Lapsettomuus surettaa

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Neloselle,

alapeukutin jo ihan siitä syystä, että ylipäätään erilaiset elämän kriisit ovat subjektiivisia kokemuksia ja niiden ”suuruuden” vertailu tai arvottaminen on tarpeetonta. Sorrut siis ihan itse tismalleen samaan asiaan, jota oletat lapsettomien tekevän. Väittäisin, että harva lapseton pitää omaa suruaan kirjaimellisesti maailman suurimpana, vaan nimenomaan oman elämänsä suurimpana asiana. Sitä taas on vaikea tulla ulkopuolisen tulla määrittelemään, kuinka paljon joku saisi oman elämänsä kriisiä surra.

Minusta on aika surullista, ettei lapsettomuuden aiheuttama suru saa useinkaan ymmärrystä siksi, että siinä ei menetetä mitään konkreettista (vs työttömäksi joutuminen, puolison kuolema). Kuitenkin se menetyksen tunne voi olla hyvin konkreettista, kokonaisvaltaista ja elämään ja minäkuvaan monella tasolla vaikuttavaa. Ei kysymys ole ensisijassa siitä, etten nyt vain saanutkaan sitä mitä halusin vaan monesta muustakin asiasta, millaisia vaikutuksia kriisillä on minäkuvaan, elämään, parisuhteeseen, jopa siihen kuinka muut sinuun suhtautuvat…

Ja miksikö julkisin varoin tehdään lapsettomuushoitoja? Ehkäpä siksi, että vaikka äkkiä ei siltä tunnu, on usein kysymys fyysisen vian tai ihan varsinaisen sairauden hoidosta, ei julkisin varoin anneta hoitoja ilman perusteltua syytä. Laki määrittelee annettavia hoitoja, niiden määrää ja niihin oikeutettuja. Varmasti taustalla on sekin, millaisia arvoja yhteiskunnassa halutaan tukea. Toisaalta minä näen kyllä ihan yhteiskunnankin hyötynä sen, että syntyvyyttä ei lasketa ennestäänkin, mikä väistämättä tapahtuisi jos lapsettomuushoitoja ei olisi saatavilla.

Se, ettei sinulla ollutkaan miljoonaa unelmiesi koulutukseen, tuskin sairauden syytä. Noin muuten yhteiskunta kyllä tukee myös vajaakuntoisten, sairaiden, vammaisten jne koulunkäyntiä, opiskelumahdollisuuksia jne yhtälailla lain määrittelemin tavoin ja rajoituksin.

Lapsettomuushoidot eivät ole syntyvyyden kannalta muuta kuin huono asia. Me emme kaipaa lisää huonogeenisiä, mitä lapsettomuushoidoissa välillä tulee. Ihan siitäkin syystä, koska vahvin siittiö ei voita, vaan ihminen valitsee sen silmämääräisesti. 

Syntyvyyden nostoon auttaisi se, että lapsettomuushoitoihinkin käytettävät rahat käytettäisiin lapsiperheiden hyväksi, eikä suinkaan leikattaisi heiltä jatkuvasti. Kuinka moni täälläkin palstalla kertoo, että haluaisi toisen/kolmannen lapsen, mutta rahaa ei ole? 

Julkisella sai hoitoja maksimit, kun äiti oli liian vaikeasti vammainen (fysiikaltaan) perinnöllisen sairauden vuoksi raskautuakseen. Lapsella on sama sairaus, lonkat vaihdettu ennen kymmentä ikävuotta yms. Kenen etu se on? Ei ainakaan yhteiskunnan.

Ehkä sinun pitäisi ottaa hieman selvää lapsettomuuden syistä, sekä myös suomalaisten perinnöllisistä sairauksista.

Ja lapsettomuushoidoista. On muitakin hoitoja kuin koeputkihedelmöitys.

vaikuttaa siltä että kaikilla ei ole oikeatta onneen.

Surusta voi päästä yli mutta katkeroitumisesta ei .                                                                                      positiiviset asiat ja ihmiset ympärillä auttaa jaksamaan vaikeina aikoina ja pahoina hetkinä.

Tämä jahti- tyyppi on selkeästi psykopaatti, täysin empatiakyvytön. On oikeasti aika kornia verrata lasta ja omakotitaloa toisiinsa. Ja on melko julmaa tulla huutelee AP:lle, ettei hänen surunsa ole mitään, kun hän kysyy kuinka siitä pääsisi yli. Missä kohtaa AP julisti kaikkien muiden surun olevan vähemmän traagista kuin hänen? Lapsettomuus sattuu ja on iso asia niille jotka sen kokevat, lisääntyminen on kaikkien eliöiden perustehtävä, niin myös ihmisen ja kun siinä ei onnistu on kyse muustakin kuin että " mä en nyt saanut jahtia" . Ja minun tietääkseni julkisen puolen lapsettomuushoitoihin ei ihan kuka vaan pääse esim narkkarit.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Neloselle,

alapeukutin jo ihan siitä syystä, että ylipäätään erilaiset elämän kriisit ovat subjektiivisia kokemuksia ja niiden ”suuruuden” vertailu tai arvottaminen on tarpeetonta. Sorrut siis ihan itse tismalleen samaan asiaan, jota oletat lapsettomien tekevän. Väittäisin, että harva lapseton pitää omaa suruaan kirjaimellisesti maailman suurimpana, vaan nimenomaan oman elämänsä suurimpana asiana. Sitä taas on vaikea tulla ulkopuolisen tulla määrittelemään, kuinka paljon joku saisi oman elämänsä kriisiä surra.

Minusta on aika surullista, ettei lapsettomuuden aiheuttama suru saa useinkaan ymmärrystä siksi, että siinä ei menetetä mitään konkreettista (vs työttömäksi joutuminen, puolison kuolema). Kuitenkin se menetyksen tunne voi olla hyvin konkreettista, kokonaisvaltaista ja elämään ja minäkuvaan monella tasolla vaikuttavaa. Ei kysymys ole ensisijassa siitä, etten nyt vain saanutkaan sitä mitä halusin vaan monesta muustakin asiasta, millaisia vaikutuksia kriisillä on minäkuvaan, elämään, parisuhteeseen, jopa siihen kuinka muut sinuun suhtautuvat…

Ja miksikö julkisin varoin tehdään lapsettomuushoitoja? Ehkäpä siksi, että vaikka äkkiä ei siltä tunnu, on usein kysymys fyysisen vian tai ihan varsinaisen sairauden hoidosta, ei julkisin varoin anneta hoitoja ilman perusteltua syytä. Laki määrittelee annettavia hoitoja, niiden määrää ja niihin oikeutettuja. Varmasti taustalla on sekin, millaisia arvoja yhteiskunnassa halutaan tukea. Toisaalta minä näen kyllä ihan yhteiskunnankin hyötynä sen, että syntyvyyttä ei lasketa ennestäänkin, mikä väistämättä tapahtuisi jos lapsettomuushoitoja ei olisi saatavilla.

Se, ettei sinulla ollutkaan miljoonaa unelmiesi koulutukseen, tuskin sairauden syytä. Noin muuten yhteiskunta kyllä tukee myös vajaakuntoisten, sairaiden, vammaisten jne koulunkäyntiä, opiskelumahdollisuuksia jne yhtälailla lain määrittelemin tavoin ja rajoituksin.

Lapsettomuushoidot eivät ole syntyvyyden kannalta muuta kuin huono asia. Me emme kaipaa lisää huonogeenisiä, mitä lapsettomuushoidoissa välillä tulee. Ihan siitäkin syystä, koska vahvin siittiö ei voita, vaan ihminen valitsee sen silmämääräisesti. 

Syntyvyyden nostoon auttaisi se, että lapsettomuushoitoihinkin käytettävät rahat käytettäisiin lapsiperheiden hyväksi, eikä suinkaan leikattaisi heiltä jatkuvasti. Kuinka moni täälläkin palstalla kertoo, että haluaisi toisen/kolmannen lapsen, mutta rahaa ei ole? 

Julkisella sai hoitoja maksimit, kun äiti oli liian vaikeasti vammainen (fysiikaltaan) perinnöllisen sairauden vuoksi raskautuakseen. Lapsella on sama sairaus, lonkat vaihdettu ennen kymmentä ikävuotta yms. Kenen etu se on? Ei ainakaan yhteiskunnan.

Ehkä sinun pitäisi ottaa hieman selvää lapsettomuuden syistä, sekä myös suomalaisten perinnöllisistä sairauksista.

Olen ottanutkin. Oletko sinä tietoinen sellaisesta käsitteestä kuin survival of the fittest ja kuinka ihminen on kehittynyt? Mihin suuntaan kehitys mielestäsi menee, jos heikompaa laatua aletaan tuottamaan? Tämä nyt ei tietysti koske esim. onnettomuudessa loukkaantuneita yms. Ymmärrän tietysti, että omalle kohdalle sattuessa se ei ole kuin tämä yksi ainoa... Mutta yhteiskunnalle se ei ole yksi ainoa. Yhteiskunnalle se on väkisintuotettua (potentiaalisesti) huonompaa ainesta.

Vaikka sinulla ei olisi ollut käytössä "kuin" ne clomit, niin entä jos kaikki jälkeläisesikin perivät sen? Ja se kumuloituu sukupolvelta sukupolvelle? Eikö olisi kaikkien kannalta järkevämpää keskittyä tuottamaan niitä potentiaalisesti kaikkein terveimpiä jälkeläisiä? Niitä, jotka tulee ihan itsekseen. Ja tukea niitä silläkin rahalla, joka nyt laitetaan lapsettomuushoitoihin? Meillä oli rahaa kahteen lapseen. Mutta monella tälläkään palstalla ei ole. Vaikka niitä kuinka tulisi itsekseen, niitä oikein joudutaan estämään ehkäisyllä, koska ei ole varaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kerron heti alkuun, että en ole kärsinyt lapsettomuudesta, joten en ymmärrä sitä surua. Mutta ihan mielenkiinnosta, miksi sitä pidetään niin suurena suruna? Eihän muidenkaan elämä mene niin kuin haluaa, harva saa sellaisen puolison, josta haaveili, sellaisen palkan, jolla ostaisi omakotitalon ja jahdin, sen koulupaikan jonka välttämättä haluaa jne. Miksi lapsettomuus on sitten muita suurempi suru?

Me olimme varautuneet siihen, että lapsia ei tule nopeasti (alle 10v yrittämisen) tai ollenkaan, useista syistä. En usko, että olisimme profiloineet itsemme lapsettomiksi, jos lapsia ei olisi tullutkaan. Isompi suru minulla on, että saadakseni haluamani koulutuksen, tarvitsisin yli miljoona euroa rahaa (ulkomailla, pitkä koulutus ja rahat elämiseen pitää olla etukäteen).

Näköjään miinuspeukkuja satelee, mutta vastauksia ei. Ovatko lapsettomat juuri niin emotionaalisia ja tunteidensa armoilla, ettei ole olemassa minkäänlaista selitystä muuta kun "noku mä halusin"?

Ainakin se joukko lapsettomista, joka pitää meteliä omasta surustaan, tuntuu olevan täysin omien tunteidensa orjia. En ymmärrä, miksi kukaan haluasi elää noin. Tuntuu, että jotkin perustunnetaidot ovat jääneet oppimatta, jos antaa tunteille noin suuren painoarvon.

t. lapseton ja onnellinen

En ymmärrä miten teidän kummankaan kirjoittelu liittyy ap:n aloitukseen. Selvästi kirjoitatte sellaisista lapsettomista, jotka toitottavat suruaan ja eivät saa sitä käsiteltyä. Sen sijaan ap kysyy, miten pääsisi lapsettomuuden surun yli. Miten teidän kirjoitukset liittyvät siihen? Kysyn vielä kerran, miten teidän kirjoitukset millään muotoa vastaavat ihmisen kysymykseen, joka haluaa päästä lapsettomuudesta eteenpäin? Jos haluatte haukkua lapsettomuudesta kärsiviä, miksi ette tee omaa ketjua? Eihän teillä ap:n esittämään kysymykseen ole ollut mitään sanottavaa. 

Keskustelut elävät. Eikä tässä ole monikaan lapsettomia haukkunut. Lähinnä toivonut näkökulmia sieltä toiselta puolen.

Tässä ketjussa on ollut enemmän lapsettomuuden suremisen ihmettelemistä (ja näköjään myös lapsettomuushoitojen ihmettelyä) kuin ap:lle suoria vastauksia. Kenties on yksi ihminen joka jankkaa, kenties ei, mutta kyllä se hieman keskustelukyvyttömyyttä ja lukutaidottomuutta osoittaa, jos vastaat kysymykseen "Miten pääsen surusta yli?" vastauksella että en ymmärrä lapsettomuuden surua. Kun aloitus on lyhyt ja selkeä kuitenkin. Asiallehan löytyisi vaikka kuinka paljon keskustelua, miksi tulla toisen henkilökohtaiseen kysymykseen puhumaan vain yleisellä tasolla, ja ignorettaa täysin se alkuperäinen kysymys? Kuitenkin tällä foorumilla on aika helppoa tuo aloituksen teko.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kerron heti alkuun, että en ole kärsinyt lapsettomuudesta, joten en ymmärrä sitä surua. Mutta ihan mielenkiinnosta, miksi sitä pidetään niin suurena suruna? Eihän muidenkaan elämä mene niin kuin haluaa, harva saa sellaisen puolison, josta haaveili, sellaisen palkan, jolla ostaisi omakotitalon ja jahdin, sen koulupaikan jonka välttämättä haluaa jne. Miksi lapsettomuus on sitten muita suurempi suru?

Me olimme varautuneet siihen, että lapsia ei tule nopeasti (alle 10v yrittämisen) tai ollenkaan, useista syistä. En usko, että olisimme profiloineet itsemme lapsettomiksi, jos lapsia ei olisi tullutkaan. Isompi suru minulla on, että saadakseni haluamani koulutuksen, tarvitsisin yli miljoona euroa rahaa (ulkomailla, pitkä koulutus ja rahat elämiseen pitää olla etukäteen).

Näköjään miinuspeukkuja satelee, mutta vastauksia ei. Ovatko lapsettomat juuri niin emotionaalisia ja tunteidensa armoilla, ettei ole olemassa minkäänlaista selitystä muuta kun "noku mä halusin"?

Ainakin se joukko lapsettomista, joka pitää meteliä omasta surustaan, tuntuu olevan täysin omien tunteidensa orjia. En ymmärrä, miksi kukaan haluasi elää noin. Tuntuu, että jotkin perustunnetaidot ovat jääneet oppimatta, jos antaa tunteille noin suuren painoarvon.

t. lapseton ja onnellinen

En ymmärrä miten teidän kummankaan kirjoittelu liittyy ap:n aloitukseen. Selvästi kirjoitatte sellaisista lapsettomista, jotka toitottavat suruaan ja eivät saa sitä käsiteltyä. Sen sijaan ap kysyy, miten pääsisi lapsettomuuden surun yli. Miten teidän kirjoitukset liittyvät siihen? Kysyn vielä kerran, miten teidän kirjoitukset millään muotoa vastaavat ihmisen kysymykseen, joka haluaa päästä lapsettomuudesta eteenpäin? Jos haluatte haukkua lapsettomuudesta kärsiviä, miksi ette tee omaa ketjua? Eihän teillä ap:n esittämään kysymykseen ole ollut mitään sanottavaa. 

Suurin osa viestestä ekan sivun jälkeen ei ole enää osoitettu aloittajalle. Tämä on nettikeskusteluille ihan ominaista. AV:n keskustelukulttuuri on sellainen, että ketjut saavat rönsyillä vapaasti. Toisilla foorumeilla ollaan tässä tarkempia. -53

Vierailija kirjoitti:

Tämä jahti- tyyppi on selkeästi psykopaatti, täysin empatiakyvytön. On oikeasti aika kornia verrata lasta ja omakotitaloa toisiinsa. Ja on melko julmaa tulla huutelee AP:lle, ettei hänen surunsa ole mitään, kun hän kysyy kuinka siitä pääsisi yli. Missä kohtaa AP julisti kaikkien muiden surun olevan vähemmän traagista kuin hänen? Lapsettomuus sattuu ja on iso asia niille jotka sen kokevat, lisääntyminen on kaikkien eliöiden perustehtävä, niin myös ihmisen ja kun siinä ei onnistu on kyse muustakin kuin että " mä en nyt saanut jahtia" . Ja minun tietääkseni julkisen puolen lapsettomuushoitoihin ei ihan kuka vaan pääse esim narkkarit.

Hienosti diagnosoitu täysin päin persettä. Ei todellakaan ole kornia verrata kahta unelmaa keskenään. Ja AP:n suru on varmasti suuri. Sitä ei ole tippaakaan vähätelty. Keskustelu kuitenkin on laajentunut käsittelemään lapsettomuutta käsitteenä. Mm. oikeutusta hoitoon ja sitä, että osa lapsettomista nostaa oman surunsa niin suureksi tragediaksi, että jos joku uskaltaa olla raskaana niin siitä pitää oikein välit katkaista. Keskustelut yleensä elävät.

Tragedia se varmasti on, sitä ei ole kukaan kieltänyt. Mutta miksi toisen unelma on enemmän arvoinen kuin toisen? Ja miksi toisen unelmaa, joka ei ole perusoikeus, rahoitetaan vähistä yhteisistä varoista, kun voisi rahoittaa lapsia, kodittomia, vähävaraisia yms. Ja jos kerran toisen unelmaa rahoitetaan, niin miksei toisten? 

Se, että sinä arvotat lapsensaannin itsellesi niin tärkeäksi, ei tarkoita että on empatiakyvytöntä arvottaa unelmat eri tavalla. 

Sitä paitsi, täällä on tullut paljon hyviä esimerkkejä lapsettomuudenkin surusta ylitsepääsemiseen.

Vierailija kirjoitti:

On oikeasti aika kornia verrata lasta ja omakotitaloa toisiinsa.

Miksi olisi? Kumpikin on asia, josta moni unelmoi, jonka monet voivat saada mutta jota ilman joidenkin on jäätävä.

Olisi täysin hullua ripustaa oma onnellisuutensa kokonaan omakotitaloasumisen varaan. Jos joku näin tekee, häntä pidettäisiin hyvin harkitsemattomana ja hölmönä. Kuitenkin monet mestä ajattelevat, että on ihan okei ripustaa koko onnellisuuteensa lasten saamisen varaan. Se on kuitenkin ihan yhtä hölmöä. Elämään ei kannata koskaan asennoitua niin, että jos ei saa jotakin yhtä tiettyä asiaa, kaikelta putoaa pohja. Se on itsensä sabotointia. -53

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kerron heti alkuun, että en ole kärsinyt lapsettomuudesta, joten en ymmärrä sitä surua. Mutta ihan mielenkiinnosta, miksi sitä pidetään niin suurena suruna? Eihän muidenkaan elämä mene niin kuin haluaa, harva saa sellaisen puolison, josta haaveili, sellaisen palkan, jolla ostaisi omakotitalon ja jahdin, sen koulupaikan jonka välttämättä haluaa jne. Miksi lapsettomuus on sitten muita suurempi suru?

Me olimme varautuneet siihen, että lapsia ei tule nopeasti (alle 10v yrittämisen) tai ollenkaan, useista syistä. En usko, että olisimme profiloineet itsemme lapsettomiksi, jos lapsia ei olisi tullutkaan. Isompi suru minulla on, että saadakseni haluamani koulutuksen, tarvitsisin yli miljoona euroa rahaa (ulkomailla, pitkä koulutus ja rahat elämiseen pitää olla etukäteen).

Näköjään miinuspeukkuja satelee, mutta vastauksia ei. Ovatko lapsettomat juuri niin emotionaalisia ja tunteidensa armoilla, ettei ole olemassa minkäänlaista selitystä muuta kun "noku mä halusin"?

Irvokasta verrata lasta ja jotain omakotitaloa keskenään. Luulisi ymmärtävän?

Jos ne verrattavissa arvoltaan oikeasti olisivat, moni tietysti olisi valmis vaihtamaan lapsensa omakotitaloon. Tunnetko montakin? 

Minä tunnen sitä vastoin monta, jotka vaihtaisivat kaiken maallisen mammonansa lapseen. 

En tietenkään vaihtaisi olemassa olevia lapsiani omakotitaloon, mutta en myöskään olisi antanut kaikkea maallista omaisuuttani saadakseni lapsia. Ja kyllä, lapseni ovat minulle tärkeintä koko elämässäni, mutta olisin ihan yhtä onnellinen, jos emme olisi lapsia saaneet. He ovat persoonia eivätkä mitään materiaa. En minä epätoivoisesti vain halunnut "lapsia", viis kustannuksista (fyysisistä ja henkisistä).

Meillä ei ole kaikki suunniteltu yhden kortin varaan. Meillä oli muitakin hienoja suunnitelmia. Tuntuu hassulta, että joku lyö koko elämänsä sen yhden ainoan kortin varaan ja sitten suree sitä niin kamalana kohtalona. Ja edelleen, miksi sinun lapsettomuutesi on tärkeämpi, kuin minun tarpeeni jahdille? Toista rahoitetaan yhteisistä varoista ja se on minusta väärin. Eettisesti ja moraalisesti.

Vihaatko itse omia lapsiasi noin paljon, kerta sinun on vaikea ymmärtää lapsettomuuden kriisiä? Vertaatko noin yleensäkin lapsia ja jahtia arvokkuudellaan? Jos sinulle tarjotaan jahtia vastineeksi lapsista, niin luovutko lapsista empimättä?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kerron heti alkuun, että en ole kärsinyt lapsettomuudesta, joten en ymmärrä sitä surua. Mutta ihan mielenkiinnosta, miksi sitä pidetään niin suurena suruna? Eihän muidenkaan elämä mene niin kuin haluaa, harva saa sellaisen puolison, josta haaveili, sellaisen palkan, jolla ostaisi omakotitalon ja jahdin, sen koulupaikan jonka välttämättä haluaa jne. Miksi lapsettomuus on sitten muita suurempi suru?

Me olimme varautuneet siihen, että lapsia ei tule nopeasti (alle 10v yrittämisen) tai ollenkaan, useista syistä. En usko, että olisimme profiloineet itsemme lapsettomiksi, jos lapsia ei olisi tullutkaan. Isompi suru minulla on, että saadakseni haluamani koulutuksen, tarvitsisin yli miljoona euroa rahaa (ulkomailla, pitkä koulutus ja rahat elämiseen pitää olla etukäteen).

Näköjään miinuspeukkuja satelee, mutta vastauksia ei. Ovatko lapsettomat juuri niin emotionaalisia ja tunteidensa armoilla, ettei ole olemassa minkäänlaista selitystä muuta kun "noku mä halusin"?

Irvokasta verrata lasta ja jotain omakotitaloa keskenään. Luulisi ymmärtävän?

Jos ne verrattavissa arvoltaan oikeasti olisivat, moni tietysti olisi valmis vaihtamaan lapsensa omakotitaloon. Tunnetko montakin? 

Minä tunnen sitä vastoin monta, jotka vaihtaisivat kaiken maallisen mammonansa lapseen. 

En tietenkään vaihtaisi olemassa olevia lapsiani omakotitaloon, mutta en myöskään olisi antanut kaikkea maallista omaisuuttani saadakseni lapsia. Ja kyllä, lapseni ovat minulle tärkeintä koko elämässäni, mutta olisin ihan yhtä onnellinen, jos emme olisi lapsia saaneet. He ovat persoonia eivätkä mitään materiaa. En minä epätoivoisesti vain halunnut "lapsia", viis kustannuksista (fyysisistä ja henkisistä).

Meillä ei ole kaikki suunniteltu yhden kortin varaan. Meillä oli muitakin hienoja suunnitelmia. Tuntuu hassulta, että joku lyö koko elämänsä sen yhden ainoan kortin varaan ja sitten suree sitä niin kamalana kohtalona. Ja edelleen, miksi sinun lapsettomuutesi on tärkeämpi, kuin minun tarpeeni jahdille? Toista rahoitetaan yhteisistä varoista ja se on minusta väärin. Eettisesti ja moraalisesti.

Vihaatko itse omia lapsiasi noin paljon, kerta sinun on vaikea ymmärtää lapsettomuuden kriisiä? Vertaatko noin yleensäkin lapsia ja jahtia arvokkuudellaan? Jos sinulle tarjotaan jahtia vastineeksi lapsista, niin luovutko lapsista empimättä?

En todellakaan vihaa lapsiani. He ovat minulle tärkeintä ja rakkainta koko maailmassa. Mutta jahti olisi voinut olla unelmani. Ja onkin. Olisin kuitenkin kaikkein mieluiten saanut sen opiskelumahdollisuuden ja uran, jota halusin. Olisin vaihtanut sen lastensaantiin, mutta en toki lapsiini. He ovat ihmisiä elämässäni. Enhän vaihtaisi parasta ystäväänikään pois tai aviopuolisoani. Mutta olisin vaihtanut aviopuolisoni löytämisen siihen uraan. Onko sinun useinkin vaikea ymmärtää selkeitä lauseita?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kerron heti alkuun, että en ole kärsinyt lapsettomuudesta, joten en ymmärrä sitä surua. Mutta ihan mielenkiinnosta, miksi sitä pidetään niin suurena suruna? Eihän muidenkaan elämä mene niin kuin haluaa, harva saa sellaisen puolison, josta haaveili, sellaisen palkan, jolla ostaisi omakotitalon ja jahdin, sen koulupaikan jonka välttämättä haluaa jne. Miksi lapsettomuus on sitten muita suurempi suru?

Me olimme varautuneet siihen, että lapsia ei tule nopeasti (alle 10v yrittämisen) tai ollenkaan, useista syistä. En usko, että olisimme profiloineet itsemme lapsettomiksi, jos lapsia ei olisi tullutkaan. Isompi suru minulla on, että saadakseni haluamani koulutuksen, tarvitsisin yli miljoona euroa rahaa (ulkomailla, pitkä koulutus ja rahat elämiseen pitää olla etukäteen).

Näköjään miinuspeukkuja satelee, mutta vastauksia ei. Ovatko lapsettomat juuri niin emotionaalisia ja tunteidensa armoilla, ettei ole olemassa minkäänlaista selitystä muuta kun "noku mä halusin"?

Ilmeisesti minulta ei kysytty, koska olen vapaaehtoisesti lapseton 42v nainen, mutta ei minullakaan siihen muuta syytä ole kuin "en halua, enkä ole koskaan halunnut".

Kysymys oli suunnattu niille, joiden lapsettomuus on musertavaa surua. Niille, joilla menee välit kaveriin kun kaveri tulee raskaaksi, tai jotka nieleskelee itkua kun kuukautiset alkavat. Kysymys oli lähinnä siinä, että miksi muka se on niin paljon suurempi suru kuin joku muu asia elämässä, joka ei mennyt niin kuin olisi halunnut. Miksi juuri (tahaton) lapsettomuus on niin kamala tragedia? Jopa niin kamala, että siihen annetaan älyttömiä summia rahaa julkisen terveydenhuollon puolelta, vaikka hiljainen konsensus on, että tulevaisuudesta ei tiedetä. Miksi yhdistää keinotekoisesti sukusoluja, jotka vain eivät toimi yhdessä? Miksi jonkun toisen unelmia rahoitetaan valtion puolelta ja toisten ei? Ei kukaan ole minulle ostamassa jahtia, vaikka sellaisen kovasti haluaisin.

Olen miettinyt samaa. Jollain tasolla lapsettomat ajattelevat hyvin minä-keskeisesti. Miksi kaikkien pitäisi saada oma vauva? Ja miksi toisen suru ei ole mitään mutta lapsettomuus on suuri tragedia? En ymmärrä minäkään. Toiselta voi kuolla puoliso, se on paljon suurempi tragedia kuin se että ei saa juuri sitä mitä haluaa eli vauvaa. Ja jos todella haluaa lapsen, siitä vaan adoptoimaan!

En ole itse kärsinyt lapsettomuudesta, mutta tässä kommentissa kyllä kiteytyi paljon tunteettomuutta ja typeryyttä.

Ensinnäkin, miksi jokaisen pitäisi saada oma vauva - kysymyksen voi esittää ihan kaikille, jotka ryhtyvät lasta perinteisin keinoin hankkimaan. Miksi kukaan hankkii biologisen lapsen, kun voisi adoptoida?

Toiseksi, "siitä vain adoptoimaan" osoittaa uskomatonta tietämättömyyttä asiasta. Ensinnäkin adoptioon on olemassa kaikenlaisia rajoituksia ja monet asiat voivat estää pariskunnan kelpoisuuden adoptioon. Toiseksi adoptio on hyvin, hyvin kallista. Kolmanneksi, ja kaikkein tärkeimmäksi, adoptioprosesseissa on hyvin usein eettisiä ongelmia. Näin erityisesti kansainvälisissä adoptioissa. Lapset on voitu suorastaan ryöstää vanhemmiltaan. Ja vaikka lapset olisivat aidosti orpoja, niin lapsen siirtäminen omasta maastaan ja kulttuuristaan ei ole eettisesti mitenkään yksiselitteinen ratkaisu. Suomen sisäisiä adoptioita taas on erittäin vähän. Lastensuojelun kautta adoptoiminen kyllä onnistuu, mutta kaikilla ei ole voimavaroja ryhtyä traumatisoituneen, jo isomman lapsen vanhemmiksi.

Kolmanneksi, minun mielestäni on hyvin ymmärrettävää, että lapsettomuus on valtava kriisi. Jos ihminen todella haluaa lapsen eikä voi sitä saada, se on hirveää. Myös yhteiskunnassa vanhemmuutta arvostetaan valtavasti, minkä takia tahaton lapsettomuus on tuplatrauma, koska joka puolelta tulvii viestejä siitä, miten vanhemmuus on elämän suurin asia jne.

Kaikki eivät käy julkisella puolella hoidoissa. Monet maksavat hoitonsa itse omista palkoistaan. Eikä se raha niille sitä tarvitseville mene, vaikka lapsettomuushoidot lopetettaisi, että lapsettomien syyllistäminen muiden nälänhädästä on aikamoista jeesustelua:D

Ja ei, ei minun unelmani lapsesta ole sen tärkeämpi kuin muidenkaan unelmat. Kyllä, syöpä tai puolison kuolema olisi sata kertaa pahempi asia kuin lapsettomuus. Olen iloinen muiden lapsista. Jos emme saa lapsia, ei asia auta kuin hyväksyä. Surullinen ja pettynut saa silti olla. Kyseessä on oikeasti isompi asia kuin se, ettei saa sitä haluamaansa työpaikkaa. Työpaikkoja tulee aina uusia, mutta perheenperustamisaika on rajallinen.

Itsellä taustalla sairaus jonka takia hoidot ainoa mahdollisuus saada lapsia. Ja ei, emme voi adoptoida, koska emme täytä kriteereitä, jotka ovat hyvin tiukat. Minulta lapsettomuus on vienyt itsetunnon. En tunne enää olevani nainen. Välillä en tunne olevani edes ihminen, kun en pysty antamaan miehelleni perhettä.

Minä uskon että jos tarpeeksi jotain haluaa, sen voi saada. Jos ei voi saada biologisesti omaa lasta, en löydä syytä miksi ei voisi adoptoida tai ryhtyä sijaisvanhemmaksi? Jos se on jonkun mielestä "liian hankalaa", tulee väistämättäkin mieleen että halu saada lapsi onkin melko pinnallinen. Eikö adoptoitu (ulkomainen) lapsi kelpaa? Tai sijaisvanhemmuus?

En myöskään ymmärrä miksi laittaa suuria summia lapsettomuushoitoihin, jotka eivät edes välttämättä tuo toivottua tulosta. Mutta sitten valitetaan että adoptio on liian kallista ja aikaavievää puuhaa. Ristiriitaista? Jotain epätasapainoa tässä on. Ihmisen itsekkyys saada juuri se oma laps?. Mutta eikö olisi parempi teko maailmalle adoptoida orpo lapsi, kuin saada esim. kehitysvammainen oma biologinen lapsi, jota joutuu hoitamaan koko loppuikänsä?

Vierailija kirjoitti:

Kaikki eivät käy julkisella puolella hoidoissa. Monet maksavat hoitonsa itse omista palkoistaan. Eikä se raha niille sitä tarvitseville mene, vaikka lapsettomuushoidot lopetettaisi, että lapsettomien syyllistäminen muiden nälänhädästä on aikamoista jeesustelua:D

Ja ei, ei minun unelmani lapsesta ole sen tärkeämpi kuin muidenkaan unelmat. Kyllä, syöpä tai puolison kuolema olisi sata kertaa pahempi asia kuin lapsettomuus. Olen iloinen muiden lapsista. Jos emme saa lapsia, ei asia auta kuin hyväksyä. Surullinen ja pettynut saa silti olla. Kyseessä on oikeasti isompi asia kuin se, ettei saa sitä haluamaansa työpaikkaa. Työpaikkoja tulee aina uusia, mutta perheenperustamisaika on rajallinen.

Itsellä taustalla sairaus jonka takia hoidot ainoa mahdollisuus saada lapsia. Ja ei, emme voi adoptoida, koska emme täytä kriteereitä, jotka ovat hyvin tiukat. Minulta lapsettomuus on vienyt itsetunnon. En tunne enää olevani nainen. Välillä en tunne olevani edes ihminen, kun en pysty antamaan miehelleni perhettä.

Voitko lyhyesti kertoa, mitkä adoption kriteerit ovat liian tiukat? Oletteko liian vanhoja? Tai miksi ette voisi ryhtyä sijaisvanhemmiksi? Tiedätkö että myös vastasyntyneitä vauvoja annetaan sijaisvanhemmille, ja joskus ne saattavat jäädä perheeseen?

Vierailija kirjoitti:

Minä uskon että jos tarpeeksi jotain haluaa, sen voi saada. Jos ei voi saada biologisesti omaa lasta, en löydä syytä miksi ei voisi adoptoida tai ryhtyä sijaisvanhemmaksi? Jos se on jonkun mielestä "liian hankalaa", tulee väistämättäkin mieleen että halu saada lapsi onkin melko pinnallinen. Eikö adoptoitu (ulkomainen) lapsi kelpaa? Tai sijaisvanhemmuus?

En myöskään ymmärrä miksi laittaa suuria summia lapsettomuushoitoihin, jotka eivät edes välttämättä tuo toivottua tulosta. Mutta sitten valitetaan että adoptio on liian kallista ja aikaavievää puuhaa. Ristiriitaista? Jotain epätasapainoa tässä on. Ihmisen itsekkyys saada juuri se oma laps?. Mutta eikö olisi parempi teko maailmalle adoptoida orpo lapsi, kuin saada esim. kehitysvammainen oma biologinen lapsi, jota joutuu hoitamaan koko loppuikänsä?

Ihmettelen, että miksi tuota ei jeesustella lapsia helposti saaville. Jos joku ilmoittaa olevansa raskaana, niin kai heti olet paikalla syyllistämässä tätä ettei adoptioinut?

Montakos adoptiolasta sinulla muuten jo on?

Oho, onpas pitkä ketju. Kiitos asiallisista neuvoista ja tsempeistä niitä antaneille. -Ap (jonka ainoa viesti tämä tässä ketjussa on, aloitusta lukuunottamatta.)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kerron heti alkuun, että en ole kärsinyt lapsettomuudesta, joten en ymmärrä sitä surua. Mutta ihan mielenkiinnosta, miksi sitä pidetään niin suurena suruna? Eihän muidenkaan elämä mene niin kuin haluaa, harva saa sellaisen puolison, josta haaveili, sellaisen palkan, jolla ostaisi omakotitalon ja jahdin, sen koulupaikan jonka välttämättä haluaa jne. Miksi lapsettomuus on sitten muita suurempi suru?

Me olimme varautuneet siihen, että lapsia ei tule nopeasti (alle 10v yrittämisen) tai ollenkaan, useista syistä. En usko, että olisimme profiloineet itsemme lapsettomiksi, jos lapsia ei olisi tullutkaan. Isompi suru minulla on, että saadakseni haluamani koulutuksen, tarvitsisin yli miljoona euroa rahaa (ulkomailla, pitkä koulutus ja rahat elämiseen pitää olla etukäteen).

Näköjään miinuspeukkuja satelee, mutta vastauksia ei. Ovatko lapsettomat juuri niin emotionaalisia ja tunteidensa armoilla, ettei ole olemassa minkäänlaista selitystä muuta kun "noku mä halusin"?

Lapsettomuutta ei voi verrata opiskelupaikkaan, koska kaikki halutessaan saavat jonkun opiskelupaikan tai jonkun puolison jos kelpuuttavat pikkuviallisen. Lapseton ei saa edes semmosta pikkuviallista lasta, joka ei kellekkään muulle kelpaa. Adoptiolasta ei niin vaan oteta, siihen valtavan tiukka seula. Esim. oma sairaus voi estää adoptiokelpoisuuden vaikkakin kyseinen sairaus ei estä raskautta tai vanhemmuutta.

Vierailija kirjoitti:

 Arvotatko oman lapsettomuussurusi korkeammalle, kuin esim. jonkun avioeron tai potkut unelmatyöpaikasta? Ja jos, niin miksi? Miksi sinun surusi on arvokkaampaa ja miksi sinun unelmasi pitäisi rahoittaa yhteisistä, vähäisistä, varoista?

Itse olen käynnyt läpi lapsettomuutta monta vuotta ja olen myös saannut potkut unelmieni työpaista. Ja voin sanoa että potkut oli pikku juttu verrattuna lapsettomuuteen. Potkut oli tyyliin kerran se kirpasee, mutta lapsettomuus tuntui loputtomalta surulta, ei ollut tietoa tuleeko lasta vai ei. Työpaikkoja tulee ja menee, mutta omaa lasta ei voi korvata naapurin lapsella tai koiralla. Pahimpana lapsettomuus hetkenä olisin vaihtanut mieheni omaa lapseen. En tätä tietenkään ikinä sano kenellekkään ääneen, mutta näin tunsin. 

Jotenkin niin kornia, että lapsia saanut tulee pokkana selittelemään, miten lapsettomuus ei ole mikään iso juttu ja ihan sama vaikkei olisi omia lapsiaan saanut. 

Itse sain poikani liki kolmen vuoden lapsettomuuden jälkeen, oli luomuihme eikä hoitoihin edes keritty joten ei, ei kulutettu yhteiskunnan varoja... Herra on nyt vasta parikuinen ja jumaliste miten häntä rakastan. Nyt kun hän on olemassa, niin lapsettomuusajatus tuntuu vielä kauheammalta kuin mitä se oli ennen hänen syntymäänsä. 

Todellakin toivon, että vanhemmiksi kykenevät tahattomasti lapsettomat saisivat kokea tämän saman, tuli sitten hoidoilla tai luomuyllärinä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

 Arvotatko oman lapsettomuussurusi korkeammalle, kuin esim. jonkun avioeron tai potkut unelmatyöpaikasta? Ja jos, niin miksi? Miksi sinun surusi on arvokkaampaa ja miksi sinun unelmasi pitäisi rahoittaa yhteisistä, vähäisistä, varoista?

Itse olen käynnyt läpi lapsettomuutta monta vuotta ja olen myös saannut potkut unelmieni työpaista. Ja voin sanoa että potkut oli pikku juttu verrattuna lapsettomuuteen. Potkut oli tyyliin kerran se kirpasee, mutta lapsettomuus tuntui loputtomalta surulta, ei ollut tietoa tuleeko lasta vai ei. Työpaikkoja tulee ja menee, mutta omaa lasta ei voi korvata naapurin lapsella tai koiralla. Pahimpana lapsettomuus hetkenä olisin vaihtanut mieheni omaa lapseen. En tätä tietenkään ikinä sano kenellekkään ääneen, mutta näin tunsin. 

Ei voi sitä unelmien työpaikkaakaan, jos se on se, mitä elämältään haluaa. Jokainen kokee elämässään traumoja ja vastoinkäymisiä. En jaksa uskoa, että lapsettomuus olisi jollain tapaa musertavampi kuin muut traumat ja että juuri sitä unelmaa pitää tukea yhteisistä rahoista. Tai ylipäätään eettisesti millään hoidoilla.