Milloin tiesitte haluavanne lapsia?

Olen 28v enkä tiedä haluanko tai että en halua. Yhden päivän sisällä ajattelen asioita molemmilta kannoilta moneen kertaan ja vuorotellen. Mitä tämäkin sitten tarkoittaa? Haluaisin haluta mutten ihan kuitenkaan halua? Että en halua? Että olen vaan varovainen ja epävarma tyyppi? Mun on yleensäkin vaikea tehdä päätöksiä ja tunnen itseni aika hatarasti. Mun pitäisi tulla vahingossa raskaaksi.

Vaikeaa tästä tekee mieheni, jonka kanssa olen ollut yhdessä 10 vuotta ja joka tietää haluavansa lapsia, "ainakin yhden". Me ei voida puhua asiasta kun minä en tiedä mitä mieltä itse olen tai mitä haluan. Joskus 15-vuotiaana taisin pitää selvänä että ei lapsia minulle, mutta se oli silloin ja olen erilainen nyt.

Noin viisiminuutta sen  jälkeen kun tulin VOK:iin lasten kylvettäjäksi tai harjoittelemaan hirveästi

Tiesin noin kolmekymppisenä, oltuani jo hetken aikaa naimisissa mieheni kanssa. Alkoi tuntua, että meillä on tarjota lapselle hyvä koti - kuten onkin. Jonkinlainen kipinä asiaan tuli siitä, kun tuttavapariskunta sai lapsen ja katselimme, miten mukava otus siinä oli.

Nuorempana en ollut varma, haluanko lapsia. Asiaa mietittiin perusteellisesti. Mielestäni monien sellaisten, jotka ovat "aina" halunneet lapsia, pitäisi jossain vaiheessa elämäänsä herätä miettimään rehellisesti tykönään, onko itsessä oikeasti ainesta vanhemmaksi. Minä seurustelin joskus tällaisen ilman muuta lapsia haluavan miehen kanssa, ja jos tarkemmin ajattelee, hän on sekä geeneiltään että sosiaaliselta vaikutukseltaan sellainen ihminen jonka ei todellakaan pitäisi jakaa vaikutustaan seuraavalle sukupolvelle.

Tiesin 23-vuotiaana haluavani lapsia. Opiskelin terveydenhoitoalalla ja kohtasin siellä paljon lasta odottavia vanhempia. Lisäksi olin tuolloin ensimmäisessä seurustelusuhteessani - joka muuten lopulta kariutui osittain siihen, että mies ei halunnutkaan kanssani lapsia.

Nyt olen 31-vuotias ja menossa naimisiin, joten lastenhankinta alkaa tulla ajankohtaiseksi. Ihana mieheni haluaa myös lapsia ja tiedän, että hänestä tulee hyvä isä.

Olen aina tiennyt että haluan lapsia ja että haluan äidiksi, ja myöskin että haluan lapset nuorena. Pelkäsin että se ei toteutuisi mutta tapasin kuin tapasinkin sielunkumppanini 18-vuotiaana. En tietenkään automaattisesti ollut lapsia tekemässä mutta siinä vajaa vuoden seurustelun ja yhteisasumisen jälkeen kerran katsoin miestäni ja mut valtasi sellanen tunne että tuon lapset mä haluan. Mieskin oli sitten heti samalla aaltopituudella mutta harkittiin vielä hetki ennen kun jätettiin ehkäisy pois. No sit menikin ehkäisyn jättämisestä 3 vuotta ennen plussa-testiä ja esikoistamme, nyt meillä on pari lasta ja äitiys on vielä ihanampaa kun kuvittelin. Tiesin että se ei mitään ruusuilla tanssimista aina olisi mutta se syvyys millä niitä lapsia rakastaa ja kuinka ne lapset auttaa jaksamaan ne hankalammatkin hetket, ne tuli yllätyksenä. Kertaakaan en ole katunut, olen kokenut tämän hyvin helpoksi ja luontevaksi. Lastenhankinta on kuitenkin hyvin henkilökohtainen asia ja jokainen kokee vanhemmuudenkin eri tavalla, lapsia on myös erilaisia eikä ne aina ole "helppoja". Koen että elämään liittyy aina riskejä eikä sen ole tarkoituskaan olla aina helppoa, jokainen sitten itse saa valita missä kohtaa ne riskit ottaa ja mikä tuo omaan elämään sitä merkitystä. Onko se sitten ulkomaille/toiselle paikkakunnalle muutto tai lapset, vai jotain ihan muuta.

Kolmekymppisenä vasta. Siihen asti ajattelin, etten välttämättä halua lapsia. Mulla on aina ollut hyvä elämä ja niin paljon kaikkea muuta. Mies ja lapset eivät olleet koskaan mikään tavoite sinänsä. Kävi kuitenkin niin, että tapasin miehen kenen kanssa sitten kuitenkin haluttiin lapsia.

Aina oon tiennyt haluavani lapsia, tosi nuoresta lähtien oon ollut lapsenvahtina ja rakastanut hommaa! Tosin, olin päättänyt odottaa siihen asti, että oikea mies tulee vastaan ja koulut on käytyinä. Meidän ensimmäinen syntyi ollessani 25v ja juuri valmistunut ammattikorkeakoulusta (tätä ennen olin ehtinyt jo pari vuotta kartuttamaan työkokemusta ja valmistumiseni siksi venyikin). Nyt meillä 3 lasta.

Olen 31-vuotias, enkä tiedä vieläkään haluanko lapsia.

Olen jo 28, eikä lasten hankkiminen ja perheen perustaminen kiinnosta vähääkään. Rehellisesti sanoen ei minua kiinnosta seurustelukaan. Olen mielellään yksin ja luulen, että myös onnellisempi näin. Väsyn todella helposti ihmisten seurassa.  

No minä olin vasta 18v kun kävimme puolison kanssa ekat keskustelut lapsista, olimme tuolloin olleet lähes 2v yhdessä. Sitten se sopiva hetki koitti ja saimme lapsen: olimme 21v ja 27v. Pitkään harkitsimme haluammeko enempää: nyt meille tulee toinen kun olemme 26v ja 32v. Nämä kaksi saa riittää meille, nautimme elämästämme lapsen kanssa mutta toisaalta myös toisistamme ja mielelämme loppuelämä sitten vietetään tällä kombolla. Vasektomia ajatuksissa ;)

Ennen 30 v en ikinä ajatellut lapsia.Ei tuölw pieneen mieleenkään että voisin olla äiti. Kun olin 32 v aloin asiaa pohtia. En ollut vauvakuumessa mutta tajusin että haluan lapsen. Nyt kaksi esiteiniä perheessä.

17-vuotiaana aloin säännöllisesti haaveilemaan omasta perheestä ja lapsista. Lapset tein kuitenkin vasta melkein kolmekymppisenä, taloudellisista syistä.

Alle 25v ajattelin, että en halua lapsia koska halusin olla mieheni kanssa kahdestaan ja olla vapaa menemään esim äkkilähtö ulkomaille.

26v aloin hieman jo haaveilemaan lapsesta.

Nyt 27v oon valmis äidiksi ja mies isäksi. Ollaan todella onnellisia raskaudestani!

Vierailija kirjoitti:

Olen jo 28, eikä lasten hankkiminen ja perheen perustaminen kiinnosta vähääkään. Rehellisesti sanoen ei minua kiinnosta seurustelukaan. Olen mielellään yksin ja luulen, että myös onnellisempi näin. Väsyn todella helposti ihmisten seurassa.  

Voin tulla tekemään tänne raportin tilanteesta vaikka vuosittain. Tiedän, ettei tilanne muutu tästä. 

Olen aina halunnut lapsia. Aina. Suunnittelin viittä lasta. Äitini oli kauhuissaan. Hänen mielestään max. yksi, jolle voisi antaa kaiken.

Kirjoitusten jälkeen tajusin, että nyt se olisi jo mahdollista. En kuitenkaan halunnut lasta yksin, joten lapselle annettiin mahdollisuus häiden jälkeen. Olin 25v. Kahden keskenmenon jälkeen olin 27v, kun esikoisemme syntyi. Sen jälkeen lapsia on syntynyt kaksi lisää ja perheemme on täydellinen.

En voisi kuvitella elämää ilman lapsiani. Koti olisi täydellinen, siisti ja nätti, mutta sydän autio ja tyhjä. Lapset ovat meille paras mahdollinen asia.

Olin nuorempana melko varma, etten halua lapsia. Nyt 26-vuotiaana olen kuitenkin alkanut miettimään haluaisinko sittenkin perheen. En ole koskaan ollut äärimmäisen lapsirakas ja rikkonainen perhe-elämä omassa nuoruudessa on vaivannut pitkään, lisäksi mietin ennen kaikkea omaa kykeneväisyyttäni äidiksi. Olenko tarpeeksi rakastavainen, pitkäpinnainen ja lasten kasvatukseen ylipäätään kykenevä. Ehkä syy siihen, etten ole ollut kovin lämpeneväinen ajatukselle omista lapsista ja perheestä, on pelko. Pelkään, että jotain menee pahasti pieleen.

En kyllä vieläkään tiedä haluanko lapsia vai en, asia olisi ajankohtainen aikaisintaan 4 vuoden päästä. Seurustelen miehen kanssa, joka ehdottomasti haluaa lapsia, ja siksi tämä asia vaivaa aikalailla, vaikka mies kyllä tietää epävarmuuteni... 

Olen 34 eikä vieläkään ole kuumetta iskenyt. Miehellä sama tilanne. Taidetaan vain elellä kahdestaan.

Vierailija kirjoitti:

Olin nuorempana melko varma, etten halua lapsia. Nyt 26-vuotiaana olen kuitenkin alkanut miettimään haluaisinko sittenkin perheen. En ole koskaan ollut äärimmäisen lapsirakas ja rikkonainen perhe-elämä omassa nuoruudessa on vaivannut pitkään, lisäksi mietin ennen kaikkea omaa kykeneväisyyttäni äidiksi. Olenko tarpeeksi rakastavainen, pitkäpinnainen ja lasten kasvatukseen ylipäätään kykenevä. Ehkä syy siihen, etten ole ollut kovin lämpeneväinen ajatukselle omista lapsista ja perheestä, on pelko. Pelkään, että jotain menee pahasti pieleen.

En kyllä vieläkään tiedä haluanko lapsia vai en, asia olisi ajankohtainen aikaisintaan 4 vuoden päästä. Seurustelen miehen kanssa, joka ehdottomasti haluaa lapsia, ja siksi tämä asia vaivaa aikalailla, vaikka mies kyllä tietää epävarmuuteni... 

Tämä kuvaa hyvin minunkin ajatuksia, vaikka nuorempi olenkin. Poikaystäväni ei ole asiasta lainkaan huolissaan, eikä ole ilmaissut lapsia satavarmasti haluavansa, tuumannut että "kai niitä tulee sitten joskus hankittua".

Olen aina tiennyt, että haluan lapsia. Esikoistyttäreni sain 23-vuotiaana.

Parin vuoden seurustelun jälkeen halusin mieheni kanssa ryhtyä lapsen hankintapuuhiin. Se tunne, että hän eli nykyinenkin aviomieheni oli se ns. oikea tapaus yhteisten lastemme isäksi.

Ja niin teimme, ja lapsemme ovat jo aikuisia, itsenäisiä nuoria ihmisiä.