HS: Psykologi: Ihmisten itsekeskeisyys johtaa avioeroihin – oma onni kiinnostaa enemmän kuin lasten

Vierailija kirjoitti:

Niin moni eroaa nykyään, että toki joukossa on sellaisiakin eroja, jotka olisi voitu estää. Toisaalta vaikka eron syyksi ulkopuolisille annetaan tämä kasvoimme erilleen selitys, voi taustalla olla tosiasiassa jotain vakavampaa.

Mikä tahansa ero varmasti pystyttäisiin välttämään ei se ole mikään pakollinen osa minkään avioliiton kohdalla. Se vain ehkä edellyttäisi sitä että alkolisoitunut lopettaisi juomisen, väkivaltainen lopettaisi lyömisen tai henkisen väkivallan tai että molemmat haluaisivat parisuhteelta suunnilleen samoja asioita, molemmat kunnioittaisi/arvostaisi toisiaan...

Vierailija kirjoitti:

Mä luulen, että tuollaisen "ikuisen onnellisuuden " etsiminen on juuri sitä loppu elämän: koskaan ei olkla tyytyväisiä kuin hetken, mikään suhde ei kannsa kuin hetken. KOska aina se arki tulee eteen päivänä tai toisena ja avioliitto on muutakin kuin seksiä ja romantiikkaa, se on myös suruja ja vaikeuksia ja todellista ystävyyttä. Näin ainakin mulla, ollut muutamakymmenen vuotta.

Varmasti on niitä niin naisissa kuin miehissä jotka ei koskaan ole tyytyväisi oikein mihinkään tai joille onnea on lähinnä se onnen etsiminen. Mikään pitkäaikainen suhde ei oikein jaksa kiinnostaa vaan onnea haetaan yhä uudelleen ja uudelleen.

Elän itse pitkässä liitossa mutta uskon silti että on myös niitä tilanteita joissa sitä onnea vaan ei voi löytää ensimmäisestä liitosta (aina ei seuraavastakaan) vaan se parisuhde joka vastaa omia odotuksia ja niitä asioita jotka siinä arjessa tuovat onnen löytyy vasta myöhemmin. Romantiikkaakin voi hyvin olla pitkässä liitossaa ainakin silloin tällöin tai toisessa sitä ei saa alkuhuuman jälkeen sytytettyä enää koskaan. Kaikki ei parisuhteessa ole kiinni pelkästään niistä omistahaluista saada liitto onnistumaan ja riittävän onnelliseksi. Onneen tarvitaan parisuhteessa myös sitä toista osapuolta vaikka yksinään ilman omaa osuuttasi hänkään ei ehkä sitä onnea pysty tuomaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä luulen, että tuollaisen "ikuisen onnellisuuden " etsiminen on juuri sitä loppu elämän: koskaan ei olkla tyytyväisiä kuin hetken, mikään suhde ei kannsa kuin hetken. KOska aina se arki tulee eteen päivänä tai toisena ja avioliitto on muutakin kuin seksiä ja romantiikkaa, se on myös suruja ja vaikeuksia ja todellista ystävyyttä. Näin ainakin mulla, ollut muutamakymmenen vuotta.

Varmasti on niitä niin naisissa kuin miehissä jotka ei koskaan ole tyytyväisi oikein mihinkään tai joille onnea on lähinnä se onnen etsiminen. Mikään pitkäaikainen suhde ei oikein jaksa kiinnostaa vaan onnea haetaan yhä uudelleen ja uudelleen.

Elän itse pitkässä liitossa mutta uskon silti että on myös niitä tilanteita joissa sitä onnea vaan ei voi löytää ensimmäisestä liitosta (aina ei seuraavastakaan) vaan se parisuhde joka vastaa omia odotuksia ja niitä asioita jotka siinä arjessa tuovat onnen löytyy vasta myöhemmin. Romantiikkaakin voi hyvin olla pitkässä liitossaa ainakin silloin tällöin tai toisessa sitä ei saa alkuhuuman jälkeen sytytettyä enää koskaan. Kaikki ei parisuhteessa ole kiinni pelkästään niistä omistahaluista saada liitto onnistumaan ja riittävän onnelliseksi. Onneen tarvitaan parisuhteessa myös sitä toista osapuolta vaikka yksinään ilman omaa osuuttasi hänkään ei ehkä sitä onnea pysty tuomaan.

Entä jos onkin onnellisimmillaan yksin ollessaan? Miksei tätä nähdä koskaan hyvänä vaihtoehtona?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä luulen, että tuollaisen "ikuisen onnellisuuden " etsiminen on juuri sitä loppu elämän: koskaan ei olkla tyytyväisiä kuin hetken, mikään suhde ei kannsa kuin hetken. KOska aina se arki tulee eteen päivänä tai toisena ja avioliitto on muutakin kuin seksiä ja romantiikkaa, se on myös suruja ja vaikeuksia ja todellista ystävyyttä. Näin ainakin mulla, ollut muutamakymmenen vuotta.

Varmasti on niitä niin naisissa kuin miehissä jotka ei koskaan ole tyytyväisi oikein mihinkään tai joille onnea on lähinnä se onnen etsiminen. Mikään pitkäaikainen suhde ei oikein jaksa kiinnostaa vaan onnea haetaan yhä uudelleen ja uudelleen.

Elän itse pitkässä liitossa mutta uskon silti että on myös niitä tilanteita joissa sitä onnea vaan ei voi löytää ensimmäisestä liitosta (aina ei seuraavastakaan) vaan se parisuhde joka vastaa omia odotuksia ja niitä asioita jotka siinä arjessa tuovat onnen löytyy vasta myöhemmin. Romantiikkaakin voi hyvin olla pitkässä liitossaa ainakin silloin tällöin tai toisessa sitä ei saa alkuhuuman jälkeen sytytettyä enää koskaan. Kaikki ei parisuhteessa ole kiinni pelkästään niistä omistahaluista saada liitto onnistumaan ja riittävän onnelliseksi. Onneen tarvitaan parisuhteessa myös sitä toista osapuolta vaikka yksinään ilman omaa osuuttasi hänkään ei ehkä sitä onnea pysty tuomaan.

Juuri näin. Ne odotukset esimerkiksi voi olla hyvin erilaiset: toinen haluaa olla rauhassa, elää elämäänsä ihan omalla laillaan kaukana muista ihmisistä, toinen kaipaa lämpöä ja läheisyyttä. Toinen on seurallinen, haluaisi kutsua ystäviä kylään, toinen loukkaantuu ensimmäisestäkin vieraasta. Kompromisseja voi tehdä ja pitää tehdä, mutta jossain vaiheessa vaan kun oma elämä tuntuu liian vieraalta kun yrittää elää sitä toisen säännöillä - silloin joutuu päättämään. Joko elää saman katon alla kahta erillistä elämää (sitäkin tuli kokeiltua monta vuotta) tai tekee päätöksen erota. Voi olla halua pysyä yhdessä, mutta jos ne halut sen yhteisen suhteen, ne sisäsyntyiset tarpeet ja lapsuudessa opitut omaksi koetut mallit on liian erilaiset kyllä se yhdessäeläminen voi olla aika onnetonta ja yksinäistä.

"Usein odotetaan, että joku toinen tekee onnelliseksi, vaikka vastuu omasta onnellisuudesta pitäisi ottaa itse"".

Mitä tämä niinkuin käytännössä tarkoittaa? Jos miestä ei näy kotona kuin kahtena iltana viikossa, kun hän tekee itsensä onnelliseksi töitä tekemällä tai harrastamalla, niin sen sijaan että vaimo märehtii kotona parisuhteen puutetta, hänenkin kannattaisi käyttää ne kaksi iltaa omiin harrastuksiinsa? On se sitten parisuhde? Ja lapset niin onnellisia ydinperheessä, joka ei tee mitään perheenä? Tämähän on ihan arkea monessa perheessä, yleisimmin se on mies jolla on aina parempaa tekemistä kuin olla perheensä kanssa, ja vaimo on katkera, nalkuttava akka, kun ei ole onnellinen. Pidänkin siis tätä artikkelin korulauseena, jolla ei ole mitään virkaa. Jos parisuhteen haluaa toimivan ja molempien olevan onnellisia, sen eteen pitää tehdä töitä yhdessä, eikä vain keskittyä tekemään itsensä onnelliseksi. Ja aina ei molemmat ole siihen valmiita, varsinkaan jos miehen mielestä asian puheeksiottaminen on nalkutusta. Mikähän Kiianmaan mielestä tässä olisi hyväksyttävä toimintatapa?

Ja ne kotityöt... Jos toinen on aina pois kotona, kotityöt jäävät aina toiselle. Minä en kokenut eron jälkeen kotitöiden pätkääkään lisääntyvän, olinhan siihenkin asti siivonnut, pessyt pyykit, laittanut ruoan, tehnyt lumityöt, ajanut nurmikon, kantanut polttopuut ja vaihtanut autonrenkaat. Remonttihommiin en enää revennyt, joten talo olikin rempallaan mutta sen puheeksiottaminen oli nalkutusta. Erossa muutin kerrostaloon ja itse asiassa kotitöiden määrä väheni.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No mä en ainakaan henkilökohtaisesti tunne yhtään naista, joka haluaisi olla/jatkaa liitossa jossa mies sanoo suoraan, että ei rakasta naista. Miksi siihen pitäisi jäädä? Emmekö me kaikki ole rakkauden ja rakastamisen arvoisia? Tämä lyhyt pieni pyrähdys täällä on niin arvokas asia, että en mä ainakaan jää suhteeseen jossa minua ei rakasteta... oli lapsia tai ei.

Pitkästä liitosta eronneena. En kyllä nostaisi tuollaista romanttista "rakkaus" korttia niin korkealle. Omista kokemuksista, ja parisuhdeasiantuntijoiden kommenteista väittäisin, että kun erotaan, ei niinkään haikailla rakkauden perään, vaan ei jakseta suhteessa jossa osapuolet eivät arvosta toisiaan, luet halveksuntaa toisen sanoista ja katseista. Ei siis oikeasti edes pidetä toisista. Silloin se arki käy raskaaksi. Ajattele, jos joutuisit asumaan sen inottavimman työkaverin kanssa päivästä toiseen. Häviää lämpimät tunteet, ei ole hellyyttä, läheisyyttä, lämpöä.[/

Minulle sana rakkaus tarkoittaa juurikin toisen arvostamista, kunnioittamista, hyväksyntää sanoissa ja katseissa, taakan yhteistä jakamista ja normaalia arjessa elämistä, joka sisältää hellyyttä ja lämpöä, ei kyse ollut mistään "romanttisesta rakkauskortista".

Vierailija kirjoitti:

Entä jos onkin onnellisimmillaan yksin ollessaan? Miksei tätä nähdä koskaan hyvänä vaihtoehtona?

Mä tunnen ympärilläni useitakin ihmisä jotka kokevat sen ihan hyväksi ja onnellisimmaksi vaihtoehdoksi, riippumatta siitä ovatko koskaan aiemmin olleet parisuhteessa tai eivät. Ikääkin näillä ihmisillä on melko nuorista yli yhdeksän kymppiseen.

Vierailija kirjoitti:

"Usein odotetaan, että joku toinen tekee onnelliseksi, vaikka vastuu omasta onnellisuudesta pitäisi ottaa itse"".

Mitä tämä niinkuin käytännössä tarkoittaa? Jos miestä ei näy kotona kuin kahtena iltana viikossa, kun hän tekee itsensä onnelliseksi töitä tekemällä tai harrastamalla, niin sen sijaan että vaimo märehtii kotona parisuhteen puutetta, hänenkin kannattaisi käyttää ne kaksi iltaa omiin harrastuksiinsa? On se sitten parisuhde? Ja lapset niin onnellisia ydinperheessä, joka ei tee mitään perheenä? Tämähän on ihan arkea monessa perheessä, yleisimmin se on mies jolla on aina parempaa tekemistä kuin olla perheensä kanssa, ja vaimo on katkera, nalkuttava akka, kun ei ole onnellinen. Pidänkin siis tätä artikkelin korulauseena, jolla ei ole mitään virkaa. Jos parisuhteen haluaa toimivan ja molempien olevan onnellisia, sen eteen pitää tehdä töitä yhdessä, eikä vain keskittyä tekemään itsensä onnelliseksi. Ja aina ei molemmat ole siihen valmiita, varsinkaan jos miehen mielestä asian puheeksiottaminen on nalkutusta. Mikähän Kiianmaan mielestä tässä olisi hyväksyttävä toimintatapa?

Ja ne kotityöt... Jos toinen on aina pois kotona, kotityöt jäävät aina toiselle. Minä en kokenut eron jälkeen kotitöiden pätkääkään lisääntyvän, olinhan siihenkin asti siivonnut, pessyt pyykit, laittanut ruoan, tehnyt lumityöt, ajanut nurmikon, kantanut polttopuut ja vaihtanut autonrenkaat. Remonttihommiin en enää revennyt, joten talo olikin rempallaan mutta sen puheeksiottaminen oli nalkutusta. Erossa muutin kerrostaloon ja itse asiassa kotitöiden määrä väheni.

Ei varmaan kannata pariutua miehen kanssa, joka tekee duunia ja harrastaa 90% ajastaan. Vai oliko raha ja urheilullinen kroppa tärkeäkin kriteeri parinvalinnassa?

Vierailija kirjoitti:

Ei varmaan kannata pariutua miehen kanssa, joka tekee duunia ja harrastaa 90% ajastaan. Vai oliko raha ja urheilullinen kroppa tärkeäkin kriteeri parinvalinnassa?

Ei mitenkään voi olla mahdollista että asiat muuttuu ajan myötä?

Vierailija kirjoitti:

Ei varmaan kannata pariutua miehen kanssa, joka tekee duunia ja harrastaa 90% ajastaan. Vai oliko raha ja urheilullinen kroppa tärkeäkin kriteeri parinvalinnassa?

***Huutonaurua*** Exäni on duunariyrittäjä, joka harrastaa offroadautoja. Ei rahaa, ei urheilullista kroppaa. Yhteen mennessä oli vielä toisella palkkatöissä, mutta jossain kohtaa koki kutsumuksen yrittäjyyteen, vaikka kuinka koetin perustella miksi palkkatyö on parempi vaihtoehto perheen kannalta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei varmaan kannata pariutua miehen kanssa, joka tekee duunia ja harrastaa 90% ajastaan. Vai oliko raha ja urheilullinen kroppa tärkeäkin kriteeri parinvalinnassa?

Ei mitenkään voi olla mahdollista että asiat muuttuu ajan myötä?

Kyllä näin se on. Asiat aina muuttuu ja nainen ei ole koskaan vastuussa valinnoistaan.

Vihdoinkin tämä asia nostetaan esille.

Poliitikkojenkin pitäisi lainsäädännöllä tukea perheiden pysyvyyttä, sillä erot tulevat hyvin kalliiksi. (Lasten pahoinvointi terapioineen, yksin jääneen pahoinvointi ja alkoholistuminen, kukaan ei viitsi enää sitoutua puolison omaishoitajuuteen, isovanhempien halukkuus tukea lastenhoidossa hiipuu)

Isoäiti uuden rakkaansa kanssa ei ehkä niin haluakaan ottaa uusperheen lapsia yökylään. Ei ainakaan niitä ei-biologisia. Ja mummon uusi rakaskin vastustaa, kun haluaa laatuaikaa.

Jos haluaa vain itselleen onnea, miksi sitoutuisi hoitamaan dementoituvaa puolisoaan. Hoitakoon yhteiskunta. Kalliiksi tulee, kun kaikkia tottuvat vain oman nautinnon maksimointiin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei varmaan kannata pariutua miehen kanssa, joka tekee duunia ja harrastaa 90% ajastaan. Vai oliko raha ja urheilullinen kroppa tärkeäkin kriteeri parinvalinnassa?

Ei mitenkään voi olla mahdollista että asiat muuttuu ajan myötä?

Kyllä näin se on. Asiat aina muuttuu ja nainen ei ole koskaan vastuussa valinnoistaan.

Toki nainen on vastuussa valinnoistaan yhtälailla kuin mieskin. Ehkä hän sen takia eroaakin miehestään joka kasvaa erilleen perheestä tai josta nainen itse on kasvanut erilleen sekä omien että toisen aikaisempien valintojen takia.

Vierailija kirjoitti:

Vihdoinkin tämä asia nostetaan esille.

Isoäiti uuden rakkaansa kanssa ei ehkä niin haluakaan ottaa uusperheen lapsia yökylään. Ei ainakaan niitä ei-biologisia. Ja mummon uusi rakaskin vastustaa, kun haluaa laatuaikaa.

Minulla on monia ystäviä, joiden lapsilla on mummu ja vaaripuoli tai vaari ja mummupuoli. Ja lähes kaikki ovat erittäin paljon lastenlasten elämässä mukana. Varsinkin jos yhteen on menty silloin kun lapset olivat vielä pieniä ja lapset on kasvatettu yhdessä, ei todellakaan ole nähtävissä mitään mummun biletysvaihetta ja "uuden rakkauden" syndroomaa. Ehkä sitten onkin, jos (iso)vanhemmat ovat kitkuttaneet yhdessä kunnes lapset on saatu pois kotoa, sitten on erottu ja lähdetty "etsimään itseään" ja uutta rakkautta, silloin syntyvät lapsenlapset saattavatkin jäädä toiseksi, kun on se fiilis että on uhrannut jo tarpeeksi omien lastensa eteen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei varmaan kannata pariutua miehen kanssa, joka tekee duunia ja harrastaa 90% ajastaan. Vai oliko raha ja urheilullinen kroppa tärkeäkin kriteeri parinvalinnassa?

Ei mitenkään voi olla mahdollista että asiat muuttuu ajan myötä?

Kyllä näin se on. Asiat aina muuttuu ja nainen ei ole koskaan vastuussa valinnoistaan.

Toki nainen on vastuussa valinnoistaan yhtälailla kuin mieskin. Ehkä hän sen takia eroaakin miehestään joka kasvaa erilleen perheestä tai josta nainen itse on kasvanut erilleen sekä omien että toisen aikaisempien valintojen takia.

se ei ole vastuullisuutta eikä järkevää elämää oppia kaikki kantapään kautta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei varmaan kannata pariutua miehen kanssa, joka tekee duunia ja harrastaa 90% ajastaan. Vai oliko raha ja urheilullinen kroppa tärkeäkin kriteeri parinvalinnassa?

Ei mitenkään voi olla mahdollista että asiat muuttuu ajan myötä?

Kyllä näin se on. Asiat aina muuttuu ja nainen ei ole koskaan vastuussa valinnoistaan.

Toki nainen on vastuussa valinnoistaan yhtälailla kuin mieskin. Ehkä hän sen takia eroaakin miehestään joka kasvaa erilleen perheestä tai josta nainen itse on kasvanut erilleen sekä omien että toisen aikaisempien valintojen takia.

se ei ole vastuullisuutta eikä järkevää elämää oppia kaikki kantapään kautta.

Joskus käy niin että asioita oppii vasta kantapään kautta. Minusta on ihan järkevää ottaa silloin asioista opiksi. Eikä se tarkoita että kaikki asiat oppii kantapään kautta jos niin joskus on tehnyt.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei varmaan kannata pariutua miehen kanssa, joka tekee duunia ja harrastaa 90% ajastaan. Vai oliko raha ja urheilullinen kroppa tärkeäkin kriteeri parinvalinnassa?

Ei mitenkään voi olla mahdollista että asiat muuttuu ajan myötä?

Kyllä näin se on. Asiat aina muuttuu ja nainen ei ole koskaan vastuussa valinnoistaan.

Toki nainen on vastuussa valinnoistaan yhtälailla kuin mieskin. Ehkä hän sen takia eroaakin miehestään joka kasvaa erilleen perheestä tai josta nainen itse on kasvanut erilleen sekä omien että toisen aikaisempien valintojen takia.

se ei ole vastuullisuutta eikä järkevää elämää oppia kaikki kantapään kautta.

Juuri sain valmiiksi kantapään pojan sukassa... ja valitettavasti sekin olen joutunut opettelemaan juurikin sen kantapään kautta... minusta ihan kannattavaa että olen oppinut... vastuullisuudesta en ihan varma ole.

Ihmiset asettavat kovia paineita ja vaatimuksia elämälle ja parisuhteelle. Ennen ehkä vain elettiin eikä sen kummemmin mietitty ollaanko onnellisia vai ei. Totuus kun kuitenkin on se, että suurimmaksi osaksi parisuhde (eikä elämä) tunnu juuri miltään. Sitten on niitä päiviä kun puoliso ärsyttää ihan valtavasti ja pelkkä sen katseleminen ahdistaa. Ja välillä tulee niitä ihania päiviä ja aikoja, että muistaa miksi joskus juuri 20v täyttäneinä rakastuttiin. Ainakin pikkulapsiperheessä sai välillä odotella aika pitkiäkin aikoja, että tunsi jotain miestä kohtaan. Meistä se oli ihan normaalia ja kuului yhtenä vaiheena pitkään parisuhteeseen. 

Meillä on mielestäni hyvä parisuhde nimenomaan siksi, ettei kumpikaan odota liikoja tai vaadi toiselta mitään muuta kuin lasten ja kodin perustarpeista huolehtimisen. Meillä puolison annetaan olla väsynyt, haluton tai vaikka tuntematta yhtään mitään. Ei me varmastikaan oltaisi yhdessä jos ajateltaisiin, että koko ajan pitää tuntea olevansa rakastunut. Me vain ollaan ja eletään. Ehkä juuri siksi rakastan miestäni niin paljon: hän hyväksyy minut kokonaisena: väsyneenä, masentuneena ja ilottomana sekä toisaalta myös iloisena, hassuna ja nauravaisena. Kaikki turhat odotukset ja kuvitelmat ovat karsiutuneet vuosien saatossa ja jäljelle on jäänyt vain aito ihminen, joka osaa ärsyttää ja suututtaa toisinaan ihan äärirajoille asti. 

Vierailija kirjoitti:

Vihdoinkin tämä asia nostetaan esille.

Poliitikkojenkin pitäisi lainsäädännöllä tukea perheiden pysyvyyttä, sillä erot tulevat hyvin kalliiksi. (Lasten pahoinvointi terapioineen, yksin jääneen pahoinvointi ja alkoholistuminen, kukaan ei viitsi enää sitoutua puolison omaishoitajuuteen, isovanhempien halukkuus tukea lastenhoidossa hiipuu)

...

Meillä oireillaan ja juostaan terapioissa, vaikka ainakaan vielä ei olla erottu. :/ Minulla ja yhdellä lapsella on hoitokontakti. Meidän kotiraivoaja (joka kaikesta huolimatta ei juo eikä lyö ihmisiä) on kieltäytynyt hakemasta apua. Mitä poliitikkojen mielestäsi pitäisi tehdä? 176

Vierailija kirjoitti:

"Usein odotetaan, että joku toinen tekee onnelliseksi, vaikka vastuu omasta onnellisuudesta pitäisi ottaa itse"".

Mitä tämä niinkuin käytännössä tarkoittaa? Jos miestä ei näy kotona kuin kahtena iltana viikossa, kun hän tekee itsensä onnelliseksi töitä tekemällä tai harrastamalla, niin sen sijaan että vaimo märehtii kotona parisuhteen puutetta, hänenkin kannattaisi käyttää ne kaksi iltaa omiin harrastuksiinsa? On se sitten parisuhde? Ja lapset niin onnellisia ydinperheessä, joka ei tee mitään perheenä? Tämähän on ihan arkea monessa perheessä, yleisimmin se on mies jolla on aina parempaa tekemistä kuin olla perheensä kanssa, ja vaimo on katkera, nalkuttava akka, kun ei ole onnellinen. Pidänkin siis tätä artikkelin korulauseena, jolla ei ole mitään virkaa. Jos parisuhteen haluaa toimivan ja molempien olevan onnellisia, sen eteen pitää tehdä töitä yhdessä, eikä vain keskittyä tekemään itsensä onnelliseksi. Ja aina ei molemmat ole siihen valmiita, varsinkaan jos miehen mielestä asian puheeksiottaminen on nalkutusta. Mikähän Kiianmaan mielestä tässä olisi hyväksyttävä toimintatapa?

Ja ne kotityöt... Jos toinen on aina pois kotona, kotityöt jäävät aina toiselle. Minä en kokenut eron jälkeen kotitöiden pätkääkään lisääntyvän, olinhan siihenkin asti siivonnut, pessyt pyykit, laittanut ruoan, tehnyt lumityöt, ajanut nurmikon, kantanut polttopuut ja vaihtanut autonrenkaat. Remonttihommiin en enää revennyt, joten talo olikin rempallaan mutta sen puheeksiottaminen oli nalkutusta. Erossa muutin kerrostaloon ja itse asiassa kotitöiden määrä väheni.

Jos elämä on ahdistavaa ja onnetonta PARISUHTEEN vuoksi niin kyllä silloin kannattaa erota. Silloinhan molemmat osapuolet - tai ainakin toinen - elää eron jälkeen huomattavasti tasapainoisempana ja onnellisempana, siis ilman, että ripustautuu uuden kumppanin kannateltavaksi ja lataa onnellisuusvaateet tämän päälle. Tuo taas parhaimmillaan heijastuu myös lapsiin: kumpi parempi, jatkuva ahdistus ja tappelu kotona vai kaksi erillistä kotia, joissa molemmissa helppo hengittää, naurua ja iloa sen tappelun sijaan. Jos taas ne ongelmat jotenkin luikertelevat myös siihen uuteen kotiin, olo on apea ja katkera, silloin on peiliinkatsomisen paikka: johtuiko se paha olo kuitenkin enemmän itsestä kuin siitä toisesta?