Mä kadun, että olen ikinä lapsia hankkinut

mulla on kaksi pientä lasta, joita rakastan..

Miehen kanssa mulla menee tosi hyvin ja rakastan sitä ihan hirveästi, se jaksaa olla lasten kanssa ja onkin, kun näkee, että mulla palaa pinna. Ikinä EN ole lapsiani lyönyt/tukistanut enkä muutenkaan fyysisesti kurittanut, enkä edes harkinnut että niin tekisin. Mutta sanon lapsilleni tosi karmeita asioita (mm. sä oot yksi helvetin kusipää ja mä toivon, etten olisi ikinä sua hankkinut jne.) ja tiedän, etten saisi niin tehdä. Olen jopa harkinnut avioeroa miehestäni niin, että lapset pääosin olisivat hänellä, itse en niitä jaksaisi katsoa koko aikaa. Siis avioero lapsista, ei miehestä, tosin, rakastan miestäni liikaa.



Lapset hoidetaan kunnolla, saavat ruokaa ja saavat rakkautta, puhtaat sopivat vaatteet päälle. Kaikki siis on niin kunnossa, eikä lapsillamme ole huono olla.



En ole ikinä pitänyt lapsista, enkä pidä vieläkään. Rakastan omiani, mutta en jaksa sitä kun ne ovat lapsia (eli kiukuttelevia, pahaa tekeviä kakaroita) ja meidän lapsista kaikki sanoo että ne ovat todella kilttejä ja rauhallisia. Päiväkodista saan usein palautetta, että lapsemme ovat todella tasapainoisia ja jopa muiden lasten vanhemmat kehuvat lapsiamme päiväkodissa hoitajille, eli en kait ole lasteni elämää vielä pilannut.



Silti, jos palaisin tästä hetkestä siihen kun ehkäisyn jätin pois, en sitä enää jättäisi. En halua, että lapsilleni ikinä tapahtuu mitään pahaa, sillä äitinä kuitenkin niitä rakastan. Silti kadun, päivittäin, että päätöksen lapsen yrittämisestä tein.



Inhoan itseäni ajatusteni takia, välillä kun tuntuu, että rakastan koiraamme enemmän kuin lapsiani, vaikka tosiasiassa en ikinä riskeeraisi lapsiamme koiramme takia, mutta silti. Ahdistun päivä päivältä enemmän ja ahdistus lisää painetta lapsista ja toivon, etten niitä olisi hankkinut, välillä ihan lasten itsensä takia, sillä kukaan lapsi ei ansaitse näin ajattelevaa, huonoa äitiä.