Perhe-elämä kuulostaa ihan kamalalta :(

Vietän tänään yksinäistä, vapaata kotipäivää ensmäistä kertaa sitten viime kesän, kun poika lähti eilen illalla mummolaan yökyläilemään. Tänä aamuna sitten rupesin miettimään, että mitä ihmettä minä olenkaan tehnyt ennen lapseni syntymää. Kun oli vapaus ja aikaa tehdä mitä huvittaa. Muisteloiden lomassa havahduin siihen miten tyhjältä ja tylsältä entinen elämä vaikutti. Lapsi on tuonut minun elämään niin paljon sisältöä. Se rakkauden ja ilon ja onnen määrä on moninkertainen entiseen elämään verrattuna. Saa nähdä kun toinen kasvaa ja oppii uutta koko ajan.

Minulle lapsi on rikkaus. Helppoa ei toki aina ole. On huonoja viikkoja, sairastelua, uhmaa. Ääntä, meteliä ja sotkua. Mutta hymyt, halit ja kaikki rakkauden tunnustukset korvaavat sen kaiken moninverroin.

Vierailija kirjoitti:

Kerran täällä vain ollaan! Miksi "helppous" olisi se tavoiteltu toivetila? 

Silloinhan olisi parasta olla syntymättä. Se vasta olisi helppoa. Jos vertaillaan vain "helppoutta", niin toki lapsettomien elämä on helpompaa. Mutta jos vertaillaan rikasta elämää, niin usein ei näin. 

Miksi mahdollisimman vaikea elämä olisi tavoiteltavaa?

Vierailija kirjoitti:

Olin just kaverin luona yökyläilemässä ja ihmeteltiin molemmat, miten hiljaista on talossa, jossa kuitenkin on kuusi 1-8 v. lasta. Saatiin ihan rauhassa istua sohvalla rupattelemassa, kun lapset leikkivät keskenään, taapero kävi välillä kirjan tai lelun kanssa sylissä, muttei sen kummempaa. Ruoka-aikaan oli härdelliä, mutta sekin rauhoittui, kun kaikille saatiin ruuat nenän eteen. Lapsiperhearkeakin on monenlaista.

Ja tulkintoja on monenlaisia. Uskonpa että mun kuvaus tuosta kyläilystä olisi ollut ihan erilainen:

"Ei saatu yhtään olla rauhassa ystävän kanssa, kun lasten leikkiäänet raikui koko illan ympäri taloa. Taapero keskeytti puheen koko ajan tuputtamalla jotain kirjoja ja leluja, ja nujusi äidinsä sylissä. Ruoka-aika oli yhtä kaaosta, ja meteli särki korvia."

Onhan se huomattu, että vanhempien mielestä lapsi oli "ihan hiljaa ja kiltisti", mutta ulkopuolinen näki vain kakaran joka ei ollut hetkeäkään paikallaan ja joka koko ajan piti jotain pientä ääntä, yninää ja mölinää. Eli jos on tottunut aivan jumalattomaan meteliin, niin pienempi meteli tuntuu jo rauhalta. Ja toisinpäin, jos on tottunut vain hiljaiseen aikuisseuraan, rauhallinenkin lapsi tuntuu todella rasittavan äänekkäältä ja riuhtovalta.

Vierailija kirjoitti:

Vietän tänään yksinäistä, vapaata kotipäivää ensmäistä kertaa sitten viime kesän, kun poika lähti eilen illalla mummolaan yökyläilemään. Tänä aamuna sitten rupesin miettimään, että mitä ihmettä minä olenkaan tehnyt ennen lapseni syntymää. Kun oli vapaus ja aikaa tehdä mitä huvittaa. Muisteloiden lomassa havahduin siihen miten tyhjältä ja tylsältä entinen elämä vaikutti. Lapsi on tuonut minun elämään niin paljon sisältöä.

Sulla on suuri kriisi edessä kun lapsesi muuttaa kotoa. On hirveä virhe perustaa minuutensa jollekulle toiselle ihmiselle, niin ettei omaa persoonaa ole olemassa ilman sitä toista. Se on väärin sekä itseä että sitä toista kohtaan. 

Vierailija kirjoitti:

Onhan tämä välillä rankkaa ja usein mietin miten ihanaa olisi asua jälleen pienessä yksiössäni omassa rauhassa ja saisin tehdä mitä haluan ja milloin haluan. En kuitenkaan ikinä kuvitellutkaan, että elämä pienten lasten kanssa olisi helppoa. En oikein ymmärrä miksi lapset pitäisi jättää tekemättä tämän muutaman vuoden kestävän hulina-ajan takia. Se kuitenkin menee todella nopeasti. Kaverit, joilla on jo vanhempia lapsia (ala-asteikäisiä) kuvailevat elämää ihanaksi ja helpoksi, kun lapset ovat jo omatoimisia ja antavat omaa rauhaa vanhemmilleen. Tässäkin keskustelussa kauhistellaan pienten lasten aiheuttamaa kaaosta ja vannotaan, ettei ikinä tehdä lapsia. Siis ihan vaan sen pikkulapsiajan takiako?? Miettivätkö kyseiset ihmiset pidemmälle? Kun lapsi/lapset ovat 10v, 20v, 30v, 40 v jne. ja mikä merkitys näillä lapsilla on elämälle siinä vaiheessa? Elämä, joka jatkuu samanlaisena vuodesta toiseen ja jossa keskitytään vain itseen, kuulostaa mielestäni puuduttavalta. Mutta sehän on selvää, että jokainen kaipaa elämältä eri asioita.

Minä nimenomaan mietin pidemmälle - lapsien kanssa vastuusta ja huolesta ei pääse eroon kuin kuollessaan vaan ne todennäköisesti vain lisääntyvät ajan kanssa. Jos lasta kiusataan koulussa, hän ei saa kaverita tai hän itse kiusaa? Jos hän sairastuu teini-iässä masennukseen tai anoreksiaan? Jos hän alkaa käyttää huumeita teini-iässä? Jos hänen kumppaninsa pahoinpitelee häntä, jos hän kärsiikin lapsettomuudesta eikä saa toivomiaan lapsia? Entä jos hän sairastuu vakavasti aikuisena? Tätä voisi jatkaa loputtomiin. Jos vastuu lapsesta kestäisi vain ne muutaman vuoden sen voisi kestää, mutta ei koko loppuelämää.

Kateus ja katkeruus lapsettomia kohtaan? Mistä siinä pitäis olla kateellinen? Siitäkö että saa itsekin olla vähän niinku lapsi? Kun saa olla "rauhassa"? WAU......Rikasta elämää hiljaisessa huoneessa, vähän niinku ois kuollu

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Samaa minä mietein sinun lemmikistäsi. Minä tulen itse töiden jälkeen kotiin, jossa asustaa vain minä ja mies. Me olemme vapaita tekemään "mitä vaan" ja pääsemme helpolla esim. äkkilähdöllä ulkomaille ym. Kaikki tekevät itse valintansa ja toivottavasti ollaan tyytyväisiä :)

Montako kertaa olette lähteneet äkkilähdöllä ulkomaille?

En ole tuo, jolta kysyin, mutta samassa elämäntilanteessa. Vastaus on pari-kolme kertaa vuodessa.

Paloon loppuun perhe-elämässä.

Lapsilla kaikki hyvin,vaikka eivät asu luonani.

Lapsettomilla on kova tarve todistella ettei heidän elämänsä ole tyhjää ja tarkoituksetonta.Mitä enemmän elämä pyörii oman itsen ympärillä sitä onnettomampi ihminen yleensä on.Ympyrä on liian pieni, siihen tukehtuu.

Parikymppisenä olin sitä mieltä, että en ikinä tee lapsia (ja vietän cityelämää jossain suurkaupungissa). Onneksi tapasin ihanan miehen ja mieli muuttui. Nyt olen 35 ja minulla on kolme pientä lasta (ja se mies ja omakotitalo peräkylässa ja auto ja kaksi koiraa). On toki meteliä ja sotkua ja uhmaikää ja väsymystä ja oman ajan kaipuuta ja näen ystäviäni aivan liian harvoin. Mutta se on aika pientä, ja kuluneet 5 vuotta perheenäitinä ovat olleet elämäni parhaat.

Vierailija kirjoitti:

Tässäkin keskustelussa kauhistellaan pienten lasten aiheuttamaa kaaosta ja vannotaan, ettei ikinä tehdä lapsia. Siis ihan vaan sen pikkulapsiajan takiako?? Miettivätkö kyseiset ihmiset pidemmälle? Kun lapsi/lapset ovat 10v, 20v, 30v, 40 v jne. ja mikä merkitys näillä lapsilla on elämälle siinä vaiheessa?

Pidätkö lapsettomia ihmisiä ihan tyhminä? Tottakai jokainen tietää, että lapset on vain hetken pieniä. Tai no, se hetkikin on suhteellinen käsite - minusta se 5-10 vuotta jonka lapset ovat täysin vanhempiensa varassa on tooodella pitkä aika... Mutta tämän lisäksi lapseton ei halua vauvoja, ei taaperoita, ei leikki-ikäisiä, ei koululaisia, eikä teinejä. Useimmat lapsettomat eivät myöskään halua lapsenlapsia.

Itse voisin ottaa aikuiset (lapsettomat) lapset, jos ne olisivat omillaan pärjääviä ja fiksuja - mutta en mitään noista muista vaiheista. Ja kun tällaisia valmiita, fiksuja aikuisia lapsia ei kaupasta saa, niin olen mieluummin ilman kuin käyn sellaisia EHKÄ saadakseni läpi nuo muut kamalat vaiheet. Koska sehän ei ikinä ole varmaa, mitä niistä lapsista tulisi, tai eläisikö ne edes aikuisiksi niin että pääsisin nauttimaan siitä ainoasta siedettävästä vaiheesta. Paljon helpompaa on etsiä itselleen aikuisia ihmisiä - ne saa valmiina, ja ne voi itse valikoida :D.

Lapsiperheen elämän "kauhistelu" on siis vain yksi aspekti, eikä se suinkaan tarkoita, että mikään muu lisääntymisessä ei olisi epämieluisaa. Eihän keskusteluista tulisi mitään, jos "pääaiheen" lisäksi pitäisi disclaimerina aina luetella "en myöskään ymmärrä sitä ja tätä ja tuota ja sellaista ja tällaista ja ja ja". Mutta näköjään pitäisi, kun aina löytyy se vähintään yksi omasta mielestään fiksu mamma huutamaan "lapset ei oo aina pieniä, vähäx ootte pöljiä kun ette sitä tajuu".

Vierailija kirjoitti:

Kateus ja katkeruus lapsettomia kohtaan? Mistä siinä pitäis olla kateellinen? Siitäkö että saa itsekin olla vähän niinku lapsi? Kun saa olla "rauhassa"? WAU......Rikasta elämää hiljaisessa huoneessa, vähän niinku ois kuollu

Mä olen kuullut VAIN vanhempien sanovan, että on kiva päästä lapseksi jälleen kun leikkii lapsensa kanssa. Että kuinka kiva on kun "saa" ostaa pleikkarin, ajaa mönkkärillä ja lukea sarjakuvia. Kukahan se siis tykkääkin olla vähän niinkuin lapsi... Ikinä en ole lapsettomien kuullut hehkuttavan vastaavia asioita.

Miks aina on tätä perheelliset vs. lapsettomat vastakkainasettelua? Perheelliset ja lapsettomat ovat (poikkeuksia esim. tahatonta lapsettomuutta) lukuunottamatta tehneet täysin oman valintansa olla joko perheellisiä tai lapsettomia. Molemmat ovat ihan tasan samalla viivalla ''arvokkuudessa'', ei kumpikaan ole toista parempi. Joku haluaa lapsia ja joku taas ei, joku haluaa koiran joku taas kissan ja joku ei yhtäkään eläintä, joku haluaa lääkäriksi ja joku taas palomieheksi jne jne jne miksi ihmeessä näistä asioista täytyy aina taistella?! Eikös jokainen tee aivan itse valintansa, mä uskon että jokaisen oma valinta on aina se parhain valinta, eli jos haluat lapsen niin sinun kuuluukin olla perheellinen, jos taas et halua lasta niin sinun kuuluukin olla lapseton. Näin se menee, onnea vaan kaikille menestykseen valitsemallaan tiellä!

Lapsiperheen arki alkaa olla taaksejäänyttä aikaa, kun omat ovat jo siivilleen nousseet. Kahdesta lapsesta vielä toinen enää hetken kotona.

Muistellessani aikaa, jolloin itsellä ja monella sukulais- tai tuttavaperheellä oli lapset pieniä, niin kyllä me silti tapasimme toisiamme. Tavattiin välillä koko perheen voimin ja lapset saivat leikkiä keskenään ja aikuisilla oli omat juttutuokionsa. Usein yövyttiinkin vuoron perään toistemme luona, jolloin aikuisilla oli myös sitä rauhallista keskusteluaikaa kun nuori sakki oli kaadettu pehkuihin. Välillä oli sitten hoitaja hommattu ja lähdettiin vain aikuisporukalla ulos tai kahdestaan siipan kanssa vaikka risteilylle tms. Myös kumpi vaan vanhemmista sai tavata omia kavereitaan, kyllä iltamenot onnistuivat kun toinen jäi silloin kotivahdiksi.

Minulle lapset ovat rikkaus ja en osaisi kuvitellakaan muunlaista valintaa. Tämä on toki aivan oma kokemukseni ja näkemykseni. Tuttavapiiriin kuuluu myös muunlaisia valintoja tehneitä.

Meiltä löytyy aika vilkas 2,5v ja vauva on tulossa. En vaihtais mihinkään, näyttäkööt sitten lapsiperheen elämä lapsettoman silmin ihan miltä lystää! Meille nää mukulat on olleet ihan älyttömän pitkään, monta vuotta odotettuja ja niin toivottuja, ja vaikka välillä meininki karkaa vähän kaoottiseksi, niin onhan tää huippua, parasta elämässä. :) Mutta sepä onkin hienoa, että jokaisella on oikeus omiin valintoihin, ja toivottavasti jokainen voi olla myös tyytyväinen niihin tehtyihin valintoihinsa, toinen vapaaehtoiseen lapsettomuuteen, ja joku suurperheeseen, yhdelle yksi lapsi riittää paremmin kuin hyvin. Mitäpä näitä vertaa suotta, peioriteetteja. :)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olin just kaverin luona yökyläilemässä ja ihmeteltiin molemmat, miten hiljaista on talossa, jossa kuitenkin on kuusi 1-8 v. lasta. Saatiin ihan rauhassa istua sohvalla rupattelemassa, kun lapset leikkivät keskenään, taapero kävi välillä kirjan tai lelun kanssa sylissä, muttei sen kummempaa. Ruoka-aikaan oli härdelliä, mutta sekin rauhoittui, kun kaikille saatiin ruuat nenän eteen. Lapsiperhearkeakin on monenlaista.

Ja tulkintoja on monenlaisia. Uskonpa että mun kuvaus tuosta kyläilystä olisi ollut ihan erilainen:

"Ei saatu yhtään olla rauhassa ystävän kanssa, kun lasten leikkiäänet raikui koko illan ympäri taloa. Taapero keskeytti puheen koko ajan tuputtamalla jotain kirjoja ja leluja, ja nujusi äidinsä sylissä. Ruoka-aika oli yhtä kaaosta, ja meteli särki korvia."

Onhan se huomattu, että vanhempien mielestä lapsi oli "ihan hiljaa ja kiltisti", mutta ulkopuolinen näki vain kakaran joka ei ollut hetkeäkään paikallaan ja joka koko ajan piti jotain pientä ääntä, yninää ja mölinää. Eli jos on tottunut aivan jumalattomaan meteliin, niin pienempi meteli tuntuu jo rauhalta. Ja toisinpäin, jos on tottunut vain hiljaiseen aikuisseuraan, rauhallinenkin lapsi tuntuu todella rasittavan äänekkäältä ja riuhtovalta.

Jep. Sinäkin olet varmaan lapsena pitänyt jumalatonta meteliä kaiken aikaa. Ja koska sinulla on kokemusta vain metelöivistä lapsista, oletat kaikkien metelöivän. Vähän yksioikoista.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olin just kaverin luona yökyläilemässä ja ihmeteltiin molemmat, miten hiljaista on talossa, jossa kuitenkin on kuusi 1-8 v. lasta. Saatiin ihan rauhassa istua sohvalla rupattelemassa, kun lapset leikkivät keskenään, taapero kävi välillä kirjan tai lelun kanssa sylissä, muttei sen kummempaa. Ruoka-aikaan oli härdelliä, mutta sekin rauhoittui, kun kaikille saatiin ruuat nenän eteen. Lapsiperhearkeakin on monenlaista.

Ja tulkintoja on monenlaisia. Uskonpa että mun kuvaus tuosta kyläilystä olisi ollut ihan erilainen:

"Ei saatu yhtään olla rauhassa ystävän kanssa, kun lasten leikkiäänet raikui koko illan ympäri taloa. Taapero keskeytti puheen koko ajan tuputtamalla jotain kirjoja ja leluja, ja nujusi äidinsä sylissä. Ruoka-aika oli yhtä kaaosta, ja meteli särki korvia."

Onhan se huomattu, että vanhempien mielestä lapsi oli "ihan hiljaa ja kiltisti", mutta ulkopuolinen näki vain kakaran joka ei ollut hetkeäkään paikallaan ja joka koko ajan piti jotain pientä ääntä, yninää ja mölinää. Eli jos on tottunut aivan jumalattomaan meteliin, niin pienempi meteli tuntuu jo rauhalta. Ja toisinpäin, jos on tottunut vain hiljaiseen aikuisseuraan, rauhallinenkin lapsi tuntuu todella rasittavan äänekkäältä ja riuhtovalta.

Jep. Sinäkin olet varmaan lapsena pitänyt jumalatonta meteliä kaiken aikaa. Ja koska sinulla on kokemusta vain metelöivistä lapsista, oletat kaikkien metelöivän. Vähän yksioikoista.

Enpä osaa itsestäni sanoa metelöinki vai en, en muista. Mutta siltä ajalta mitä elämää taaksepäin muistan, olen nähnyt VAIN metelöiviä lapsia. Koskaan en ole nähnyt sellaista, joka ei metelöisi. Myös ne jotka vanhempien mielestä on olleet "tällä kertaa kivan hiljaisia", on minun näkökulmasta metelöineet. 

Tällä, noin 30 vuoden otoksella, uskallan siis sanoa että omasta katsantokannastani hiljaisia lapsia ei ole olemassa. Jos 30 vuoden aikana 100% tapaamistani lapsista on metelöinyt, ei hiljaisten lasten osuus voi olla 1%:a suurempi. Muuten niitä olisi pakostakin tullut joskus vastaan.

Ps: outo väite, että joku perustaisi näkökulmansa lapsista sille, millainen on ITSE ollut lapsena? Eiköhän kuka tahansa ole enemmän nähnyt aikuisena lapsena kuin muistaisi millainen itse oli. Ts. suurin osa lapsikokemuksista muodostuu muista lapsista kuin omasta lapsuusminästä.

Jaaha. Taitaa tämäkin keskustelu olla taas siinä pisteessä, että taidan lähteä ulos lasteni kanssa, aurinkoisille keväthangille kiljahtelemaan. Otetaan vaikka kisa, kenestä lähtee eniten ääntä! ;) Tuu kertoon, jos otti korviin!

En käy täällä hirveen usein, joten kysynkin että onko täällä aina näin negatiivinen meininki lapsiperheitä kohtaan. Joku kirjottaa, että nauttii lapsiperhe-elämästä niin alapeukkuja satelee, joku kirjottaa että lapset on perseestä niin se on sit tosi cool.

Valtaosa vanhemmista aivan varmasti nauttivat elämästään lastensa kanssa, ei siihen oikein voi kukaan vastaan sanoa,varsinkaan kun ei ole mitään kokemusta.

Ihmeellistä vänkäämistä :D

Eikö oo ihanaa, että jokaisella on vapaus elää omannäköistänsä elämää. Ihan turha vääntää siitä, mikä on paras tapa elää, koska niitä tapoja on yhtä paljon kuin meitä ihmisiäkin. :)