Lapsettomuus surettaa

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kerron heti alkuun, että en ole kärsinyt lapsettomuudesta, joten en ymmärrä sitä surua. Mutta ihan mielenkiinnosta, miksi sitä pidetään niin suurena suruna? Eihän muidenkaan elämä mene niin kuin haluaa, harva saa sellaisen puolison, josta haaveili, sellaisen palkan, jolla ostaisi omakotitalon ja jahdin, sen koulupaikan jonka välttämättä haluaa jne. Miksi lapsettomuus on sitten muita suurempi suru?

Me olimme varautuneet siihen, että lapsia ei tule nopeasti (alle 10v yrittämisen) tai ollenkaan, useista syistä. En usko, että olisimme profiloineet itsemme lapsettomiksi, jos lapsia ei olisi tullutkaan. Isompi suru minulla on, että saadakseni haluamani koulutuksen, tarvitsisin yli miljoona euroa rahaa (ulkomailla, pitkä koulutus ja rahat elämiseen pitää olla etukäteen).

Minun elämääni lapsettomuus on vaikuttanut seuraavasti. Parisuhteeni elämäni rakkauden kanssa päättyi lapsettomuuteni takia. Halusin antaa miehelle mahdollisuuden perheeseen. Elän yksin, koska en halua aiheuttaa kenellekään samaa tuskaa. Työsuhteeni ovat jatkuvia pätkiä, koska voin kuulemma olla yhtäkkiä parisuhteessa ja raskaana. Riski työnantajalle siis. Välit siskoihini meni poikki, he eivät osaa olla seurassani ilman huonoa omaatuntoa omista lapsistaan. En todellakaan ymmärrä. Saman ovat tehneet jotkut ystävistäni. En valita lapsettomuuttani enkä ole kateellinen toisten lapsista. Mutta ennakkoasenteet toisilla näköjään ovat piukassa. Tuossa nyt muutamia esimerkkejä, miten se lapsettomuus vaikuttaa elämään sen lisäksi, ettei ole sitä lastakaan.

Täytyyhän sinun surra lapsettomuuttasi ja olet sen siskoillesi ja ystävillesi kertonut. Ei kukaan muuten omaan rakkaaseensa välejä katkaise... Mikseivät velat kohtaa samanlaisia ongelmia työsuhteita lukuunottamatta?  Itse muuten sain vakituisen paikan 24-vuotiaana, kuten monet ystävistänikin, ihan vaikka ovat naisia, joilla ei ole lapsia. 

Kaikki miehet(kään) eivät edes halua lapsia, turha yksistään sen takia on yksin elää. 

Otan toki osaa suruusi. Toivoisin, että kaikki saisivat mitä haluaisivat, mutta maailma ei ole reilu paikka.

Kiitos. Lähinnä kuitenkin vastaukseni oli tarkoitettu kommenttiin, jossa ihmeteltiin miksi lapsettomuus on niin suuri suru. Harva ymmärtää, kuinka laajoja vaikutuksia sillä on elämään. Lapsettomuuden lisäksi lapsettoman elämässä on ihan ne samat murheet kuin muillakin, kuolemat, sairastumiset ym. Se lapsettomuus ei mitenkään suojaa muilta vastoinkäymisiltä.

Niin minuakin, mutta tosin en ole kokonaan lapseton on yksi tytär 12v ja vielä toinen olisi haaveissa mutta saa nyt nähdä onko vaimosta siihen.

Oma lisääntymiskyky on kunnossa ja testattu mutta vaimon vehkeet vähän prenkkaa.

Löytyy luultavasti useita alle 40v pareja joilla tämä sama ongelma.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kerron heti alkuun, että en ole kärsinyt lapsettomuudesta, joten en ymmärrä sitä surua. Mutta ihan mielenkiinnosta, miksi sitä pidetään niin suurena suruna? Eihän muidenkaan elämä mene niin kuin haluaa, harva saa sellaisen puolison, josta haaveili, sellaisen palkan, jolla ostaisi omakotitalon ja jahdin, sen koulupaikan jonka välttämättä haluaa jne. Miksi lapsettomuus on sitten muita suurempi suru?

Me olimme varautuneet siihen, että lapsia ei tule nopeasti (alle 10v yrittämisen) tai ollenkaan, useista syistä. En usko, että olisimme profiloineet itsemme lapsettomiksi, jos lapsia ei olisi tullutkaan. Isompi suru minulla on, että saadakseni haluamani koulutuksen, tarvitsisin yli miljoona euroa rahaa (ulkomailla, pitkä koulutus ja rahat elämiseen pitää olla etukäteen).

Näköjään miinuspeukkuja satelee, mutta vastauksia ei. Ovatko lapsettomat juuri niin emotionaalisia ja tunteidensa armoilla, ettei ole olemassa minkäänlaista selitystä muuta kun "noku mä halusin"?

Ilmeisesti minulta ei kysytty, koska olen vapaaehtoisesti lapseton 42v nainen, mutta ei minullakaan siihen muuta syytä ole kuin "en halua, enkä ole koskaan halunnut".

Kysymys oli suunnattu niille, joiden lapsettomuus on musertavaa surua. Niille, joilla menee välit kaveriin kun kaveri tulee raskaaksi, tai jotka nieleskelee itkua kun kuukautiset alkavat. Kysymys oli lähinnä siinä, että miksi muka se on niin paljon suurempi suru kuin joku muu asia elämässä, joka ei mennyt niin kuin olisi halunnut. Miksi juuri (tahaton) lapsettomuus on niin kamala tragedia? Jopa niin kamala, että siihen annetaan älyttömiä summia rahaa julkisen terveydenhuollon puolelta, vaikka hiljainen konsensus on, että tulevaisuudesta ei tiedetä. Miksi yhdistää keinotekoisesti sukusoluja, jotka vain eivät toimi yhdessä? Miksi jonkun toisen unelmia rahoitetaan valtion puolelta ja toisten ei? Ei kukaan ole minulle ostamassa jahtia, vaikka sellaisen kovasti haluaisin.

Olen miettinyt samaa. Jollain tasolla lapsettomat ajattelevat hyvin minä-keskeisesti. Miksi kaikkien pitäisi saada oma vauva? Ja miksi toisen suru ei ole mitään mutta lapsettomuus on suuri tragedia? En ymmärrä minäkään. Toiselta voi kuolla puoliso, se on paljon suurempi tragedia kuin se että ei saa juuri sitä mitä haluaa eli vauvaa. Ja jos todella haluaa lapsen, siitä vaan adoptoimaan!

Itsekin ajattelin samalla tavalla, kun en vielä halunnut lapsia ainakaan tosissaan. Mutta sitten kun ne lapsettomuusongelmat kävivätkin omalle kohdalle niin huomasin, ettei sitä surua ja kriisiä voi kukaan sellainen täysin ymmärtää, joka ei ole samaa läpi käynyt.

En epäilekään, että voisi, mutta miksi se on niin paljon isompi suru? Arvotatko oman lapsettomuussurusi korkeammalle, kuin esim. jonkun avioeron tai potkut unelmatyöpaikasta? Ja jos, niin miksi? Miksi sinun surusi on arvokkaampaa ja miksi sinun unelmasi pitäisi rahoittaa yhteisistä, vähäisistä, varoista?

Avioeron olen kokenut ja myös potkut työpaikasta.

Avioero oli suuri kriisi ja hirvittävä kokemus, mutta toisaalta se aukaisi uuden oven ja tiesin, että tulen löytämään jonkun vielä paremmin minulle sopivan puolison tulevaisuudessa, tai ainakin suuri toive minulla siitä oli ja tiesin että kaikki on mahdollista.

Myös työpaikasta potkujen saaminen oli rankkaa, mutta tiesin että työpaikkoja on kuitenkin tarjolla paljon ja jos kovasti yritän niin varmasti löydän taas mukavan työpaikan.

Mutta samaa en voinut ajatella siinä vaiheessa, kun ymmärsin ettei lasta meille ehkä tulekaan. Se, että vaikka kuinka paljon yritän ja rahaa sysään lapsettomuusklinikoille niin ei se auta mitään. Siinä oli itse miehen kanssa niin voimaton...kun tälle asialle ei voinut mitään vaikka sen pitäisi olla maailman luonnollisin asia. Sitä tunsi olonsa niin petetyksi ja epävarmaksi ja voimattomaksi kun mitään en voinut tehdä parantaakseni asiaa.

Tämä itse asiassa tuntuu hyvinkin loogiselta. Se, että tuntee olonsa petetyksi ja voimattomaksi. Koska kyseessä on kuitenkin biologisena ja luonnollisena pidetty asia. Pidetäänkö lapsen saamista liian itsestäänselvyytenä vielä nykypäivänäkin, jolloin lapsettomuus on arkipäivää niin monelle? Auttoiko omaa tilannettani se, että asiaa oli todella mietitty ja tiedostettu, että saatamme olla hedelmättömiä? Pitäisikö asiasta puhua jo lapsille ja teineille ihan eri tavalla? Ehkäisisikö se lapsettomuuden surua monilla?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kerron heti alkuun, että en ole kärsinyt lapsettomuudesta, joten en ymmärrä sitä surua. Mutta ihan mielenkiinnosta, miksi sitä pidetään niin suurena suruna? Eihän muidenkaan elämä mene niin kuin haluaa, harva saa sellaisen puolison, josta haaveili, sellaisen palkan, jolla ostaisi omakotitalon ja jahdin, sen koulupaikan jonka välttämättä haluaa jne. Miksi lapsettomuus on sitten muita suurempi suru?

Me olimme varautuneet siihen, että lapsia ei tule nopeasti (alle 10v yrittämisen) tai ollenkaan, useista syistä. En usko, että olisimme profiloineet itsemme lapsettomiksi, jos lapsia ei olisi tullutkaan. Isompi suru minulla on, että saadakseni haluamani koulutuksen, tarvitsisin yli miljoona euroa rahaa (ulkomailla, pitkä koulutus ja rahat elämiseen pitää olla etukäteen).

Näköjään miinuspeukkuja satelee, mutta vastauksia ei. Ovatko lapsettomat juuri niin emotionaalisia ja tunteidensa armoilla, ettei ole olemassa minkäänlaista selitystä muuta kun "noku mä halusin"?

Ilmeisesti minulta ei kysytty, koska olen vapaaehtoisesti lapseton 42v nainen, mutta ei minullakaan siihen muuta syytä ole kuin "en halua, enkä ole koskaan halunnut".

Kysymys oli suunnattu niille, joiden lapsettomuus on musertavaa surua. Niille, joilla menee välit kaveriin kun kaveri tulee raskaaksi, tai jotka nieleskelee itkua kun kuukautiset alkavat. Kysymys oli lähinnä siinä, että miksi muka se on niin paljon suurempi suru kuin joku muu asia elämässä, joka ei mennyt niin kuin olisi halunnut. Miksi juuri (tahaton) lapsettomuus on niin kamala tragedia? Jopa niin kamala, että siihen annetaan älyttömiä summia rahaa julkisen terveydenhuollon puolelta, vaikka hiljainen konsensus on, että tulevaisuudesta ei tiedetä. Miksi yhdistää keinotekoisesti sukusoluja, jotka vain eivät toimi yhdessä? Miksi jonkun toisen unelmia rahoitetaan valtion puolelta ja toisten ei? Ei kukaan ole minulle ostamassa jahtia, vaikka sellaisen kovasti haluaisin.

Olen miettinyt samaa. Jollain tasolla lapsettomat ajattelevat hyvin minä-keskeisesti. Miksi kaikkien pitäisi saada oma vauva? Ja miksi toisen suru ei ole mitään mutta lapsettomuus on suuri tragedia? En ymmärrä minäkään. Toiselta voi kuolla puoliso, se on paljon suurempi tragedia kuin se että ei saa juuri sitä mitä haluaa eli vauvaa. Ja jos todella haluaa lapsen, siitä vaan adoptoimaan!

Itsekin ajattelin samalla tavalla, kun en vielä halunnut lapsia ainakaan tosissaan. Mutta sitten kun ne lapsettomuusongelmat kävivätkin omalle kohdalle niin huomasin, ettei sitä surua ja kriisiä voi kukaan sellainen täysin ymmärtää, joka ei ole samaa läpi käynyt.

En epäilekään, että voisi, mutta miksi se on niin paljon isompi suru? Arvotatko oman lapsettomuussurusi korkeammalle, kuin esim. jonkun avioeron tai potkut unelmatyöpaikasta? Ja jos, niin miksi? Miksi sinun surusi on arvokkaampaa ja miksi sinun unelmasi pitäisi rahoittaa yhteisistä, vähäisistä, varoista?

Avioeron olen kokenut ja myös potkut työpaikasta.

Avioero oli suuri kriisi ja hirvittävä kokemus, mutta toisaalta se aukaisi uuden oven ja tiesin, että tulen löytämään jonkun vielä paremmin minulle sopivan puolison tulevaisuudessa, tai ainakin suuri toive minulla siitä oli ja tiesin että kaikki on mahdollista.

Myös työpaikasta potkujen saaminen oli rankkaa, mutta tiesin että työpaikkoja on kuitenkin tarjolla paljon ja jos kovasti yritän niin varmasti löydän taas mukavan työpaikan.

Mutta samaa en voinut ajatella siinä vaiheessa, kun ymmärsin ettei lasta meille ehkä tulekaan. Se, että vaikka kuinka paljon yritän ja rahaa sysään lapsettomuusklinikoille niin ei se auta mitään. Siinä oli itse miehen kanssa niin voimaton...kun tälle asialle ei voinut mitään vaikka sen pitäisi olla maailman luonnollisin asia. Sitä tunsi olonsa niin petetyksi ja epävarmaksi ja voimattomaksi kun mitään en voinut tehdä parantaakseni asiaa.

Tämä itse asiassa tuntuu hyvinkin loogiselta. Se, että tuntee olonsa petetyksi ja voimattomaksi. Koska kyseessä on kuitenkin biologisena ja luonnollisena pidetty asia. Pidetäänkö lapsen saamista liian itsestäänselvyytenä vielä nykypäivänäkin, jolloin lapsettomuus on arkipäivää niin monelle? Auttoiko omaa tilannettani se, että asiaa oli todella mietitty ja tiedostettu, että saatamme olla hedelmättömiä? Pitäisikö asiasta puhua jo lapsille ja teineille ihan eri tavalla? Ehkäisisikö se lapsettomuuden surua monilla?

onhan lapsettomuus yleistä, mutta kuitenkin hyvä muistaa, että lapsettomuus vaivaa vain noin 15 prosenttia hedelmällisessä iässä olevista pareista. Noin 80-90 prosenttia lapsettomuudesta on hoidettavissa, joten turhaan ei mielestäni kannatta stressata ihmisiä etukäteen lapsettomuudesta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kerron heti alkuun, että en ole kärsinyt lapsettomuudesta, joten en ymmärrä sitä surua. Mutta ihan mielenkiinnosta, miksi sitä pidetään niin suurena suruna? Eihän muidenkaan elämä mene niin kuin haluaa, harva saa sellaisen puolison, josta haaveili, sellaisen palkan, jolla ostaisi omakotitalon ja jahdin, sen koulupaikan jonka välttämättä haluaa jne. Miksi lapsettomuus on sitten muita suurempi suru?

Me olimme varautuneet siihen, että lapsia ei tule nopeasti (alle 10v yrittämisen) tai ollenkaan, useista syistä. En usko, että olisimme profiloineet itsemme lapsettomiksi, jos lapsia ei olisi tullutkaan. Isompi suru minulla on, että saadakseni haluamani koulutuksen, tarvitsisin yli miljoona euroa rahaa (ulkomailla, pitkä koulutus ja rahat elämiseen pitää olla etukäteen).

Näköjään miinuspeukkuja satelee, mutta vastauksia ei. Ovatko lapsettomat juuri niin emotionaalisia ja tunteidensa armoilla, ettei ole olemassa minkäänlaista selitystä muuta kun "noku mä halusin"?

Ilmeisesti minulta ei kysytty, koska olen vapaaehtoisesti lapseton 42v nainen, mutta ei minullakaan siihen muuta syytä ole kuin "en halua, enkä ole koskaan halunnut".

Kysymys oli suunnattu niille, joiden lapsettomuus on musertavaa surua. Niille, joilla menee välit kaveriin kun kaveri tulee raskaaksi, tai jotka nieleskelee itkua kun kuukautiset alkavat. Kysymys oli lähinnä siinä, että miksi muka se on niin paljon suurempi suru kuin joku muu asia elämässä, joka ei mennyt niin kuin olisi halunnut. Miksi juuri (tahaton) lapsettomuus on niin kamala tragedia? Jopa niin kamala, että siihen annetaan älyttömiä summia rahaa julkisen terveydenhuollon puolelta, vaikka hiljainen konsensus on, että tulevaisuudesta ei tiedetä. Miksi yhdistää keinotekoisesti sukusoluja, jotka vain eivät toimi yhdessä? Miksi jonkun toisen unelmia rahoitetaan valtion puolelta ja toisten ei? Ei kukaan ole minulle ostamassa jahtia, vaikka sellaisen kovasti haluaisin.

Olen miettinyt samaa. Jollain tasolla lapsettomat ajattelevat hyvin minä-keskeisesti. Miksi kaikkien pitäisi saada oma vauva? Ja miksi toisen suru ei ole mitään mutta lapsettomuus on suuri tragedia? En ymmärrä minäkään. Toiselta voi kuolla puoliso, se on paljon suurempi tragedia kuin se että ei saa juuri sitä mitä haluaa eli vauvaa. Ja jos todella haluaa lapsen, siitä vaan adoptoimaan!

Itsekin ajattelin samalla tavalla, kun en vielä halunnut lapsia ainakaan tosissaan. Mutta sitten kun ne lapsettomuusongelmat kävivätkin omalle kohdalle niin huomasin, ettei sitä surua ja kriisiä voi kukaan sellainen täysin ymmärtää, joka ei ole samaa läpi käynyt.

En epäilekään, että voisi, mutta miksi se on niin paljon isompi suru? Arvotatko oman lapsettomuussurusi korkeammalle, kuin esim. jonkun avioeron tai potkut unelmatyöpaikasta? Ja jos, niin miksi? Miksi sinun surusi on arvokkaampaa ja miksi sinun unelmasi pitäisi rahoittaa yhteisistä, vähäisistä, varoista?

Avioeron olen kokenut ja myös potkut työpaikasta.

Avioero oli suuri kriisi ja hirvittävä kokemus, mutta toisaalta se aukaisi uuden oven ja tiesin, että tulen löytämään jonkun vielä paremmin minulle sopivan puolison tulevaisuudessa, tai ainakin suuri toive minulla siitä oli ja tiesin että kaikki on mahdollista.

Myös työpaikasta potkujen saaminen oli rankkaa, mutta tiesin että työpaikkoja on kuitenkin tarjolla paljon ja jos kovasti yritän niin varmasti löydän taas mukavan työpaikan.

Mutta samaa en voinut ajatella siinä vaiheessa, kun ymmärsin ettei lasta meille ehkä tulekaan. Se, että vaikka kuinka paljon yritän ja rahaa sysään lapsettomuusklinikoille niin ei se auta mitään. Siinä oli itse miehen kanssa niin voimaton...kun tälle asialle ei voinut mitään vaikka sen pitäisi olla maailman luonnollisin asia. Sitä tunsi olonsa niin petetyksi ja epävarmaksi ja voimattomaksi kun mitään en voinut tehdä parantaakseni asiaa.

Tämä itse asiassa tuntuu hyvinkin loogiselta. Se, että tuntee olonsa petetyksi ja voimattomaksi. Koska kyseessä on kuitenkin biologisena ja luonnollisena pidetty asia. Pidetäänkö lapsen saamista liian itsestäänselvyytenä vielä nykypäivänäkin, jolloin lapsettomuus on arkipäivää niin monelle? Auttoiko omaa tilannettani se, että asiaa oli todella mietitty ja tiedostettu, että saatamme olla hedelmättömiä? Pitäisikö asiasta puhua jo lapsille ja teineille ihan eri tavalla? Ehkäisisikö se lapsettomuuden surua monilla?

onhan lapsettomuus yleistä, mutta kuitenkin hyvä muistaa, että lapsettomuus vaivaa vain noin 15 prosenttia hedelmällisessä iässä olevista pareista. Noin 80-90 prosenttia lapsettomuudesta on hoidettavissa, joten turhaan ei mielestäni kannatta stressata ihmisiä etukäteen lapsettomuudesta.

Onko se kuitenkaan oikein? Edelleen se on eettisesti ja moraalisesti äärimmäisen arveluttavaa käyttää yhteisiä rahoja jonkun unelmaan, kun ei muidenkaan unelmia, ei edes kaikkien perustarpeita kyetä täyttämään.

Vierailija kirjoitti:

Kerron heti alkuun, että en ole kärsinyt lapsettomuudesta, joten en ymmärrä sitä surua. Mutta ihan mielenkiinnosta, miksi sitä pidetään niin suurena suruna? Eihän muidenkaan elämä mene niin kuin haluaa, harva saa sellaisen puolison, josta haaveili, sellaisen palkan, jolla ostaisi omakotitalon ja jahdin, sen koulupaikan jonka välttämättä haluaa jne. Miksi lapsettomuus on sitten muita suurempi suru?

Me olimme varautuneet siihen, että lapsia ei tule nopeasti (alle 10v yrittämisen) tai ollenkaan, useista syistä. En usko, että olisimme profiloineet itsemme lapsettomiksi, jos lapsia ei olisi tullutkaan. Isompi suru minulla on, että saadakseni haluamani koulutuksen, tarvitsisin yli miljoona euroa rahaa (ulkomailla, pitkä koulutus ja rahat elämiseen pitää olla etukäteen).

Omaa lasta ei voi korvata rahalla. Ihmiselle, joka haluaa omia lapsia, se lapsi on kaikki. Lapsi on osa sinua, sinusta ja sellainen rikkaus elämään, että sitä ei voi mistään puolisosta tai ystävistä tai koirista sellaista saada. Jos haluaa lapsen, niin se pienen ihmisen alun maailmaan saattaminen ja kasvattaminen, hoivaaminen ja rakastaminen on jotain niin ainutlaatuista, että sitä ei oikein mikään korvaa. Oma lapsi vain on jotain niin erikoista ja spesiaalia. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kerron heti alkuun, että en ole kärsinyt lapsettomuudesta, joten en ymmärrä sitä surua. Mutta ihan mielenkiinnosta, miksi sitä pidetään niin suurena suruna? Eihän muidenkaan elämä mene niin kuin haluaa, harva saa sellaisen puolison, josta haaveili, sellaisen palkan, jolla ostaisi omakotitalon ja jahdin, sen koulupaikan jonka välttämättä haluaa jne. Miksi lapsettomuus on sitten muita suurempi suru?

Me olimme varautuneet siihen, että lapsia ei tule nopeasti (alle 10v yrittämisen) tai ollenkaan, useista syistä. En usko, että olisimme profiloineet itsemme lapsettomiksi, jos lapsia ei olisi tullutkaan. Isompi suru minulla on, että saadakseni haluamani koulutuksen, tarvitsisin yli miljoona euroa rahaa (ulkomailla, pitkä koulutus ja rahat elämiseen pitää olla etukäteen).

Omaa lasta ei voi korvata rahalla. Ihmiselle, joka haluaa omia lapsia, se lapsi on kaikki. Lapsi on osa sinua, sinusta ja sellainen rikkaus elämään, että sitä ei voi mistään puolisosta tai ystävistä tai koirista sellaista saada. Jos haluaa lapsen, niin se pienen ihmisen alun maailmaan saattaminen ja kasvattaminen, hoivaaminen ja rakastaminen on jotain niin ainutlaatuista, että sitä ei oikein mikään korvaa. Oma lapsi vain on jotain niin erikoista ja spesiaalia. 

Minulle oma lapseni on elämäni tarkoitus. Kaiken olen rakentanut häntä silmällä pitäen ja miettien, mikä hänelle olisi parasta. Silti vietän aivan tavallista elämää ja minulla on hyvä koulutus sekä työura. Oma lapsi vain on jotain äärettömän ihanaa ja rakasta, häntä ei mikään voisi koskaan korvata. Arkena ja juhlana lapseni tekee elämästäni merkityksellisen. Joulua ja pääsiäistä on ihanaa viettää miehen ja lapsen kanssa, perheenä. Lapsi rikastuttaa arkea. Mutta olenkin ihminen, joka on aina halunnut lapsen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kerron heti alkuun, että en ole kärsinyt lapsettomuudesta, joten en ymmärrä sitä surua. Mutta ihan mielenkiinnosta, miksi sitä pidetään niin suurena suruna? Eihän muidenkaan elämä mene niin kuin haluaa, harva saa sellaisen puolison, josta haaveili, sellaisen palkan, jolla ostaisi omakotitalon ja jahdin, sen koulupaikan jonka välttämättä haluaa jne. Miksi lapsettomuus on sitten muita suurempi suru?

Me olimme varautuneet siihen, että lapsia ei tule nopeasti (alle 10v yrittämisen) tai ollenkaan, useista syistä. En usko, että olisimme profiloineet itsemme lapsettomiksi, jos lapsia ei olisi tullutkaan. Isompi suru minulla on, että saadakseni haluamani koulutuksen, tarvitsisin yli miljoona euroa rahaa (ulkomailla, pitkä koulutus ja rahat elämiseen pitää olla etukäteen).

Omaa lasta ei voi korvata rahalla. Ihmiselle, joka haluaa omia lapsia, se lapsi on kaikki. Lapsi on osa sinua, sinusta ja sellainen rikkaus elämään, että sitä ei voi mistään puolisosta tai ystävistä tai koirista sellaista saada. Jos haluaa lapsen, niin se pienen ihmisen alun maailmaan saattaminen ja kasvattaminen, hoivaaminen ja rakastaminen on jotain niin ainutlaatuista, että sitä ei oikein mikään korvaa. Oma lapsi vain on jotain niin erikoista ja spesiaalia. 

Mutta kun sitä lasta ei vielä ole olemassa. Minä olisin halunnut erään koulutuksen ja sitä kautta työpaikan, joka on vain yhdellä ihmisellä kerrallaan. Olisin halunnut sitä enemmän kuin mitään. Olisin ennemmin ottanut sen, kuin elämän rakkauteni ja kaksi ihanaa lastani, joita rakastan enemmän kuin mitään. Mutta minulla oli myös muita vaihtoehtoja ja olen onnellinen elämääni. Aivan kuin olisin ollut ilman lapsiakin. En kuitenkaan koe että elämääni varjostaa tragedia, koska en saanut sitä ykkösvaihtoehtoelämääni, jota mikään ei voi korvata. Miksi sinä koet?

Vierailija kirjoitti:

Minun elämääni lapsettomuus on vaikuttanut seuraavasti. Parisuhteeni elämäni rakkauden kanssa päättyi lapsettomuuteni takia. Halusin antaa miehelle mahdollisuuden perheeseen. Elän yksin, koska en halua aiheuttaa kenellekään samaa tuskaa. Työsuhteeni ovat jatkuvia pätkiä, koska voin kuulemma olla yhtäkkiä parisuhteessa ja raskaana. Riski työnantajalle siis. Välit siskoihini meni poikki, he eivät osaa olla seurassani ilman huonoa omaatuntoa omista lapsistaan. En todellakaan ymmärrä. Saman ovat tehneet jotkut ystävistäni. En valita lapsettomuuttani enkä ole kateellinen toisten lapsista. Mutta ennakkoasenteet toisilla näköjään ovat piukassa. Tuossa nyt muutamia esimerkkejä, miten se lapsettomuus vaikuttaa elämään sen lisäksi, ettei ole sitä lastakaan.

Etkö tajua, että teit tuon ihan itse! Jättämällä kumppanisi lapsettomuuden takia ja kieltäytymällä muistakin parisuhteista teet selväksi, että lapsettomuus on sinulle erittäin vaikea asia. Ei ole ihme, etteivät lapsia omaavat sisaruksesi tai ystäväsi uskalla olla tekemisissä sinun kanssasi, kun pelkäävät loukkavansa sinun tunteitasi silloin kun puhuvat lapsista. Se on kypsymätöntä käytöstä heiltä, mutta sinä olet myös itse vastuussa tuosta tilanteesta.

Minä olin sinkku melkein nelikymppiseksi asti ja se on myös monelle suuri suru, jota ei julkisuudessa paljoa kailotella. Moni ilman parisuhdetta elävä kärsii myös vauvakuumeesta, mutta olisi ikionnellinen, jos saisi edes sen elämänkumppanin... Minusta ihmisenä olemiseen kuuluu se, että oppii elämään niiden korttien kanssa, mitä on saanut. Jos jotain oleellista tuntuu puuttuvan, täytyy koittaa keksiä jotakin korvaavaa siihen tilalle. Katkeruutta kannattaa vältellä viimeiseen asti koska se pilaa elämän.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kerron heti alkuun, että en ole kärsinyt lapsettomuudesta, joten en ymmärrä sitä surua. Mutta ihan mielenkiinnosta, miksi sitä pidetään niin suurena suruna? Eihän muidenkaan elämä mene niin kuin haluaa, harva saa sellaisen puolison, josta haaveili, sellaisen palkan, jolla ostaisi omakotitalon ja jahdin, sen koulupaikan jonka välttämättä haluaa jne. Miksi lapsettomuus on sitten muita suurempi suru?

Me olimme varautuneet siihen, että lapsia ei tule nopeasti (alle 10v yrittämisen) tai ollenkaan, useista syistä. En usko, että olisimme profiloineet itsemme lapsettomiksi, jos lapsia ei olisi tullutkaan. Isompi suru minulla on, että saadakseni haluamani koulutuksen, tarvitsisin yli miljoona euroa rahaa (ulkomailla, pitkä koulutus ja rahat elämiseen pitää olla etukäteen).

Omaa lasta ei voi korvata rahalla. Ihmiselle, joka haluaa omia lapsia, se lapsi on kaikki. Lapsi on osa sinua, sinusta ja sellainen rikkaus elämään, että sitä ei voi mistään puolisosta tai ystävistä tai koirista sellaista saada. Jos haluaa lapsen, niin se pienen ihmisen alun maailmaan saattaminen ja kasvattaminen, hoivaaminen ja rakastaminen on jotain niin ainutlaatuista, että sitä ei oikein mikään korvaa. Oma lapsi vain on jotain niin erikoista ja spesiaalia. 

Mutta kun sitä lasta ei vielä ole olemassa. Minä olisin halunnut erään koulutuksen ja sitä kautta työpaikan, joka on vain yhdellä ihmisellä kerrallaan. Olisin halunnut sitä enemmän kuin mitään. Olisin ennemmin ottanut sen, kuin elämän rakkauteni ja kaksi ihanaa lastani, joita rakastan enemmän kuin mitään. Mutta minulla oli myös muita vaihtoehtoja ja olen onnellinen elämääni. Aivan kuin olisin ollut ilman lapsiakin. En kuitenkaan koe että elämääni varjostaa tragedia, koska en saanut sitä ykkösvaihtoehtoelämääni, jota mikään ei voi korvata. Miksi sinä koet?

Siis en ollut ap ja minulla on lapsi (joka kirjoitin tuon). Koen silti, että jotain tutkintoa ja lasta ei voi verrata keskenään. Ihminen voi uudelleen suuntautua ja kehitellä muuta. Jos on lapsirakas, niin siitä on vaikea suuntautua pois, jolloin se oman lapsen kaipuu on vahva. 

Joku  ihmetteli täällä miksi lapsettomuus olisi sen suurempi onnettomuus kuin avioero, työttömyys, kuolema ,haaveillun koulutuspaikan ei-saanti  . Siksi,että em. tapahtumiin varaudutaan ainakin jollain tasolla ajatuksissa . Eivät ne suuremmalla osalla tietysti jatkuvasti päässä pyöri .

Nykyaikana varmaan suurin osa naisista ja pareista ei pidä lapsen saantia takuu varmana , mutta väitän että suurimmalla osalla kuitenkin ajatus on , että tehdään se lapsi  kuten on tehty tarkoituksella ja vahingossa kautta aikojen. Kun se ei onnistukaan niin se iskee ja lujaa .

Ylitse pääsee ajan kanssa , kaikki eivät kokonaan koskaan.Riippunee omasta luonteesta kuinka helppoa yleensä on hyväksyä tosiasiat eikä surra sitä mille nyt ei vaan voi mitään . Shit happens !

En ihan kevyesti heittäisi em. ihmisille "hankkikaa koira / adoptoikaa" . Koira nyt on koira niin mukava kuin sellainen voi ollakin . Adoptio on  älyttömän pitkä henkisesti raskas tie ja vaatii myös taloudellista panostusta mihin ei ehkä ihan tavallisella ihmisellä ole edes varaa .Itse en pitänyt adoptiota vaihtoehtona , en saanut millään kuviteltua itseäni siihen prosessiin. Ja tämä ei tarkoita etten olisi lasta halunnut , koska joku kuitenkin kommentoinee, että et sitten oikeasti halunnutkaan.

Adoptiossa , sijaisvanhemmuudessa ym. vaaditaan paljon enemmän kuin siinä 9kk normiodotuksessa .

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kerron heti alkuun, että en ole kärsinyt lapsettomuudesta, joten en ymmärrä sitä surua. Mutta ihan mielenkiinnosta, miksi sitä pidetään niin suurena suruna? Eihän muidenkaan elämä mene niin kuin haluaa, harva saa sellaisen puolison, josta haaveili, sellaisen palkan, jolla ostaisi omakotitalon ja jahdin, sen koulupaikan jonka välttämättä haluaa jne. Miksi lapsettomuus on sitten muita suurempi suru?

Me olimme varautuneet siihen, että lapsia ei tule nopeasti (alle 10v yrittämisen) tai ollenkaan, useista syistä. En usko, että olisimme profiloineet itsemme lapsettomiksi, jos lapsia ei olisi tullutkaan. Isompi suru minulla on, että saadakseni haluamani koulutuksen, tarvitsisin yli miljoona euroa rahaa (ulkomailla, pitkä koulutus ja rahat elämiseen pitää olla etukäteen).

Omaa lasta ei voi korvata rahalla. Ihmiselle, joka haluaa omia lapsia, se lapsi on kaikki. Lapsi on osa sinua, sinusta ja sellainen rikkaus elämään, että sitä ei voi mistään puolisosta tai ystävistä tai koirista sellaista saada. Jos haluaa lapsen, niin se pienen ihmisen alun maailmaan saattaminen ja kasvattaminen, hoivaaminen ja rakastaminen on jotain niin ainutlaatuista, että sitä ei oikein mikään korvaa. Oma lapsi vain on jotain niin erikoista ja spesiaalia. 

Mutta kun sitä lasta ei vielä ole olemassa. Minä olisin halunnut erään koulutuksen ja sitä kautta työpaikan, joka on vain yhdellä ihmisellä kerrallaan. Olisin halunnut sitä enemmän kuin mitään. Olisin ennemmin ottanut sen, kuin elämän rakkauteni ja kaksi ihanaa lastani, joita rakastan enemmän kuin mitään. Mutta minulla oli myös muita vaihtoehtoja ja olen onnellinen elämääni. Aivan kuin olisin ollut ilman lapsiakin. En kuitenkaan koe että elämääni varjostaa tragedia, koska en saanut sitä ykkösvaihtoehtoelämääni, jota mikään ei voi korvata. Miksi sinä koet?

Siis en ollut ap ja minulla on lapsi (joka kirjoitin tuon). Koen silti, että jotain tutkintoa ja lasta ei voi verrata keskenään. Ihminen voi uudelleen suuntautua ja kehitellä muuta. Jos on lapsirakas, niin siitä on vaikea suuntautua pois, jolloin se oman lapsen kaipuu on vahva. 

Minä koen, että voi. Kyseessä oli elämäni tarkoitus. Se, minkä edestä olisin uhrannut kaiken. En koskaan tule löytämään mitään, mikä kiinnostaisi edes yhden viidenneksen siitä. Siksi jätin kesken lääkiksen sekä oikiksen, enkä löytänyt mitään mielekästä muutakaan. Mutta elän ihan mukavaa elämää kuitenkin. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kerron heti alkuun, että en ole kärsinyt lapsettomuudesta, joten en ymmärrä sitä surua. Mutta ihan mielenkiinnosta, miksi sitä pidetään niin suurena suruna? Eihän muidenkaan elämä mene niin kuin haluaa, harva saa sellaisen puolison, josta haaveili, sellaisen palkan, jolla ostaisi omakotitalon ja jahdin, sen koulupaikan jonka välttämättä haluaa jne. Miksi lapsettomuus on sitten muita suurempi suru?

Me olimme varautuneet siihen, että lapsia ei tule nopeasti (alle 10v yrittämisen) tai ollenkaan, useista syistä. En usko, että olisimme profiloineet itsemme lapsettomiksi, jos lapsia ei olisi tullutkaan. Isompi suru minulla on, että saadakseni haluamani koulutuksen, tarvitsisin yli miljoona euroa rahaa (ulkomailla, pitkä koulutus ja rahat elämiseen pitää olla etukäteen).

Omaa lasta ei voi korvata rahalla. Ihmiselle, joka haluaa omia lapsia, se lapsi on kaikki. Lapsi on osa sinua, sinusta ja sellainen rikkaus elämään, että sitä ei voi mistään puolisosta tai ystävistä tai koirista sellaista saada. Jos haluaa lapsen, niin se pienen ihmisen alun maailmaan saattaminen ja kasvattaminen, hoivaaminen ja rakastaminen on jotain niin ainutlaatuista, että sitä ei oikein mikään korvaa. Oma lapsi vain on jotain niin erikoista ja spesiaalia. 

Mutta kun sitä lasta ei vielä ole olemassa. Minä olisin halunnut erään koulutuksen ja sitä kautta työpaikan, joka on vain yhdellä ihmisellä kerrallaan. Olisin halunnut sitä enemmän kuin mitään. Olisin ennemmin ottanut sen, kuin elämän rakkauteni ja kaksi ihanaa lastani, joita rakastan enemmän kuin mitään. Mutta minulla oli myös muita vaihtoehtoja ja olen onnellinen elämääni. Aivan kuin olisin ollut ilman lapsiakin. En kuitenkaan koe että elämääni varjostaa tragedia, koska en saanut sitä ykkösvaihtoehtoelämääni, jota mikään ei voi korvata. Miksi sinä koet?

Siis en ollut ap ja minulla on lapsi (joka kirjoitin tuon). Koen silti, että jotain tutkintoa ja lasta ei voi verrata keskenään. Ihminen voi uudelleen suuntautua ja kehitellä muuta. Jos on lapsirakas, niin siitä on vaikea suuntautua pois, jolloin se oman lapsen kaipuu on vahva. 

Minä koen, että voi. Kyseessä oli elämäni tarkoitus. Se, minkä edestä olisin uhrannut kaiken. En koskaan tule löytämään mitään, mikä kiinnostaisi edes yhden viidenneksen siitä. Siksi jätin kesken lääkiksen sekä oikiksen, enkä löytänyt mitään mielekästä muutakaan. Mutta elän ihan mukavaa elämää kuitenkin. 

Mikset opiskellut lääkäriksi ja kustantanut sillä opintojasi? Kuulostaa aika tuuliviiriltä. Ei lapsia tarvitse hankkia, jos ei halua. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kerron heti alkuun, että en ole kärsinyt lapsettomuudesta, joten en ymmärrä sitä surua. Mutta ihan mielenkiinnosta, miksi sitä pidetään niin suurena suruna? Eihän muidenkaan elämä mene niin kuin haluaa, harva saa sellaisen puolison, josta haaveili, sellaisen palkan, jolla ostaisi omakotitalon ja jahdin, sen koulupaikan jonka välttämättä haluaa jne. Miksi lapsettomuus on sitten muita suurempi suru?

Me olimme varautuneet siihen, että lapsia ei tule nopeasti (alle 10v yrittämisen) tai ollenkaan, useista syistä. En usko, että olisimme profiloineet itsemme lapsettomiksi, jos lapsia ei olisi tullutkaan. Isompi suru minulla on, että saadakseni haluamani koulutuksen, tarvitsisin yli miljoona euroa rahaa (ulkomailla, pitkä koulutus ja rahat elämiseen pitää olla etukäteen).

Omaa lasta ei voi korvata rahalla. Ihmiselle, joka haluaa omia lapsia, se lapsi on kaikki. Lapsi on osa sinua, sinusta ja sellainen rikkaus elämään, että sitä ei voi mistään puolisosta tai ystävistä tai koirista sellaista saada. Jos haluaa lapsen, niin se pienen ihmisen alun maailmaan saattaminen ja kasvattaminen, hoivaaminen ja rakastaminen on jotain niin ainutlaatuista, että sitä ei oikein mikään korvaa. Oma lapsi vain on jotain niin erikoista ja spesiaalia. 

Mutta kun sitä lasta ei vielä ole olemassa. Minä olisin halunnut erään koulutuksen ja sitä kautta työpaikan, joka on vain yhdellä ihmisellä kerrallaan. Olisin halunnut sitä enemmän kuin mitään. Olisin ennemmin ottanut sen, kuin elämän rakkauteni ja kaksi ihanaa lastani, joita rakastan enemmän kuin mitään. Mutta minulla oli myös muita vaihtoehtoja ja olen onnellinen elämääni. Aivan kuin olisin ollut ilman lapsiakin. En kuitenkaan koe että elämääni varjostaa tragedia, koska en saanut sitä ykkösvaihtoehtoelämääni, jota mikään ei voi korvata. Miksi sinä koet?

Siis en ollut ap ja minulla on lapsi (joka kirjoitin tuon). Koen silti, että jotain tutkintoa ja lasta ei voi verrata keskenään. Ihminen voi uudelleen suuntautua ja kehitellä muuta. Jos on lapsirakas, niin siitä on vaikea suuntautua pois, jolloin se oman lapsen kaipuu on vahva. 

Minä koen, että voi. Kyseessä oli elämäni tarkoitus. Se, minkä edestä olisin uhrannut kaiken. En koskaan tule löytämään mitään, mikä kiinnostaisi edes yhden viidenneksen siitä. Siksi jätin kesken lääkiksen sekä oikiksen, enkä löytänyt mitään mielekästä muutakaan. Mutta elän ihan mukavaa elämää kuitenkin. 

Mikset opiskellut lääkäriksi ja kustantanut sillä opintojasi? Kuulostaa aika tuuliviiriltä. Ei lapsia tarvitse hankkia, jos ei halua. 

Lisään vielä, että sinun unelmasi ei ollut kovin realistinen. Jos ainoa unelma on päästä Suomen presidentiksi (kuten kerroit, työpaikka yhdellä ihmisellä kerrallaan) niin se on epärealistinen unelma, koska 99,99% ihmisistä joutuvat siitä luopumaan. Valtaosa saa kuitenkin lapsia jokaisen lähipiirissä. Asiaa voisi verrata siihen, että sinä et saisi olla presidentti vaikka 3/4 kavereistasi olisi.

Silloin kun minä olin vauvakuumeesta kärsivä lapseton sinkku, järjestin niin, että sain hoitaa toisten lapsia. Menin MLL:n hoitajaksi, mitä kautta sain kaksi vakiperhettä, joiden kanssa olen vieläkin tekemisissä, vaikka ne lapset alkavat olla jo aikuisia (viimeksi kävin rippijuhlissa). Tuo yhteydenpito jälkikäteenkin on varmaan harvinaista, mutta olin oikeasti niin paljon noissa perheissä, että opin tuntemaan heidän sukulaisiaankin ja olen kuin perheenjäsen. Lisäksi hoidin sisarusteni lapsia, kanniskelin koliikkivauvoja yöllä, kun lapsen vanhemmat nukkuivat korvatulpat korvissa, otin lapsia luokseni yökylään ym. Sain täysin realistisen kuvan mitä lapsiperhen elämä on ja oli sitten taas ihanaa viettää omaa rauhallista sinkkuelämää ja vauvakuume helpotti hetkeksi. Minulla oli/on todella läheinen suhde moniin lapsiin ja nuoriin, he uskoutuvat edelleen minulle vaikeista asioistaan ym. Tämä oli minun tapani hoitaa lapsettomuuden kipua, toinen vaihtoehto olisi ollut lyödä luukut kiinni ja jättää yhteydenpito niihin tuttuihin, joilla oli lapsia. Minä väitän että jos on normaali ja terve ihminen, halutessaan löytää kyllä lapsia elämäänsä (tosi monella perheellä ei ole esim. isovanhempia apunaan, yksinhuoltajat tarvitsisivat apua, voi ruveta vaikka tukiperheeksi ym.) jos on valmis luopumaan siitä ajatuksesta, että vain omista geeneistä lähtenyt kelpaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minun elämääni lapsettomuus on vaikuttanut seuraavasti. Parisuhteeni elämäni rakkauden kanssa päättyi lapsettomuuteni takia. Halusin antaa miehelle mahdollisuuden perheeseen. Elän yksin, koska en halua aiheuttaa kenellekään samaa tuskaa. Työsuhteeni ovat jatkuvia pätkiä, koska voin kuulemma olla yhtäkkiä parisuhteessa ja raskaana. Riski työnantajalle siis. Välit siskoihini meni poikki, he eivät osaa olla seurassani ilman huonoa omaatuntoa omista lapsistaan. En todellakaan ymmärrä. Saman ovat tehneet jotkut ystävistäni. En valita lapsettomuuttani enkä ole kateellinen toisten lapsista. Mutta ennakkoasenteet toisilla näköjään ovat piukassa. Tuossa nyt muutamia esimerkkejä, miten se lapsettomuus vaikuttaa elämään sen lisäksi, ettei ole sitä lastakaan.

Etkö tajua, että teit tuon ihan itse! Jättämällä kumppanisi lapsettomuuden takia ja kieltäytymällä muistakin parisuhteista teet selväksi, että lapsettomuus on sinulle erittäin vaikea asia. Ei ole ihme, etteivät lapsia omaavat sisaruksesi tai ystäväsi uskalla olla tekemisissä sinun kanssasi, kun pelkäävät loukkavansa sinun tunteitasi silloin kun puhuvat lapsista. Se on kypsymätöntä käytöstä heiltä, mutta sinä olet myös itse vastuussa tuosta tilanteesta.

Minä olin sinkku melkein nelikymppiseksi asti ja se on myös monelle suuri suru, jota ei julkisuudessa paljoa kailotella. Moni ilman parisuhdetta elävä kärsii myös vauvakuumeesta, mutta olisi ikionnellinen, jos saisi edes sen elämänkumppanin... Minusta ihmisenä olemiseen kuuluu se, että oppii elämään niiden korttien kanssa, mitä on saanut. Jos jotain oleellista tuntuu puuttuvan, täytyy koittaa keksiä jotakin korvaavaa siihen tilalle. Katkeruutta kannattaa vältellä viimeiseen asti koska se pilaa elämän.

Tottakai tein tilanteen itse. Mielestäni ei ollut oikein pitää miestä, joka halusi lapsia, kärsimässä tilanteesta, mikä johtui minusta. Tai sen jälkeen aloittaa suhde jonkun kanssa, joka ei lapsia halua, mutta ei tunnu oikealta ihmiseltä kumppaniksi. Hyvä, että olet huomannut saman, eli katkeruus ei elämässä kannata. Onneksi olen siltä säästynyt ja elän omaa elämääni.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kerron heti alkuun, että en ole kärsinyt lapsettomuudesta, joten en ymmärrä sitä surua. Mutta ihan mielenkiinnosta, miksi sitä pidetään niin suurena suruna? Eihän muidenkaan elämä mene niin kuin haluaa, harva saa sellaisen puolison, josta haaveili, sellaisen palkan, jolla ostaisi omakotitalon ja jahdin, sen koulupaikan jonka välttämättä haluaa jne. Miksi lapsettomuus on sitten muita suurempi suru?

Me olimme varautuneet siihen, että lapsia ei tule nopeasti (alle 10v yrittämisen) tai ollenkaan, useista syistä. En usko, että olisimme profiloineet itsemme lapsettomiksi, jos lapsia ei olisi tullutkaan. Isompi suru minulla on, että saadakseni haluamani koulutuksen, tarvitsisin yli miljoona euroa rahaa (ulkomailla, pitkä koulutus ja rahat elämiseen pitää olla etukäteen).

Näköjään miinuspeukkuja satelee, mutta vastauksia ei. Ovatko lapsettomat juuri niin emotionaalisia ja tunteidensa armoilla, ettei ole olemassa minkäänlaista selitystä muuta kun "noku mä halusin"?

Ilmeisesti minulta ei kysytty, koska olen vapaaehtoisesti lapseton 42v nainen, mutta ei minullakaan siihen muuta syytä ole kuin "en halua, enkä ole koskaan halunnut".

Kysymys oli suunnattu niille, joiden lapsettomuus on musertavaa surua. Niille, joilla menee välit kaveriin kun kaveri tulee raskaaksi, tai jotka nieleskelee itkua kun kuukautiset alkavat. Kysymys oli lähinnä siinä, että miksi muka se on niin paljon suurempi suru kuin joku muu asia elämässä, joka ei mennyt niin kuin olisi halunnut. Miksi juuri (tahaton) lapsettomuus on niin kamala tragedia? Jopa niin kamala, että siihen annetaan älyttömiä summia rahaa julkisen terveydenhuollon puolelta, vaikka hiljainen konsensus on, että tulevaisuudesta ei tiedetä. Miksi yhdistää keinotekoisesti sukusoluja, jotka vain eivät toimi yhdessä? Miksi jonkun toisen unelmia rahoitetaan valtion puolelta ja toisten ei? Ei kukaan ole minulle ostamassa jahtia, vaikka sellaisen kovasti haluaisin.

Minä voin ymmärtää tahattomasti lapsettoman ja lasta kovasti haluavan tuskan vertaamalla sitä siihen, että minulle vapaaehtoislapsettomalle tulisi lapsi, jota en todellakaan halua. Kyllä kärsisin. Toki siitä olisi helpompi päästä eroon kuin lapsettomuudesta.

Minä koin ja koen olevani tärkeä noille lapsille (ja heidän vanhemmilleen). Sain lapsilta aina ihanaa palautetta ja yksi lapsi tapasi pienempänä tehdä minulle äitienpäiväkortinkin <3 En ymmärrä miksi lapsettomat eivät halua toimia muiden lasten hyväksi. Siinä voi joskus vaikuttaa tosi paljon jonkun lapsen elämään, jos hänen vanhemmillaan ei ole aina tarpeeksi aikaa tai voimia lapselleen ja sitten hän pääsee ihanaksi viikonlopuksi tädin luokse ja saa tämän jakamattoman huomion ja uusia elämyksiä.

Älä AP välitä täällä kirjoittavista idiooteista, joille toisen suru ei ole mitään "koska minä haluan jahdin". Lapsettomuus sattuu, eikä sitä ymmärrä vasta kun se osuu omalle kohdalle, aivan kuin kaikki muutkin elämän vastoinkäymiset kuten esim kodin palaminen, oman lapsen vammautuminen, puolison kuolema jne. Kaikki ne on sellaisia vastoinkäymisiä jonka ymmärtää vain sen läpikäyneet. Mutta vastoinkäymisistä pitää päästä yli ja aloittaa elämä uudelleen, jos teillä on kaikki kortit lapsen tekoon käytetty hankkikaa vertaistukea ja suunnitelkaa elämää uudelleen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kerron heti alkuun, että en ole kärsinyt lapsettomuudesta, joten en ymmärrä sitä surua. Mutta ihan mielenkiinnosta, miksi sitä pidetään niin suurena suruna? Eihän muidenkaan elämä mene niin kuin haluaa, harva saa sellaisen puolison, josta haaveili, sellaisen palkan, jolla ostaisi omakotitalon ja jahdin, sen koulupaikan jonka välttämättä haluaa jne. Miksi lapsettomuus on sitten muita suurempi suru?

Me olimme varautuneet siihen, että lapsia ei tule nopeasti (alle 10v yrittämisen) tai ollenkaan, useista syistä. En usko, että olisimme profiloineet itsemme lapsettomiksi, jos lapsia ei olisi tullutkaan. Isompi suru minulla on, että saadakseni haluamani koulutuksen, tarvitsisin yli miljoona euroa rahaa (ulkomailla, pitkä koulutus ja rahat elämiseen pitää olla etukäteen).

Omaa lasta ei voi korvata rahalla. Ihmiselle, joka haluaa omia lapsia, se lapsi on kaikki. Lapsi on osa sinua, sinusta ja sellainen rikkaus elämään, että sitä ei voi mistään puolisosta tai ystävistä tai koirista sellaista saada. Jos haluaa lapsen, niin se pienen ihmisen alun maailmaan saattaminen ja kasvattaminen, hoivaaminen ja rakastaminen on jotain niin ainutlaatuista, että sitä ei oikein mikään korvaa. Oma lapsi vain on jotain niin erikoista ja spesiaalia. 

Mutta kun sitä lasta ei vielä ole olemassa. Minä olisin halunnut erään koulutuksen ja sitä kautta työpaikan, joka on vain yhdellä ihmisellä kerrallaan. Olisin halunnut sitä enemmän kuin mitään. Olisin ennemmin ottanut sen, kuin elämän rakkauteni ja kaksi ihanaa lastani, joita rakastan enemmän kuin mitään. Mutta minulla oli myös muita vaihtoehtoja ja olen onnellinen elämääni. Aivan kuin olisin ollut ilman lapsiakin. En kuitenkaan koe että elämääni varjostaa tragedia, koska en saanut sitä ykkösvaihtoehtoelämääni, jota mikään ei voi korvata. Miksi sinä koet?

Siis en ollut ap ja minulla on lapsi (joka kirjoitin tuon). Koen silti, että jotain tutkintoa ja lasta ei voi verrata keskenään. Ihminen voi uudelleen suuntautua ja kehitellä muuta. Jos on lapsirakas, niin siitä on vaikea suuntautua pois, jolloin se oman lapsen kaipuu on vahva. 

Minä koen, että voi. Kyseessä oli elämäni tarkoitus. Se, minkä edestä olisin uhrannut kaiken. En koskaan tule löytämään mitään, mikä kiinnostaisi edes yhden viidenneksen siitä. Siksi jätin kesken lääkiksen sekä oikiksen, enkä löytänyt mitään mielekästä muutakaan. Mutta elän ihan mukavaa elämää kuitenkin. 

Mikset opiskellut lääkäriksi ja kustantanut sillä opintojasi? Kuulostaa aika tuuliviiriltä. Ei lapsia tarvitse hankkia, jos ei halua. 

Lisään vielä, että sinun unelmasi ei ollut kovin realistinen. Jos ainoa unelma on päästä Suomen presidentiksi (kuten kerroit, työpaikka yhdellä ihmisellä kerrallaan) niin se on epärealistinen unelma, koska 99,99% ihmisistä joutuvat siitä luopumaan. Valtaosa saa kuitenkin lapsia jokaisen lähipiirissä. Asiaa voisi verrata siihen, että sinä et saisi olla presidentti vaikka 3/4 kavereistasi olisi.

Ei ollut presidentti. Erään alan professori. En opiskellut lääkäriksi, koska en loppupeleissä halunnut tehdä sitä päivääkään työkseni. Valmistuin eri alalle, ihan rahakkaalle mutta en niin rahakkaalle, että saisin kovin nopeasti miljoonan käteisenä. 

Valtaosa ystävistäni tekee työkseen juuri sitä unelmaansa. Minä en. On menestyvää stylistiä, lääkäriä, varatuomaria, kampaajaa yms. Minulla on ihan mukava työ.

Ja ei, lapsia ei ole pakko tehdä. Minä halusin lapsia ja sain lapsia. Olen onnellinen elämääni tällaisena kuin se on, vaikkei tämä ykkösvaihtoehtoni ollutkaan. Olisin ollut onnellinen myös ilman lapsia. En laske minkään yhden kortin varaan vaan tunnistan sen, että minä olen vastuussa omasta onnestani.