HS: Psykologi: Ihmisten itsekeskeisyys johtaa avioeroihin – oma onni kiinnostaa enemmän kuin lasten

Vierailija kirjoitti:

Hienoa perustelua kaikilta että paskat lapsista kun oli sillei fiilis ettei huvita. Siis ihan tosi, hyvät perustelut olette kyllä kehittäneet.

Kai lähtökohta kuitenkin pitäisi olla se että fiilis on se että molemmat haluaa panostaa parisuhteeseen ja se on kivaa (ja huvittaa)? Monesti sitä vain on kovin vaikea saada yksin jos molempia ei huvita.

Pari sanoo kunnes kuolema erottaa. Mies ei tiennyt että nainen oli vain rehellinen siitä, mitä suunnitelmia hänellä oli miehen varalle.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hienoa perustelua kaikilta että paskat lapsista kun oli sillei fiilis ettei huvita. Siis ihan tosi, hyvät perustelut olette kyllä kehittäneet.

Kai lähtökohta kuitenkin pitäisi olla se että fiilis on se että molemmat haluaa panostaa parisuhteeseen ja se on kivaa (ja huvittaa)? Monesti sitä vain on kovin vaikea saada yksin jos molempia ei huvita.

Kyllä, se on just näin että ihmisen täytyy saada tehdä vain asioita jotka huvittaa ja jos joku pikku äpärä yrittää siinä pilata ilon ja vinkua äidiltä huomiota niin koulukotiin se kanssa että pääsee tekemään taas asioita, jotka äitiä huvittavat. Surullistahan tässä on, että pidät itseäsi varmasti hyvänä äitinä, ei varmaan huvittaisi ajatella muuten.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hienoa perustelua kaikilta että paskat lapsista kun oli sillei fiilis ettei huvita. Siis ihan tosi, hyvät perustelut olette kyllä kehittäneet.

Kai lähtökohta kuitenkin pitäisi olla se että fiilis on se että molemmat haluaa panostaa parisuhteeseen ja se on kivaa (ja huvittaa)? Monesti sitä vain on kovin vaikea saada yksin jos molempia ei huvita.

No mutta tsemiä sulle. Eipä ole muiden asia, oman lapsen elämänhän siinä vain pilaat. Me muut kärsitään sitten vain välillisesti hänen häiriökäytöksestään kun elämässä ei ole ollut vakautta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hienoa perustelua kaikilta että paskat lapsista kun oli sillei fiilis ettei huvita. Siis ihan tosi, hyvät perustelut olette kyllä kehittäneet.

Kai lähtökohta kuitenkin pitäisi olla se että fiilis on se että molemmat haluaa panostaa parisuhteeseen ja se on kivaa (ja huvittaa)? Monesti sitä vain on kovin vaikea saada yksin jos molempia ei huvita.

Kyllä, se on just näin että ihmisen täytyy saada tehdä vain asioita jotka huvittaa ja jos joku pikku äpärä yrittää siinä pilata ilon ja vinkua äidiltä huomiota niin koulukotiin se kanssa että pääsee tekemään taas asioita, jotka äitiä huvittavat. Surullistahan tässä on, että pidät itseäsi varmasti hyvänä äitinä, ei varmaan huvittaisi ajatella muuten.

Miksi lapsi pitäisi laittaa koulukotiin jos ja kun hänellä on ilmeisesti isäkin? ...ai isää on aina huvittanut tehdä jotakin muuta kuin huolehtia jälkikasvusta.

Huvittavaa,miten eronneet vanhemmat väittävät niin kovasti että heidän lapset voivat TODELLA hyvin, he ovat jopa onnellisempia kuin koskaan! Äidilläkin uusi mies ja exä maksaa kiltisti elareita. Elämä hymyilee.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hienoa perustelua kaikilta että paskat lapsista kun oli sillei fiilis ettei huvita. Siis ihan tosi, hyvät perustelut olette kyllä kehittäneet.

Kai lähtökohta kuitenkin pitäisi olla se että fiilis on se että molemmat haluaa panostaa parisuhteeseen ja se on kivaa (ja huvittaa)? Monesti sitä vain on kovin vaikea saada yksin jos molempia ei huvita.

No mutta tsemiä sulle. Eipä ole muiden asia, oman lapsen elämänhän siinä vain pilaat. Me muut kärsitään sitten vain välillisesti hänen häiriökäytöksestään kun elämässä ei ole ollut vakautta.

Missä? Pohtimalla asioita vai? Ja tuliko niitä häiriköitä nyt kuitenkin sittenkin myös ydinperheissä?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

yh "liitossa" kirjoitti:

Harkitsen vakavasti eroa. Ahdistaa niin paljon, että saanut migreenilääkityksen ja viimeksi havaittu sydänongelma. Jos jatkan samalla tavalla nalkuttamatta puolisoa tukien (arki minun vastuullani, mies kotona kun lapset menee nukkumaan jne) niin olen aika varma ettei ongelmat helpotu. Suhdetta takana 16 v. Kuinka kauan pitäisi jatkaa? Onko ydinperheen illuusio lapsille tärkeämpi kuin terve äiti?

mutta hyvänen aika... jos olet yksinhuoltaja, niin millä tavalla tilanteesi voisi olla yhtään helpompi. Sitten sinä ainakin olet yksin. Tämä on niin absurdia, että en vaan voi käsittää. Miten naiset kuvittelevat, että he pääsevät yksinhuoltajana helpommalla?

No, jos nainen on vastuussa kodista ja lapsista kuten yksinhuoltaja miehen yksipuolisella päätöksellä, niin siinä rakkaus kuihtuu ja puoliso aiheuttaa lopulta pelkkää vitutusta sekä lisäkotitöitä. Eron jälkeen vitutus helpottaa ja kotityöt vähenee.

Miksi pitäisi alistua kynnysmatoksi loppuelämäkseen itsekkäälle miehelle?

Ei ne kotityöt mihinkään vähene. Lisäksi tulee nekin työt, jotka mies on hiljaa ja nurisematta ennen hoitanut. Ei kukaan mies halua rakastaa marttyyriksi tekeytyvää naista. Minä ainakin teen ilolla kotityöt, että mies saa hoitaa työnsä. Ei ehkä sellainen työnjako, mitä parikymppisenä suunnittelin, mutta perheemme kokonaisuutena voi paljon paremmin juuri näin. Parisuhteessa tulee tehdä kompromisseja, ja kun on tehnyt kompromissin, silloin pitää asennoitua uuteen ilolla, eikä pidä katkeroitua niistä asioista, joissa on joustanut. Katkeruus on kavala myrkky parisuhteessa.

Siis mitä? Jos mies ei yksinkertaisesti tee kotitöitä - mitään. Hän kuitenkin syö, tekee tiskiä ja roskia, tuottaa valtavia läjiä pyykkiä, joita levittelee pitkin kotia ja sotkee. Kun mies lähtee, kaikki tuo ylimääräinen jää pois. Todellakin mies voi olla kuin ylimääräinen lapsi.

Toinen asia on sitten se, että jos perheessä on kaksi työssäkäyvää ihmistä, niin kotityöt kuuluvat puoliksi molemmille perheen AIKUISILLE. Tässä ei ole kyse mistään kompromisseista.

Jos on noin joustamaton ajattelumaailma, että kotityöt on tehtävä puoliksi, niin se ei ole kauhean hyvä lähtökohta parisuhteelle. Kun minä annoin lapselle mahdollisuuden tulla (avioliitossa), minä ajattelin, että _minun_ on oltava valmis huolehtimaan tuosta lapsesta niin kauan kuin hän minua tarvitsee. Jos mies haluaa minua auttaa siinä, se on ihanaa. Jos mieheni haluaa rakastaa minua edelleen, se on vielä ihanampaa. Minä en voi vaatia keneltäkään muulta mitään. En mieheltäni, en vanhemmiltani, en yhteiskunnalta. Minä olen vastuussa ennen kaikkea lapsestani, itsestäni, onnellisuudestani ja sitä kautta kenties teen muutkin onnellisiksi. Minä haluan rakastaa miestäni ja hän haluaa rakastaa minua. Kukaan ei pakota meitä siihen. Jos asenteeni muuttuisi niin, että alkaisin vaatia mieheltäni jotain, ymmärrän että minua olisi vaikea rakastaa. Aidossa rakkaudessa ei ole vaatimuksia.

Miksi sinä olet vastuussa lapsesta mutta mies voi valita haluaako olla ihana ja autella? Eikö mies halunnut lasta?

Tietenkin hän halusi, en kai muuten olisi alkanut lapsentekoon. Minusta aikuinen on aina vastuussa lapsesta, jonka saattaa alulle. On jokaisen oma päätös, kantaako sen vastuunsa, johon on moraalisesti velvoitettu. Ei kukaan ulkopuolinen voi siihen pakottaa. Eikä ketään voi pakottaa rakastamaan toista ihmistä. Äidinrakkaus ja rakkaus puolisoa kohtaan ovat asioita, joihin kukaan ei voi pakottaa. Osoittaa korkeaa moraalia rakastaa lastaan ja huolehtia hänestä, kuten myös osoittaa korkeaa moraalia rakastaa puolisoaan myötä- ja vastoinkäymisissä. On kuitenkin ihmisiä, jotka eivät halua osoittaa korkeaa moraalia. Se on heidän päätöksensä, jolle en voi mitään.

Korkea moraali ja kynnysmattoilu ovat kaksi eri asiaa, mutta omapa on elämäsi.. Älä silti suosittele tuota kynnysmattoilua muille. 

Niin ja osa miehistä on kyllä innoissaan lastenteossa, mutta eivät halua ottaa vastuuta sitten lopputuloksesta ( eli siitä lapsesta)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Käännetäänpäs asia toisinpäin.

Naimisiin mennään liian helpoin perustein, väärin mielikuvin ja odotuksin. Joskus puhtaasta perheen halusta.

Olen itse eronnut. Ja myös psykologi. Oma eroni oli oikea päätös. Mutta miksi menin alunperin naimisiin miehen kanssa, jonka ongelmat olivat jos silloin tiedossa. Mutta tietenkään en nyt kadu, koska en koskaan katuisi mahtavia lapsiani.

Tällä palstalla moni nainen on sanonut, että otti ensimmäisen miehen, joka huoli, kun oli viime hetket tehdä lapsiai. Siinä perusteet terveelle perhe-elämälle.

Minusta tuossa klassikon ainekset miesten aliarvioinnista.

Hyvä nainen ottaa miehen jota ei halua tai joka ei miellytä.

Missä vitussa taas on se naisen vastuu elämästään!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hienoa perustelua kaikilta että paskat lapsista kun oli sillei fiilis ettei huvita. Siis ihan tosi, hyvät perustelut olette kyllä kehittäneet.

Kai lähtökohta kuitenkin pitäisi olla se että fiilis on se että molemmat haluaa panostaa parisuhteeseen ja se on kivaa (ja huvittaa)? Monesti sitä vain on kovin vaikea saada yksin jos molempia ei huvita.

No mutta tsemiä sulle. Eipä ole muiden asia, oman lapsen elämänhän siinä vain pilaat. Me muut kärsitään sitten vain välillisesti hänen häiriökäytöksestään kun elämässä ei ole ollut vakautta.

Missä? Pohtimalla asioita vai? Ja tuliko niitä häiriköitä nyt kuitenkin sittenkin myös ydinperheissä?

Niin väsynyttä ettei oikein edes jaksa. Eroperheiden lasten ongelmat on selkeästi tutkittu. Mutta älä nyt ihmeessä faktoja kohtaa, ei sellainen huvita.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

yh "liitossa" kirjoitti:

Harkitsen vakavasti eroa. Ahdistaa niin paljon, että saanut migreenilääkityksen ja viimeksi havaittu sydänongelma. Jos jatkan samalla tavalla nalkuttamatta puolisoa tukien (arki minun vastuullani, mies kotona kun lapset menee nukkumaan jne) niin olen aika varma ettei ongelmat helpotu. Suhdetta takana 16 v. Kuinka kauan pitäisi jatkaa? Onko ydinperheen illuusio lapsille tärkeämpi kuin terve äiti?

mutta hyvänen aika... jos olet yksinhuoltaja, niin millä tavalla tilanteesi voisi olla yhtään helpompi. Sitten sinä ainakin olet yksin. Tämä on niin absurdia, että en vaan voi käsittää. Miten naiset kuvittelevat, että he pääsevät yksinhuoltajana helpommalla?

No, jos nainen on vastuussa kodista ja lapsista kuten yksinhuoltaja miehen yksipuolisella päätöksellä, niin siinä rakkaus kuihtuu ja puoliso aiheuttaa lopulta pelkkää vitutusta sekä lisäkotitöitä. Eron jälkeen vitutus helpottaa ja kotityöt vähenee.

Miksi pitäisi alistua kynnysmatoksi loppuelämäkseen itsekkäälle miehelle?

Ei ne kotityöt mihinkään vähene. Lisäksi tulee nekin työt, jotka mies on hiljaa ja nurisematta ennen hoitanut. Ei kukaan mies halua rakastaa marttyyriksi tekeytyvää naista. Minä ainakin teen ilolla kotityöt, että mies saa hoitaa työnsä. Ei ehkä sellainen työnjako, mitä parikymppisenä suunnittelin, mutta perheemme kokonaisuutena voi paljon paremmin juuri näin. Parisuhteessa tulee tehdä kompromisseja, ja kun on tehnyt kompromissin, silloin pitää asennoitua uuteen ilolla, eikä pidä katkeroitua niistä asioista, joissa on joustanut. Katkeruus on kavala myrkky parisuhteessa.

Siis mitä? Jos mies ei yksinkertaisesti tee kotitöitä - mitään. Hän kuitenkin syö, tekee tiskiä ja roskia, tuottaa valtavia läjiä pyykkiä, joita levittelee pitkin kotia ja sotkee. Kun mies lähtee, kaikki tuo ylimääräinen jää pois. Todellakin mies voi olla kuin ylimääräinen lapsi.

Toinen asia on sitten se, että jos perheessä on kaksi työssäkäyvää ihmistä, niin kotityöt kuuluvat puoliksi molemmille perheen AIKUISILLE. Tässä ei ole kyse mistään kompromisseista.

Jos on noin joustamaton ajattelumaailma, että kotityöt on tehtävä puoliksi, niin se ei ole kauhean hyvä lähtökohta parisuhteelle. Kun minä annoin lapselle mahdollisuuden tulla (avioliitossa), minä ajattelin, että _minun_ on oltava valmis huolehtimaan tuosta lapsesta niin kauan kuin hän minua tarvitsee. Jos mies haluaa minua auttaa siinä, se on ihanaa. Jos mieheni haluaa rakastaa minua edelleen, se on vielä ihanampaa. Minä en voi vaatia keneltäkään muulta mitään. En mieheltäni, en vanhemmiltani, en yhteiskunnalta. Minä olen vastuussa ennen kaikkea lapsestani, itsestäni, onnellisuudestani ja sitä kautta kenties teen muutkin onnellisiksi. Minä haluan rakastaa miestäni ja hän haluaa rakastaa minua. Kukaan ei pakota meitä siihen. Jos asenteeni muuttuisi niin, että alkaisin vaatia mieheltäni jotain, ymmärrän että minua olisi vaikea rakastaa. Aidossa rakkaudessa ei ole vaatimuksia.

Miksi sinä olet vastuussa lapsesta mutta mies voi valita haluaako olla ihana ja autella? Eikö mies halunnut lasta?

Tietenkin hän halusi, en kai muuten olisi alkanut lapsentekoon. Minusta aikuinen on aina vastuussa lapsesta, jonka saattaa alulle. On jokaisen oma päätös, kantaako sen vastuunsa, johon on moraalisesti velvoitettu. Ei kukaan ulkopuolinen voi siihen pakottaa. Eikä ketään voi pakottaa rakastamaan toista ihmistä. Äidinrakkaus ja rakkaus puolisoa kohtaan ovat asioita, joihin kukaan ei voi pakottaa. Osoittaa korkeaa moraalia rakastaa lastaan ja huolehtia hänestä, kuten myös osoittaa korkeaa moraalia rakastaa puolisoaan myötä- ja vastoinkäymisissä. On kuitenkin ihmisiä, jotka eivät halua osoittaa korkeaa moraalia. Se on heidän päätöksensä, jolle en voi mitään.

Korkea moraali ja kynnysmattoilu ovat kaksi eri asiaa, mutta omapa on elämäsi.. Älä silti suosittele tuota kynnysmattoilua muille. 

Niin ja osa miehistä on kyllä innoissaan lastenteossa, mutta eivät halua ottaa vastuuta sitten lopputuloksesta ( eli siitä lapsesta)

Tiedätkö. On vaikeaa olla marttyyriäiti samalla kun osoittaa ettei piittaa lapsestaan paskan vertaa. Mutta hyvin yrität, pisteet siitä että energiaa riittää tärkeimpään eli omaan uhriutumiseen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hienoa perustelua kaikilta että paskat lapsista kun oli sillei fiilis ettei huvita. Siis ihan tosi, hyvät perustelut olette kyllä kehittäneet.

Kai lähtökohta kuitenkin pitäisi olla se että fiilis on se että molemmat haluaa panostaa parisuhteeseen ja se on kivaa (ja huvittaa)? Monesti sitä vain on kovin vaikea saada yksin jos molempia ei huvita.

No mutta tsemiä sulle. Eipä ole muiden asia, oman lapsen elämänhän siinä vain pilaat. Me muut kärsitään sitten vain välillisesti hänen häiriökäytöksestään kun elämässä ei ole ollut vakautta.

Missä? Pohtimalla asioita vai? Ja tuliko niitä häiriköitä nyt kuitenkin sittenkin myös ydinperheissä?

Niin väsynyttä ettei oikein edes jaksa. Eroperheiden lasten ongelmat on selkeästi tutkittu. Mutta älä nyt ihmeessä faktoja kohtaa, ei sellainen huvita.

Ilmeisesti tosi väsynyt, suosittelen sulkemaan nettin. P.s. Oliko minun lapsi/lapset aiheuttaneet sinulle häiriöitä vai ei. T:Ei eronnut äiti

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hienoa perustelua kaikilta että paskat lapsista kun oli sillei fiilis ettei huvita. Siis ihan tosi, hyvät perustelut olette kyllä kehittäneet.

Kai lähtökohta kuitenkin pitäisi olla se että fiilis on se että molemmat haluaa panostaa parisuhteeseen ja se on kivaa (ja huvittaa)? Monesti sitä vain on kovin vaikea saada yksin jos molempia ei huvita.

No mutta tsemiä sulle. Eipä ole muiden asia, oman lapsen elämänhän siinä vain pilaat. Me muut kärsitään sitten vain välillisesti hänen häiriökäytöksestään kun elämässä ei ole ollut vakautta.

Missä? Pohtimalla asioita vai? Ja tuliko niitä häiriköitä nyt kuitenkin sittenkin myös ydinperheissä?

Niin väsynyttä ettei oikein edes jaksa. Eroperheiden lasten ongelmat on selkeästi tutkittu. Mutta älä nyt ihmeessä faktoja kohtaa, ei sellainen huvita.

Ilmeisesti tosi väsynyt, suosittelen sulkemaan nettin. P.s. Oliko minun lapsi/lapset aiheuttaneet sinulle häiriöitä vai ei. T:Ei eronnut äiti

Täh?

Vierailija kirjoitti:

Artikkelissa psykologi väitti, että moni eroaa, koska kuvittelee eron tekevän elämästä helpompaa ja onnellisempaa.

Voisiko, joku eronnut, jonka eron syy ei ole ollut puolison väkivalta, alkoholismi tms. vaan "kasvoimme erilleen" kertoa, tekikö se ero elämästä helpompaa ja onnellisempaa vai kaduttaako?

Erosin, koska elämä oli jatkuvaa riitelyä. Tai toki, jos olisin täysin mukautunut toisen tahtoon, ei olisi ollut riitoja. Ehkä. Ei ollut väkivaltaa, alkoholismia tai pettämistä.

Elämä on nyt paljon helpompaa ja onnellisempaa. Henkinen kuormitus ja stressi on poissa. Ei kaduta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Haluaisin myös kyseenalaistaa, mistä ne ahdistukset ja riidat syntyy? Kun ollaan jässinä, itsekkäinä, omaa etua katsomassa ja vailla mitään joustoa, niin kai siinä egot iskeekin yhteen. Ja valitettavan usein olen huomannut, että suhteen arkipäiväistyttyä alkaa se itsesuggestio siitä, kuinka kamalaa ja ahdistavaa elämä onkaan ja voi pahoin. Mitään objektiivista syytä tuohon ei ole kuin se oma hokeminen ja halu oikeuttaa lähtö!

Kyllä, turhia eroja on paljon. Omastakin kaveripiiristä neljästä eronneesta vain yksi oli selvä tapaus. Muut kolme on tasan näitä mukavuuseroja, kun kaverit (vaikka rakkaita ovatkin, niin hölmöjä tässä asiassa) on vaan päässään kehittäneet ajatuksen, että jotain ihanaa olisi vielä tarjolla ja ahdistaa jne. Lopputuloksena on hyvät miehet heitetty ulos.

Ja miten monta miestä onkaan leimattu turhaan narsistiksi viime vuosina? Tottakai mieskin osaa olla hankala, kun oikein riidellään. Yleensä riidoissa on kaksi osapuolta. Syyttely ei johda mihinkään. Voi naiset, kunpa teillä olisi enemmän huumorintajua, rentoutta ja antaisitte miehen olla mies ja oma persoonansa, monta eroa jäisi väliin.

t. nainen keskeltä tavallista harmaata arkea

Kiva, jos sinun arkesi on tavallista ja harmaata, nainen. Ole kiitollinen siitä. Minäkin haluaisin tavallisen arjen, jossa ei tarvitse koko ajan varpaillaan haistella, koska toinen aikuinen napsahtaa. Sellaisen, jossa ei tarvitse rauhoitella sylissä itkevää lasta sillävälin kun se toinen aikuinen hakkaa imurinvarrella imuria tohjoksi. Jossa ei tarvitse vauva sylissä kuunnella, kuinka toinen taas uhkailee itsarilla. Sellaisen, jossa hankalista asioista voidaan puhua ilman, että toinen menee ihan tolkuttomaksi ja alkaa uhkailla. Sellaisen, jossa voidaan ihan tavallisella tavalla riidellä, ei niin, että toinen vain huutaa ja itse ei voi sanoa väliin mitään. Syyttely ei tosiaan auta, koska mitäänhän ei tämäkään ihminen myönnä, eikä taitaisi omalle persoonalleen mitään mahtaakaan, ainakaan ilman apua. Ja ollaanhan meillä sentään juomattomia ja lyömättömiä. Rentoutta minäkin kaipaan enemmän kuin mitään muuta, sellaista rentoa fiilistä, joka koittaa, kun se toinen on niin sairaana, ettei jaksa kuin maata tai monen päivän työmatkalla. Voi kun pääsisi elämää haittaavista ahdistusoireista eroon. Missä näitä harmaita arkia olisi jaossa? Yksi sellainen tänne, kiitos!

Minusta oli mielenkiintoista, että jutussa ei mainittu pettämistä lainkaan. Sehän on ylivoimaisesti yleisin syy eroon ja vielä usein pikkulapsiaikana. Useimmiten mies pettää ja nainen sitten hakee eron, siksi useimmat eroa hakevat ovat naisia. Jutun psykologi oli mies, taisi olla tietoinen ratkaisu olla mainitsematta pettämistä, koska se syyllistäisi enemmän miehiä?

Juttu kuuluu ilmeisesti samaan sarjaan muiden viimeiaikojen naisia syyllistävien juttujen kanssa ( Vaarasen aivopierut ym.).

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minusta on hienoa, että psykologi toi esille tämän asian epämuodikkaasta näkökulmasta. Harva uskaltaa nykyaikana sanoa, jos on tuota mieltä. Ns. perinteiset arvot (uskollisuus, toisen hyväksi joustaminen) eivät ole tällä hetkellä kovassa huudossa.

Vaan eipä uskaltanut psykologikaan puhua asioista ihan suoraan. Jätti mainitsematta sen, että näistä oman onnellisuuden takia eroavista valtaosa on naisia. Harva uskaltaa nykyaikana tuoda naisista negatiivisia asioita julki.

Vaikka tässäkin on varmasti perää, niin kun tuossa vähän laskeskelin tietämiäni eroja niin kahta lukuunottamatta kaikissa noin 10 erossa mies petti ja siksi tuli ero.

Yhdessä mies toistuvasti löi ja yhdessä nainen oli nalkuttaja ( miehen mielestä).

Siis mies pettää ja sitten tulee ero todella usein.

Onko tosiaan niin nainen on tässä se itsekäs vaikka olisikin eron vireille panija tuossa tilanteessa?

Pettäminen on erittäin itsekäs teko, joka todellakin oikeuttaa eron. Te turhista eroista huutelijat ette voi tietää, mikä on kunkin parin eron taustalla oleva syy. Mieheni petti minua, mutta kukaan tuttavistani ei sitä tiedä. Vain pari läheisintä ystävääni, jotka ovat tukeneet ja kuunnelleet minua tuomitsematta tai ohjailematta.

Juuri näin. Petetyt kun eivät yleensä viitsi asiasta kylillä huudella. En minä ainakaan, vaikka eron syiden kyselijöitä on riittänyt.

Minun eroni vaihtoehto olisi ollut, että olisin elänyt ihmisen kanssa, joka katsoo oikeudekseen pettää minua jatkuvasti. Ei sellainen voi olla terveellistä kenellekään. Ja tosiaan silti moni voi ajatella, että olen eronnut liian heppoisin perustein.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Artikkelissa psykologi väitti, että moni eroaa, koska kuvittelee eron tekevän elämästä helpompaa ja onnellisempaa.

Voisiko, joku eronnut, jonka eron syy ei ole ollut puolison väkivalta, alkoholismi tms. vaan "kasvoimme erilleen" kertoa, tekikö se ero elämästä helpompaa ja onnellisempaa vai kaduttaako?

Just eilen mietin, että mun elämäni paras päätös oli erota. En rakastanut enää, oltiin "kasvettu erilleen". Nyt olen onnellinen. Mulla on mies jota rakastan ja joka rakastaa mua. Oikeasti ja syvästi. Ikinä en sellaista kokenut exän kanssa. Arki on helpompaa. Jaetaan hyvin vanhemmuus.

Ja oikeasti, miksi mä en saisi olla onnellinen? Miksi mun onni ei olisi tärkeä

Ikinä et tälläistä kokenut exän kanssa?? Mutta silti hankit lapsia hänen kanssaan?

Niin. Olimme nuoresta yhdessä, ensimmäinen seurustelusuhde. Kasvoimme aikuiseksi yhdessä. Oltiin kun ei tiedetty muusta. Lapset, asuntolaina... normaalia. Kunnes jossain vaiheessa herättiin todellisuuteen. Käytiin terapiassa ja yritettiin. Ei siitä mitään tullut.

Enkä todellakaan tiennyt ennen avioeroa ja uutta suhdetta, että tällaista voi tuntea! Mitä on rakastaa. Mun onni ei ole nykyisestä miehestä kiinni, mutta hänen kanssaan on upea ottaa onnen hetket vastaan.

Mä en ole pelkkä äiti. Mä olen nainen. Työntekijä. Ystävä. Puoliso. Tytär. Sisko. Miksi vain äitiyden toteuttaminen olisi se juttu? Kun suurimman osan elämästäni käytän johonkin muuhun kuin aktiiviseen äitiyteen? Psykologi oli tuossa sitäkin mieltä, että huono juttu on erota myöhemminkään, sitten vasta lasten elämä pilalle meneekin... että jos väärän ihmisen kanssa lisäännyt, niin siinäpähän kärsit, oikeus onneen menee heti plustestissä.

Meillä mies halusi erota, koska ihastui toiseen naiseen ja halusi omien sanojensa mukaan olla onnellinen. 3 lasta, yksi vaippaikäinem ei hidastanut menoa. Nyt kun mietin, että olihan se onni kuitenkin, että lähti. Kertoo kaiken olennaisen ihmisestä, joka tekee tuollaista. Ei kukaan halua hukata elämäänsä sellaisen rinnalla. Lapsilla on ollut ongelmia, en sitä kiistä, mutta olisi ollut suuria ongelmia ydinperheenäkin, jos isä on narsistinen. Ja on sitä kyllä, ainakin jonkin asteinen. Juhlin joka vuosi eropäivää ja kiitän mielessäni sitä naista. Kiitos!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minusta on hienoa, että psykologi toi esille tämän asian epämuodikkaasta näkökulmasta. Harva uskaltaa nykyaikana sanoa, jos on tuota mieltä. Ns. perinteiset arvot (uskollisuus, toisen hyväksi joustaminen) eivät ole tällä hetkellä kovassa huudossa.

Vaan eipä uskaltanut psykologikaan puhua asioista ihan suoraan. Jätti mainitsematta sen, että näistä oman onnellisuuden takia eroavista valtaosa on naisia. Harva uskaltaa nykyaikana tuoda naisista negatiivisia asioita julki.

Vaikka tässäkin on varmasti perää, niin kun tuossa vähän laskeskelin tietämiäni eroja niin kahta lukuunottamatta kaikissa noin 10 erossa mies petti ja siksi tuli ero.

Yhdessä mies toistuvasti löi ja yhdessä nainen oli nalkuttaja ( miehen mielestä).

Siis mies pettää ja sitten tulee ero todella usein.

Onko tosiaan niin nainen on tässä se itsekäs vaikka olisikin eron vireille panija tuossa tilanteessa?

Artikkelin psykologi puhuu siitä, että ihmiset eroavat henkilökohtaisten tarpeiden tyydyttämisen vuoksi, ja sinä (tietenkin) tuot kehiin pettäjät ja vaimonhakkaajat. Ehkä vähän eri asia, eikö sinustakin? Onko tämä jokin defensiivinen reaktio, vai miksi pitää yrittää esittää naiset aina mahdollisimman hyvässä valossa sen sijaan, että keskityttäisiin puhumaan asiasta mahdollisimman rehellisesti? Yli puolet palstan asiaketjujen viesteistä on aiheen ohi meneviä selittelyviestejä.

No kun minä en tiedä sellaisia eroja joissa nainen olisi lähtenyt henkilökohtaisten tarpeiden tyydyttämisen vuoksi.

Uskon kyllä että niitä on kuten ihan alussa mielestäni annoin ymmärtääkin.

Epäilen kuitenkin että naistenkin vireille laittamien erojen syyt ovat usein juuri miehen pettäminen , ainakin tietämäni erot ovat juuri näitä.

Miksi sitten mies ( juu tiedän että naisetkin pettää yhä enemmän) pettää, en minä ollenkaan väitä etteikö petetty vaimo saata olla keskinäisiin ongelmiin ihan yhtä syyllinen kuin se pettävä mies.

Pettäminen vaan ei asioita korjaa.