Mies ilmoitti, että häntä ahdistaa meidän elämä..

Vierailija kirjoitti:

Miehelläsi on sama vaihe käynnissä, kuin minulla oli aikoja sitten. Olin ainoa miespuolinen lapsuudenkodissani ja siksi minulla oli vastuu talon kunnossapidosta ja sisarusten ja äidin viihtyvyydestä. Elettiin eri aikaa silloin. Vaimokin minulle haettiin äidin ystävän tyttärestä ja olin koko elämäni palvellut muita ja siinä samalla minusta oli tullut täysin kuuro itselleni ja omille tarpeilleni. No elämä jatkui ja yhtenä päivänä, kun ajoin töistä kotiin, se tapahtui. Yhtäkkiä sähköiskun lailla sain voimaannuttavan aatteen päähäni. Tajusin, etten lopulta ollut vastuussa kenestäkään muusta, kuin itsestäni ja että nyt saa loppua tämä palvelu. Siitä paikasta ajoin sen paskan munanmuotoisen eunukkibiilin vaihtoon ja ostin "urheiluauton". Sitten menin kotiin ja vaimo tuli heti ulos se tuima ilme kasvoillaan, mutten kokenut enää sitä ahdistavaa tunnetta, kun tiedän tehneeni jotain väärin vaimon mielestä. Kävelin muina miehinä sisään ja sanoin vaimolle heti, että minulle on riittänyt ja tästä eteenpäin teen itsekkäitä asioita ja ihan mitä minua huvittaa. Se ilme vaimoni kasvoilla oli unohtumaton, enkä ikinä nähnyt sitä ilmettä toiste. Sanoin myös, etten ole tilivelvollinen kenellekkään ja jos haluat roikkua mukana, niin kyllä se käy. Ja jos et, niin ei paina vaikka menisit siltä seisomalta ulos. Annoin hänen miettiä asiaa sillä aikaa, kun itse haen viinaa ja tuhlaan tienaamania rahoja.

No vaimo ei lähtenyt ja on nähtävästi oppinut rakastamaankin tätä uutta minua. Se voimaantumisen tunne oli parasta sillä hetkellä. Haistatin äidille ja siskoille vitut ja elämänlaatuni parani. Vaimoni elämänlaadusta en tiedä, enkä kysy. Mukana näyttää edelleen olevan.

Kuulostatpa oikealta aarteelta. Omasta elämästä/onnellisuudestaan vastuun ottaminen ei tarkoita sitä, että haistattaa vitut muiden tarpeille. Sinulla nousi hattuun kusi, ei itsenäisyys.

Vierailija kirjoitti:

Miehesi ei siis ole tehnyt itse mitään haluamansa elämän eteen ja nyt valittaa kun ei olekaan saanut haluamaansa elämää.

Kuulostaa raivostuttavalta nyhveröltä

Tämä. Mies ei ole itse nuorena oikein tiennyt mitä haluaa ja on siirtänyt vastuun sinulle. Nyt sitten kiukuttelee sinulle, että olet tehnyt väärät päätökset hänen puolestaan. Luoja...olen pahoillani tilanteestanne, mutta muista, että sinä et ole tehnyt mitään väärää. Ehkä pariterapia voisi auttaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miehelläsi on sama vaihe käynnissä, kuin minulla oli aikoja sitten. Olin ainoa miespuolinen lapsuudenkodissani ja siksi minulla oli vastuu talon kunnossapidosta ja sisarusten ja äidin viihtyvyydestä. Elettiin eri aikaa silloin. Vaimokin minulle haettiin äidin ystävän tyttärestä ja olin koko elämäni palvellut muita ja siinä samalla minusta oli tullut täysin kuuro itselleni ja omille tarpeilleni. No elämä jatkui ja yhtenä päivänä, kun ajoin töistä kotiin, se tapahtui. Yhtäkkiä sähköiskun lailla sain voimaannuttavan aatteen päähäni. Tajusin, etten lopulta ollut vastuussa kenestäkään muusta, kuin itsestäni ja että nyt saa loppua tämä palvelu. Siitä paikasta ajoin sen paskan munanmuotoisen eunukkibiilin vaihtoon ja ostin "urheiluauton". Sitten menin kotiin ja vaimo tuli heti ulos se tuima ilme kasvoillaan, mutten kokenut enää sitä ahdistavaa tunnetta, kun tiedän tehneeni jotain väärin vaimon mielestä. Kävelin muina miehinä sisään ja sanoin vaimolle heti, että minulle on riittänyt ja tästä eteenpäin teen itsekkäitä asioita ja ihan mitä minua huvittaa. Se ilme vaimoni kasvoilla oli unohtumaton, enkä ikinä nähnyt sitä ilmettä toiste. Sanoin myös, etten ole tilivelvollinen kenellekkään ja jos haluat roikkua mukana, niin kyllä se käy. Ja jos et, niin ei paina vaikka menisit siltä seisomalta ulos. Annoin hänen miettiä asiaa sillä aikaa, kun itse haen viinaa ja tuhlaan tienaamania rahoja.

No vaimo ei lähtenyt ja on nähtävästi oppinut rakastamaankin tätä uutta minua. Se voimaantumisen tunne oli parasta sillä hetkellä. Haistatin äidille ja siskoille vitut ja elämänlaatuni parani. Vaimoni elämänlaadusta en tiedä, enkä kysy. Mukana näyttää edelleen olevan.

Kuulostatpa oikealta aarteelta. Omasta elämästä/onnellisuudestaan vastuun ottaminen ei tarkoita sitä, että haistattaa vitut muiden tarpeille. Sinulla nousi hattuun kusi, ei itsenäisyys.

Ei kiinnosta. En ainakaan ole riippuvainen kenestäkään. Turhat esteet ja ihmiset on hyvä eliminoida elämästä. Minä en enää välitä vittujakaan mitä ihmiset ajattelevat, tai onko tämä nyt sosiaalisesti hyväksyttävää käytöstä. Minä teen juuri niin, kuin itse haluan ja kaikki muu on merkityksetöntä. Yllättäävää on minusta se, että kuinka pitkälle tälläisellä "öykkäröinnillä" pääsee. Ihmiset ovat niin säyseitä ja vedottomia, että tuntuu hyvältä kun tekee itse mitä tykkää.

Vierailija kirjoitti:

Kohtuudella tarkoitan sitä, ettei olla siinä kunnossa ettei pysytä pystyssä, ajaudutaan tappeluihin, kadotetaan omaisuus, ilmestytään yhtäkkiä arkisena aamuyönä kahden kaverin kanssa kotiin metelöimään kun tarkoitus oli mennä kaverin luokse yöksi yms. Arkena mun mielestä ei tarvitse kyllä humaltua ollenkaan, mutta enpä mä nyt ole miehelle mitään kriteereitä asettanut. Pyytänyt vaan, ettei vetäisi sellaisia kaatokännejä että menee ihan ulalle.

Mulla ei rehellisesti ole sellainen tunne, että miehellä olisi toinen, mutta kai sekin on mahdollista.. Ahdistava ajatus. Meillä on molemmilla käytössä sovellus, josta näkee kavereiden sijainnin, ja tuon mukaan mies on ainakin parhaillaan treeneissä. Mun on kyllä vaikea uskoa, että mies olisi edes ehdottanut tämän käyttöä jos hänellä salattavaa olisi. Toisaalta jos on unohtanut. En mä tiedä, nyt alkoi pyöriä ihan hirveät ajatukset päässä.

Eli suoraansanottuna sun mies haluaa juoda itsensä humalaan sillon tällön ja sinä kiellät sen.

Vittu kuinka vaikeata elämä voi olla täällä nyt taputellaan selkään. Tee vittu se päätös ja jätä miehes jos se känni haittaa ja anna sen juoda.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miehelläsi on sama vaihe käynnissä, kuin minulla oli aikoja sitten. Olin ainoa miespuolinen lapsuudenkodissani ja siksi minulla oli vastuu talon kunnossapidosta ja sisarusten ja äidin viihtyvyydestä. Elettiin eri aikaa silloin. Vaimokin minulle haettiin äidin ystävän tyttärestä ja olin koko elämäni palvellut muita ja siinä samalla minusta oli tullut täysin kuuro itselleni ja omille tarpeilleni. No elämä jatkui ja yhtenä päivänä, kun ajoin töistä kotiin, se tapahtui. Yhtäkkiä sähköiskun lailla sain voimaannuttavan aatteen päähäni. Tajusin, etten lopulta ollut vastuussa kenestäkään muusta, kuin itsestäni ja että nyt saa loppua tämä palvelu. Siitä paikasta ajoin sen paskan munanmuotoisen eunukkibiilin vaihtoon ja ostin "urheiluauton". Sitten menin kotiin ja vaimo tuli heti ulos se tuima ilme kasvoillaan, mutten kokenut enää sitä ahdistavaa tunnetta, kun tiedän tehneeni jotain väärin vaimon mielestä. Kävelin muina miehinä sisään ja sanoin vaimolle heti, että minulle on riittänyt ja tästä eteenpäin teen itsekkäitä asioita ja ihan mitä minua huvittaa. Se ilme vaimoni kasvoilla oli unohtumaton, enkä ikinä nähnyt sitä ilmettä toiste. Sanoin myös, etten ole tilivelvollinen kenellekkään ja jos haluat roikkua mukana, niin kyllä se käy. Ja jos et, niin ei paina vaikka menisit siltä seisomalta ulos. Annoin hänen miettiä asiaa sillä aikaa, kun itse haen viinaa ja tuhlaan tienaamania rahoja.

No vaimo ei lähtenyt ja on nähtävästi oppinut rakastamaankin tätä uutta minua. Se voimaantumisen tunne oli parasta sillä hetkellä. Haistatin äidille ja siskoille vitut ja elämänlaatuni parani. Vaimoni elämänlaadusta en tiedä, enkä kysy. Mukana näyttää edelleen olevan.

Kuulostatpa oikealta aarteelta. Omasta elämästä/onnellisuudestaan vastuun ottaminen ei tarkoita sitä, että haistattaa vitut muiden tarpeille. Sinulla nousi hattuun kusi, ei itsenäisyys.

Ei kiinnosta. En ainakaan ole riippuvainen kenestäkään. Turhat esteet ja ihmiset on hyvä eliminoida elämästä. Minä en enää välitä vittujakaan mitä ihmiset ajattelevat, tai onko tämä nyt sosiaalisesti hyväksyttävää käytöstä. Minä teen juuri niin, kuin itse haluan ja kaikki muu on merkityksetöntä. Yllättäävää on minusta se, että kuinka pitkälle tälläisellä "öykkäröinnillä" pääsee. Ihmiset ovat niin säyseitä ja vedottomia, että tuntuu hyvältä kun tekee itse mitä tykkää.

Luin tästä ketjusta vain tämän viimeisen viestin ja pakko sanoa että tämä tyyppi ainakin on klassinen narsisti jos tuosta tekstistä jotain voi päätellä. Voin olla toki väärässäkin.

Tulipa kurja mieli ap:n puolesta. Ei voi muuta sanoa, kuin että joskus on parempi päästää joku vapaaksi kuin alkaa yrittää miellyttää ja toimia oman järkensä vastaisesti vain siksi, että toinen jäisi. Kyseinen mies on yhä ihan keskenkasvuinen, eikä ole vielä(kään) oikeasti hoksannut tulleensa isäksi. Jostain kyllä löytyy sellainen mies, joka on valmis jo asettumaan ja osaa arvostaa pääsyään tähän perheeseen. Itselle ei olisi vaihtoehtona jäädä miehen kanssa kimppaan sen jälkeen, kun se olisi ilmoittanut mun normaalin kivan arjen olevan jotenkin vääränlaista hänelle. 

Tsemppiä Ap, sä pärjäät kyllä ilman tuota kloppiakin!

Pariterapiaan!

Noh, antaisin miehen mennä niitä kaipaamiansa menojaan, jos kerran ap muutenkin lähestulkoon yksin hoitaa jo lapsen. Vähän luulen, ettei mies vaan ilmeisen lapatossu-nyhverönä saisi aikaiseksi edes lähteä. Mukavampi ja helpompi vaan epäselvästi märmättää että ku ahistaa ja emmää tiiä mitä mää haluan, ja epämääräisen paha olla, emmää tiiä jne. Naisena ap sitten tietysti huolestuu tästä ja alkaa naismaiseen tyyliin syyllistämään itseään (oonko ollu liian sitä ja tätä, tai liian vähän jotakin). Niinkuin moni muukin on jo sanonut, on varmaan käynyt niin että vastuunottaminen on mieheltä jäänyt kokonaan väliin: vastuunotto sekä omasta onnestaan ja nyt jo asioiden ollessa tietyllä tavalla (perhe) myös vastuunotto perhe-elämästä. Raivostuttaa tollaset perässävedettävät, jotka sitten kuitenkin valittaa että kun "mistään en oo saanu ite päättää" ja toinen on määränny kaiken, vaikka moneen kertaan olisi kysytty nahjuksen mielipidettäkin. Jota ei koskaan sanonut.

Vierailija kirjoitti:

Ollaan alle kolmekymppisiä, yhdessäoloa takana kohta 10 vuotta, meillä on päiväkoti-ikäinen lapsi. Mies on koko yhdessäolomme ajan ollut meistä se passiivisempi osapuoli, mä teen lähestulkoon kaikki päätökset, niin pienet kuin isotkin, ja se on aina ollut miehelle minun ymmärrykseni mukaan ihan ok. Menimme nuorina naimisiin ja toisinaan tuohon passiivisuuteen turhautuneena musta on tuntunut, että mies ikään kuin siirtyi äitinsä helmoista mun helmoihin. Kyse ei ole siitä, etteikö mies saisi tehdä päätöksiä, päinvastoin. Olen vuosi toisensa jälkeen yrittänyt patistaa miestä kertomaan enemmän omia mielipiteitään ja osallistumaan päätöksentekoon, mutta eihän ihmistä nyt voi pakottaa. Olen yrittänyt kysellä, keskustella, kuulostella.. Kuitenkin olen luottanut lopulta siihen, että mies aikuisena ihmisenä ilmaisee, mikäli asiat eivät mene hänen haluamallaan tavalla.

Mies ei juuri tapaa kavereitaan, vaikka mä en mitenkään häntä kielläkään. Olemme nuoria, ja etenkin miehen kaverit ovat vielä ns. rillutteluvaiheessa elämää, valtaosa sinkkuja, kaikki lapsettomia, kokoontuvat ryyppäämään viikonloppuisin ja toisinaan pitkin viikkoakin ja kaikki sosiaalinen toiminta liittyy jotenkin alkoholiin tai vähintäänkin yltyy aina juomiseksi. Samanlaista oli miehenkin elämä ennen lasta, ja olenkin saanut miehen ystävistä vähän sellaisen kuvan, että olen heidän mielestään aika ikävä akka kun olen tällä tavoin kahlinnut miehen perhe-elämään. Kyse ei ole siitä, etteikö mies muka saisi lähteä, ja hän tietää sen itsekin. Viihdyn itse lapsen kanssa mainiosti kotona ja mies voisi kyllä mun puolesta käydä tapaamassa kavereitaan vaikka joka päivä, kunhan ei juo. Joskus pyydän miestä heittämään minut ja lapsen esim. uimahalliin, jotta mies saisi sitten aikaiseksi tehdä poissaolomme aikana jotain. Enimmäkseen tuo on vain käynyt salilla, pelaillut kotona ja hiljentänyt kännykän, kun kaverit on soitelleet.

Arkemme on sitä, että tehdään päivät omia juttujamme (työt, mies on lähes joka päivä töiden jälkeen pari tuntia salilla ja käy kerran pari viikossa treeneissä jne) ja mies tulee kotiin illalla, jonka jälkeen syödään, mies pelaa, leikkii lapsen kanssa, laitan lapsen kahdeksan maissa nukkumaan ja sitten maataan miehen kanssa katsomassa telkkaria. Viikonloppuisin ja kun miehellä on treenaamisen suhteen lepopäivä, käymme kaupoilla, puistoissa yms. EIlen illalla mies totesi, että yhteinen elämämme ahdistaa häntä. Hän kuulemma tuntee olonsa kahlituksi kotiin ja on ollut jo vuosia todella tylsistynyt. Me ei kuulemma tehdä ikinä mitään, ja kun tehdään niin ne on sitten olleet vaan jotain vauvajuttuja tai minun juttujani eikä mitään hänelle mieluista. Hän ei pääse ikinä mihinkään, häntä ahdistaa olla kaikki illat ja viikonloput kotona meidän kanssa. Hänen kaverinsakin kuulemma ihmettelevät, että mihin hän on kadonnut. Hän on jo vuosia "juossut pillini mukaan" ja on nyt väsynyt siihen.

Kaikki tämä tuli ihan mielettömänä kolauksena, en jotenkin yhtään tiedä mitä pitäisi ajatella. Olen vaan niin surullinen. Mun mielestä meidän elämä on mukavaa. Mies viettää omasta näkökulmastaan kaiken vapaa-aikansa kotona, mutta todellisuudessa tuon salilla käymisen ja urheiluharrastuksen vuoksi hän saapuu aamukuudelta alkavan työpäivän päätteeksi yleensä kotiin väsyneenä kuudelta tai kahdeksalta. Lasta hän ehtii nähdä kuuden iltoina pari tuntia, kahdeksan iltoina lapsi usein on jo nukkumassa. Sanoin asiasta, ja mies koki tuon jotenkin hyökkäyksenä hänen isyyttään kohtaan. Riitahan siitä tuli.

No, yritettiin aamulla keskustella aiheesta uudemman kerran. Koitin kysellä, että mitä mies sitten haluaisi tehdä ja millaista muutosta hän arkeemme, tai arkeensa, toivoisi. Ei osannut yhtään sanoa, kaipaa lisää vapautta ja kuulemma haluaa, että hengitän vähemmän niskaan. Tuntuu vaan niin käsittämättömältä. En tiedä yhtään, miten tässä nyt lähtisi lähestymään. Rakastan miestä ihan järjettömästi ja hän on ihana isä lapselle. Musta on toisinaan tuntunut, että meinaa jaksaminen loppua tähän arjen pyörittämiseen näinkin, ajatus lapsen kanssa kahdestaan jäämisestä tuntuu maailmanlopulta. Ei todellakaan lapsen takia, hän on universumini keskipiste, en vain tiedä miten jaksaisin.

Eikö tuo ole ihan normaalia. .Kaikkia joskus ahdistaa elämä varsinkin perheissä joissa on pieniä lapsia.

Mitä kummallista tuossa on?

Lisäksi se, että olette jo hyvin nuorina menneet yhteen, miehellä jäänyt elämä "elämättä " ja kolmekymppiä mittarissa.

Aivan kuin suorastaan oppikirjasta. Kolmenkympin kriisi.

En jaksanut lukea ketjua läpi, mutta pääseekö mies koskaan edes viikonloppuisin ryypiskelemään ja rilluttelemaan kavereidensa kanssa?

Hänen (ja teidän) elämä kuulostaa kyllä aika ankealta. Ei elämän tarvitse loppua siihen kun lapsia syntyy.

- itsekin äiti, jolla lapsia ja välillä on päästävä tyttöjen kanssa pitämään hauskaa

En vain ymmärrä tuota, miksi miehen pitää "päästä" ryypiskelemään kavereiden kanssa. Miksi se ryypiskely on se oman ajan vieton paras tapa. Eikö ne ole jääneet sinne teini/opiskelu ajoille.  Tajuaisin, jos haluaisi omaa aikaa vaikka lähteä pelaamaan golffia, katsomaan leffaa, pelaamaan tms. kavereidensa kanssa, mutta en tuota ryypiskelemään. Varsinkaan, jos sitä tapahtuisi joka viikonloppu. Eri asia kerran puolessa vuodessa kännit kavereiden kanssa, mutta ei missään nimessä jatkuvasti ja ainoana "vapaa-ajan viettona".

Onko kaikki miehen kaverit jotain elämäm koululaisia? Ei nimittäin ole normaalia, että vajaa kolmikymppisten kaikki tekemiset ovat aina sitä rilluttelua. Ihan normaalia, että siinä iässä on jo lapsiakin.

Vierailija kirjoitti:

En vain ymmärrä tuota, miksi miehen pitää "päästä" ryypiskelemään kavereiden kanssa. Miksi se ryypiskely on se oman ajan vieton paras tapa. Eikö ne ole jääneet sinne teini/opiskelu ajoille.  Tajuaisin, jos haluaisi omaa aikaa vaikka lähteä pelaamaan golffia, katsomaan leffaa, pelaamaan tms. kavereidensa kanssa, mutta en tuota ryypiskelemään. Varsinkaan, jos sitä tapahtuisi joka viikonloppu. Eri asia kerran puolessa vuodessa kännit kavereiden kanssa, mutta ei missään nimessä jatkuvasti ja ainoana "vapaa-ajan viettona".

No onhan se nyt ihan eri asia välillä tintata nuppi turvoksiin, kuin pelata jotain hemmetin golfia. 😂

Oikeesti, en todella ihmettele jos miehestäsi tuntuu että on kahlittu.

Kyllä monet ihmiset kaipaa välillä niitä aikuisten bile -iltoja mihin kuuluu alkoholi, koska se yksinkertaisesti on kivaa.

Tietysti sellaisen ihmisen on ehkä vaikea sitä ymmärtää, joka ei tämmöistä kaipaa, vaan ennemminkin kutoo sukkaa kotona, kuin kreisibailaa Ruisrockissa.

Päästä se mies hyvänen aika bailaamaan VÄLILLÄ.

Jaksaa taas huomattavasti paremmin siellä kotona olla hyvä mies ja isä.

Meitä ihmisiä on erilaisia ja myös monet aikuiset tykkää juhlia. .Ei se ole teinien etuoikeus.

Monille nuorille käy tämä ilmiö kun mennään nuorena naimisiin ja saadaan nuorena lapsia.

Aletaan ikäänkuin leikkimään aikuisia. Kuvitellaan, että aikuisen ihmisen elämä on tietynlaista ja aletaan toteuttaa hyvinkin ankeaa kaavaa.

Sitten ykskaks siinä lähellä kolmeakymppiä herätään, että hitto! Mähän voin elää tätä elämää ihan niinkuin itse haluan.

Kun on nuorena ostanut talot ja autot, tehnyt töitä, hankkinut lapsen tai kaks, mennyt naimisiin, säästänyt pahanpäivän varalle. Elänyt ns. kunnollista puhtoista perhe -elämää. Niin siihen voi tulla monella mitta täyteen.

Sitä kasvaa vuosi vuodelta ja voikin tajuta elävänsä aivan päinvastaista elämää, kuin mitä on halunnut.

Tulee kriisi ja on suorastaan pakottava tarve tehdä asioille jotain .

Minullekin kävi näin.

Onneksi sain kriisini selvitettyä ja perheeni pysyi koossa. Suuria muutoksia se vaati ja sitä että tosiaankin olen muutakin kuin vain äiti. Haluan tavata ystäväni ja viettää tyttöjen iltoja ja nauttia elämästä VAIKKA minulla on ihana mies ja ihanat lapset.

Nyt vasta koen olevani aikuinen, vaikka en tylsää "aikuisen" elämää vietäkään. Tai vietän tottakai sitäkin , mutta elämässäni on myös paljon hauskuutta ja rentoutta.

Mua alkoi ahdistaa pelkästään jo tuo ap :n kirjoitus.

Ymmärrän ap:n miestä. Ei ihme, jos alkaa ahdistaa, samat kuviot päivästä ja viikosta toiseen... olen itse 10 vuotta vanhempi, mutta tunnistan kyllä hyvin tuon halun päästä vapaaksi ja tehdä jotain muuta kuin sitä ainaisen saman kaavan mukaan.

Monta, monta vuotta elin varovaista, tasaista ja tavoitehakuista elämää, kunnes muutama vuosi sitten havahduin haluavani jotain muutakin. Aloin tehdä muutoksia elämääni, vaikka alkuun en edes oikein tiennyt, mistä aloittaa. Kaipasin lisää sosiaalista elämää ja kotona kaiken aikansa nyhjöttävä mies ei taas siitä innostunut. Ja lapsen tulon myötä elämä muuttui entistäkin rutiininomaiseksi. Pieni lapsi tarvitsee hoivaa ja huolenpitoa, mutta lapsen kasvaessa ehtii tehdä kyllä muutakin. Elämän ei tarvitse kangistua paikoilleen sen vuoksi, että tehdään aina vaan ne samat jutut uudelleen ja uudelleen.

Miehesi selvästi haluaa muutakin, vaikka se muu, mitä hän kenties haikailee, ei sinusta hyvältä tunnukaan. Mikset antaisi miehesi kokeilla tuota ryyppäyselämää ja katsoa mihin se johtaa? Ja mikset myös itse alkaisi rikkoa noita arjen rutiineja ja tehdä välillä muutakin kuin ne samat rutiinit illasta ja päivästä toiseen? Avoin, suora keskustelu ja mahdollinen pariterapia voisivat myös toimia. Joka tapauksessa, miehesi voi haikailla ns. olemattoman perään, mutta se oikeus hänellä on. Muutos on se, mitä kuitenkin on väistämätöntä. Ja mitä aikuistumiseen tulee... itse koin, että vasta yli 30-vuotiaana aloin tajuta, mitä elämältä oikeastaan haluan ja nyt 40-vuotiaana alan vasta toteuttaa sitä kaikkea, mistä olen haaveillut.

Vierailija kirjoitti:

Juokse sinäkin siellä täällä ja mies hoitakoon lapsen.

Mieshän nimenomaan ei ole "juossut" missään.

Kuulostaa 30 kriisiltä

Kriisi päällä ja mies on alkanut miettiä elämäänsä. Voi tuon nähdä hyvänäkin asiana, sillä keskustelkaa, mitä mies haluaa ja ap:n pitäisi olla valmis auttamaan siinä. Viestissä oli luettavissa, että ap:kin haluaa muutosta mieheen.

Sen takaisin arkeen. Eikö tästä ollut vähän aikaa sitten paljon keskustelua herättänyt artikkeli, että jos nainen päättää kaikesta, niin tämä passivoi miehen. Tässä oon taas yksi hyvä esimerkki eli mennään täysin ap:n tahdon mukaa. Tuosta passiivisesta roolista on vaikea palautua jase vaatii muutoksia kummaltakin. Kuulostaa siltä, että mies on siirtänyt pahanolonsa punttisalille ja välttelee näin kotia. Kavereita ei ole varmastikaan kiva nähdä, kun heillä menovaihe ja itsellä vaimon antama juomakielto.

Ap:n kannattaa miettiä myös, mitä tahtoo.

Mikä se ap.n mainitsema sovellus on, jolla tasan näkee missä toinen on?

Miksi mies on sellaisen halunnut?

Onko muutenkin mustasukkainen?

Ongelma kiteytyy tässä "kunhan et juo" , eli joku ehto sille ulos menemiselle on.