Lue keskustelun säännöt.
HS: Psykologi: Ihmisten itsekeskeisyys johtaa avioeroihin – oma onni kiinnostaa enemmän kuin lasten
15.03.2016 |
http://www.hs.fi/elama/a1458010220864
Psykologi Kari Kiianmaa ei jaksa enää kuunnella, miten ”ihmisillä on oikeus olla onnellisia”.
Psykologi, parisuhdekouluttaja Kari Kiianmaa on kuullut paljon selityksiä, miksi ihmiset haluavat erota. Hänen mielestään monet eroavat heppoisin perustein. Vanhemmat eivät aina mieti edes lastensa etua, kun haluavat erota.
// Mitä mieltä olette, ovatko erotaanko liian helposti ja liian itsekeskeisistä syistä?
Kommentit (256)
Vierailija kirjoitti:
Minusta oli mielenkiintoista, että jutussa ei mainittu pettämistä lainkaan. Sehän on ylivoimaisesti yleisin syy eroon ja vielä usein pikkulapsiaikana. Useimmiten mies pettää ja nainen sitten hakee eron, siksi useimmat eroa hakevat ovat naisia. Jutun psykologi oli mies, taisi olla tietoinen ratkaisu olla mainitsematta pettämistä, koska se syyllistäisi enemmän miehiä?
Juttu kuuluu ilmeisesti samaan sarjaan muiden viimeiaikojen naisia syyllistävien juttujen kanssa ( Vaarasen aivopierut ym.).
Naiset pettävät suunnilleen yhtä paljon kuin miehetkin, joten mitään tarvetta tuollaiseen peittelyyn ei ole. Aika hauskasti ensin itse syytät miesten pettävän useimmiten, vaikka se ei pidäkään paikkaansa, sitten uhriudut artikkelista, jossa ei naisia syyllistetty, vaikka aihetta olisi ollutkin. Sano nyt vielä, että minun viestini alisti sinua, niin vuoden marttyyri -pysti lähtee sinulle! :D
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tätä samaa sheebaa ja marttyyrimammojen toiveita, siitä, että omat vanhemmat olisivat eronneet.
Totuus on kuitenkin, että jos ero tulee, ja lapset kärsivät, niin silloin ne lapset on tehty ihan väärässä kohtaa. Myös ihminen, kenen kanssa lapset on tehty, on silloin väärä. Mitä sellaisen kanssa lähtee lapsia tehtailemaan?
Suurimmalle osalle ihmsistä oman itsensä kontrollointi ja terveen järjen käyttö tuntuu liian vaikealta. Autolla ajamiseen vaaditaan kortti, mutta kukaan ei valvo, ketkä saavat hankkia lapsia :(.
Huvittaa myös tuo väite siitä, että jokainen ero olisi hyvin perusteltu. Ei varmasti ole. Ihmiset eroavat myös, koska toinen alkaa tuntua väärältä, on tylsä, kunnianhimoton, köyhä, jää työttömäksi, arvostaa elämässä eri asioita, ei ole seksuaalisesti enää kiinnostava, "liekki vain sammuu" ja "kasvettiin erilleen". Ilman sen suurempaa dramatiikkaa, toistuvaa pahoinpitelyä, henkistä väkivaltaa ja vainoja. Suurin osa eroavista on "aivan täyspäisiä".
MUTKU MUNSTA VAAN TUNTUU ET OON HENKISESTI KUOLLUT JA PAKKO EROO.
Vierailija kirjoitti:
Totuus on kuitenkin, että jos ero tulee, ja lapset kärsivät, niin silloin ne lapset on tehty ihan väärässä kohtaa. Myös ihminen, kenen kanssa lapset on tehty, on silloin väärä. Mitä sellaisen kanssa lähtee lapsia tehtailemaan?
Jos ne lapset kuitenkin on jo olemassa kannattaako sitä edes pohtia tuliko ne tehtyä väärään kohtaan tai väärän ihmisen kanssa?
Vierailija kirjoitti:
Huvittaa myös tuo väite siitä, että jokainen ero olisi hyvin perusteltu. Ei varmasti ole. Ihmiset eroavat myös, koska toinen alkaa tuntua väärältä, on tylsä, kunnianhimoton, köyhä, jää työttömäksi, arvostaa elämässä eri asioita, ei ole seksuaalisesti enää kiinnostava, "liekki vain sammuu" ja "kasvettiin erilleen". Ilman sen suurempaa dramatiikkaa, toistuvaa pahoinpitelyä, henkistä väkivaltaa ja vainoja. Suurin osa eroavista on "aivan täyspäisiä".
Perusteluihin minun on ainakaan kovin vaikea ottaa kantaa kun en niitä tiedä mutta jos eroon päädytään miksi se pitäisi aina olla jotenkin dramaattinen? Eikö kuitenkin lapsenkin edun mukaista olisi se että erossa mahdollisimman vähän on sitä dramatiikkaa ja "huutelua" ymäri kyliä kuinka paska se puoliso (lapsen/lasten toinen vanhempi) on.
Vierailija kirjoitti:
Tätä samaa sheebaa ja marttyyrimammojen toiveita, siitä, että omat vanhemmat olisivat eronneet.
Totuus on kuitenkin, että jos ero tulee, ja lapset kärsivät, niin silloin ne lapset on tehty ihan väärässä kohtaa. Myös ihminen, kenen kanssa lapset on tehty, on silloin väärä. Mitä sellaisen kanssa lähtee lapsia tehtailemaan?
Suurimmalle osalle ihmsistä oman itsensä kontrollointi ja terveen järjen käyttö tuntuu liian vaikealta. Autolla ajamiseen vaaditaan kortti, mutta kukaan ei valvo, ketkä saavat hankkia lapsia :(.
Huvittaa myös tuo väite siitä, että jokainen ero olisi hyvin perusteltu. Ei varmasti ole. Ihmiset eroavat myös, koska toinen alkaa tuntua väärältä, on tylsä, kunnianhimoton, köyhä, jää työttömäksi, arvostaa elämässä eri asioita, ei ole seksuaalisesti enää kiinnostava, "liekki vain sammuu" ja "kasvettiin erilleen". Ilman sen suurempaa dramatiikkaa, toistuvaa pahoinpitelyä, henkistä väkivaltaa ja vainoja. Suurin osa eroavista on "aivan täyspäisiä".
MUTKU MUNSTA VAAN TUNTUU ET OON HENKISESTI KUOLLUT JA PAKKO EROO.
Ihan varmasti näin on. Väitän kuitenkin, että läheskään kaikki eivät kylillä huutele erojensa syistä. Näin ollen kenenkään on mahdotonta niitä varmuudella tietää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minusta on hienoa, että psykologi toi esille tämän asian epämuodikkaasta näkökulmasta. Harva uskaltaa nykyaikana sanoa, jos on tuota mieltä. Ns. perinteiset arvot (uskollisuus, toisen hyväksi joustaminen) eivät ole tällä hetkellä kovassa huudossa.
Vaan eipä uskaltanut psykologikaan puhua asioista ihan suoraan. Jätti mainitsematta sen, että näistä oman onnellisuuden takia eroavista valtaosa on naisia. Harva uskaltaa nykyaikana tuoda naisista negatiivisia asioita julki.
Vaikka tässäkin on varmasti perää, niin kun tuossa vähän laskeskelin tietämiäni eroja niin kahta lukuunottamatta kaikissa noin 10 erossa mies petti ja siksi tuli ero.
Yhdessä mies toistuvasti löi ja yhdessä nainen oli nalkuttaja ( miehen mielestä).
Siis mies pettää ja sitten tulee ero todella usein.
Onko tosiaan niin nainen on tässä se itsekäs vaikka olisikin eron vireille panija tuossa tilanteessa?Naiset pettävät nyt kuin miehet
http://www.hs.fi/elama/a1395212811903
Kuten linkatusta artikkelista käy ilmi, miehet eivät asiantuntijoiden mukaan petä sen useammin kuin naisetkaan (unohdetaan mammojen puolueelliset mielipiteet). Eikö mies jätä petturipuolisoaan yhtä usein vai mistä voisi johtua väittämäsi ero sukupuolten välillä, kun sinun mukaasi "mies pettää, ja sitten tulee ero todella usein"? Minä veikkaan, että sinun näkemyksesi aiheesta on vain vääristynyt, ehkä siksi että et tiedä erojen taustoja ihan niin hyvin kuin luulet tietäväsi. Aika moni nainen esittää itsensä uhrina niin täällä palstalla kuin omassa elämässäänkin, vaikka totuus olisikin toinen.
Oman kokemukseni mukaan todellakin miehet sietävät useammin pettämistä kumppaniltaan kuin naiset. Johtuisiko siitä, että mies erottelee seksin ja rakkauden, eikä siksi ota niin henkilökohtaisesti "pelkkää" seksiä? Mies voi myös pelätä aisankannattajan mainetta, tai pitää naisia yleensäkin heikompina ja moraalittomampina, vähän kuin lapsia jotka eivät ymmärrä mitä tekevät.
No mä en ainakaan henkilökohtaisesti tunne yhtään naista, joka haluaisi olla/jatkaa liitossa jossa mies sanoo suoraan, että ei rakasta naista. Miksi siihen pitäisi jäädä? Emmekö me kaikki ole rakkauden ja rakastamisen arvoisia? Tämä lyhyt pieni pyrähdys täällä on niin arvokas asia, että en mä ainakaan jää suhteeseen jossa minua ei rakasteta... oli lapsia tai ei.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mieheni 27v ja veljensä 24v + sisarensa 17v eivät vieläkään pysty puhumaan vanhempiensa erosta, joka tapahtui 10 vuotta sitten. Heidän aivan ihanan kultainen ja kiltti isänsä otti myös pahasti siipeensä. Mutta äidillä 55v on onneks se 45v urpo moottoripyöräilijä. Harmittaa, kun on pakko kutsua ne kaikkiin perhejuhliin, kun välit kuitenkin näennäisesti ok. Äidin onni maksoi neljän muun onnen ja uskon elämään sekä rakkauteen, kuinka ihanaa!
Vierailija kirjoitti:
No mä en ainakaan henkilökohtaisesti tunne yhtään naista, joka haluaisi olla/jatkaa liitossa jossa mies sanoo suoraan, että ei rakasta naista. Miksi siihen pitäisi jäädä? Emmekö me kaikki ole rakkauden ja rakastamisen arvoisia? Tämä lyhyt pieni pyrähdys täällä on niin arvokas asia, että en mä ainakaan jää suhteeseen jossa minua ei rakasteta... oli lapsia tai ei.
Pitkästä liitosta eronneena. En kyllä nostaisi tuollaista romanttista "rakkaus" korttia niin korkealle. Omista kokemuksista, ja parisuhdeasiantuntijoiden kommenteista väittäisin, että kun erotaan, ei niinkään haikailla rakkauden perään, vaan ei jakseta suhteessa jossa osapuolet eivät arvosta toisiaan, luet halveksuntaa toisen sanoista ja katseista. Ei siis oikeasti edes pidetä toisista. Silloin se arki käy raskaaksi. Ajattele, jos joutuisit asumaan sen inottavimman työkaverin kanssa päivästä toiseen. Häviää lämpimät tunteet, ei ole hellyyttä, läheisyyttä, lämpöä. Vaan niitä ilkeitä sanoja. Tuo lienee lähempänä sitä suomalaista avioeroa. Eikä kukaan siihen ole pyrkinyt, varmaan monestikin hampaat irvessä yritetty. Mutta kun ei vaan osata, ei ole kotona opittu, eikä omassa elämässä uskallettu kunnolla opetella parisuhteen taitoja. Jälkikäteen on monesti miettinyt missä vaiheessa olisi saanut vielä asiat menemään toisella lailla. Nyt osaisi, ja osaa tässä uudessa, aikuisessa parisuhteessa. Silloin nuorena ja tietämättömänä 18-vuotiaana ei paljon ymmärtänyt, kunhan kotoa karkuun pääsi. Ja hassuinta on, että ne kipukohdat näkyi heti alussa, niitä ei vaan osannut tosissaan ottaa, silloin yritti niin tosissaan sopeutua.
Jotenkin toivoisinkin, että ihmiset yrittäisivät vähemmän ihan parisuhdetta muodostettaessa. Ei kannata silloin silmiä ummistaa ihastuneena niiltä selkeiltä luonne-eroilta, asioilta jotka tulee hiertämään koko loppuajan. Siinä vaiheessa vaihtamalla voi parata: etsii enemmän omanlaistaan jonka kanssa asiat sujuvat helposti, ei tarvitse itseään vääntää mitenkään. Sitten myöhemmin, pikkulapsivaiheessa, kun on sopiva kumppani valittu, silloin kannattaa yrittää tosissaan. Jälkikäteen ajatellen nuo kiireisimmät vuodet menevät nopeasti, ja monesti niitä eniten kaipaa kaikesta ruuhkasta ja väsymyksestä huolimatta, ne ovat intensiivisiä niin hyvässä kuin huonossa. Ja kun lapset kasvavat, siinä vaiheessa pitäisi taas ottaa tosissaan se parisuhde. Monesti kun niissä molemmissa makuuhuoneissa (näinhän parit monesti tuolloin päätyvät) ollaan yhtä yksinäisiä. Meillä tuo viimeinen vaihe oli se kamelin selän katkaiseva, ei enää jaksanut yrittää löytää toista kaikkien ilkeiden sanojen ja katseiden takaa. Jos liian kauan odottaa eikä mitään tee erohan siitä tulee. Muttei se ole maailmanloppu, mahdollisuus oppia itsestään ja parisuhteista. Ja nyt, toivottavasti viisaampana kohti seniorivuosia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Eron syy oli puolison alkoholismi. Liian kauan syyllistin itseäni sillä, että en voi erota koska lapset kärsivät aina erossa. En ole hetkeäkään katunut eroa, kaikki helpotti. Taloudesta tuli ennakoitavaa, jaksoin itse paremmin, lapset alkoivat nukkua omissa sängyissään ja yökastelu loppui. En keksi mitään mikä olisi mennyt huonommaksi.
Tämä psykologi ei siis syyllistänyt naisia. Miksi niin moni nainen täällä palstalla loukkaantuu?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mieheni 27v ja veljensä 24v + sisarensa 17v eivät vieläkään pysty puhumaan vanhempiensa erosta, joka tapahtui 10 vuotta sitten. Heidän aivan ihanan kultainen ja kiltti isänsä otti myös pahasti siipeensä. Mutta äidillä 55v on onneks se 45v urpo moottoripyöräilijä. Harmittaa, kun on pakko kutsua ne kaikkiin perhejuhliin, kun välit kuitenkin näennäisesti ok. Äidin onni maksoi neljän muun onnen ja uskon elämään sekä rakkauteen, kuinka ihanaa!
Näitä sattuu. Omakin perhe meni aikoinaan rikki kun äidistä alkoi tuntua, että oma elämä jää elämättä. Noh ei muuta kuin ero vireille, jonnekin vuokrakaksioon asumaan(onneksi oli avioehto joten talo jäi isälle) ja kohta mukana oli joku elämäm koulun käynyt mutta hauska uusi mies. Noh sielläpähän nyt miettivät mitä tekevät, kaksi pienituloista. Elämä ei varmaan ollutkaan sitä mitä luultiin jenkkisarjojen perusteella.
Näistähän ei ikinä puhuta, vaan aina mies hakkaa ja naisen on pakko lähteä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
yh "liitossa" kirjoitti:
Harkitsen vakavasti eroa. Ahdistaa niin paljon, että saanut migreenilääkityksen ja viimeksi havaittu sydänongelma. Jos jatkan samalla tavalla nalkuttamatta puolisoa tukien (arki minun vastuullani, mies kotona kun lapset menee nukkumaan jne) niin olen aika varma ettei ongelmat helpotu. Suhdetta takana 16 v. Kuinka kauan pitäisi jatkaa? Onko ydinperheen illuusio lapsille tärkeämpi kuin terve äiti?
mutta hyvänen aika... jos olet yksinhuoltaja, niin millä tavalla tilanteesi voisi olla yhtään helpompi. Sitten sinä ainakin olet yksin. Tämä on niin absurdia, että en vaan voi käsittää. Miten naiset kuvittelevat, että he pääsevät yksinhuoltajana helpommalla?
No, jos nainen on vastuussa kodista ja lapsista kuten yksinhuoltaja miehen yksipuolisella päätöksellä, niin siinä rakkaus kuihtuu ja puoliso aiheuttaa lopulta pelkkää vitutusta sekä lisäkotitöitä. Eron jälkeen vitutus helpottaa ja kotityöt vähenee.
Miksi pitäisi alistua kynnysmatoksi loppuelämäkseen itsekkäälle miehelle?
Ei ne kotityöt mihinkään vähene. Lisäksi tulee nekin työt, jotka mies on hiljaa ja nurisematta ennen hoitanut. Ei kukaan mies halua rakastaa marttyyriksi tekeytyvää naista. Minä ainakin teen ilolla kotityöt, että mies saa hoitaa työnsä. Ei ehkä sellainen työnjako, mitä parikymppisenä suunnittelin, mutta perheemme kokonaisuutena voi paljon paremmin juuri näin. Parisuhteessa tulee tehdä kompromisseja, ja kun on tehnyt kompromissin, silloin pitää asennoitua uuteen ilolla, eikä pidä katkeroitua niistä asioista, joissa on joustanut. Katkeruus on kavala myrkky parisuhteessa.
Siis mitä? Jos mies ei yksinkertaisesti tee kotitöitä - mitään. Hän kuitenkin syö, tekee tiskiä ja roskia, tuottaa valtavia läjiä pyykkiä, joita levittelee pitkin kotia ja sotkee. Kun mies lähtee, kaikki tuo ylimääräinen jää pois. Todellakin mies voi olla kuin ylimääräinen lapsi.
Toinen asia on sitten se, että jos perheessä on kaksi työssäkäyvää ihmistä, niin kotityöt kuuluvat puoliksi molemmille perheen AIKUISILLE. Tässä ei ole kyse mistään kompromisseista.
Jos on noin joustamaton ajattelumaailma, että kotityöt on tehtävä puoliksi, niin se ei ole kauhean hyvä lähtökohta parisuhteelle. Kun minä annoin lapselle mahdollisuuden tulla (avioliitossa), minä ajattelin, että _minun_ on oltava valmis huolehtimaan tuosta lapsesta niin kauan kuin hän minua tarvitsee. Jos mies haluaa minua auttaa siinä, se on ihanaa. Jos mieheni haluaa rakastaa minua edelleen, se on vielä ihanampaa. Minä en voi vaatia keneltäkään muulta mitään. En mieheltäni, en vanhemmiltani, en yhteiskunnalta. Minä olen vastuussa ennen kaikkea lapsestani, itsestäni, onnellisuudestani ja sitä kautta kenties teen muutkin onnellisiksi. Minä haluan rakastaa miestäni ja hän haluaa rakastaa minua. Kukaan ei pakota meitä siihen. Jos asenteeni muuttuisi niin, että alkaisin vaatia mieheltäni jotain, ymmärrän että minua olisi vaikea rakastaa. Aidossa rakkaudessa ei ole vaatimuksia.
Aidossa rakkaudessa ei ole myöskään vapaamatkustajia.
" Kilpailkaa toinen toisenne palvelemisessa."
Minusta tuolla alkuun kirjoittaneella "minä tein lapsen"-tyypillä on outo asenne, tai sitten ymmärrän väärin. Ikään kuin hän olisi yksin lapsen halunnut ja siksi ottaa siitä kaiken vastuun itselleen. Lapsi on yhteisyritys jos mikä, ja toimivan arjen edellytys on se, että kummatkin vanhemmat ovat valmiit tekemään ja haluavat tehdä kaiken tarvittavan lapsen edestä. Kulloinenkin työnjako sovitaan tilanteen mukaan ja kumpikin on valmis joustamaan omista tarpeistaan ja menoistaan. Näin se on meillä toiminut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mieheni 27v ja veljensä 24v + sisarensa 17v eivät vieläkään pysty puhumaan vanhempiensa erosta, joka tapahtui 10 vuotta sitten. Heidän aivan ihanan kultainen ja kiltti isänsä otti myös pahasti siipeensä. Mutta äidillä 55v on onneks se 45v urpo moottoripyöräilijä. Harmittaa, kun on pakko kutsua ne kaikkiin perhejuhliin, kun välit kuitenkin näennäisesti ok. Äidin onni maksoi neljän muun onnen ja uskon elämään sekä rakkauteen, kuinka ihanaa!
Moottoripyöräilijänä mutta muuten kaikin puolin kunnon ihmisenä (noin niinku omasta mielestä ainakin) silmiin hieman särähti tuo äidin uuden miehen luonnehdinta. Kulkupeli ei tee kenestäkään dilleä.
Vierailija kirjoitti:
Eli jos en olisi aikanaan eronnut, lapseni olisivat onnellisia? Mitenköhän olisi isänsä ja minun vointi nykyään?
En usko hetkeäkään, että lapseni olisivat onnellisia, jos pakkoliitossa oltaisiin oltu nämä viimeiset 10 vuotta.
Miksi ihmeessä teit lapset pakkoliittoon?
Tämä on vapaa maa ja nainen saa käyttää ehkäisyä.
Nämä on just niitä asioita, mitä EN ymmärrä.
Vierailija kirjoitti:
Oman kokemukseni mukaan todellakin miehet sietävät useammin pettämistä kumppaniltaan kuin naiset. Johtuisiko siitä, että mies erottelee seksin ja rakkauden, eikä siksi ota niin henkilökohtaisesti "pelkkää" seksiä? Mies voi myös pelätä aisankannattajan mainetta, tai pitää naisia yleensäkin heikompina ja moraalittomampina, vähän kuin lapsia jotka eivät ymmärrä mitä tekevät.
Hiukan ristiriitaista tekstiä seksi on pelkää seksiä, mutta ei kuitenkaan ole.
Miten aisankannattajan maine helpottuu jos kuitenkaan ei eroa? Et kai olisi enää sellainen jos sinulla ei olisi pettävää puolisoa?
Parisuhteen jatkaminen oma maineen ylläpidon takia ei kuulosta kovin... tasapainoiselta ja toisen huomioonottavalta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mieheni 27v ja veljensä 24v + sisarensa 17v eivät vieläkään pysty puhumaan vanhempiensa erosta, joka tapahtui 10 vuotta sitten. Heidän aivan ihanan kultainen ja kiltti isänsä otti myös pahasti siipeensä. Mutta äidillä 55v on onneks se 45v urpo moottoripyöräilijä. Harmittaa, kun on pakko kutsua ne kaikkiin perhejuhliin, kun välit kuitenkin näennäisesti ok. Äidin onni maksoi neljän muun onnen ja uskon elämään sekä rakkauteen, kuinka ihanaa!
Näitä sattuu. Omakin perhe meni aikoinaan rikki kun äidistä alkoi tuntua, että oma elämä jää elämättä. Noh ei muuta kuin ero vireille, jonnekin vuokrakaksioon asumaan(onneksi oli avioehto joten talo jäi isälle) ja kohta mukana oli joku elämäm koulun käynyt mutta hauska uusi mies. Noh sielläpähän nyt miettivät mitä tekevät, kaksi pienituloista. Elämä ei varmaan ollutkaan sitä mitä luultiin jenkkisarjojen perusteella.
Näistähän ei ikinä puhuta, vaan aina mies hakkaa ja naisen on pakko lähteä.
Miksi omakotitaloasujat aina lähes palvovat sitä omakotitaloa? Mikään ei siis voi olla pahempaa, kuin joutua asumaan jollain muulla tavalla. Riitaiset eläkeläisetkään eivät saa sen enempää erota kuin muuttaa pienempään ja edullisempaan asumaan, kun se iso omakotitalo, joka on aikuisten lasten lapsuudenkoti, pitää säilyttää hinnalla millä hyvänsä. Ja aikuiset lapset tarvitsevat, että olisi yhteinen mummola, joka siis ei ole vanhenevien vanhempien parisuhde, vaan talo.
Tätä on ulkopuolisen lähes mahdotonta ymmärtää. Talonpalvojien logiikalla minunkin elämäni on mennyt pieleen 10 x, koska siihen on sisältynyt muuttoja. Täällä kantakaupungissa, jossa kaikkialle pääsee kävellen, pienet neliöt ovat kuitenkin valinta, jonka moni lapsiperhekin tekee aivan oma-aloitteisesti. Muutaman vuosikymmenen takaiseen verrattuna tämäkin on peräti väljää.
T. Se, jolla on se juomaton ja lyömätön puoliso
Niin moni eroaa nykyään, että toki joukossa on sellaisiakin eroja, jotka olisi voitu estää. Toisaalta vaikka eron syyksi ulkopuolisille annetaan tämä kasvoimme erilleen selitys, voi taustalla olla tosiasiassa jotain vakavampaa.
Vierailija kirjoitti:
Eli jos en olisi aikanaan eronnut, lapseni olisivat onnellisia? Mitenköhän olisi isänsä ja minun vointi nykyään?
En usko hetkeäkään, että lapseni olisivat onnellisia, jos pakkoliitossa oltaisiin oltu nämä viimeiset 10 vuotta.
Mikä johti siihen, että siitä tuli pakkoavioliitto?
Jos väkivalta syy, niin ei sen enempää - mutta jos tämä " onnellisuuden etsiminen " niin mitä teitte ja tärkeintä että, mitä SINÄ ITSE teit asian eteen ? Mä luulen, että tuollaisen "ikuisen onnellisuuden " etsiminen on juuri sitä loppu elämän: koskaan ei olkla tyytyväisiä kuin hetken, mikään suhde ei kannsa kuin hetken. KOska aina se arki tulee eteen päivänä tai toisena ja avioliitto on muutakin kuin seksiä ja romantiikkaa, se on myös suruja ja vaikeuksia ja todellista ystävyyttä. Näin ainakin mulla, ollut muutamakymmenen vuotta.
Aidossa rakkaudessa ei ole myöskään vapaamatkustajia.
" Kilpailkaa toinen toisenne palvelemisessa."