen esikoinen tekisi mieli välillä työntää reppu selässänsä ovesta ulos ja osoitetarraan teksti: Ei palautusoikeutta! On myöskin päiviä, että esikoinen on aivan ihana ja vauva taas koettelee hermoja. Olen nyt tajunnut mitä tarkoittaa sanonta, että raja vihan ja rakkauden välillä on lähes olematon. Niin kamalalta kuin se jostain " täydellisestä äidistä" mahtaakin kuulostaa. Olen kyllä alkanut vahvasti epäilläkin koko " täydellisten äitien" olemassa oloa ja päättänyt, että olen omille lapsilleni täydellinen äiti kaikkine epätäydellisyyksinenikin (hirveä sanamörkö!) Viimeeksi tänä aamuna istuin keittiön pöydän ääreen tuijottamaan ikkunasta ulos ja sanoin esikoiselle, joka jankutti jotain, (en edes muista mitä), että: Ihan sama, äiti ei välitä! Ja rehellisesti sanottuna, en sillä hetkellä välittänyt. Ymmärrän siis täysin, kun kerroit, että et jaksa yrittää, jos ei heti nukahda tai kelpaa joku ruoka. Joka ilta menen nukkumaan toivoen, että ehkä tämä yö on jo parempi ja saan nukutuksi edes kohtalaisesti ja jaksan olla iloisempi ja parempi äiti seuraavana päivänä. Minulla paras apu on löytynyt vertaistuesta eli juuri tällaisesta kokemusten vaihdosta samassa tilanteessa olevien kanssa. Jotenkin sitä jaksaa kaikesta huolimatta uskoa, että kyllä se tästä, jonain päivänä.... Olen kyllä samaa mieltä jonkin toisen kirjoittajan kanssa, että kyllä apuakin pitää uskaltaa sitten pyytää, jos yhtään siltä tuntuu. Vaikka ajattelenkin hirveitä asioita, kun olen kaikista heikoimmillani niin en silti voisi ikinä antaa itselleni anteeksi, jos lapsilleni sattuisi jotain vain sen vuoksi, että olin liian uupunut auttamaan. Itse saan joskus apua isovanhemmilta tai lapsien kummeilta, kun esim. haluan ottaa päikkärit jaksaakseni taas eteenpäin (olemme siinä onnellisessa tilanteessa, että asumme läheistemme lähellä). Parisuhteesta vielä sen verran, että meillä se parisuhde on sitä, että jutellaan päivän tapahtumista, syödään yhdessä (joskus), hoidetaan illalla lapsia yhdessä (joskus) ja katsotaan illalla, kun lapset on menneet nukkumaan joku ohjelma telkkarista jätskin kera. Seksiä meillä ei ole näkynyt kuukausiin, mutta ehkä senkin aika vielä tulee..toivottavasti! Tällä hetkellä olen liian uupunut edes ottamaan siitä (seksittömyydestä) liian suuria paineita itselleni ja onnekseni mieheni ymmärtää asian ja vitsailemmekin hyväntahtoisesti miten " rajua" seksielämää meillä vietetään. Niin, että et ole tosiaankaan yksin. Olit rohkea, kun avasit keskustelun, sillä itsekin tulin varta vasten katsomaan joskos täältä löytyisi jotain aiheeseen liittyvää, mutta en ollut aikeissa tarttua itse asiaan. Toivon, että sinulla on ollut tässä välillä jo niitä parempiakin päiviä tai edes hetkiä ja voimia jokaiseen hetkeen lastesi kanssa. Nimim. Jos olisin tiennyt mihin ryhdyn niin olisinkohan ryhtynyt....onneksi en tiennyt! :D
näin alkajaisiksi voin sanoa että olet täysin normaali ja ettet todellakaan ole ainut....itse olen nuori kuuden lapsenjoista kaikki ovat poikia ,äiti...kotona olen ollut viisi viotta ja nyt odotan innoissani jos pääsisin parin vuoden päästä töihin tai kouluun...sinua voisi autaa jos lähistöllä on kerhoja tai tarha..itse laitoin esikoiseni kaksvuotiaana karhoon kaksi kertaa viikossa,ajatellen että se tekee lapselle ja itelle hyvää..haittaakaan siitä ei ole ollut..nyt yksi pojista koulussa,kaksi tarhaassa ja kaksivuotias ja heinäkuussa 2005 syntyneet kaksoset kotona.kaksosten tulon jälkeen olen soittanut kerta viikkoon kotihoitajan,että saisin hetken hengähtää ja poistaa mielestä kaiken...sama juttu voisi tehdä sinullekin hyvää ja varmasti apua saat,riippuen myös paikkakunnastasi....kun saan lapset nukkumaan lähden kännykkä taskussa lenkille,mieheni maatessa sohvaperunana ja vahtiessaan nukkuvia lapsia..aamuisin olen välillä herännyt aikaisemmin ja juon kahvit rauhassa,mutta harvemmin jaksan...nautin jos saan joskus jopa nukkua seitsemaan kahdeksasta ouhumattakaan...ja lapset ei siitä kärsi kun laitat heidät vain päiväunille,vaikkeivät siitä pidäkään,sekin tekee hyvää molemmille osapuolille..ja jos vain mahdollista yrität saada samoihin aikoihin nukkumaaan,tiedän myös sen että helppoa se ei ole,mutta sinnikkyydellä pääset pitkälle..itse väsytän 8kuiset tuplat aivan viimetippaan ja puen heidät ulos nukkumaan jonka jälkeen laitamme ulkovaatteet kaksvuotiaan kanssa päälle,monien suostuttelujen ja yksin kotiin jäämisen uhalla koska äiti lähtee joka tapauksessa pihalle,suostui pukemaan tai ei....ja luulempa että teilläkin ne vaatteet menevät päälle nopeasti..käymme pienen kävelyjierroksen tai liukumäessä jonka jälkeen tulemme kotio ja syömme ja menemme nukkumaan...tappelulla,melkein aina...minullakin on ns.laiskoja päiviä jolloin en jaksa tapella,joten päädyn siihen että luovutan ja annan olla...se on väärin,mutta samalla se on sallitua ja normaalia..yritä pitää tiukat rajat mutta myös joustaa ja pure hammastamumi dvd:t on ollut myös se helpottava asia,niiden aikana on myös saanut juoda vaikka päiväkahvit...tai vaikka järjestää paikkoja..itse olen siivousintoilija,mikä ei ole hyvä,mutta olen oppinut myös joustamaan ajallani..jos vain jaksat ota illasta yksi tunti itsellesi ja laita lapset ajoissa petille vaikka pienen kylpyreissun kautta,se uuvutaa...ja muistakaa yhteinen iltarukous.
Tätä mäkin kaipasin lukea etten oo yksin... tai tietäähän se mut jotenki lohdullista lukee et muil on ihna samoja fiiliksiä:) Meiö´llä neiti kesällä kaks vuotta ja nuorimies pian 3 kk ja kuulostaa niin tutulle nää kirjoitukset. Voimia ja jaksamista kaikille- näil sivuil oli must ihanii juttui ja ihan konkreettisii apuvinkkejä
http://jkk.mll.fi/tukea_ja_taitoa_tilanteesta_toiseen/lapsi_kiukkuaa_ja…