Miten te masentuneet jaksatte käydä töissä?
Varsinkin keskivaikeasti tai vaikeasti masentuneet. Itse olen asiakaspalvelussa ja en jaksaisi asiakaskontakteja. Ne väsyttävät. Lisänä on sosiaalisten tilanteiden pelkoa ja paniikkihäiriötä.
Kommentit (99)
En ole nyt töissä mutta uskon että jos voisin olla vaikka jossain tehtaan liukuhihnalla 4 tuntia päivässä niin se onnistuisi. Mutta tuollaisia töitä ei ole enkä pysty olemaan mikään huippuasiantuntija stressaavassa työssä 12 tuntia päivässä mihin nykyään pitäisi venyä.
Olin lääkäreiden mukaan vakavasti masentunut. Jokin itsepäisyys pani minut kieltäytymään tarjotusta sairauslomasta (työuupuneet ja "työuupuneet" samassa firmassa olivat sairauslomilla 3-6 kuukautta kertalaakista, jotkut jatkoivat parikin vuotta ja vaihtoivat sitten työpaikka), koska minusta tuntui siltä, että yksinäni kotona oleminen ei olisi missään tapauksessa ollut minulle hyväksi. Olin jatkuvasti asiakkaiden kanssa tekemisissä ja sitkeästi vain esitin sitä, että mikään ei ollut vikana. Lopulta lääke alkoi purra eikä tehnyt mieli kävellä bussin alle jokaisella ovenavauksella. Parikymmentä vuotta olen ollut taas ihan normaali, vaikka elämäkin on ehtinyt potkaista muutaman kerran.
Vierailija kirjoitti:
Olin lääkäreiden mukaan vakavasti masentunut. Jokin itsepäisyys pani minut kieltäytymään tarjotusta sairauslomasta (työuupuneet ja "työuupuneet" samassa firmassa olivat sairauslomilla 3-6 kuukautta kertalaakista, jotkut jatkoivat parikin vuotta ja vaihtoivat sitten työpaikka), koska minusta tuntui siltä, että yksinäni kotona oleminen ei olisi missään tapauksessa ollut minulle hyväksi. Olin jatkuvasti asiakkaiden kanssa tekemisissä ja sitkeästi vain esitin sitä, että mikään ei ollut vikana. Lopulta lääke alkoi purra eikä tehnyt mieli kävellä bussin alle jokaisella ovenavauksella. Parikymmentä vuotta olen ollut taas ihan normaali, vaikka elämäkin on ehtinyt potkaista muutaman kerran.
Millaisia olivat masennusoireesi kun se diagnisoitiin?
Miksi sitten käyt töissä? Jos sinulla on todella diagnosoitu keskivaikea/masennus lääkäri kirjoittaa kyllä sairauslomaa. Tuollalailla painamalla keskivaikea/ vaikea masennus tuskin paranee. Mikä on elämässä kaikkein tärkeintä? mietihän sitä!
Tälläiset ketjut vain voimistavat sitä ennakkoluuloa että masentuneet ovat vain laiskoja, tästä asiasta ei pitäisi keskustella...
Vakava masennus voi toiselle olla sitä että näkee ja kuulee harhoja eikä käy suihkusssa kuukauteen, ja pelkää ihmisiä koska ne näyttävät vihaisilta hirviöiltä, toisella se voi olla sitä että pystyy arvioimaan haluaako käydä töissä vai ei. Joku taas voisi jälkimmäisen määritellä lieväksi masennukseksi. Niissäkin on siis eroja.
Minä olin lyhyen sairasloman burn outin jälkeen kotona, kuntoilin ja yritin toipua vaikka kärsin pahasta unettomuudesta sekä masennuksesta ja ahdistuskohtauksista. Lääkkeet puri aika nopeasti, kyllä sitä takaisin töihin kykeni ja halusi aika nopsasti. Stressiä piti yrittää laskea jollain ja hyviä niksejä kehitinkin. Hankalin oli kirjoittaminen kun pää oli niin levoton, kesti aikaa ennenkun vaativampia kirjoituksia kykeni tuottamaan. Mutta pikkuhiljaa, ja paremmin töissä kuin kotona keskittyen kehnoon oloon.
En jaksaisikaan.juuri noiden sosiaalisten tilanteiden väsyttävyyden takia. Hoitoalalla ja työuupumus johti keskiv. Masennuksen puhkeamiseen. Nyt pari vuotta jojoillu töissä ja saikulla. Nyt sain kuntoutus tuki päätöksen että voin tehdä puolikasta työaikaa.
Ei kiinnosta yhtään. Alan vaihtoa mietin parhaillaan.
Ihminen jolla on keskivaikea tai vaikea masennus ei jaksa käydä töissä!
Vierailija kirjoitti:
Ihminen jolla on keskivaikea tai vaikea masennus ei jaksa käydä töissä!
Eipäs yleistetä. Joillekin keskivaikeasti/vaikeasti masentuneille töissäkäynti on ainoa keino selvitä. Ihmiset on yksilöitä, toisen pelastus on toisen tuho. Pitää vain löytää se itselle toimiva juttu. Ja lopettaa toisten tuomitseminen ja arvostelu!
Vierailija kirjoitti:
Tälläiset ketjut vain voimistavat sitä ennakkoluuloa että masentuneet ovat vain laiskoja, tästä asiasta ei pitäisi keskustella...
Mä ajattelin ennen noin itsekkin, olin kunnon työmyyrä. Sitten sairastuin itse. Kantapään kautta opittu ettei ole omasta tahdosta kiinni tai "ryhdistäytymisestä". Työ ei ole se mikä määrittää sun ihmisarvon.
Alhainen ja paska ajattelu malli sulla!
Keskivaikean masennuksen syyt oli kotona (pettävä aviomies) joten työ oli suorastaan pelastus mulle. Eli todella hyvin, saikkua en suostunut ottamaan vaikka työterveyslääkäri tuputti sitä joka käänteessä...
Vierailija kirjoitti:
Minä olin lyhyen sairasloman burn outin jälkeen kotona, kuntoilin ja yritin toipua vaikka kärsin pahasta unettomuudesta sekä masennuksesta ja ahdistuskohtauksista. Lääkkeet puri aika nopeasti, kyllä sitä takaisin töihin kykeni ja halusi aika nopsasti. Stressiä piti yrittää laskea jollain ja hyviä niksejä kehitinkin. Hankalin oli kirjoittaminen kun pää oli niin levoton, kesti aikaa ennenkun vaativampia kirjoituksia kykeni tuottamaan. Mutta pikkuhiljaa, ja paremmin töissä kuin kotona keskittyen kehnoon oloon.
Kyllä masennuksesta voi toipua täysin työkykyiseksi, ei kaikki jää odottelemaan sairauseläkettä. Tapauskohtaista. Yleensä on tutkimuksissa todettu rutiinien ja rytmien tärkeys, ei se kotona makaaminen ketään paranna. Työn kuormittavuutta joudutaan katsomaan, mutta monet johtotason ihmiset ovat burn outin kokeneet ja kykenevät sen jälkeen painamaan pitkää päivää. Enemmän tuo on korvien välissä: mistä otat stressiä ja kuinka paljon, reippaampikaan työnteko ei kuormita liikaa kun osaa suhtautua siihen oikein.
Minulle työnteko on keino selviytyä, jotenkin edes pysyä pinnalla ja kiinni normaalissa elämässä. En kyllä jaksaisi mitään sosiaalista ympäristöä, omassa työssäni voin vetäytyä omaan nurkkaani työskentelemään. Tauotkin purin pitämään eri aikaan, sillä en vain jaksa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihminen jolla on keskivaikea tai vaikea masennus ei jaksa käydä töissä!
Eipäs yleistetä. Joillekin keskivaikeasti/vaikeasti masentuneille töissäkäynti on ainoa keino selvitä. Ihmiset on yksilöitä, toisen pelastus on toisen tuho. Pitää vain löytää se itselle toimiva juttu. Ja lopettaa toisten tuomitseminen ja arvostelu!
Kerro joku esimerkki työpaikasta missä tuntemasi vaikeasti masentunut on.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olin lääkäreiden mukaan vakavasti masentunut. Jokin itsepäisyys pani minut kieltäytymään tarjotusta sairauslomasta (työuupuneet ja "työuupuneet" samassa firmassa olivat sairauslomilla 3-6 kuukautta kertalaakista, jotkut jatkoivat parikin vuotta ja vaihtoivat sitten työpaikka), koska minusta tuntui siltä, että yksinäni kotona oleminen ei olisi missään tapauksessa ollut minulle hyväksi. Olin jatkuvasti asiakkaiden kanssa tekemisissä ja sitkeästi vain esitin sitä, että mikään ei ollut vikana. Lopulta lääke alkoi purra eikä tehnyt mieli kävellä bussin alle jokaisella ovenavauksella. Parikymmentä vuotta olen ollut taas ihan normaali, vaikka elämäkin on ehtinyt potkaista muutaman kerran.
Millaisia olivat masennusoireesi kun se diagnisoitiin?
Menin lääkärille melkein vuoden kestäneiden fyysisten oireiden vuoksi; kivusta oli kyse. Kokenut lääkäri näki minussa jotakin, mitä itse en nähnyt, ja koska hänellä sattumalta oli aikaa, hän piti minua vastaanotollaan pitkään ja otti asiasta perin pohjin selvää, melkeinpä ahdisteli tiedot minusta ulos. En tiennyt olleeni masentunut, koska olin sinkku eikä minulla ollut kavereitakaan havainnoimassa, mutta huomasin sen siinä vaiheessa, kun aloin kaikessa valottomuudessa yhtäkkiä nähdä valoa ympärilläni. Olin todella onnekas, kun osuin juuri tuon lääkärin pakeille, koska jälkeenpäin ajatellen olin ollut oudosti passiivisella tavalla itsetuhoinen. Panin ankarasti vastaan, kun lääkäri alkoi ottaa esille masennusta.
Olen kerran kirjoittanut tästä tälle palstalle, mutta sain ison liudan kommentteja, joissa minulle kerrottiin, että en takuulla ollut masentunut enkä ainakaan vakavasti. Me olemme kuitenkin erilaisia, eivätkä kaikkien masennusoireet ole sängyssä makaamista ja itkun tuhertamista. Luotan lääkärin analyysiin, en keskustelupalstalaisten mutuihin.
Itse opiskelen täysipäiväisesti (ja teen satunnaisesti työvuoroja lukukauden aikana ja kesäl täyspäiväsesti) ja sairastan pitkäaikaista masennusta joka tällä hetkellä on keskivaikean masennuksen paikkeilla. Opiskelusta on vähän vaikea pitää sairaslomaa koska kursseilla voi olla läsnäolopakko ja yhden kurssin jääminen väliin voi tarkottaa et vasta vuoden päästä on mahdollista suorittaa se kurssi uudestaan. Ei mun alal voi vaan tenttiä omas tahdissa ja tarvittaes olla pari kuukautta kotona sairaalomal kesken lukuvuoden. Pakko vaan puskea eteenpäin jos haluan valmistua tukikuukausien puitteissa. Ja toisaalta töissäkin on käytävä että valmistues on oman alan työkokemusta.
Ja kyllä, tämä on rankkaa enkä itekään ymmärrä miten jaksan. Itken useita kertoja viikossa ja haudon itsemurhaa. Epäonnistuminen vaan pelottaa niin paljon etten näe muuta vaihtoehtoa ku jatkaa täysil tai kuolla. Kotiin jääminen ei oo vaihtoehto.
Onneksi hoitohenkilökuntani on ollut asiantuntevaa eikä oo vaan päättäny et jos kerran opiskelee tai käy töissä nii ei voi olla ees keskivaikeesti masentunu. Silloin olisin varmaankin jäänyt täysin ilman tukea ja oisin ehkä jo kuollut.
Mullekin työ on paras paikka olla, kotona voin huonosti ja seinät kaatuu päälle. Työssä sen sijaan jaksan olla, koska siellä kaikki toimii eikä kukaan tiedä pahasta olostani enkä kuule syytteleviä sanoja mielessäni, kuten kotona.
Kyse on siis siitä, että kotona on paha olla, kriisini alkoi sieltä, töissä ei ole kriisiä. Ehdin olla töissä tarpeeksi kauan tasapainoisena joten en pelkää työkavereitteni arvostelua. Jos pelkäisin, en voisi olla varmaan töissäkään. Aiemmassa masennuksessani kun minun piti pyrkiä masentuneena työelämään en kyennytkään töihin, koska koin taasen työyhteisön viholliseksi eikä työrutiinia ollut.
Minulla on vaikea masennus, paniikkihäiriö ja yleistynyt ahdistuneisuushäiriö. Monen sattuman ja tuurin kautta pääsin unelmatyöpaikkaan, ja rakastan työtäni. Aniharvoin on enää niitä aamuja, kun ulko-oven avaaminen tuntuu ylitsepääsemättömän hankalalta. Aiemmin en yksinkertaisesti päässyt ovesta ulos. Voisi siis jopa sanoa, että tämä työpaikka on auttanut mielenterveyden ongelmien kanssa.
Mun työkaverit ovat niin loistavia, että siksi jaksa, ja onnekseni työ ei ole asiakaspalvelua.