Lapsettomuus surettaa

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

 Arvotatko oman lapsettomuussurusi korkeammalle, kuin esim. jonkun avioeron tai potkut unelmatyöpaikasta? Ja jos, niin miksi? Miksi sinun surusi on arvokkaampaa ja miksi sinun unelmasi pitäisi rahoittaa yhteisistä, vähäisistä, varoista?

Itse olen käynnyt läpi lapsettomuutta monta vuotta ja olen myös saannut potkut unelmieni työpaista. Ja voin sanoa että potkut oli pikku juttu verrattuna lapsettomuuteen. Potkut oli tyyliin kerran se kirpasee, mutta lapsettomuus tuntui loputtomalta surulta, ei ollut tietoa tuleeko lasta vai ei. Työpaikkoja tulee ja menee, mutta omaa lasta ei voi korvata naapurin lapsella tai koiralla. Pahimpana lapsettomuus hetkenä olisin vaihtanut mieheni omaa lapseen. En tätä tietenkään ikinä sano kenellekkään ääneen, mutta näin tunsin. 

Ei voi sitä unelmien työpaikkaakaan, jos se on se, mitä elämältään haluaa. Jokainen kokee elämässään traumoja ja vastoinkäymisiä. En jaksa uskoa, että lapsettomuus olisi jollain tapaa musertavampi kuin muut traumat ja että juuri sitä unelmaa pitää tukea yhteisistä rahoista. Tai ylipäätään eettisesti millään hoidoilla.

Ei kukaan voi tietenkään mennä sanomaan kenellekään, että oma suru/vastoinkäyminen/tms. on suurempi kuin jonkin muun. Mutta olen toistuvasti nähnyt/kuullut lapsettomuudesta kärsivien ihmisten, jotka ovat kokeneet paljon muitakin vastoinkäymisiä kertovan, että mikään ei tule edes lähellekään lapsettomuuden aiheuttamaa surua ja tuskaa.

Ja kyllä useimmat intuitiivisesti ymmärtävät, että asioilla on jonkinlainen objektiivinen tärkeysjärjestyksensä. Esimerkiksi minä en menisi itkemään avioerostani vaikkapa pakolaisnaiselle, joka on ollut ISIS:n vankina.

Yhteiskunnan rahat on sitten eri keskustelun aihe. Mutta lapsettomuus johtuu usein sairaudesta (esimerkiksi PCOS tai Endometrioosi) ja meidän yhteiskunnassamme sairauksien hoitoa rahoitetaan yhteisistä verovaroista. Jos tämä ei kelpaa niin yritä toki muuttaa asiaa lainsäädännön kautta tai muuta esim. jenkkeihin, missä kaikki maksavat omat hoitonsa.

Lapsettomuus on siinä mielessä musertavampi kuin moni muu unelman murskautuminen, että ei ole mitään lähes-vaihtoehtoa. Jos ei vaikka ole varaa onakotitaloon, voi kuitenkin olla mahdollista saada tosi kiva asunto vaikka rivarista, eikä tarvitse olla loppuelämää koditon. Lapsettomuus on kuitenkin ehdottomasti joko tai. Joko saa elää lapsiperhe-elämää tai sitten ei. Ei ole mitään välimuotoa, että eläisi melkein lapsiperhe-elämää. Se on myös lopullinen tuomio, johon ei voi itse vaikuttaa. Lisäksi sen tuomion saa kuukausi toisensa perään monen vuoden ajan, ei kerralla. Joka kuukausi väkisin toivoo, ja joka kuukausi se toivo murskataan. Vasta monen vuoden ja hoitokerran jälkeen tulee se lopullinen tuomio, jolloin vasta asiaa pääsee oikeasti suremaan. Vähän niin kuin joku heiluttelisi sen unelmien omakotitalon avaimia koko ajan nenän edessä monta vuotta, kunnes lopulta vetäisi ne kokonaan pois, minkä jälkeen kaikki toivo olisi mennyttä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

 Arvotatko oman lapsettomuussurusi korkeammalle, kuin esim. jonkun avioeron tai potkut unelmatyöpaikasta? Ja jos, niin miksi? Miksi sinun surusi on arvokkaampaa ja miksi sinun unelmasi pitäisi rahoittaa yhteisistä, vähäisistä, varoista?

Itse olen käynnyt läpi lapsettomuutta monta vuotta ja olen myös saannut potkut unelmieni työpaista. Ja voin sanoa että potkut oli pikku juttu verrattuna lapsettomuuteen. Potkut oli tyyliin kerran se kirpasee, mutta lapsettomuus tuntui loputtomalta surulta, ei ollut tietoa tuleeko lasta vai ei. Työpaikkoja tulee ja menee, mutta omaa lasta ei voi korvata naapurin lapsella tai koiralla. Pahimpana lapsettomuus hetkenä olisin vaihtanut mieheni omaa lapseen. En tätä tietenkään ikinä sano kenellekkään ääneen, mutta näin tunsin. 

Ei voi sitä unelmien työpaikkaakaan, jos se on se, mitä elämältään haluaa. Jokainen kokee elämässään traumoja ja vastoinkäymisiä. En jaksa uskoa, että lapsettomuus olisi jollain tapaa musertavampi kuin muut traumat ja että juuri sitä unelmaa pitää tukea yhteisistä rahoista. Tai ylipäätään eettisesti millään hoidoilla.

Ei kukaan voi tietenkään mennä sanomaan kenellekään, että oma suru/vastoinkäyminen/tms. on suurempi kuin jonkin muun. Mutta olen toistuvasti nähnyt/kuullut lapsettomuudesta kärsivien ihmisten, jotka ovat kokeneet paljon muitakin vastoinkäymisiä kertovan, että mikään ei tule edes lähellekään lapsettomuuden aiheuttamaa surua ja tuskaa.

Ja kyllä useimmat intuitiivisesti ymmärtävät, että asioilla on jonkinlainen objektiivinen tärkeysjärjestyksensä. Esimerkiksi minä en menisi itkemään avioerostani vaikkapa pakolaisnaiselle, joka on ollut ISIS:n vankina.

Yhteiskunnan rahat on sitten eri keskustelun aihe. Mutta lapsettomuus johtuu usein sairaudesta (esimerkiksi PCOS tai Endometrioosi) ja meidän yhteiskunnassamme sairauksien hoitoa rahoitetaan yhteisistä verovaroista. Jos tämä ei kelpaa niin yritä toki muuttaa asiaa lainsäädännön kautta tai muuta esim. jenkkeihin, missä kaikki maksavat omat hoitonsa.

Mikä on loppujen lopuksi PCOS:n ja endometrioosin periytyvyysaste? Kannattaako sellaista linjaa jatkaa, joka todennäköisesti ei tule lisääntymään itsekseen. Kyllä jaksetaan bulldoggien kasvattajille kiljua pää punaisena, mutta samaan aikaan ihan pokkana ollaan sitä mieltä, että totta kai hedelmöityshoidot ovat puhtaasti hyvä juttu. 

Vierailija kirjoitti:

Lapsettomuus on siinä mielessä musertavampi kuin moni muu unelman murskautuminen, että ei ole mitään lähes-vaihtoehtoa. Jos ei vaikka ole varaa onakotitaloon, voi kuitenkin olla mahdollista saada tosi kiva asunto vaikka rivarista, eikä tarvitse olla loppuelämää koditon. Lapsettomuus on kuitenkin ehdottomasti joko tai. Joko saa elää lapsiperhe-elämää tai sitten ei. Ei ole mitään välimuotoa, että eläisi melkein lapsiperhe-elämää. Se on myös lopullinen tuomio, johon ei voi itse vaikuttaa. Lisäksi sen tuomion saa kuukausi toisensa perään monen vuoden ajan, ei kerralla. Joka kuukausi väkisin toivoo, ja joka kuukausi se toivo murskataan. Vasta monen vuoden ja hoitokerran jälkeen tulee se lopullinen tuomio, jolloin vasta asiaa pääsee oikeasti suremaan. Vähän niin kuin joku heiluttelisi sen unelmien omakotitalon avaimia koko ajan nenän edessä monta vuotta, kunnes lopulta vetäisi ne kokonaan pois, minkä jälkeen kaikki toivo olisi mennyttä.

Ei koditon, vaan omakotitaloton. Mutta eipä lapsettomankaan tarvitse olla ilman parisuhdetta. Tai omakotitaloa. Joku voi löytää ihan kivan kerrostaloneliön ja olla ihan tyytyväinen siihen, vaikka omakotitalo kuinka haaveena olisikin. Miksei lapseton voisi löytää onnea muualta, vaikka lapsia haaveilisikin? Ylipäänsä, miksi varoja tuhlataan hedelmöityshoitoihin, kun järkevämpää olisi tarjota mielenterveyspalveluita siihen lapsettomuuteen. Niin muihinkin traumoihin tehdään. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

 Arvotatko oman lapsettomuussurusi korkeammalle, kuin esim. jonkun avioeron tai potkut unelmatyöpaikasta? Ja jos, niin miksi? Miksi sinun surusi on arvokkaampaa ja miksi sinun unelmasi pitäisi rahoittaa yhteisistä, vähäisistä, varoista?

Itse olen käynnyt läpi lapsettomuutta monta vuotta ja olen myös saannut potkut unelmieni työpaista. Ja voin sanoa että potkut oli pikku juttu verrattuna lapsettomuuteen. Potkut oli tyyliin kerran se kirpasee, mutta lapsettomuus tuntui loputtomalta surulta, ei ollut tietoa tuleeko lasta vai ei. Työpaikkoja tulee ja menee, mutta omaa lasta ei voi korvata naapurin lapsella tai koiralla. Pahimpana lapsettomuus hetkenä olisin vaihtanut mieheni omaa lapseen. En tätä tietenkään ikinä sano kenellekkään ääneen, mutta näin tunsin. 

Ei voi sitä unelmien työpaikkaakaan, jos se on se, mitä elämältään haluaa. Jokainen kokee elämässään traumoja ja vastoinkäymisiä. En jaksa uskoa, että lapsettomuus olisi jollain tapaa musertavampi kuin muut traumat ja että juuri sitä unelmaa pitää tukea yhteisistä rahoista. Tai ylipäätään eettisesti millään hoidoilla.

Ei kukaan voi tietenkään mennä sanomaan kenellekään, että oma suru/vastoinkäyminen/tms. on suurempi kuin jonkin muun. Mutta olen toistuvasti nähnyt/kuullut lapsettomuudesta kärsivien ihmisten, jotka ovat kokeneet paljon muitakin vastoinkäymisiä kertovan, että mikään ei tule edes lähellekään lapsettomuuden aiheuttamaa surua ja tuskaa.

Ja kyllä useimmat intuitiivisesti ymmärtävät, että asioilla on jonkinlainen objektiivinen tärkeysjärjestyksensä. Esimerkiksi minä en menisi itkemään avioerostani vaikkapa pakolaisnaiselle, joka on ollut ISIS:n vankina.

Yhteiskunnan rahat on sitten eri keskustelun aihe. Mutta lapsettomuus johtuu usein sairaudesta (esimerkiksi PCOS tai Endometrioosi) ja meidän yhteiskunnassamme sairauksien hoitoa rahoitetaan yhteisistä verovaroista. Jos tämä ei kelpaa niin yritä toki muuttaa asiaa lainsäädännön kautta tai muuta esim. jenkkeihin, missä kaikki maksavat omat hoitonsa.

Heh, minultakin löytyi keliakia juurikin lapsettomuustutkimuksissa. Oli oireillut jonkin verran, mutta olin luullut stressivatsaksi kun mm. juurikin lapsettomuus tuotti kovaa stressiä.

Jos olisi pahemmaksi mennyt, niin olisi mennyt kyllä enemmän yhteiskunnan varoja mm. sairaalahoitoon, sekä mahdollisten liitännäissairauksien (esim. syöpä) hoidattamiseen. 

Joten ne lapsettomuustutkimusten ekana otettavat verikokeet tulivat tässä hommassa paljon halvemmaksi, kun en muuten olisi tajunnut asiaa testauttaa. Ja lapsikin muuten sitten saatiin, kun ruokavaliohoito aloitettiin ja pääsin kuntoutumaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapsettomuus on siinä mielessä musertavampi kuin moni muu unelman murskautuminen, että ei ole mitään lähes-vaihtoehtoa. Jos ei vaikka ole varaa onakotitaloon, voi kuitenkin olla mahdollista saada tosi kiva asunto vaikka rivarista, eikä tarvitse olla loppuelämää koditon. Lapsettomuus on kuitenkin ehdottomasti joko tai. Joko saa elää lapsiperhe-elämää tai sitten ei. Ei ole mitään välimuotoa, että eläisi melkein lapsiperhe-elämää. Se on myös lopullinen tuomio, johon ei voi itse vaikuttaa. Lisäksi sen tuomion saa kuukausi toisensa perään monen vuoden ajan, ei kerralla. Joka kuukausi väkisin toivoo, ja joka kuukausi se toivo murskataan. Vasta monen vuoden ja hoitokerran jälkeen tulee se lopullinen tuomio, jolloin vasta asiaa pääsee oikeasti suremaan. Vähän niin kuin joku heiluttelisi sen unelmien omakotitalon avaimia koko ajan nenän edessä monta vuotta, kunnes lopulta vetäisi ne kokonaan pois, minkä jälkeen kaikki toivo olisi mennyttä.

Ei koditon, vaan omakotitaloton. Mutta eipä lapsettomankaan tarvitse olla ilman parisuhdetta. Tai omakotitaloa. Joku voi löytää ihan kivan kerrostaloneliön ja olla ihan tyytyväinen siihen, vaikka omakotitalo kuinka haaveena olisikin. Miksei lapseton voisi löytää onnea muualta, vaikka lapsia haaveilisikin? Ylipäänsä, miksi varoja tuhlataan hedelmöityshoitoihin, kun järkevämpää olisi tarjota mielenterveyspalveluita siihen lapsettomuuteen. Niin muihinkin traumoihin tehdään. 

Mikä trauma sinulla muuten on?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapsettomuus on siinä mielessä musertavampi kuin moni muu unelman murskautuminen, että ei ole mitään lähes-vaihtoehtoa. Jos ei vaikka ole varaa onakotitaloon, voi kuitenkin olla mahdollista saada tosi kiva asunto vaikka rivarista, eikä tarvitse olla loppuelämää koditon. Lapsettomuus on kuitenkin ehdottomasti joko tai. Joko saa elää lapsiperhe-elämää tai sitten ei. Ei ole mitään välimuotoa, että eläisi melkein lapsiperhe-elämää. Se on myös lopullinen tuomio, johon ei voi itse vaikuttaa. Lisäksi sen tuomion saa kuukausi toisensa perään monen vuoden ajan, ei kerralla. Joka kuukausi väkisin toivoo, ja joka kuukausi se toivo murskataan. Vasta monen vuoden ja hoitokerran jälkeen tulee se lopullinen tuomio, jolloin vasta asiaa pääsee oikeasti suremaan. Vähän niin kuin joku heiluttelisi sen unelmien omakotitalon avaimia koko ajan nenän edessä monta vuotta, kunnes lopulta vetäisi ne kokonaan pois, minkä jälkeen kaikki toivo olisi mennyttä.

Ei koditon, vaan omakotitaloton. Mutta eipä lapsettomankaan tarvitse olla ilman parisuhdetta. Tai omakotitaloa. Joku voi löytää ihan kivan kerrostaloneliön ja olla ihan tyytyväinen siihen, vaikka omakotitalo kuinka haaveena olisikin. Miksei lapseton voisi löytää onnea muualta, vaikka lapsia haaveilisikin? Ylipäänsä, miksi varoja tuhlataan hedelmöityshoitoihin, kun järkevämpää olisi tarjota mielenterveyspalveluita siihen lapsettomuuteen. Niin muihinkin traumoihin tehdään. 

Sä varmaan saat oman osasi verorahoista tuolla mielenterveyspalveluissa. Jos et, niin vielä ehdit. Olisi selkeästi tarve. Omituinen länkyttäjä olet.

Vierailija kirjoitti:

- - Kysymys oli lähinnä siinä, että miksi muka se on niin paljon suurempi suru kuin joku muu asia elämässä, joka ei mennyt niin kuin olisi halunnut. Miksi juuri (tahaton) lapsettomuus on niin kamala tragedia? Jopa niin kamala, että siihen annetaan älyttömiä summia rahaa julkisen terveydenhuollon puolelta, - -

Miten jotkut vetää tänne verrattavaksi sitä, että joku ei saanut sitä duunia mitä halusi tai sitä kumppania mitä halusi jne?

Duunin saanut on kuitenkin saanut jonkun duunin ja on työkykyinen ja työelämässä ja voi jakaa sen surut ja ilot vastaavien kanssa.

Se, joka ei ole saanut haluamaansa lasta on ihan eri statuksessa tuolla rintamalla. Häneltä puuttuu monia vanhemmuuteen liittyviä kokemuksia ja asioita. Kokonaan. Miettikää nyt urpot itse, jotka laulatte täällä kuinka tekään ette ole saaneet haluamaanne jahtia tai miljoonan euron koulutusta. Nehän on ihan eri surut ne kuin...äh, miksi edes selittää. Kyllä täytyy tajuta ilman rautalankaakin.

Kuka idiootti vertaa jotain "jahdittomuutta" ja lapsettomuutta keskenään?? Kuvittele tilanne, että lapsesi vain yhtäkkiä lakkaisivat olemasta ja mieti kumpaakohan mahtaisit kaivata tuolloin enemmän - lapsia vai jotain helvetin huvijahtia?! Ja jos vastaus on jälkimmäinen, suosittelen lasten antamista adoptioon.

Vierailija kirjoitti:

Kuka idiootti vertaa jotain "jahdittomuutta" ja lapsettomuutta keskenään?? Kuvittele tilanne, että lapsesi vain yhtäkkiä lakkaisivat olemasta ja mieti kumpaakohan mahtaisit kaivata tuolloin enemmän - lapsia vai jotain helvetin huvijahtia?! Ja jos vastaus on jälkimmäinen, suosittelen lasten antamista adoptioon.

Tulee vähän surku tuon jahtijankkaajan lapsien puolesta, kun äiti rällää pitkin nettiä miten olisi ihan sama jos ei olisi näitä lapsiaan saanut, mutta jahtia on kova kaipuu.

Mutta joo, taitaa trollailla. Toivottavasti.

Minun mielestäni taas on varsin kiinnostavaa miten niin monen on vaikea asettua toisen asemaan.

Olen 35-vuotias nainen, yritystä takana pian vuosi, ei lapsia siis. Jos jäämme lapsettomiksi ei se ole suuri katastrofi, siltä ainakin tuntuu nyt. Minulla on ystäviä, sisaruksien perheet, mies, harrastuksia ja muutenkin rakastan vapaa-aikaani ja matkustelua. Nauttisin elämästäni hyvin myös ilman lapsia (ehkä jopa enemmän, kuka tietää).

Mutta ymmärrän hyvin että monelle oman lapsen saanti on se elämän isoin asia. Miksei olisi? Minulle se on harrastukseni, jos joutuisin siitä luopumaan olisin todella onneton. Varmasti keksisin muutakin, mutta se olisi iso menetys jota raahaisin mukanani lopun ikääni.

Miksi tässä pitää väen vängällä etsiä sitä mikä on suurin suru? Jokaisella on omat toiveet ja tavoitteet elämälleen. Toiselle se on työ, toiselle perhe ja toiselle joku muu.

Minua ei yhtään haittaa verorahoillani avittaa jotain saavuttamaan unelmansa. Oli kyseessä sitten lapsettomuushoidot tai uudelleenkouluttautuminen.

Paljon voimia kaikille unelmiensa puolesta taisteleville ja menetysten vuoksi kipuileville. Tasapuolisesti!

Joo surullista on, että lapsia saanut ihminen tulee huutelee lapsettomuuskeskusteluun, kuinka lapsettoman ovat itsekeskeisiä suruissaan, eivätkä ole oikeutettuja suruun kun käyttävät oikein verovaroja saadakseen lapsen. Ja sitten tämä lapsia saanut vaihtaisi lapsen saannin mieluummin jahtiin ja unelmatyöhön. Taitaa lapsilla olla ankea elämä, äiti varmaan muistuttaa joka päivä kuinka lapset ei ollutkaan se ykkösjuttu hänen elämässään :(

Lapsettomuushoitoja tuetaan verovaroin, koska yhteiskuntamme arvostaa käsitettä perhe. Lapsiperheeseen satsataan paljon muutoinkin yhteiskunnan osalta ja hyvä niin. Perhe on kaiken tarkoitus, sen ympärille kaikki kiteytyy. Joko te ymmmärtämättömät käsitätte? Perhe on organisaatio jonka ympärille hyvinvointivaltio on rakentunut. Miksi? Koska toista ei ole ilman toista. Yhteiskunta ei pärjäisi ilman perheitä ja perheet eivät enää pärjäisi ilman yhteiskuntaa. Jonkun unelma jahdista ei ole yhteiskunnan kannalta relevantti. Jahtien saatavuuden tukeminen verovaroin ei ole kansantaloudellisesti kannattavaa. Lapsiin sijoittaminen sitä vastoin taas on. Tätä ei pitäisi olla vaikea hahmottaa. Myöskin omakotiasumisen kannattavuutta on alettu taas miettiä tai ainakin sen ostamiseen liittyvää varainsiirtoveroa pohditaan alennettavaksi neljästä prosentista kahteen kuten asunto-osakeyhtiöissä. Tämän voi puolestaan taas tulkita perheitä tukevaksi politiikaksi koska omakotiasuminen on perinteisesti nähty lapsiperheelle parempana ratkaisuna.

Olen huolissani nykysuomalaisten kyvyttömyydestä nähdä sellaisen toiminnan tukemisen mielekkyyttä, josta ei ole heille itselleen suoraa ja välitöntä hyötyä. Se kertoo paitsi koventuneista arvoista, myös kasvaneesta ahneudesta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihmisillä on muutama perustarve. Jahdin haluaminen ei ole perustarve. Tuntuu psykoottiselta verrata moisia asioita keskenään. En koko ketjua lukenut mutta ihmettelen sitä valtaisaa kollektiivista tyhmyyttä mikä palstalla vallitsee.

Seksin haluaminen on perustarve. Siltikään sitä ei rahoiteta yhteiskunnan puolelta. Lapsi on unelma, omakotitalo on unelma, jahti on unelma. Jotkut toteutuvat, toiset ei. Jos lapsi olisi perusoikeus, niin kai niitä sitten annettaisiin jokaiselle haluavalle. Jossain olisi joku lapsitehdas ja niitä annettaisiin sitten jokaiselle oman halun mukaan. Mutta kun se ei ole. Ihan kuin se jahtikaan. 

Lisääntyminen on perustarve. Ei unelma. Ja perusOIKEUS on taas aivan eri asia joka ei liity lasten tai jahtien saamiseen mitenkään. Tuossa ei ollut järjen häivää mutta tekonokkeluutta siinä kai oli yritetty.

Miten itse olen selvinnyt...antamalla surulle tilan. Se ottaa sen jokatapauksessa. Mutta kuitenkin pitämällä jalat maassa ja selkeästi ottamalla tilaa uuden suunnittelemiselle. Jos ei lasta toiveesta huolimatta tule, niin sitten on suunniteltava, kuviteltava, pohdittava millaisen elämän ja tulevaisuuden haluan. Lapsettomuus tuo mukanaan myös mahdollisuuksia: kumppanin kanssa matkustelu, opiskelu, yrittäminen, vapaaehtoistyö...mahdollisuuksia on paljon. Mielekkyys ja elämän luominen sellaiseksi, että siitä nauttii on omalla vastuulla. Lapsettomuus on suuri suru. Mutta sen ei saa antaa määritellä koko loppuelämää. Saa olla surullinen, mutta uhriutuminen tekee tilanteesta vielä hankalamman. Joskus asiat vain ovat.  

Meillä on tilanne se, että myöskään adoptio ei ole realistinen vaihtoehto (krooninen sairaus estää tai haittaa adoptioprosessia ulkomisissa adoptioissa monista maista). On pakko luopua ajatuksesta, että me olisimme joskus lapsiperhe. En aio luopua ajatuksesta, että minulla voisi olla onnellinen elämä. Aion elää onnellisen elämän. Ei se ole kiinni takapakkien määrästä. Menetyksiä tulee jokaiselle: suruja, traumoja, epäonnistumisia...mutta onnellisuus on sitä, että tekee pieniä valintoja aina kun on mahdollista. Aina onnellisuutta kohti, antamatta sijaa katkeruudelle, kateudelle tai vihalle. Ne voivat olla läsnä, saavat olla läsnä, mutta päätöksiin ne eivät saa vaikuttaa. Silloin ei voi olla menossa kohti onnellisuutta. 

Ja vastaukseksi siihen, miksi lapsettomuus on niin suuri suru...se no hullunkurisen muodoton suru. Se on kuin jonkun hyvin rakastetun läheisen kuolema, outoa siinä on se, että sitä läheistä et koskaan oppinut tuntemaan. Et saanut siihen mahdollisuutta, mutta se kuolema on todellinen. Se menetys on todellinen. Se hetki kun toiveet ja unelmat - usein toivotulla lapsella on jo mahdollinen nimikin, yhteiset hetket puolison kanssa koostuvat vitseistä ja hassuttelusta "sitten kun meillä on se pieni..." - muuttuvat sen ajatuksen hyväksymiseksi, että lasta ei koskaan tule, on syväjäädyttävä.  Se on todellakin eriasia kuin se, ettei saa uutta autoa. Tai mistä minä tiedän, ehkä jollain on niin kovin läheinen suhde autoonsa. Kai sekin on mahdollista. ;)

Näissä keskusteluissa vaikuttavat aina katkerimmilta ne, jotka syöksyvät vakuuttelemaan, että lapsettomuuden sureminen on itsekästä. Perhe-elämä ei ole tainnut olla ihan odotusten mukaista heille ja pahaa mieltä täytyy päästä purkamaan lapsettomiin.

Itsekin olen tahattomasti lapseton, tosin hoitoihin emme ryhtyneet. Kun surujen suuruuden mittaaminen on täällä suosittua, todettakoon, että suren lapsettomuutta vähemmän kuin ap eikä se myöskään ole elämäni suurin suru. Ajan kuluessa lapsettomuuden hyviä puolia on alkanut arvostaa.

Vierailija kirjoitti:

Siitä pääsee yli suunnittelemalla elämää niin, että ei sitä lasta sitten ole kuvioissa. Kahden vuoden yrittämisen jälkeen aloin tehdä näin. Hain opiskelemaan uutta alaa, ym. Päätin sitten olla lapseton ja tehdä elämästä siten mahdollisimman hyvää ja mielekästä. Rukoilin silti raskauden puolesta ja ajattelin, että jos se on tarkoitettu, niin sitten ehkä vielä joskus lapsikin mutta jos ei ole, niin ei ole.

Rukousvastaus eli positiivinen raskaustestitulos saapui aiemmin kuin tieto opiskelupaikasta.

Tämä kirjoittaja ei tiedä mitään siitä, mitä on olla tahtomattaan lapseton.

En nyt tiedä, onko vastassa yksi vai useampi ”ihmettelijä”, mutta kuitenkin:

Vaikka lapsettomuuden hoito voi olla sairauden hoitoa, nuo ongelmat ovat harvoin perinnöllisiä. Ihan sinun luomusti saatu lapsesi voi kohdata myös lapsettomuuden. Lapsettomuushoidot eivät yleensä aiheuta sairautta, kehistysvammaisuutta tai muutakaan, paitsi tietysti sattuman kautta. Yhtälailla sinäkin voit saada (olisit voinut saada) vammaisen lapsen. Pidemmälle viedyissä hoidoissa joudutaan toki valintoja tekemään, joskin ennemminhän se on niin, että valituksi tulee silloin ne parhaimmat ja todennäköisimmin elinkelpoiset alkiot, mutta silti loppupeleissä se on ihan yhtä sattumaa kuin lisääntyminen ilman apukeinojakin.

Ei pliis nyt leimata vielä niitä hoidoin saatuja lapsiakin, lapsettomuushoidot ovat yleisyydestään huolimatta muutenkin aikamoinen tabu.

Nämä kummastelijat eivät taida kovin ymmärtää myöskään kriisin vaiheita. Se, että akuutin kriisin keskellä elävä sanoo, ettei voi löytää onnea ilman lasta, ei millään lailla tarkoita etteivätkö he pystyisi ajan kanssa käsittelemään tuota kriisiä, tekemään luopumistyötä (siitä elämänpolusta,  jonka olivat kuvitelleet) ja löytämään muitakin vaihtoehtoja tullakseen onnelliseksi ja elääkseen hyvän elämän. Varmasti voi olla niitäkin, joilla se lapsettomuuden kriisin käsittely ei onnistu, mutta väittäisin sen joukon olevan vähemmistössä. Mutta suurimmalla osalla se onnistuu. Tietysti tulee eteen tilanteita (esim. tultaessa ikään, kun ympärillä olevista tulee isovanhempia) joissa asia voi nousta uudelleen pinnalle, mutta sekin on ihan normaalia.

Se, että kuvittelet, että sinulle lopullisen lapsettomuuden ohittaminen nopeasti olisi onnistunut ei tarkoita että se muilla kävisi samalla lailla. Siihen kriisin suuruuteen ja läpikäymiseen kun vaikuttaa kovin moni asia, et sinä voi sanoa että toisen tapa surra tai surun kesto olisi jotenkin vääränlainen. Yhtälailla esimerkiksi se läheisen kuolemakin on kriisi, joka on käytävä läpi ennen kuin asian kanssa pystyy elämään, osalla se ottaa enemmän aikaa, osalla vähemmän.

No mutta, onneksi sinun ymmärtämättömyytesi ei vaikuta siihen, mitä esimerkiksi hoidoista on päätetty.

Ja en muuten käsitä, miksi yhden ”unelman toteuttamisen” tukeminen olisi jotenkin epätasa-arvoista – Ne samat oikeudet esimerkiksi lapsettomuushoitoihin on jokaisella kriteerit täyttävällä. Sinun onnesi ettet sellaisia oikeuksia tarvinnut.

Ei niitä jahteja muillekaan sen enempää ostella, epätasa-arvoista olisi jos jahteja (tai lapsettomuushoitoja) jaettaisiin sattumanvaraisesti tai hyväveliverkoston kautta vain joillekuille, mutta ei kaikille. Onpa noita monta muutakin yhteiskunnan tukemaa ja/tai vallan kokonaankin kustantamaa asiaa, jotka on tarjolla tarvitseville, mutta ei niistä hyvitystä jaeta heille ketkä ovat paremmassa asemassa ja pärjäävät ilmankin.

---

Mutta siis aloittajalle lohduksi:

Sinulla on lupa surra, on lupa tuntua pahalta. Itke, keskustele, hae vertaistukea. Vertaistukea löytyy netistä ja Simpukan liveryhmistä. Tai jos puhuminen ei ole sinulle ominaista, niin kirjoita, maalaa, mikä keino sinulle onkaan hyvä työstää asiaa. Ja anna aikaa. Tarvittaessa voi hakea myös henkilökohtaista keskusteluapua. Ei asian kanssa ole pakko olla heti sujut, kysymys on oikeasti isosta asiasta. Jossain vaiheessa suru alkaa helpottamaan, alat löytämään muitakin tapoja tehdä elämästäsi hyvän ja onnellisen. Se lapsettomuuden kipu säilyy varmasti muistoissa, mutta lopulta siitä tulee pienempi, helpommin hallittavissa oleva, eikä se enää vaikuta jokaiseen arkipäivääsi tai estä sinua löytämästä muita hyviä asioita joista iloita.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Siitä pääsee yli suunnittelemalla elämää niin, että ei sitä lasta sitten ole kuvioissa. Kahden vuoden yrittämisen jälkeen aloin tehdä näin. Hain opiskelemaan uutta alaa, ym. Päätin sitten olla lapseton ja tehdä elämästä siten mahdollisimman hyvää ja mielekästä. Rukoilin silti raskauden puolesta ja ajattelin, että jos se on tarkoitettu, niin sitten ehkä vielä joskus lapsikin mutta jos ei ole, niin ei ole.

Rukousvastaus eli positiivinen raskaustestitulos saapui aiemmin kuin tieto opiskelupaikasta.

Tämä kirjoittaja ei tiedä mitään siitä, mitä on olla tahtomattaan lapseton.

En ole tuo jolle vastasit, mutta hyvinkin voi tietää mitä on tahaton lapsettomuus. Niin tiedän minäkin, mutta lopulta päätin yrittää päästä edes jollain tavalla elämässä etenemään kun tuntui, että koko elämä tallaa paikallaan siinä ahdistavassa tilassa. Hain korkeakouluun opiskelemaan ja ihmeekseni pääsinkin ekalla hakukerralla sisään. Kevätlukukausi eteni puolessavälissä, kun outojen olojen seurauksena tein positiivisen raskaustestin. Tulos jokeltelee edessäni sitterissä.

Että kyllä näitä käy, vaikka itsekin lapsettomuusaikana pidin tämäntyylisiä juttuja paskapuheina.

Perheyksikkö normina on murenemassa ja hyvä niin. Nekin jotka jostain syystä eivät saa perustettua ns ydinperhettä lapsineen eivät joudu yhteiskunnan hylkiöiksi, vaan perhe voi muodostua milloin minkäkinlaisten ihmisten keskinäisestä huolenpidosta, ystävyydestä ja rakkaudesta.

Omassa ystävä- ja tuttavapiireissäni olen huomannut että lapsettomuus on ollut paitsi suuri henkilökohtainen pettymys myös suunnaton pelko siitä että joutuu elämään "erilaisena", normeista poikkeavana, tyyliin MINÄ haluan äitiyslomalle ja vaunulenkille, MINUSTA ei tule koskaan isoäitiä, MINÄ joudun käymään sukulaistilaisuuksissa ilman omaa lasta, jne. Lähtökohtaisesti siis ei kaipuu lapseen vaan omat sosiaaliset intressit?

Tätä olen ihmetellyt.