Lapsettomuus surettaa

Kyl sitä ajan kanssa tottuu vaikka mihin. Tärkeää on elää päivä kerrallaan eikä liikaa mietiskellä asioita, suuntaa huomion tekemiseen ja niistä asioista nauttimiseen joita rakastaa, lapsettomilla yleensä kuitenkin puoliso. Ihana asia niille jotka lopulta raskautuvat mutta samanarvoisia ovat myös ne jotka eivät toiveistaan huolimatta saa lasta. Asiat nyt vaan menee niin kuin on mennäkseen, turha siitä kauheaa draamaa on tehdä, itselle vaan vaikeaksi elämän silloin tekee ja pahimmillaan myös muille.

Paskalta tuntuu.

Lapsettomuus masentaa.

Olen yrittänyt mennä eteenpäin ja pärjätä mutta huomaan tulleeni hiljaa masentuneeksi.

Mikään ei enää kiinnosta. Kiinnostaa vaan makaaminen, TV katselu ja viinin juonti.

Mies sanoo että olen ärsyttävä. Puhun vain ärsyttäviä asioita. Ei yritä enää lähestyä seksiin. En ihmettele. En jaksa huolehtia itsestäni. Tunnen olevani vankilassa. En näe tietä ulos. Yritykset ajatella eroa tuntuu kuin unelta, ei todelliselta.

Muutimme miehen kanssa yhteen ja ostimme talon syrjäseudulta kun olin raskaana. Omalta osaltani talon ostoon osallistuminen oli harkitsematon päätös mutta raskaana olo tuki ostopäätöstä. Muutin uudelle paikkakunnalle miehen taloon. Sain keskenmenon jonka jälkeen mies ilmoitti että ei halua lapsia ja teki vasektomian. Minä en pääse yli tunteesta että minut on petetty. Olen taloudellisessa loukussa. Mies sanoo että ei ole valehdellut tai huijannut. Miestä ei häiritse että teki päätöksen yksin ja minä jään lapsettomaksi.

En voi uskoa että tämä kaikki on totta.. en pysty löytämään uskoa tulevaisuuteen. Olen tyhjä säkki. On vaikea lähteä. Alkuun jaksoin yrittää olla onnellinen silti mutta nyt en enää jaksa. Koen että mies on pettänyt minut, en ymmärrä miten hän teki näin, ei tue minua surussani, ei ole hänen suru, mitäs muutin, ei ole luvannut mitään, hänellä on oikeus muuttaa mielensä. Miten voin ikinä päästä asiasta yli kun kotona ja parisuhteessa ongelmaa ei ole olemassakaan? Ongelmaa ei ole, miehellä ei ole ongelmaa. Ongelma on vain minulla. Miksi en pysty lähtemään? Onko normaalia että välillä toivon että kuolisin, että ongelma olisi sillä hoidettu. Miehen jättäminen tuntuu niin vaikealta. Ei voi olla normaalia että eroaminen parisuhteesta on niin hankalaa että mielummin toivoisin kuolevani, mutta näin on tilanne.