Lue keskustelun säännöt.
Mies ilmoitti, että häntä ahdistaa meidän elämä..
26.02.2016 |
Ollaan alle kolmekymppisiä, yhdessäoloa takana kohta 10 vuotta, meillä on päiväkoti-ikäinen lapsi. Mies on koko yhdessäolomme ajan ollut meistä se passiivisempi osapuoli, mä teen lähestulkoon kaikki päätökset, niin pienet kuin isotkin, ja se on aina ollut miehelle minun ymmärrykseni mukaan ihan ok. Menimme nuorina naimisiin ja toisinaan tuohon passiivisuuteen turhautuneena musta on tuntunut, että mies ikään kuin siirtyi äitinsä helmoista mun helmoihin. Kyse ei ole siitä, etteikö mies saisi tehdä päätöksiä, päinvastoin. Olen vuosi toisensa jälkeen yrittänyt patistaa miestä kertomaan enemmän omia mielipiteitään ja osallistumaan päätöksentekoon, mutta eihän ihmistä nyt voi pakottaa. Olen yrittänyt kysellä, keskustella, kuulostella.. Kuitenkin olen luottanut lopulta siihen, että mies aikuisena ihmisenä ilmaisee, mikäli asiat eivät mene hänen haluamallaan tavalla.
Mies ei juuri tapaa kavereitaan, vaikka mä en mitenkään häntä kielläkään. Olemme nuoria, ja etenkin miehen kaverit ovat vielä ns. rillutteluvaiheessa elämää, valtaosa sinkkuja, kaikki lapsettomia, kokoontuvat ryyppäämään viikonloppuisin ja toisinaan pitkin viikkoakin ja kaikki sosiaalinen toiminta liittyy jotenkin alkoholiin tai vähintäänkin yltyy aina juomiseksi. Samanlaista oli miehenkin elämä ennen lasta, ja olenkin saanut miehen ystävistä vähän sellaisen kuvan, että olen heidän mielestään aika ikävä akka kun olen tällä tavoin kahlinnut miehen perhe-elämään. Kyse ei ole siitä, etteikö mies muka saisi lähteä, ja hän tietää sen itsekin. Viihdyn itse lapsen kanssa mainiosti kotona ja mies voisi kyllä mun puolesta käydä tapaamassa kavereitaan vaikka joka päivä, kunhan ei juo. Joskus pyydän miestä heittämään minut ja lapsen esim. uimahalliin, jotta mies saisi sitten aikaiseksi tehdä poissaolomme aikana jotain. Enimmäkseen tuo on vain käynyt salilla, pelaillut kotona ja hiljentänyt kännykän, kun kaverit on soitelleet.
Arkemme on sitä, että tehdään päivät omia juttujamme (työt, mies on lähes joka päivä töiden jälkeen pari tuntia salilla ja käy kerran pari viikossa treeneissä jne) ja mies tulee kotiin illalla, jonka jälkeen syödään, mies pelaa, leikkii lapsen kanssa, laitan lapsen kahdeksan maissa nukkumaan ja sitten maataan miehen kanssa katsomassa telkkaria. Viikonloppuisin ja kun miehellä on treenaamisen suhteen lepopäivä, käymme kaupoilla, puistoissa yms. EIlen illalla mies totesi, että yhteinen elämämme ahdistaa häntä. Hän kuulemma tuntee olonsa kahlituksi kotiin ja on ollut jo vuosia todella tylsistynyt. Me ei kuulemma tehdä ikinä mitään, ja kun tehdään niin ne on sitten olleet vaan jotain vauvajuttuja tai minun juttujani eikä mitään hänelle mieluista. Hän ei pääse ikinä mihinkään, häntä ahdistaa olla kaikki illat ja viikonloput kotona meidän kanssa. Hänen kaverinsakin kuulemma ihmettelevät, että mihin hän on kadonnut. Hän on jo vuosia "juossut pillini mukaan" ja on nyt väsynyt siihen.
Kaikki tämä tuli ihan mielettömänä kolauksena, en jotenkin yhtään tiedä mitä pitäisi ajatella. Olen vaan niin surullinen. Mun mielestä meidän elämä on mukavaa. Mies viettää omasta näkökulmastaan kaiken vapaa-aikansa kotona, mutta todellisuudessa tuon salilla käymisen ja urheiluharrastuksen vuoksi hän saapuu aamukuudelta alkavan työpäivän päätteeksi yleensä kotiin väsyneenä kuudelta tai kahdeksalta. Lasta hän ehtii nähdä kuuden iltoina pari tuntia, kahdeksan iltoina lapsi usein on jo nukkumassa. Sanoin asiasta, ja mies koki tuon jotenkin hyökkäyksenä hänen isyyttään kohtaan. Riitahan siitä tuli.
No, yritettiin aamulla keskustella aiheesta uudemman kerran. Koitin kysellä, että mitä mies sitten haluaisi tehdä ja millaista muutosta hän arkeemme, tai arkeensa, toivoisi. Ei osannut yhtään sanoa, kaipaa lisää vapautta ja kuulemma haluaa, että hengitän vähemmän niskaan. Tuntuu vaan niin käsittämättömältä. En tiedä yhtään, miten tässä nyt lähtisi lähestymään. Rakastan miestä ihan järjettömästi ja hän on ihana isä lapselle. Musta on toisinaan tuntunut, että meinaa jaksaminen loppua tähän arjen pyörittämiseen näinkin, ajatus lapsen kanssa kahdestaan jäämisestä tuntuu maailmanlopulta. Ei todellakaan lapsen takia, hän on universumini keskipiste, en vain tiedä miten jaksaisin.
Kommentit (149)
Tämä oli hyvä avaus, tuli paljon mietittävää itsellenikin, mun on tosi helppo samaistua ap sun mieheen. Ja älkää nyt please yrittäkö vihjata mistään toisesta naisesta, tässä ei ole todellakaan kyse siitä jos vähänkään osaan tulkita samankaltaisen kuuloisessa elämäntilanteessa olevan tuntoja näin kumppanin näkökulmasta kirjoitettuna. Oma tylsistymiseni, tyytymättömyyteni ja poissaolevuuteni liittyvät kaikki nimenomaan kadotettuun itsetuntoon, ammatti-identiteettiin ja ehkä vähän alkavaan lievaan masennukseenkin, joita yritän sitten paikata treenaamisella ja muulla perhe-elämään liittyvällä, vähempiarvoisella suorittamisella. Ehkä nyt on kyse jostain vastaavasta mutta mies ei ole vielä onnistunut tunnistamaan tätä. Toivottavasti ratkaisu löytyy ihan fiksun ja rakentavan keskustelun kautta. Tsemppiä! :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minusta kuulostaa, että ongalma on se, että mies on perheessänne ulkopuolinen, kuten täällä muutama kirjoittikin. Lisää vastuuta perheestä ja lapsesta miehelle! Lapsen kanssa oleminen ei voi olla vain leikkimistä ja viihdyttämistä. Miehen täytyy oppia hoitamaan lasta tasa-arvoisena sinun kanssasi, ei sinun ohjeidesi mukaan. Vastuu tuo mukanaan myös sananvaltaa ja vapautta hoitaa asiat omalla tavallaan, itsenäisesti.
Hänen käytöksenä kielii mielestäni pakenemisesta ja alkavasta masennuksesta. Ei häntä taida kiinnostaa myöskään kavereidensa seura.
Suosittelisin, että aloitat pari kertaa viikossa omat iltamenot, jolloin miehellä on tilaisuus tutustua oikeasti lapseensa ja kantaa osansa hänen hoitamisestaan. Salillakäyntiä täytyy tietenkin vähentää, ei kukaan pienen lapsen vanhempi voi viettää harrastuksessaan 10-14 tuntia viikossa!
Keksikää myös viikonloppuihin muuta yhteistä tekemistä kuin telkkarin tuijotus.
Vierailija kirjoitti:
Monille nuorille käy tämä ilmiö kun mennään nuorena naimisiin ja saadaan nuorena lapsia.
Aletaan ikäänkuin leikkimään aikuisia. Kuvitellaan, että aikuisen ihmisen elämä on tietynlaista ja aletaan toteuttaa hyvinkin ankeaa kaavaa.Sitten ykskaks siinä lähellä kolmeakymppiä herätään, että hitto! Mähän voin elää tätä elämää ihan niinkuin itse haluan.
Kun on nuorena ostanut talot ja autot, tehnyt töitä, hankkinut lapsen tai kaks, mennyt naimisiin, säästänyt pahanpäivän varalle. Elänyt ns. kunnollista puhtoista perhe -elämää. Niin siihen voi tulla monella mitta täyteen.Sitä kasvaa vuosi vuodelta ja voikin tajuta elävänsä aivan päinvastaista elämää, kuin mitä on halunnut.
Tulee kriisi ja on suorastaan pakottava tarve tehdä asioille jotain .Minullekin kävi näin.
Onneksi sain kriisini selvitettyä ja perheeni pysyi koossa. Suuria muutoksia se vaati ja sitä että tosiaankin olen muutakin kuin vain äiti. Haluan tavata ystäväni ja viettää tyttöjen iltoja ja nauttia elämästä VAIKKA minulla on ihana mies ja ihanat lapset.Nyt vasta koen olevani aikuinen, vaikka en tylsää "aikuisen" elämää vietäkään. Tai vietän tottakai sitäkin , mutta elämässäni on myös paljon hauskuutta ja rentoutta.
Tiedän paljon naisia, joille on käynyt noin. Kolmen kympin kieppeillä aletaan kaipaamaan jotain muuta. Se mitä aiemmin on halunnut (perhe, koti, parisuhde), ei enää riitäkään. Osalla on liitto kestänyt tämän kriisin, osalla ei. Yhteistä näille tapauksille on ollut se, että nimenomaan nainen on kriiseillyt eloaan. En tiedä onko tämä sitten joku äitiyden aiheuttama juttu, jonka takia pitää todistella olevansa vielä nuori ja elävänsä täysillä.
Minusta on huvittavaa se, että noin kymmenen vuoden yhdessäolon jälkeen juuri naiset alkavat kaipaamaan sitä elämää, josta ovat suhteen alkupuolella miehiä läksyttäneet. Ei silloin käynyt, että välillä juhlisi tai harrastaisi erillään, kun piti olla niin paria ja perhettä. Nyt se sitten onkin elintärkeä henkireikä, että pääsee välillä tuulettumaankin. Ja miehet oli niitä keskenkasvuisia kun eivät osanneet nauttia koti-illoista ja lasten kanssa olosta vai miten se meni?
Kuulostaa vähän siltä, että miehesi on laittamassa omaa tyytymättömyyttänsä elämään nyt sinun harteille ja sinun ratkaistavaksi. Olethan asiat hoitanut aiemminkin.
"Tee jotain, jotta mulla olisi hyvä olla. En kuitenkaan kerro, mitä edes voisit tehdä."
Todellisuudessa se on hän itse, jonka pitäisi nousta, ottaa lapio käteen ja ryhtyä hommiin. Hän on ainoa, joka tilanteeseen voi ratkaisun löytää ja sen toteuttaa.
Itse vähän tällaisena passiivisena miehenä sanoisin että sun kannattaa kyllä palauttaa miehesi maanpinnalle. Minulle on moni naispuolinen kollega sanonut että mun pitää hankkia selkäranka ettei kukaan kävele yli. Ja se on toiminut. Olen edelleen aika hiirulainen mieheksi, mut jämäkämpi - mikä saattaa yllättää joitakin ihmisiä.
Puhu miehes kanssa ihan juurta jaksain ja kerro hänelle kohteliaasti miten asiat ovat. Kertokaa mielipiteenne (siis nimenomaan miltä susta tuntuu hänen kertomansa - loukkasi, yllätti, teki surulliseksi ja kerro samalla miksi - esim. Luulit et kaikki on hyvin, käyhän hän kavereiden kanssa iltaa viettämässä). Pyri siihen että saat samat asiat selville mieheltäsi. Sitten keskustelette. Voit myös ihan rehellisesti kertoa että sua rassaa se että mies on passiivinen ja että sä saat 95% kontollesi päättää asioista. Minusta on hiukka tyhmää valittaa tuntevansa itsensä kahlituksi suhteeseen jos ei itse AKT. Osallistu päätösten tekemiseen.
Toisaalta masennus ei ole poissuljettu asia. Pariterapiaakaan ei tartte hävetä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Miksi tämä vanha keslustelu on nostettu TAAS?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mies vaikuttaa velvollisuudentuntoiselta. Hän ei ole onnellinen, mutta velvollisuudesta ei halua jättääkään perhettään.
No velvollisuudentuntoinen ei kyllä ollut ensimmäinen sana, joka tuli mieleen ap:n kuvauksesta. Velvollinen isä ei sysäisi melkein koko hoitovastuuta vaimolleen ja valittelisi sitten illalla kotiin tullessaan.
Silti se roikkuu samassa huushollissa. Velvollisuudesta.
Saamattomuudesta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mä käyn kaverien kanssa ulkona aina kun haluan (3 lasta), samoin mies, ja mitään lupia ei meillä kysellä (toki kysytään sopiiko/jaksatko lasten kanssa yksin) ja myös spontaanisti voi lähteä ja tämä on mielestäni normaalia ja niin sen kuuluisikin olla. MUTTA, kumpikaan ei ole koskaan joutunut putkaan, örveltänyt lasten nähden, herättänyt lapsia yöllä tullessaan kännissä kotiin, oksentanut ympäri asuntoa, rikkonut mitään, eikä millään muullakaan tavalla vahingoittanut perhettämme juhlimisen tähden. Valitettavasti joillain on niin, että jos juo itsensä humalaan, niin seuraus on joku noista yllä mainituista. Jolloin se juominen on todella kurjaa muille perheenjäsenille.