Lapsettomuus surettaa

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tottakai tein tilanteen itse. Mielestäni ei ollut oikein pitää miestä, joka halusi lapsia, kärsimässä tilanteesta, mikä johtui minusta. Tai sen jälkeen aloittaa suhde jonkun kanssa, joka ei lapsia halua, mutta ei tunnu oikealta ihmiseltä kumppaniksi. Hyvä, että olet huomannut saman, eli katkeruus ei elämässä kannata. Onneksi olen siltä säästynyt ja elän omaa elämääni.

"Välit siskoihini meni poikki, he eivät osaa olla seurassani ilman huonoa omaatuntoa omista lapsistaan. En todellakaan ymmärrä. Saman ovat tehneet jotkut ystävistäni. En valita lapsettomuuttani enkä ole kateellinen toisten lapsista. Mutta ennakkoasenteet toisilla näköjään ovat piukassa."

Tuosta ei saanut sellaista kuvaa, että ymmärtäisit miksi noin tapahtui ja ottaisit itse vastuuta tapahtuneesta.

Mihin ihmeeseen niitä lapsia tarvii? Maailmassa on muutenkin jo liikaa ihmisiä

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tottakai tein tilanteen itse. Mielestäni ei ollut oikein pitää miestä, joka halusi lapsia, kärsimässä tilanteesta, mikä johtui minusta. Tai sen jälkeen aloittaa suhde jonkun kanssa, joka ei lapsia halua, mutta ei tunnu oikealta ihmiseltä kumppaniksi. Hyvä, että olet huomannut saman, eli katkeruus ei elämässä kannata. Onneksi olen siltä säästynyt ja elän omaa elämääni.

"Välit siskoihini meni poikki, he eivät osaa olla seurassani ilman huonoa omaatuntoa omista lapsistaan. En todellakaan ymmärrä. Saman ovat tehneet jotkut ystävistäni. En valita lapsettomuuttani enkä ole kateellinen toisten lapsista. Mutta ennakkoasenteet toisilla näköjään ovat piukassa."

Tuosta ei saanut sellaista kuvaa, että ymmärtäisit miksi noin tapahtui ja ottaisit itse vastuuta tapahtuneesta.

Pahoittelen, jos tekstini ei ihan tilannetta tarpeeksi kattavasti kuvannut. Toivottavasti en kuitenkaan pilannut liikaa päivääsi. Edelleen tarkoituksenani oli kertoa, miten lapsettomuus vaikuttaa elämään paljon enemmän kuin pelkästään sen kautta, ettei saa sitä lasta. Otankin nyt vastuun tekstinä ja lopetan, joten voit rauhoittua.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kerron heti alkuun, että en ole kärsinyt lapsettomuudesta, joten en ymmärrä sitä surua. Mutta ihan mielenkiinnosta, miksi sitä pidetään niin suurena suruna? Eihän muidenkaan elämä mene niin kuin haluaa, harva saa sellaisen puolison, josta haaveili, sellaisen palkan, jolla ostaisi omakotitalon ja jahdin, sen koulupaikan jonka välttämättä haluaa jne. Miksi lapsettomuus on sitten muita suurempi suru?

Me olimme varautuneet siihen, että lapsia ei tule nopeasti (alle 10v yrittämisen) tai ollenkaan, useista syistä. En usko, että olisimme profiloineet itsemme lapsettomiksi, jos lapsia ei olisi tullutkaan. Isompi suru minulla on, että saadakseni haluamani koulutuksen, tarvitsisin yli miljoona euroa rahaa (ulkomailla, pitkä koulutus ja rahat elämiseen pitää olla etukäteen).

Omaa lasta ei voi korvata rahalla. Ihmiselle, joka haluaa omia lapsia, se lapsi on kaikki. Lapsi on osa sinua, sinusta ja sellainen rikkaus elämään, että sitä ei voi mistään puolisosta tai ystävistä tai koirista sellaista saada. Jos haluaa lapsen, niin se pienen ihmisen alun maailmaan saattaminen ja kasvattaminen, hoivaaminen ja rakastaminen on jotain niin ainutlaatuista, että sitä ei oikein mikään korvaa. Oma lapsi vain on jotain niin erikoista ja spesiaalia. 

Mutta kun sitä lasta ei vielä ole olemassa. Minä olisin halunnut erään koulutuksen ja sitä kautta työpaikan, joka on vain yhdellä ihmisellä kerrallaan. Olisin halunnut sitä enemmän kuin mitään. Olisin ennemmin ottanut sen, kuin elämän rakkauteni ja kaksi ihanaa lastani, joita rakastan enemmän kuin mitään. Mutta minulla oli myös muita vaihtoehtoja ja olen onnellinen elämääni. Aivan kuin olisin ollut ilman lapsiakin. En kuitenkaan koe että elämääni varjostaa tragedia, koska en saanut sitä ykkösvaihtoehtoelämääni, jota mikään ei voi korvata. Miksi sinä koet?

Siis en ollut ap ja minulla on lapsi (joka kirjoitin tuon). Koen silti, että jotain tutkintoa ja lasta ei voi verrata keskenään. Ihminen voi uudelleen suuntautua ja kehitellä muuta. Jos on lapsirakas, niin siitä on vaikea suuntautua pois, jolloin se oman lapsen kaipuu on vahva. 

Minä koen, että voi. Kyseessä oli elämäni tarkoitus. Se, minkä edestä olisin uhrannut kaiken. En koskaan tule löytämään mitään, mikä kiinnostaisi edes yhden viidenneksen siitä. Siksi jätin kesken lääkiksen sekä oikiksen, enkä löytänyt mitään mielekästä muutakaan. Mutta elän ihan mukavaa elämää kuitenkin. 

Mikset opiskellut lääkäriksi ja kustantanut sillä opintojasi? Kuulostaa aika tuuliviiriltä. Ei lapsia tarvitse hankkia, jos ei halua. 

Lisään vielä, että sinun unelmasi ei ollut kovin realistinen. Jos ainoa unelma on päästä Suomen presidentiksi (kuten kerroit, työpaikka yhdellä ihmisellä kerrallaan) niin se on epärealistinen unelma, koska 99,99% ihmisistä joutuvat siitä luopumaan. Valtaosa saa kuitenkin lapsia jokaisen lähipiirissä. Asiaa voisi verrata siihen, että sinä et saisi olla presidentti vaikka 3/4 kavereistasi olisi.

Ei ollut presidentti. Erään alan professori. En opiskellut lääkäriksi, koska en loppupeleissä halunnut tehdä sitä päivääkään työkseni. Valmistuin eri alalle, ihan rahakkaalle mutta en niin rahakkaalle, että saisin kovin nopeasti miljoonan käteisenä. 

Valtaosa ystävistäni tekee työkseen juuri sitä unelmaansa. Minä en. On menestyvää stylistiä, lääkäriä, varatuomaria, kampaajaa yms. Minulla on ihan mukava työ.

Ja ei, lapsia ei ole pakko tehdä. Minä halusin lapsia ja sain lapsia. Olen onnellinen elämääni tällaisena kuin se on, vaikkei tämä ykkösvaihtoehtoni ollutkaan. Olisin ollut onnellinen myös ilman lapsia. En laske minkään yhden kortin varaan vaan tunnistan sen, että minä olen vastuussa omasta onnestani.

Kerro mihin ammattiin kouluttautuminen voi maksaa miljoonan ja ainoa mahdollisuus on kouluttautua ulkomailla. Astronautti on ainoa mikä minulle tulee mieleen ja siinä on niin paljon fyysisiä ja psyykkisiä vaatimuksia, että pääsymahdollisuudet ovat siksi olemattoman pienet. Astronautin uraakin varten pystyy opiskelemaan Suomessa opiskelemalla avaruusfysiikkaa tai insinööritieteitä. Jos ei pääse astronautiksi, mutta on intohimoa siihen, fiksu ihminen hankkii jonkin sitä mahdollisimman lähellä olevan ammatin tai harrastuksen. Minun mieheni olisi halunnut ammattilentäjäksi, mutta näkö ei riittänyt. Hän harrastaa purjeliitoa, käy lentonäytöksissä ja tietää kaiken lentokoneista ja sääilmiöistä. Minun järkeni ei riitä siihen, että voisi olla ammatti, jota lähellekään ei pääse ilman miljoonaa...

Vierailija kirjoitti:

Älä AP välitä täällä kirjoittavista idiooteista, joille toisen suru ei ole mitään "koska minä haluan jahdin". Lapsettomuus sattuu, eikä sitä ymmärrä vasta kun se osuu omalle kohdalle, aivan kuin kaikki muutkin elämän vastoinkäymiset kuten esim kodin palaminen, oman lapsen vammautuminen, puolison kuolema jne. Kaikki ne on sellaisia vastoinkäymisiä jonka ymmärtää vain sen läpikäyneet. Mutta vastoinkäymisistä pitää päästä yli ja aloittaa elämä uudelleen, jos teillä on kaikki kortit lapsen tekoon käytetty hankkikaa vertaistukea ja suunnitelkaa elämää uudelleen.

Ihanaa, kun tarvitsee käydä henkilökohtaisuuksiin.

Kyse onkin siitä, että miksi lapsettomat laskevat oman lapsettomuutensa niin suureksi tragediaksi. Mielestäni oman lapsen kuolema olisi isompi, koska lapsi on jo olemassa.

Lisäksi lapsettomat kuvittelevat, ettei muilla ole tragedioita. Itse kullakin on aivan järkyttävät taakat kannettavanaan, he eivät vain tee siitä niin isoa numeroa. Lapsettomat (yleensä) arvottavat oman tragediansa yli puolison kuoleman, talon palamisen, väkivaltaisen raiskauksen, tsunamin yms. 

Ja koska arvottavat, on jostain syystä ok käyttää yhteisiä varoja tähän henkilökohtaisen unelman saavuttamiseen. Viis siitä, että sitä rahaa tarvittaisi kipeästi muualla ja viis siitä, vaikka siinä puututaan tärkeisiin mekanismeihin ja mahdollisesti tuotetaan huonolaatuisia jälkeläisiä, jotka vaikuttavat geenipooliimme huonontavasti. Esimerkkinä käytän ihan omasta tuttavapiiristäni naista, joka oli niin vaikeasti sairas ja vammautunut, ettei voinut saada luomusti lasta. Lapsi on nyt 10, ja hänelle on jo tehty lonkansiirrot yms. syö vahvoja kipulääkkeitä ja tulee tarvitsemaan paljon sairaalahoitoa elämässään, jota ei voi elää normaalisti. Onko tämä eettisesti oikein? Onko se moraalisesti oikein käyttää tällaisen lapsen saamiseen ensin yhteiskunnan rahoja, sitten lapsen hoitoihin vielä enemmän yhteiskunnan rahoja. Ehkä myös haluaa käyttää niitä lapsettomuushoitoja itsekin? Ja taas jää joku koditon ilman lämmintä ruokaa. Missä edes järki - puhumattakaan moraalista? Se minun jahtini olisi tullut halvemmaksi. Ei raiskauksenkaan kokeneelle yritetä rakentaa aikakonetta, vaan sitä käsitellään terapialla ja sen kanssa opitaan elämään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tottakai tein tilanteen itse. Mielestäni ei ollut oikein pitää miestä, joka halusi lapsia, kärsimässä tilanteesta, mikä johtui minusta. Tai sen jälkeen aloittaa suhde jonkun kanssa, joka ei lapsia halua, mutta ei tunnu oikealta ihmiseltä kumppaniksi. Hyvä, että olet huomannut saman, eli katkeruus ei elämässä kannata. Onneksi olen siltä säästynyt ja elän omaa elämääni.

"Välit siskoihini meni poikki, he eivät osaa olla seurassani ilman huonoa omaatuntoa omista lapsistaan. En todellakaan ymmärrä. Saman ovat tehneet jotkut ystävistäni. En valita lapsettomuuttani enkä ole kateellinen toisten lapsista. Mutta ennakkoasenteet toisilla näköjään ovat piukassa."

Tuosta ei saanut sellaista kuvaa, että ymmärtäisit miksi noin tapahtui ja ottaisit itse vastuuta tapahtuneesta.

Pahoittelen, jos tekstini ei ihan tilannetta tarpeeksi kattavasti kuvannut. Toivottavasti en kuitenkaan pilannut liikaa päivääsi. Edelleen tarkoituksenani oli kertoa, miten lapsettomuus vaikuttaa elämään paljon enemmän kuin pelkästään sen kautta, ettei saa sitä lasta. Otankin nyt vastuun tekstinä ja lopetan, joten voit rauhoittua.

Et pilannut minun päivääni, ihan hyvällä tuulella täällä olen edelleen. Sinä vaikutat katkeralta, passiivis-aggressiiviselta ihmiseltä, ihan oikeasti. Etkö itse huomaa sitä?

Ihmisillä on muutama perustarve. Jahdin haluaminen ei ole perustarve. Tuntuu psykoottiselta verrata moisia asioita keskenään. En koko ketjua lukenut mutta ihmettelen sitä valtaisaa kollektiivista tyhmyyttä mikä palstalla vallitsee.

Aika empatikyvytöntä tulla tänne haukkumaan lapsettomuudesta kärsijöitä, kun ap vain tiedustelee miten päästä surun yli. Tekeekö lasten saanti ihmisestä kyvyttömän säästää toisen tunteita ja asettua toisen asemaan? Kysyn vaan. Tehkää oma ketju lapsettomuudesta kärsivien haukkumiselle. Turha se on tulla valittamaan, että lapsettomuudesta kärsivät ovat minäkeskeisiä, kun ap ei ole mitään siihen viittaavaakaan sanonut.

Sanoisin ap sulle, että täältä ei ehkä kannata kysellä tuollaisia, mutta toisaalta asiaa ei kannata välttämättä märehtiä lapsettomuudesta kärsiville suunnatuilla foorumeillakaan. Voi vain pitkittää sitä asian käsittelyä, jos toiset ovat eri vaiheessa surunsa kanssa. En tiedä oletteko lopettamassa esim. lapsen yrittämistä (en jaksanut lukea näitä haukkumaviestejä ensimmäistä sivua pidemmällä) vai vaikkapa aloittamassa hoitoja, mutta minulla helpotti aika paljon kun mietimme aktiivisesti mm. sijaisperheeksi ryhtymistä ja adoptiota. Kun lapsettomuus oli kipeimmillään, niin eihän siihen kuin sureminen auttanut, ja ymmärtäville ystäville juttelu. Mutta ehkä tärkeintä oli samalla myös hokea itselle, että ei se onni lapsen saannista tule, vaan aivan muista asioista. Tavallaan teki työtä kokoajan samalla sitä varten, että jos jääkin täysin lapsettomaksi, niin ei se niin paha asia olisikaan. Elämä on kuitenkin niin suuri rikkaus, että maailma ei siihen kaadu kun jäädäänkin lapsettomaksi pariskunnaksi. Päinvastoin, silloin voi alkaa kehittää muita asioita elämässä, mihin ei lasten kanssa jäisi aikaa. Mutta se ei missään nimessä sitä suremisen tarvetta poista. Ei näissä asioissa kannata kovettaa itseään, vaan hyväksyä se että asia sattuu ja antaa tavallaan sen tuskan tulla läpi. Sitten jossain vaiheessa se helpottaa, ja mielenkiinto alkaa suuntautumaan muihin asioihin. Meille kävi onnekkaasti, että hoidoilla saimme lapsen, mutta kyllähän sitä joutui pitkin hoitoja kokoajan tiedostamaan ja hyväksymään, ettei kukaan voi sitä lasta luvata itselle. Ja vieläkinhän lapsen voi menettää, mikään ei ole elämässä varmaa. Suruja tulee niin monille. Tärkeintä on antaa itselle aikaa ja tunteille lupa, mutta toisaalta yrittää pitää jatkuvasti yllä tsemppiä itselle, että elämä ei ole arvoton jos asiat ei mene niin kuin itse haluaisi, tai päinvastoin ei saa sitä mikä monille on itsestäänselvyys. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kerron heti alkuun, että en ole kärsinyt lapsettomuudesta, joten en ymmärrä sitä surua. Mutta ihan mielenkiinnosta, miksi sitä pidetään niin suurena suruna? Eihän muidenkaan elämä mene niin kuin haluaa, harva saa sellaisen puolison, josta haaveili, sellaisen palkan, jolla ostaisi omakotitalon ja jahdin, sen koulupaikan jonka välttämättä haluaa jne. Miksi lapsettomuus on sitten muita suurempi suru?

Me olimme varautuneet siihen, että lapsia ei tule nopeasti (alle 10v yrittämisen) tai ollenkaan, useista syistä. En usko, että olisimme profiloineet itsemme lapsettomiksi, jos lapsia ei olisi tullutkaan. Isompi suru minulla on, että saadakseni haluamani koulutuksen, tarvitsisin yli miljoona euroa rahaa (ulkomailla, pitkä koulutus ja rahat elämiseen pitää olla etukäteen).

Omaa lasta ei voi korvata rahalla. Ihmiselle, joka haluaa omia lapsia, se lapsi on kaikki. Lapsi on osa sinua, sinusta ja sellainen rikkaus elämään, että sitä ei voi mistään puolisosta tai ystävistä tai koirista sellaista saada. Jos haluaa lapsen, niin se pienen ihmisen alun maailmaan saattaminen ja kasvattaminen, hoivaaminen ja rakastaminen on jotain niin ainutlaatuista, että sitä ei oikein mikään korvaa. Oma lapsi vain on jotain niin erikoista ja spesiaalia. 

Mutta kun sitä lasta ei vielä ole olemassa. Minä olisin halunnut erään koulutuksen ja sitä kautta työpaikan, joka on vain yhdellä ihmisellä kerrallaan. Olisin halunnut sitä enemmän kuin mitään. Olisin ennemmin ottanut sen, kuin elämän rakkauteni ja kaksi ihanaa lastani, joita rakastan enemmän kuin mitään. Mutta minulla oli myös muita vaihtoehtoja ja olen onnellinen elämääni. Aivan kuin olisin ollut ilman lapsiakin. En kuitenkaan koe että elämääni varjostaa tragedia, koska en saanut sitä ykkösvaihtoehtoelämääni, jota mikään ei voi korvata. Miksi sinä koet?

Siis en ollut ap ja minulla on lapsi (joka kirjoitin tuon). Koen silti, että jotain tutkintoa ja lasta ei voi verrata keskenään. Ihminen voi uudelleen suuntautua ja kehitellä muuta. Jos on lapsirakas, niin siitä on vaikea suuntautua pois, jolloin se oman lapsen kaipuu on vahva. 

Minä koen, että voi. Kyseessä oli elämäni tarkoitus. Se, minkä edestä olisin uhrannut kaiken. En koskaan tule löytämään mitään, mikä kiinnostaisi edes yhden viidenneksen siitä. Siksi jätin kesken lääkiksen sekä oikiksen, enkä löytänyt mitään mielekästä muutakaan. Mutta elän ihan mukavaa elämää kuitenkin. 

Mikset opiskellut lääkäriksi ja kustantanut sillä opintojasi? Kuulostaa aika tuuliviiriltä. Ei lapsia tarvitse hankkia, jos ei halua. 

Lisään vielä, että sinun unelmasi ei ollut kovin realistinen. Jos ainoa unelma on päästä Suomen presidentiksi (kuten kerroit, työpaikka yhdellä ihmisellä kerrallaan) niin se on epärealistinen unelma, koska 99,99% ihmisistä joutuvat siitä luopumaan. Valtaosa saa kuitenkin lapsia jokaisen lähipiirissä. Asiaa voisi verrata siihen, että sinä et saisi olla presidentti vaikka 3/4 kavereistasi olisi.

Ei ollut presidentti. Erään alan professori. En opiskellut lääkäriksi, koska en loppupeleissä halunnut tehdä sitä päivääkään työkseni. Valmistuin eri alalle, ihan rahakkaalle mutta en niin rahakkaalle, että saisin kovin nopeasti miljoonan käteisenä. 

Valtaosa ystävistäni tekee työkseen juuri sitä unelmaansa. Minä en. On menestyvää stylistiä, lääkäriä, varatuomaria, kampaajaa yms. Minulla on ihan mukava työ.

Ja ei, lapsia ei ole pakko tehdä. Minä halusin lapsia ja sain lapsia. Olen onnellinen elämääni tällaisena kuin se on, vaikkei tämä ykkösvaihtoehtoni ollutkaan. Olisin ollut onnellinen myös ilman lapsia. En laske minkään yhden kortin varaan vaan tunnistan sen, että minä olen vastuussa omasta onnestani.

Kerro mihin ammattiin kouluttautuminen voi maksaa miljoonan ja ainoa mahdollisuus on kouluttautua ulkomailla. Astronautti on ainoa mikä minulle tulee mieleen ja siinä on niin paljon fyysisiä ja psyykkisiä vaatimuksia, että pääsymahdollisuudet ovat siksi olemattoman pienet. Astronautin uraakin varten pystyy opiskelemaan Suomessa opiskelemalla avaruusfysiikkaa tai insinööritieteitä. Jos ei pääse astronautiksi, mutta on intohimoa siihen, fiksu ihminen hankkii jonkin sitä mahdollisimman lähellä olevan ammatin tai harrastuksen. Minun mieheni olisi halunnut ammattilentäjäksi, mutta näkö ei riittänyt. Hän harrastaa purjeliitoa, käy lentonäytöksissä ja tietää kaiken lentokoneista ja sääilmiöistä. Minun järkeni ei riitä siihen, että voisi olla ammatti, jota lähellekään ei pääse ilman miljoonaa...

Opiskelin mahdollisimman lähelle, mutta onhan se silti aivan täysin eri asia. Alaa en halua eritellä tarkemmin.

Neloselle,

alapeukutin jo ihan siitä syystä, että ylipäätään erilaiset elämän kriisit ovat subjektiivisia kokemuksia ja niiden ”suuruuden” vertailu tai arvottaminen on tarpeetonta. Sorrut siis ihan itse tismalleen samaan asiaan, jota oletat lapsettomien tekevän. Väittäisin, että harva lapseton pitää omaa suruaan kirjaimellisesti maailman suurimpana, vaan nimenomaan oman elämänsä suurimpana asiana. Sitä taas on vaikea tulla ulkopuolisen tulla määrittelemään, kuinka paljon joku saisi oman elämänsä kriisiä surra.

Minusta on aika surullista, ettei lapsettomuuden aiheuttama suru saa useinkaan ymmärrystä siksi, että siinä ei menetetä mitään konkreettista (vs työttömäksi joutuminen, puolison kuolema). Kuitenkin se menetyksen tunne voi olla hyvin konkreettista, kokonaisvaltaista ja elämään ja minäkuvaan monella tasolla vaikuttavaa. Ei kysymys ole ensisijassa siitä, etten nyt vain saanutkaan sitä mitä halusin vaan monesta muustakin asiasta, millaisia vaikutuksia kriisillä on minäkuvaan, elämään, parisuhteeseen, jopa siihen kuinka muut sinuun suhtautuvat…

Ja miksikö julkisin varoin tehdään lapsettomuushoitoja? Ehkäpä siksi, että vaikka äkkiä ei siltä tunnu, on usein kysymys fyysisen vian tai ihan varsinaisen sairauden hoidosta, ei julkisin varoin anneta hoitoja ilman perusteltua syytä. Laki määrittelee annettavia hoitoja, niiden määrää ja niihin oikeutettuja. Varmasti taustalla on sekin, millaisia arvoja yhteiskunnassa halutaan tukea. Toisaalta minä näen kyllä ihan yhteiskunnankin hyötynä sen, että syntyvyyttä ei lasketa ennestäänkin, mikä väistämättä tapahtuisi jos lapsettomuushoitoja ei olisi saatavilla.

Se, ettei sinulla ollutkaan miljoonaa unelmiesi koulutukseen, tuskin sairauden syytä. Noin muuten yhteiskunta kyllä tukee myös vajaakuntoisten, sairaiden, vammaisten jne koulunkäyntiä, opiskelumahdollisuuksia jne yhtälailla lain määrittelemin tavoin ja rajoituksin.

Vierailija kirjoitti:

Ihmisillä on muutama perustarve. Jahdin haluaminen ei ole perustarve. Tuntuu psykoottiselta verrata moisia asioita keskenään. En koko ketjua lukenut mutta ihmettelen sitä valtaisaa kollektiivista tyhmyyttä mikä palstalla vallitsee.

Seksin haluaminen on perustarve. Siltikään sitä ei rahoiteta yhteiskunnan puolelta. Lapsi on unelma, omakotitalo on unelma, jahti on unelma. Jotkut toteutuvat, toiset ei. Jos lapsi olisi perusoikeus, niin kai niitä sitten annettaisiin jokaiselle haluavalle. Jossain olisi joku lapsitehdas ja niitä annettaisiin sitten jokaiselle oman halun mukaan. Mutta kun se ei ole. Ihan kuin se jahtikaan. 

Osa pääsee yli, osa ei. Paras ratkaisu on pyrkiä käsittelemään surua mahdollisimman syvällisesti ja hyväksymään elämä sellaisena kuin se on ja tulee. Keskittää ajatukset ja energia elämiseen lapsettomana.

Itselläni on takana selittämätön lapsettomuus. Kävin samoja kokemuksia läpi kuin ystäväni. Useamman vuoden jälkeen tulin yllättäen raskaaksi, hän ei. Hän katkaisi välit minuun. Tavallaan ymmärrän sen, tavallaan en. Harvakseltaan vaihdamme nykyään kuitenkin kuulumisia sosiaalisessa mediassa.

Meidän kohdallamme kävi niin, että ehdin jo useamman vuoden aikana hyväksymään lapsettomuuteni ja aloin tehdä suunnitelmia elämälle ilman lasta. Ystäväni rypi itsesäälissä ja jankutti joka päivä, miten elämässä ei ole mitään ilman lasta. Hän katkeroitui, koska ei pysty päästämään irti niistä tunteista ja ajatuksista, että elämässä voisi olla muutakin sisältöä. Vielä vuosienkaan jälkeen hän ei kestä nähdä raskaana olevia naisia tai muutenkaan pieniä lapsia, ei edes omien sisarustensa...

Tahdon siis sanoa, että on sinun valintasi miten asiaa lähdet työstämään. Joko katkeroidut surussa tai haet apua (vaikka lukemalla jos et pysty puhumaan). Omalla kohdallani (vaikka lapsen kaiken jälkeen sainkin ja olen nyt sekundäärisesti lapseton, mikä ei ole sama asia) olin jo päässyt surun yli hyväksymällä asian ja suunnittelemalla elämääni lapsettomana. Tein ihan konkreettisia suunnitelmia, mitä kaikkea haluan ja voin tehdä ilman lasta. Pohdin myös niitä haaveita, mitä en voisi tehdä ja toteuttaa lapsen myötä.

Myös lapsettomana (tahattomana tai tahallisena) voi todellakin elää hyvää, tasapainoista ja onnellista elämää.  Lapsettomana on todellakin ensi sijaisesti vastuussa vain itsestään, mikä mahdollistaa myös paljon sellaisia asioita elämässä, mitä ei välttämättä lapsen kanssa tule tehtyä. Voi ottaa paljon isompia riskejä ja etsiä vapaammin omaa onneaan muista asioista.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kerron heti alkuun, että en ole kärsinyt lapsettomuudesta, joten en ymmärrä sitä surua. Mutta ihan mielenkiinnosta, miksi sitä pidetään niin suurena suruna? Eihän muidenkaan elämä mene niin kuin haluaa, harva saa sellaisen puolison, josta haaveili, sellaisen palkan, jolla ostaisi omakotitalon ja jahdin, sen koulupaikan jonka välttämättä haluaa jne. Miksi lapsettomuus on sitten muita suurempi suru?

Me olimme varautuneet siihen, että lapsia ei tule nopeasti (alle 10v yrittämisen) tai ollenkaan, useista syistä. En usko, että olisimme profiloineet itsemme lapsettomiksi, jos lapsia ei olisi tullutkaan. Isompi suru minulla on, että saadakseni haluamani koulutuksen, tarvitsisin yli miljoona euroa rahaa (ulkomailla, pitkä koulutus ja rahat elämiseen pitää olla etukäteen).

Näköjään miinuspeukkuja satelee, mutta vastauksia ei. Ovatko lapsettomat juuri niin emotionaalisia ja tunteidensa armoilla, ettei ole olemassa minkäänlaista selitystä muuta kun "noku mä halusin"?

Ainakin se joukko lapsettomista, joka pitää meteliä omasta surustaan, tuntuu olevan täysin omien tunteidensa orjia. En ymmärrä, miksi kukaan haluasi elää noin. Tuntuu, että jotkin perustunnetaidot ovat jääneet oppimatta, jos antaa tunteille noin suuren painoarvon.

t. lapseton ja onnellinen

Niin jäi sanomatta, että jossain rekisteröitymisen vaativassa voisi olla hyvä keskustella asiasta muiden kanssa. Esim. täällä vauva.fi:ssä nuo rekisteröintiä vaativat keskustelut, ja sitten sellainen kuin vauva.infon foorumi on ainakin ihan asiallista keskustelua täynnä. Siellä taitanee ollakin jokunen lapsettomuusketju. Keskusteluseura on näissä asioissa tärkeää, mutta kannattaa valikoida hyvin se keskusteluseura. 

48

Vierailija kirjoitti:

Neloselle,

alapeukutin jo ihan siitä syystä, että ylipäätään erilaiset elämän kriisit ovat subjektiivisia kokemuksia ja niiden ”suuruuden” vertailu tai arvottaminen on tarpeetonta. Sorrut siis ihan itse tismalleen samaan asiaan, jota oletat lapsettomien tekevän. Väittäisin, että harva lapseton pitää omaa suruaan kirjaimellisesti maailman suurimpana, vaan nimenomaan oman elämänsä suurimpana asiana. Sitä taas on vaikea tulla ulkopuolisen tulla määrittelemään, kuinka paljon joku saisi oman elämänsä kriisiä surra.

Minusta on aika surullista, ettei lapsettomuuden aiheuttama suru saa useinkaan ymmärrystä siksi, että siinä ei menetetä mitään konkreettista (vs työttömäksi joutuminen, puolison kuolema). Kuitenkin se menetyksen tunne voi olla hyvin konkreettista, kokonaisvaltaista ja elämään ja minäkuvaan monella tasolla vaikuttavaa. Ei kysymys ole ensisijassa siitä, etten nyt vain saanutkaan sitä mitä halusin vaan monesta muustakin asiasta, millaisia vaikutuksia kriisillä on minäkuvaan, elämään, parisuhteeseen, jopa siihen kuinka muut sinuun suhtautuvat…

Ja miksikö julkisin varoin tehdään lapsettomuushoitoja? Ehkäpä siksi, että vaikka äkkiä ei siltä tunnu, on usein kysymys fyysisen vian tai ihan varsinaisen sairauden hoidosta, ei julkisin varoin anneta hoitoja ilman perusteltua syytä. Laki määrittelee annettavia hoitoja, niiden määrää ja niihin oikeutettuja. Varmasti taustalla on sekin, millaisia arvoja yhteiskunnassa halutaan tukea. Toisaalta minä näen kyllä ihan yhteiskunnankin hyötynä sen, että syntyvyyttä ei lasketa ennestäänkin, mikä väistämättä tapahtuisi jos lapsettomuushoitoja ei olisi saatavilla.

Se, ettei sinulla ollutkaan miljoonaa unelmiesi koulutukseen, tuskin sairauden syytä. Noin muuten yhteiskunta kyllä tukee myös vajaakuntoisten, sairaiden, vammaisten jne koulunkäyntiä, opiskelumahdollisuuksia jne yhtälailla lain määrittelemin tavoin ja rajoituksin.

Lapsettomuushoidot eivät ole syntyvyyden kannalta muuta kuin huono asia. Me emme kaipaa lisää huonogeenisiä, mitä lapsettomuushoidoissa välillä tulee. Ihan siitäkin syystä, koska vahvin siittiö ei voita, vaan ihminen valitsee sen silmämääräisesti. 

Syntyvyyden nostoon auttaisi se, että lapsettomuushoitoihinkin käytettävät rahat käytettäisiin lapsiperheiden hyväksi, eikä suinkaan leikattaisi heiltä jatkuvasti. Kuinka moni täälläkin palstalla kertoo, että haluaisi toisen/kolmannen lapsen, mutta rahaa ei ole? 

Julkisella sai hoitoja maksimit, kun äiti oli liian vaikeasti vammainen (fysiikaltaan) perinnöllisen sairauden vuoksi raskautuakseen. Lapsella on sama sairaus, lonkat vaihdettu ennen kymmentä ikävuotta yms. Kenen etu se on? Ei ainakaan yhteiskunnan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kerron heti alkuun, että en ole kärsinyt lapsettomuudesta, joten en ymmärrä sitä surua. Mutta ihan mielenkiinnosta, miksi sitä pidetään niin suurena suruna? Eihän muidenkaan elämä mene niin kuin haluaa, harva saa sellaisen puolison, josta haaveili, sellaisen palkan, jolla ostaisi omakotitalon ja jahdin, sen koulupaikan jonka välttämättä haluaa jne. Miksi lapsettomuus on sitten muita suurempi suru?

Me olimme varautuneet siihen, että lapsia ei tule nopeasti (alle 10v yrittämisen) tai ollenkaan, useista syistä. En usko, että olisimme profiloineet itsemme lapsettomiksi, jos lapsia ei olisi tullutkaan. Isompi suru minulla on, että saadakseni haluamani koulutuksen, tarvitsisin yli miljoona euroa rahaa (ulkomailla, pitkä koulutus ja rahat elämiseen pitää olla etukäteen).

Näköjään miinuspeukkuja satelee, mutta vastauksia ei. Ovatko lapsettomat juuri niin emotionaalisia ja tunteidensa armoilla, ettei ole olemassa minkäänlaista selitystä muuta kun "noku mä halusin"?

Ainakin se joukko lapsettomista, joka pitää meteliä omasta surustaan, tuntuu olevan täysin omien tunteidensa orjia. En ymmärrä, miksi kukaan haluasi elää noin. Tuntuu, että jotkin perustunnetaidot ovat jääneet oppimatta, jos antaa tunteille noin suuren painoarvon.

t. lapseton ja onnellinen

En ymmärrä miten teidän kummankaan kirjoittelu liittyy ap:n aloitukseen. Selvästi kirjoitatte sellaisista lapsettomista, jotka toitottavat suruaan ja eivät saa sitä käsiteltyä. Sen sijaan ap kysyy, miten pääsisi lapsettomuuden surun yli. Miten teidän kirjoitukset liittyvät siihen? Kysyn vielä kerran, miten teidän kirjoitukset millään muotoa vastaavat ihmisen kysymykseen, joka haluaa päästä lapsettomuudesta eteenpäin? Jos haluatte haukkua lapsettomuudesta kärsiviä, miksi ette tee omaa ketjua? Eihän teillä ap:n esittämään kysymykseen ole ollut mitään sanottavaa. 

Se on minusta itsestäänselvä asia, että jotain jahtia tai ammattitoivetta ei voi verrata semmoiseen perusasiaan kuin lapsen saamiseen tai elämänkumppanin löytämiseen. Joka muuta väittää, on ....no jokin huono juttu :D Lapsen saamisen ihminen kokee ikään kuin normaaliksi, ihmiselämään kuuluvaksi asiaksi. Jos jostakin ihmisestä tehdään lehtijuttu, siinä kerrotaan lähes poikkeuksetta perhetilanne, eikä laiteta mainintaa omaisuudesta (Maija Kukkelsberg, 41 v., Helsinki, jahti ja kesämökki).

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kerron heti alkuun, että en ole kärsinyt lapsettomuudesta, joten en ymmärrä sitä surua. Mutta ihan mielenkiinnosta, miksi sitä pidetään niin suurena suruna? Eihän muidenkaan elämä mene niin kuin haluaa, harva saa sellaisen puolison, josta haaveili, sellaisen palkan, jolla ostaisi omakotitalon ja jahdin, sen koulupaikan jonka välttämättä haluaa jne. Miksi lapsettomuus on sitten muita suurempi suru?

Me olimme varautuneet siihen, että lapsia ei tule nopeasti (alle 10v yrittämisen) tai ollenkaan, useista syistä. En usko, että olisimme profiloineet itsemme lapsettomiksi, jos lapsia ei olisi tullutkaan. Isompi suru minulla on, että saadakseni haluamani koulutuksen, tarvitsisin yli miljoona euroa rahaa (ulkomailla, pitkä koulutus ja rahat elämiseen pitää olla etukäteen).

Näköjään miinuspeukkuja satelee, mutta vastauksia ei. Ovatko lapsettomat juuri niin emotionaalisia ja tunteidensa armoilla, ettei ole olemassa minkäänlaista selitystä muuta kun "noku mä halusin"?

Ainakin se joukko lapsettomista, joka pitää meteliä omasta surustaan, tuntuu olevan täysin omien tunteidensa orjia. En ymmärrä, miksi kukaan haluasi elää noin. Tuntuu, että jotkin perustunnetaidot ovat jääneet oppimatta, jos antaa tunteille noin suuren painoarvon.

t. lapseton ja onnellinen

En ymmärrä miten teidän kummankaan kirjoittelu liittyy ap:n aloitukseen. Selvästi kirjoitatte sellaisista lapsettomista, jotka toitottavat suruaan ja eivät saa sitä käsiteltyä. Sen sijaan ap kysyy, miten pääsisi lapsettomuuden surun yli. Miten teidän kirjoitukset liittyvät siihen? Kysyn vielä kerran, miten teidän kirjoitukset millään muotoa vastaavat ihmisen kysymykseen, joka haluaa päästä lapsettomuudesta eteenpäin? Jos haluatte haukkua lapsettomuudesta kärsiviä, miksi ette tee omaa ketjua? Eihän teillä ap:n esittämään kysymykseen ole ollut mitään sanottavaa. 

Minä kyllä kerroin, mikä auttoi minua lapsettoman sinkun elämässäni eli tuplasurussa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Neloselle,

alapeukutin jo ihan siitä syystä, että ylipäätään erilaiset elämän kriisit ovat subjektiivisia kokemuksia ja niiden ”suuruuden” vertailu tai arvottaminen on tarpeetonta. Sorrut siis ihan itse tismalleen samaan asiaan, jota oletat lapsettomien tekevän. Väittäisin, että harva lapseton pitää omaa suruaan kirjaimellisesti maailman suurimpana, vaan nimenomaan oman elämänsä suurimpana asiana. Sitä taas on vaikea tulla ulkopuolisen tulla määrittelemään, kuinka paljon joku saisi oman elämänsä kriisiä surra.

Minusta on aika surullista, ettei lapsettomuuden aiheuttama suru saa useinkaan ymmärrystä siksi, että siinä ei menetetä mitään konkreettista (vs työttömäksi joutuminen, puolison kuolema). Kuitenkin se menetyksen tunne voi olla hyvin konkreettista, kokonaisvaltaista ja elämään ja minäkuvaan monella tasolla vaikuttavaa. Ei kysymys ole ensisijassa siitä, etten nyt vain saanutkaan sitä mitä halusin vaan monesta muustakin asiasta, millaisia vaikutuksia kriisillä on minäkuvaan, elämään, parisuhteeseen, jopa siihen kuinka muut sinuun suhtautuvat…

Ja miksikö julkisin varoin tehdään lapsettomuushoitoja? Ehkäpä siksi, että vaikka äkkiä ei siltä tunnu, on usein kysymys fyysisen vian tai ihan varsinaisen sairauden hoidosta, ei julkisin varoin anneta hoitoja ilman perusteltua syytä. Laki määrittelee annettavia hoitoja, niiden määrää ja niihin oikeutettuja. Varmasti taustalla on sekin, millaisia arvoja yhteiskunnassa halutaan tukea. Toisaalta minä näen kyllä ihan yhteiskunnankin hyötynä sen, että syntyvyyttä ei lasketa ennestäänkin, mikä väistämättä tapahtuisi jos lapsettomuushoitoja ei olisi saatavilla.

Se, ettei sinulla ollutkaan miljoonaa unelmiesi koulutukseen, tuskin sairauden syytä. Noin muuten yhteiskunta kyllä tukee myös vajaakuntoisten, sairaiden, vammaisten jne koulunkäyntiä, opiskelumahdollisuuksia jne yhtälailla lain määrittelemin tavoin ja rajoituksin.

Lapsettomuushoidot eivät ole syntyvyyden kannalta muuta kuin huono asia. Me emme kaipaa lisää huonogeenisiä, mitä lapsettomuushoidoissa välillä tulee. Ihan siitäkin syystä, koska vahvin siittiö ei voita, vaan ihminen valitsee sen silmämääräisesti. 

Syntyvyyden nostoon auttaisi se, että lapsettomuushoitoihinkin käytettävät rahat käytettäisiin lapsiperheiden hyväksi, eikä suinkaan leikattaisi heiltä jatkuvasti. Kuinka moni täälläkin palstalla kertoo, että haluaisi toisen/kolmannen lapsen, mutta rahaa ei ole? 

Julkisella sai hoitoja maksimit, kun äiti oli liian vaikeasti vammainen (fysiikaltaan) perinnöllisen sairauden vuoksi raskautuakseen. Lapsella on sama sairaus, lonkat vaihdettu ennen kymmentä ikävuotta yms. Kenen etu se on? Ei ainakaan yhteiskunnan.

Ehkä sinun pitäisi ottaa hieman selvää lapsettomuuden syistä, sekä myös suomalaisten perinnöllisistä sairauksista.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kerron heti alkuun, että en ole kärsinyt lapsettomuudesta, joten en ymmärrä sitä surua. Mutta ihan mielenkiinnosta, miksi sitä pidetään niin suurena suruna? Eihän muidenkaan elämä mene niin kuin haluaa, harva saa sellaisen puolison, josta haaveili, sellaisen palkan, jolla ostaisi omakotitalon ja jahdin, sen koulupaikan jonka välttämättä haluaa jne. Miksi lapsettomuus on sitten muita suurempi suru?

Me olimme varautuneet siihen, että lapsia ei tule nopeasti (alle 10v yrittämisen) tai ollenkaan, useista syistä. En usko, että olisimme profiloineet itsemme lapsettomiksi, jos lapsia ei olisi tullutkaan. Isompi suru minulla on, että saadakseni haluamani koulutuksen, tarvitsisin yli miljoona euroa rahaa (ulkomailla, pitkä koulutus ja rahat elämiseen pitää olla etukäteen).

Näköjään miinuspeukkuja satelee, mutta vastauksia ei. Ovatko lapsettomat juuri niin emotionaalisia ja tunteidensa armoilla, ettei ole olemassa minkäänlaista selitystä muuta kun "noku mä halusin"?

Ainakin se joukko lapsettomista, joka pitää meteliä omasta surustaan, tuntuu olevan täysin omien tunteidensa orjia. En ymmärrä, miksi kukaan haluasi elää noin. Tuntuu, että jotkin perustunnetaidot ovat jääneet oppimatta, jos antaa tunteille noin suuren painoarvon.

t. lapseton ja onnellinen

En ymmärrä miten teidän kummankaan kirjoittelu liittyy ap:n aloitukseen. Selvästi kirjoitatte sellaisista lapsettomista, jotka toitottavat suruaan ja eivät saa sitä käsiteltyä. Sen sijaan ap kysyy, miten pääsisi lapsettomuuden surun yli. Miten teidän kirjoitukset liittyvät siihen? Kysyn vielä kerran, miten teidän kirjoitukset millään muotoa vastaavat ihmisen kysymykseen, joka haluaa päästä lapsettomuudesta eteenpäin? Jos haluatte haukkua lapsettomuudesta kärsiviä, miksi ette tee omaa ketjua? Eihän teillä ap:n esittämään kysymykseen ole ollut mitään sanottavaa. 

Keskustelut elävät. Eikä tässä ole monikaan lapsettomia haukkunut. Lähinnä toivonut näkökulmia sieltä toiselta puolen.