Mä kadun, että olen ikinä lapsia hankkinut

Nelosen teksti oli kuin mun näppiksestä ;-)



Mies tekee tosi paljon lasten kanssa ja saan katsoa telkkaria rauhassa tai mitä vaan huvittaa. Lapset vaan ärsyttää välillä suunnattomasti omilla tempuillaan vaikka tosi rauhallisia ja kilttejä poikia ovat hekin.



Parisuhdekin ja talous ok. En tajua, mikä mättää. Mä haluan vain aina, että kaikki menee suunnitellusti. JOs tulee jotain muutoksia, hermostun.



Huoh! Pitäisi höllätä...

meilläkin mies antaa mun nukkua, hoitaa lapsia ja on niiden kanssa. Aamulla herääminen vaan siihen, että joku koko ajan vaatii jotain, rassaa! Arkiaamut kun vien lapset hoitoon on ihan eri asia, kun vaihdan vaan vaatteet ja joku muu huolehtii heidän syömisestään jne.



Töissä saan lukea lehden rauhassa ja olla muutenkin rauhassa, kukaan ei roiku puntissa ja vaadi jotain.

ovatko lapset pienellä ikäerolla,oliko väsymystä?

lapset kasvaa. Ehkä vain tämä pikkulapsiaika ei sinulle sovi. Ja kiva, että teillä on kaksi lasta, heistä on varmasti ainakin tulevaisuudessa seuraa toisilleen. Loppujen lopuksi, ei se lapsi ole kauaa pieni ja osaat ehkä nauttia paremmin isoista lapsista, jotka osaavat jo ottaa itse välipalaa ja menevät kavereiden kanssa.

Että jos haukkaa lastaan kusipääksi tai että toivoo ettei olis lapsia hankkinu ettei ne siitä kärsi tai voi hyvin?



Ihan vaan tollasen takia pitää mennä jutteleen jollekin asiantuntijalle!



Vaikka olis kuinka paska olo niin tollasia nyt ei KOSKAAN sanota lapselle! PISTE.



Ihan ällöttää. Mullakin on siivoomishulluus, mutta se että keskenkasvunen sotkee ei koskaan, ikinä, ei milloinkaan missään tilanteessa oikeuta tollasta vanhemmalta.



Menkää nyt jutteleen johonkin jollekin! Ja kun se lapsi kasvaa niin sille PITÄÄ sanoa ettei ollu todellakaan lapsessa koskaan vikaa vaan äiti on täys idiootti, itsekäs paska!

Meillä lapset on pienellä ikäerolla, eli kun kakkosta aloin odottamaan oli ykkönen vielä reilusti alle vuoden ikäinen, en siis ollut vielä kokenut uhmaikää, " turhaan" huutamista vaan olin vain pienen, hyvin nukkuvan vauvan äiti ja siinä hormoonihöyryssä typeränä kuvittelin, että se jatkuu.



Kun raskaus eteni ja esikoisemme kasvoi, aloin katumaan vielä syntymättömän lapsemme hankkimista, mutta myöhäistä se siinä vaiheessa oli. Onneksi vauva-aika kuopuksenkin kanssa oli tosi helppo ja nautin siitä täysillä, mutta samalla etäännyin tavallaan esikoisestamme sillä se oli se " ärsyttävä uhmaikäinen pikkukakara" ja niimpä tuuppasin koko esikoisen hoitovastuun isälle.



ap

mä sanonkin joka päivä lapsilleni, ettei äiti tarkoita sitä, mitä sanoo ja äiti on se joka on idiootti. Halaan lapsiani ja pyydän anteeksi, mitä olen sanonut ja kerron, ettei se ole lapsen vika ja jos vielä niin sanon niin pyydän muistamaan, etten sitä tarkoita.



Luultavasti lapset eivät tuota ymmärrä, ainakaan kaikkea, eikä se helpota mun oloani, vaikka sen vilpittömästi sanonkin, eikä tarvitsekaan helpottaa.



Siitä huolimatta, kadun lasteni hankkimista ja toivon, kuten 11 sanoi, että se helpottaa kunhan lapset kasvaa eivätkä ole enää niin riippuvaisia musta.

Ensinnäkin, onnittelut siitä, että olet noin rohkea. Olet uskaltanut tunnustaa jotakin, mitä moni äiti (ja isä) jossain vaiheessa kokee, muta ei uskalla tunnustaa edes itselleen. Minulla se vaikea aika oli toisen lapsen syntymän jälkeen. Ajattelin usein, että lähden ja jätän lapset isälleen, koska minä en niitä halua. En ikinä keksinyt syytä tunteille ja ajatuksille. En keksinyt syytä sille, miksi saatoin sanoa pienelle ihanalle vauvalle tämän itkiessä, että turpa kiinni saatanan idiootti. Mistä se tuli, en tiedä. Olin väsynyt (itkuinen vauva ja villi puolitoistavuotias), mutta eikai sekään kokonaan tunteita selitä. En tiedä.



Yhtenä päivänä sitten päätin, että en voi kokoajan ajatella, että haluan pois lasteni luota, koska olen huono äiti. Jos haluan itse voida hyvin, minun alettava huolehtia itsestäni. Otin vapaan viikonlopun. Olin ystävän kanssa mökillä, juteltiin, saunottiin ja vaan oltiin. Sen jälkeen aloin tietoisesti ajatella toisin: nämä lapset on nyt pieniä ja rasittavia, mutta kohta ne on isoja, eikä enää tarvitse minua niin paljon. Kestän tämän " rankan ajan" !!



Aloin käydä lenkillä yksin. Pidin huolen siitä, että voin hyvin. Kun alkoi ketuttamaan, keksin jotain piristystä. Lapset päikkäreille ja rauhassa kahvikupponen ja pulla tai jos mies oli kotona, lähdin ulos. Yksinkertaista ja helppoa toteuttaa, mutta jotakin sellaista, että en ollut vastuussa lapsista vaan ikään kuin hetken vapaa.



Nyt lapset on reilu 3 vee ja 2 vee. Meillä on kivaa! Syy siihen on osittain se, että käyn vajaalla työajalla töissä. Minulle ehtii tulla lapsia joskus jopa ikävä. Kun on kokoajan siinä lasten kyljessä kiinni, ei voi kaivata niiden luokse.



Lapset kasvaa ja elämä helpottuu. Kokemusta on. Tsemppiä sinulle!!!!

miettiä itsesi lasten asemaan. Sinä olet lapsillesi tärkein maailmassa ja isi.He eivät ymmärrä miksi sanot niin rumasti ym. He nousevat kapinaan isompina, kun ymmärtävät etteivät olisi ansainneet kiroiluja. Jos oikein ymmärsin että usein sanot niin. Lapset vaistoavat Älyttömän hyvin asioita.



Sinuna hankkisin apua. Mene juttelemaan psukologin kanssa. Se auttaa varmasti. Koska muuten pakerrat tilanteesi kanssa aina.



Lapset ansaitsvat rakkauden. Kiukuttelut ovat osa kehitystä.



Toivottavasti asiasi selkiää:)

Älyttömiä möläytyksiä kirjoitustaitoisilta ihmisiltä

usko että aina ajattelet noin. Varmaan joku tunnepurakus nyt sinulla. Kyllhän niitä ajatuksia tulee et olipaa kivaa aikaa ku oli sinkku ym. ne on ihan normaaleja. Älä rankaise liikaa itseäsi, mutta älä pura lapsiisi pahaa oloasi. Käy puhumassa asiantuntijan kanssa, ettei lapsesi kanna taakkaa sinun olostasi. Se olisi tosi itsekäs teko. Näin on helppo neuvoa, mutta ulkopuolisena tulee tälläinen näkökulma esiin.

Meitä on muistakin samanlaisia, et ole ainoa lajissasi :D



Tunnistin sinun ja nro 15 tekstistä monia, monia tunteita ja kokemuksia tutuiksi. Minä kaipaan ihan hirveästi yksinoloa, rauhaa ja hiljaisuutta. Olen erakkotyyppinen ja jatkuva sosiaalinen, sirkusmainen elämä lasten kanssa on erittäin raskasta.



Minkä ikäiset lapsesi nyt ovat?

Minulla raskain vaihe oli, kun esikoinen oli 2,5-3,5v ja vauva 2kk-1v2kk. Tuon jälkeen on elämä ja olo helpottunut ihan koko ajan, kuukausi kuukaudelta. Nyt lapset ovat 4v5kk ja 2v2kk. Alan uskoa jo tulevaisuuteen, ja siihen että vielä joskus nautin äitinä olemisesta.

Jos itsellä on ihana alle yksivuotias, ei voi ymmärtää, millaista on elo uhmaikäisen ja vauvan kanssa.



Tunnistin myös itsestäni paljon ap:n juttuja. Minäkin huudan, kiukustun ja kiroilen. Ja välillä tulee kerrottua suoraan, mitä esikoisestani ajattelen.



Olen väsynyt siihen, ettei mitään asiaa voi enää pitää varmana, sosiaaliseen tyhjiööni ja riittämättömyyden tunteeseen- niin äitinä, vaimona kuin siskona, tyttärenä ja ystävänäkin.

Kuopus oli täyttämäisillään 2 vuotta ja esikoinen lähestyi 4v ikää. Molemmat uhmassa samaan aikaan. Tuntui, että pää hajoaa, kun lapset vaan tappeli ja alkoivat nukkuakin huonosti. No, sitä jatkui joku 6kk, ja vihdoin alkoi esikoinen seestymään, kuopus vain voimistui uhmassaan. Nyt vuosi eteenpäin ja mulla on kaksi äärettömän kilttiä ja ihanaa lasta. Aloittivat vuodenvaihteessa päivähoidossa ja ovat sielläkin kehittyneet.

Minä ainakin muistan nyt aikuisena äitini loukkaavat sanat. Siksi mietin aina kaksi kertaa ennenkuin möykkään lapsilleni. En halua loukata enkä rikkoa heidän itseluottamustaan puhumalla rumasti. Yritä vaikka poistua hetkeksi tilanteesta, käy kävelyllä tms. silloin kun hermot menevät. Käy juttelemassa jonkun kanssa. Hanki omia harrastuksia ja vapaa-aikaa, niin jaksat paremmin. Voimia!

Kaksi lasta, 2v ja 2kk. Tunteet tulivat, kun odotin kakkosta. Oli niin helppoa ja ihanaa ja täydellistä sen yhden, rauhallisen esikoisen kanssa. Nyt syntyi toinen ihana, rauhallinen lapsi, mutta silti tää on raskasta!

Samanlaisia fiiliksiä on joskus täälläkin,en silti kadu lasten hankkimista (paitsi huonona päivänä).Meillä on kolme alle kouluikäistä lasta ja välillä mietin miten olen päätynyt tähän pisteeseen....? En ole koskaan ollut erityisen äidillinen tai lapsista kiinnostunut ;).Saatko tarpeeksi omaa aikaa? Mun on saatava säännöllisesti omaa aikaa tai pää hajoaa.Keväällä olen lähdössä yksin matkalle :).Vaikka olisi perhettä niin jokainen kaipaa joskus " omaa tilaa" ,sitä täytyy vaan järjestää.

uutama ilta sitten puolustin ketjussa äitiä, joka tunnusti väsyneenä tukistaneensa lastaan ja katui sitä itsekin.



Minusta tuntuu pahemmalta ajatella, että äiti sanoo tuollaista lapsilleen. En voi uskoa, että se ei jättäisi jälkiä.



Ja vaikka kukaan ei minulle ole kehunut lasteni kasvatusta, on minusta selvää, että heillä on hyvä itsetunto. Viis siitä, jos juoksevat leivän kanssa joskus ympäri taloa tai eivät heti tottele. He tietävät, että ovat tärkeintä elämässäni.

Kadut ehkä myöhemmin kun erkanet vanhemmasta ja ehkä nuoremmastakin lapsestasi. Jos joskus teille tulisi ero niin he ehkä jo haluaisivatkin omasta tahdostaan mennä isälle.



Koita jaksaa, lapset ovat vähän aikaa pieniä. Lapset vaistoavat jos et heistä välitä ja sinua voi 20 vuoden päästä kaduttaa kun et ole heidän kanssaan läheinen. Nimimerkillä näin itselläni kävi oman äitini kanssa. Hän ei koskaan osoittanut hellyyttä minulle vaan ainoastaan sisarelleni.