Olenko täysin paska äiti, kuten mieheni antaa ymmärtää?!?!

Vierailija kirjoitti:

Ap. kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Siis teillä mies tekee pitkiä päiviä ja elättää sut, yhteisen lapsen ja sun kaks lasta? Teillä käy siivooja joka tekee suurimman osan töistä? Ja sä et ole töissä? Mitä sä sit päivät teet? Sulla on siellä yks taapero vaan, miks niiden 11 ja 13 vuotiaan pitää viedä roskat, tyhjentää tiskikone, imuroida? Tottakai ton ikäisten pitääkin oppia tekemään ja auttaa, mut jos sä et ole töissä, niin mikset sä hoida noita päivällä kun muut on töissä/koulussa? Kuka noi hommat tekee viikonloppuna, kun kirjoitit että sä hoidat ruuat ja tiskit viikolla? Eikö olis parempi nyt vaan sopia, että sä teet suurimman osan hommista, kun siellä käy myös siivooja, ja teinit sit auttelee, jos ei ole kokeita/harkkoja tms. Ja miehen ei tarvis kyllä osallistua ollenkaan kotitöihin, jos tekee pitkää päivää, ja vaimo on kotona taaperon kanssa siivoja apunaan! Anna miehes levätä illalla. Ja teineille kyllä voi muuten opettaa käytöstapoja, ja opettaa huolehtimaan koulustaan ja harkoistaan.

Ehdotin miehelleni muutama kuukausi sitten, että muuttaisimme omiin asuntoihin. Emme eroaisi, mutta asuisimme kahdessa eri osoitteessa. Vanhempien lasten muutettua kotoa (5-7 vuoden kuluessa?), voisimme jälleen muuttaa saman katon alle, ilman uusperheen tuomaa leimaa ja rasitetta. Mutta en tiedä onnistuisiko se. Kasvaisiko henkinen välimatka välillämme kuitenkin niin, että toisella meistä olisi pian uusi kumppani ja toinen jäisi hölmönä katsomaan vierestä, miten näin pääsi käymään. Luultavasti. En tiedä. Mutta järjestely toisi rauhaa ja omaa tilaa, jota minäkin kaipaan.

Miten mies reagoi tähän ehdotukseen?

Ihan ensimmäiseksi totesi, että on hienoa kuulla mun suunnittelevän tulevaisuutta menneisyyden märehtemisen sijaan. Pohti, suostuisinko siihen, että asuisimme naapureina. Hän kuulemma ei puuttuisi elämääni, mutta olisi aina lapsensa saatavilla ja lähellä. Itse en nähnyt tätä oikeana vaihtoehtona, sillä en halua olla se joka kyttäisi miehen menoja ja uusia naisia, niitä kuitenkin "pelkäisin". Olisi prempi olla välimatkaa. Mies kuulemma ei halua erota.

Lisään: En minäkään tarkoita, että sinä olisit hullu ja terapian tarpeessa! Terapian tavoitteeksi ei tarvitse ottaa sitä, että siedät kotioloja paremmin. Tarvitset lähinnä tukea omaan ja lastesi oireiluun ja saadaksesi voimia suunnitella tulevaa.

29

Ap, oot ihan järkyttävä nössö. Pelokas kynnysmatto ja täysin kykenemätön huolehtimaan omista tai lastesi asioista. Itsetuntosi on surkea ja koet koko maailman olevan sinua vastaan. Olet vähän tyhmä älyllisesti. Pelkäät omaa varjoasikin ja pyllistät nätisti, että saat loisia miehen lompakolla. Kaikki nämä todistaa todeksi vain ja ainoastaan se, että olet tuon miehen kanssa ja olet vielä lapsenkin hänen kanssaan tehnyt. Tietäen hyvin millainen mikki hiiri hän on. Tosi miehet tietty meni tosi naisille jo nuorena, joten jäljelle jäi mikki hiiret ja iines ankat. Onnea. Säälin lapsiasi.

Ap. kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap, käytätkö jotain tunteisiin ja ajatteluun vaikuttavaa ainetta? (Psyykelääke, päihteet, huumeet)

Onko sinulla ennen tätä suhdetta ollut huonoja tai traumaattisia ihmissuhteita tai jotain, mikä on vaikuttanut itsetuntoosi?

Oletko elänyt yksin lapsiesi kanssa ennen kuin menit yksiin nykyisen miehesi kanssa?

No en käytä mitään lääkitystä tai päihteitä. Apua..vaikuttaako siltä?

Aikaisempi liittoni oli hyvinkin normaali, mutta olimme hirveän nuoria yhteen mennessämme ja jotenkin vain ajauduimme sitten eroon. Olin ilman seurustelusuhdetta 1,5 vuotta, kunnes tapsin nykyisen mieheni. Minä rakastuin heti. Mies soitteli ja lähetteli viestejä tunnin välein, käytnnössä asui minun ja lasten luona tapaamisesta alkaen. Kolmen kuukauden seurustelun jälkeen yhteisellä matkalla kerroin miehelle rakastavani häntä, en saanut mitään vastausta. Kotiin palattuamme hän kantoi matkatavarani kotiini ja ilmoitti ettei meidän suhteesta tule mitään. Selvä. Omin helpottunut, että hän kertoi asian niin suoraan ja nopeasti. Kuitenkin jo muutaman päivän kuluttua hän jatkoi soittelua ja palasi takaisin. Ja taas muutaman viikon kunuttua tarvitsi happea ja tilaa, emme kuulemma seurustelleet. Tätä jatkui reilun vuoden ja olin täysin vietävissä. Olimme yhdessä, mutta emme kuitenkaan. Lapset tottuivat mieheen ja minä halusin antaa hänelle tilaa. Olin kivassa työpaikassa, jossa kuitenkin oli kusipäinen esimies. Kun kerroin työasioistani miehellä, hän suivaantui ja laittoi juristit työnantajani niskaan. Kuukauden kuluttua minut irtisanottiin luottamuspulan vuoksi. Jäin työttömäksi. Huomasin muutaman viikon kukuttua tulleeni vahingossa raskaaksi ja halusin pitää lapsen. Mies ei. Päädyin aborttiin ja vain muutama viikko abortin jälkeen mies lähti työmatkalle ja unohti fb-sivunsa auki tietokoneelleni. Kävi ilmi, että hänellä oli peliä vaikka kuinka monen naisen kanssa. Ihmettelin hänen reissujaan kesällä ja kävi ilmi ihastus Makedonialaiseen 21-vuotiaaseen tyttöön. Hajosin täysin. Miten mies voi nukkua vieressäni ja viestitellä tämän beibsin kanssa? Koska emme kuulemma seurustelleet. Samaan aikaan kun olin leikkurissa Kätilöopistolla (se abortti) mies on tilittänyt ikäväänsä ja rakkauttaan tälle tytölle, jolle ei ollut maininnut sanallakaan minusta. Tietenkään. Koska emme miehen mukaan seurustelleet. No niin. Minä siis hajosin täysin. Olin kuitenkin eronnut jo kerran, lasteni isästä. Olin elänyt on-off -suhdetta puolitoista vuotta, saanut potkut ja nyt ilmeisen kuvitteellinen mieheni näytti elävän totaalista kaksoiselämää. Flirttiä siellä ja täällä. Aina kun lähti luotani yöksi kotiinsa viikonloppuna (koska oli niin väsynyt), olikin mennyt baariin jne. Ja olihan hönellä siihen oikeus, en kiellä sitä. Mutta kertomatta jättäminen ja vääristellyn toruuden kertominen satutti tosi paljon. Koitin kasata itseni ja lapseni tulivat kotiin muutaman päivän kuluttua. En halunnut tavata miestä laisinkaan. Kun lapset lähtivät isälleen taas reilun viikon kuluttua, ilmoitin että mies voisi tulla hakemaan vaatteensa ja tavaransa meiltä. Hän tuli. En unohda koskaan sitä henkarien kolinaa ja matkalaukun ääntä, kun hän pakkasi hiljaisuudessa tavaransa. Selitti, ettei ole koskaan halunnut minulle mitään pahaa, ainoastaan auttaa. Itkin ja tärisin, koitin keskittyä hengittämiseen. Mies lähti ja minä romahdin. En muista seuraavista päivistä oikein mitään. Päädyin suljetulle osastolle vahvaan lääkitykseen. Olen itse mennyt taksilla terveysaseman päivystykseen. Seuraavat neljä viikko makasin kotona vahvoissa lääkkeissä. Hoidin lapset päiväkotiin ja makasin ulkovaatteet päällä sohvalla, kunnes tuli aika hakea heidät kotiin. Kaikki laskut jäivät maksamatta, lapset söivät mitä jaksoin tarjota. Onneksi äitimi hoiti heitä myös. Aikaa kului. Jouluna olin yksin ja pakotin itseni ulos kävelylle joka päivä. Asteittain jätin rauhoittavia pois ja koitin hakea lohtua baareista. Mikään vaan ei auttanut. Mies yritti alkuun olla tukenani ja lohduttaa. Mielestäni se oli sairasta; hänen vuokseenhan koin olevani siinä kunnossa. Hän jätti minut rauhaan, lopetin vastaamasta puhelimeen enkä avannut ovea vaikka oli iso ikävä ja rakastin häntä edelleen. Mutta minä selvisin! Jätin lääkkeitä pois ja sain uuden työpaikan. Tuli kevät ja hengittäminen muuttui helpoksi. Kävin urheilemassa, iloitsin lapsista ja etenkin yksin olemisesta, elämä olikin taas ihanaa ja helppoa! Kunnes puhelin soi alkukesästä. Mies soitti. Ajattelin voivani vastata. Hän halusi nähdä minut ja lapseni. Mikäs siinä, ehkä olisi kiva nopeasti käydä jätskillä. Niinpä tapasimme. Menimme kaikki syömään ja olimme monta tuntia yhdessä. Mies ajoi meidät kotiin ja tunnin kuluttua soitti, että tapaaminen oli ollut hänelle tärkeä. Omi ymmärtänyt itsestään paljon asioita. Kysyi voisiko tulla yöksi luokseni? Ja hän tuli. Jutteli aamuyöstä, että hän tavallaan seurustelee. Kysyin kenen kanssa ja hän vastasi erän kolmekymppisen naisen, joka oli parhaillaan työmatkalla toisaalla Suomessa. Sanoin miehelle, että pitäisi kertoa tuolle naiselle heti, ettei mies aio mennä hänen kanssaan naimisiin jne. Sanoin ettei saa antaa turhaa toivoa ja antaa toisen rakastua. Sympatiani oli tämän naisen puolella, vaikka omat tunteeni eivät näköjään olleet miestä kohtaan hävinneet mihinkään. Niinpä alpimme taas tapailemaan mieheni kanssa. Tuli puhe kesälomasta. Hän ei kuulemma ehtisi pitä lomaa. Miten hassua...seuraavana päivänä kävi ilmi, että on lähdössä tämän tyttöystävänsä kanssa kahdeksi viikoksi lomalle etelään. Ja kuinka sain selville? Koska mies unohti tietokoneensa luokseni ja tietysti kerrasta oppineena katsoin mikä meininki siellä on. Huh. Aloin täristä ja tajusin jälleen kerran uskoneeni vääristeltyyn totuuteen. Kun miehen ja tämän naisen kone oli ilmassa, kirjoitin tuolle naiselle pitkän viestin ja kerroin kaiken. Kerroin miten mies oli minullekin valehdellut, olin joutunut hoitoon ja ihan kaiken. Reissun jälkeen he erosivat ja mies sanoi etteivät ole missään tekemisissä keskenään. Uskoin. Idiootti uskoin. Syksyllä vaihdoin alaa enkä ehtinyt hirveästi murehtia miestä. Tapsimme toisinaan, mutta minulla oli muitakin miehiä ja oikeasti oma elämä. Joulun alla mies soitti ja kertoi tämän naisen muuttaneen hänen luokseen ja tulleen hänelle töihin. Selvä. Kiitos kun kerroit. Sanoin ettei mikään enää palaisi ennalleen. Helmikuuhun asti keskityin työhöni ja lapsiin, elämä oli ihanaa! Helmikuussa mies aloitti jälleen soittelemisen. Hän kuulemma ei näe tulevaisuutta tämän naisensa kanssa. Kehoitin eroamaan ja ottamaan sen jälkeen yhteyttä. No kaiken aikaahan se soitteli ja minä ikävöin. Nainen muutti miehen luota pois, mutta pysyi läheisenä yhteisen työpaikan vuoksi. Mies ei halunnut tämän naisen tietävän, että hän tapaili minua taas. Aloin kyllästyä päämäärättömään elämään ja halusin joko oikean perheen tai eroon miehestä lopullisesti ja löytää sellaisen miehen itselleni joka uskaltaisi elää normaalia elämää. Kävimme terapiassa pohtimassa ja vääntämässä asioista. Ei ollut mitään hyötyä. Mies jäi välillä kiinni vaikka mistä lomien suunnittelemisesta muiden naisten kanssa ja säännöllisesti muutaman viikon välein halusi vetäytyä suhteesta omiin oloihinsa. Hän haukkui kavereilleen miten minä lapsineni vien hänen kaikki rahansa ja ettei hän ole valmis kasvattamaan toisen miehen lapsia. Tuntui pahalta lukea tälläistä, sillä minulle mies puhui täysin eri tavalla ja käyttäytyi töysin toisin. Mutta aikaa kukui, rupesimme etsimään asuntoa ja päätimme hankkia yhteisen lapsen. Lomamatkalla mies hikeentyi minulle jostain täysin naurettavasta asiasta ja piti huutomonologia hiekkarannalla monta tuntia aiheesta "minut on pakotettu tähän suhteeseen". Olin raskaana, kaukana kotoa ja pystyin vain itkemään. Lopun lomaa olimme puhumatta toisillemme. Muutimme muutaman kuukauden kuluttua uuteen, yhteiseen kotiimme ja alpin keskittyä pian syntyvään vauvaan. Mies rauhoittui ja osottajtui valtavan hyväksi isäksi omalle lapselleen. Hän teki pitkiä työpäiviä ja minä taistelin kotona väsyneenä, mutta onnellisena vauvasta ja perheestä. Mutta tuntuu, että aina tuli jotain vastoinkäymisiä. Mies oli pöivisin kahvitellut naisen kanssa, jonka kanssa olisi aikanaan halunnut aloittaa parisuhteen, mutta tämä nainen ei kuulemma silloin ollut sitä halunnut. Nyt he siis tapsivat päivisin kaupungilla ja mies auttoi (omien sanojensa mukaan) naista tämän työhön liittyvissä asioissa. Minusta tuntui pahalta, että mies käytti muutenkin vähissä olevaa aikaansa päivisin tämän naisen kanssa kahvitteluun ja tekinsitten pidempää työpäivää, eli oli entistä enemmän pois kotoa. Ja sitten piti sopia tapaamisia jos jonkun entisen mallin ja työtutun kanssa. Vaiva oli vasta muutaman kuukauden ikäinen eikä energiani riittänyt muuhun kuin lapsiin, kotiin ja itsestäni huolehtimiseen. Sovimme miehen kanssa, että jos nämä naiset kerran ovat niin huipputyyppejä, voisi kutsua heidät meille kotiin, jotta voisivat tutustu minuunkin. Muuten ei enää tapaisi heitä. Jännä juttu, ei ole meillä näkynyt. Sitä en tiedä, onko mies heitä tavannut. Sanoo ettei ole, koska meillä on sopimus. Mutta kaiken jälkeen ymmärtänette, että on tosi vaikea luottaa.

Tänä päivänäkään mies ei myönnä pettneensä minua millään tasolla. Ei ole osannut pyytää anteeksi mitään yksittäistä teko vaan pyytää anteeksi "kaikkia tekemiään virheitä ja syntejä". Minua se ei ole vakuuttanut ja todellakin odotan edelleen jotain hyvitystä, anteeksipyyntöä tai jotain, mitä selkeästi ei tule. Ja kuitenkin rakastan, olen onnellinen ajoittain ja elän sitä elämää josta olen aina unelmoinut. Pieni taapero on ihana ja ulkoapäin katsoessa elämänon ihanaa. Mutta sitten tulee nämä kaikki muut asiat.

Minut on nyt tuttujen melko helppo tunnistaa tästä tekstistä. Älkää kiltit kääntäkö asiaa minua vastaan tai naurako. Haluaisin oikeasti muuttaa itseäni ja töimintatapaani niin, että mieheni olisi helpompi olla uusperheen isänä ja minun miehenäni. Kiitän kaikista viesteistä ja kommenteista. Pohdin ja koitan löytää taas keskusteluvälit miehen kanssa. Tuntuu vaan ettei mitään asiaa saada koskaan sovittua vaan asiat jäävät roikkumaan.

Ovatko miehen nykyisetkin kiireet toisia naisia, parisuhteita kodin ulkopuolella eikä niinkään työkiireitä? Tuo koko teksti jonka luit - ihan kuin omasta kynästäni, tosin edelleen ilman lapsia. 

Et saa tuohon mieheen kontaktia terveellä tavalla. Ihmettelen miten olet sustunut tuohon pompotteluun mukaan. Ihan oikeasti nainen, juokse! Mene terapiaan mutta yksin, jotta löydät oman itsesi ja ala järjestellä asumuseroa. En ikimaailmassa jäisi tuollaiseen suhteeseen, jossa kuulen päivittäin olevani veitsenterällä. Mies kiukuttelee kotona - ihan selkeä merkki siitä, että jotain viriää pinnan alla. Nyt nainen, voimia ja pakene!

Vierailija kirjoitti:

Ap. kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap, käytätkö jotain tunteisiin ja ajatteluun vaikuttavaa ainetta? (Psyykelääke, päihteet, huumeet)

Onko sinulla ennen tätä suhdetta ollut huonoja tai traumaattisia ihmissuhteita tai jotain, mikä on vaikuttanut itsetuntoosi?

Oletko elänyt yksin lapsiesi kanssa ennen kuin menit yksiin nykyisen miehesi kanssa?

No en käytä mitään lääkitystä tai päihteitä. Apua..vaikuttaako siltä?

Aikaisempi liittoni oli hyvinkin normaali, mutta olimme hirveän nuoria yhteen mennessämme ja jotenkin vain ajauduimme sitten eroon. Olin ilman seurustelusuhdetta 1,5 vuotta, kunnes tapsin nykyisen mieheni. Minä rakastuin heti. Mies soitteli ja lähetteli viestejä tunnin välein, käytnnössä asui minun ja lasten luona tapaamisesta alkaen. Kolmen kuukauden seurustelun jälkeen yhteisellä matkalla kerroin miehelle rakastavani häntä, en saanut mitään vastausta. Kotiin palattuamme hän kantoi matkatavarani kotiini ja ilmoitti ettei meidän suhteesta tule mitään. Selvä. Omin helpottunut, että hän kertoi asian niin suoraan ja nopeasti. Kuitenkin jo muutaman päivän kuluttua hän jatkoi soittelua ja palasi takaisin. Ja taas muutaman viikon kunuttua tarvitsi happea ja tilaa, emme kuulemma seurustelleet. Tätä jatkui reilun vuoden ja olin täysin vietävissä. Olimme yhdessä, mutta emme kuitenkaan. Lapset tottuivat mieheen ja minä halusin antaa hänelle tilaa. Olin kivassa työpaikassa, jossa kuitenkin oli kusipäinen esimies. Kun kerroin työasioistani miehellä, hän suivaantui ja laittoi juristit työnantajani niskaan. Kuukauden kuluttua minut irtisanottiin luottamuspulan vuoksi. Jäin työttömäksi. Huomasin muutaman viikon kukuttua tulleeni vahingossa raskaaksi ja halusin pitää lapsen. Mies ei. Päädyin aborttiin ja vain muutama viikko abortin jälkeen mies lähti työmatkalle ja unohti fb-sivunsa auki tietokoneelleni. Kävi ilmi, että hänellä oli peliä vaikka kuinka monen naisen kanssa. Ihmettelin hänen reissujaan kesällä ja kävi ilmi ihastus Makedonialaiseen 21-vuotiaaseen tyttöön. Hajosin täysin. Miten mies voi nukkua vieressäni ja viestitellä tämän beibsin kanssa? Koska emme kuulemma seurustelleet. Samaan aikaan kun olin leikkurissa Kätilöopistolla (se abortti) mies on tilittänyt ikäväänsä ja rakkauttaan tälle tytölle, jolle ei ollut maininnut sanallakaan minusta. Tietenkään. Koska emme miehen mukaan seurustelleet. No niin. Minä siis hajosin täysin. Olin kuitenkin eronnut jo kerran, lasteni isästä. Olin elänyt on-off -suhdetta puolitoista vuotta, saanut potkut ja nyt ilmeisen kuvitteellinen mieheni näytti elävän totaalista kaksoiselämää. Flirttiä siellä ja täällä. Aina kun lähti luotani yöksi kotiinsa viikonloppuna (koska oli niin väsynyt), olikin mennyt baariin jne. Ja olihan hönellä siihen oikeus, en kiellä sitä. Mutta kertomatta jättäminen ja vääristellyn toruuden kertominen satutti tosi paljon. Koitin kasata itseni ja lapseni tulivat kotiin muutaman päivän kuluttua. En halunnut tavata miestä laisinkaan. Kun lapset lähtivät isälleen taas reilun viikon kuluttua, ilmoitin että mies voisi tulla hakemaan vaatteensa ja tavaransa meiltä. Hän tuli. En unohda koskaan sitä henkarien kolinaa ja matkalaukun ääntä, kun hän pakkasi hiljaisuudessa tavaransa. Selitti, ettei ole koskaan halunnut minulle mitään pahaa, ainoastaan auttaa. Itkin ja tärisin, koitin keskittyä hengittämiseen. Mies lähti ja minä romahdin. En muista seuraavista päivistä oikein mitään. Päädyin suljetulle osastolle vahvaan lääkitykseen. Olen itse mennyt taksilla terveysaseman päivystykseen. Seuraavat neljä viikko makasin kotona vahvoissa lääkkeissä. Hoidin lapset päiväkotiin ja makasin ulkovaatteet päällä sohvalla, kunnes tuli aika hakea heidät kotiin. Kaikki laskut jäivät maksamatta, lapset söivät mitä jaksoin tarjota. Onneksi äitimi hoiti heitä myös. Aikaa kului. Jouluna olin yksin ja pakotin itseni ulos kävelylle joka päivä. Asteittain jätin rauhoittavia pois ja koitin hakea lohtua baareista. Mikään vaan ei auttanut. Mies yritti alkuun olla tukenani ja lohduttaa. Mielestäni se oli sairasta; hänen vuokseenhan koin olevani siinä kunnossa. Hän jätti minut rauhaan, lopetin vastaamasta puhelimeen enkä avannut ovea vaikka oli iso ikävä ja rakastin häntä edelleen. Mutta minä selvisin! Jätin lääkkeitä pois ja sain uuden työpaikan. Tuli kevät ja hengittäminen muuttui helpoksi. Kävin urheilemassa, iloitsin lapsista ja etenkin yksin olemisesta, elämä olikin taas ihanaa ja helppoa! Kunnes puhelin soi alkukesästä. Mies soitti. Ajattelin voivani vastata. Hän halusi nähdä minut ja lapseni. Mikäs siinä, ehkä olisi kiva nopeasti käydä jätskillä. Niinpä tapasimme. Menimme kaikki syömään ja olimme monta tuntia yhdessä. Mies ajoi meidät kotiin ja tunnin kuluttua soitti, että tapaaminen oli ollut hänelle tärkeä. Omi ymmärtänyt itsestään paljon asioita. Kysyi voisiko tulla yöksi luokseni? Ja hän tuli. Jutteli aamuyöstä, että hän tavallaan seurustelee. Kysyin kenen kanssa ja hän vastasi erän kolmekymppisen naisen, joka oli parhaillaan työmatkalla toisaalla Suomessa. Sanoin miehelle, että pitäisi kertoa tuolle naiselle heti, ettei mies aio mennä hänen kanssaan naimisiin jne. Sanoin ettei saa antaa turhaa toivoa ja antaa toisen rakastua. Sympatiani oli tämän naisen puolella, vaikka omat tunteeni eivät näköjään olleet miestä kohtaan hävinneet mihinkään. Niinpä alpimme taas tapailemaan mieheni kanssa. Tuli puhe kesälomasta. Hän ei kuulemma ehtisi pitä lomaa. Miten hassua...seuraavana päivänä kävi ilmi, että on lähdössä tämän tyttöystävänsä kanssa kahdeksi viikoksi lomalle etelään. Ja kuinka sain selville? Koska mies unohti tietokoneensa luokseni ja tietysti kerrasta oppineena katsoin mikä meininki siellä on. Huh. Aloin täristä ja tajusin jälleen kerran uskoneeni vääristeltyyn totuuteen. Kun miehen ja tämän naisen kone oli ilmassa, kirjoitin tuolle naiselle pitkän viestin ja kerroin kaiken. Kerroin miten mies oli minullekin valehdellut, olin joutunut hoitoon ja ihan kaiken. Reissun jälkeen he erosivat ja mies sanoi etteivät ole missään tekemisissä keskenään. Uskoin. Idiootti uskoin. Syksyllä vaihdoin alaa enkä ehtinyt hirveästi murehtia miestä. Tapsimme toisinaan, mutta minulla oli muitakin miehiä ja oikeasti oma elämä. Joulun alla mies soitti ja kertoi tämän naisen muuttaneen hänen luokseen ja tulleen hänelle töihin. Selvä. Kiitos kun kerroit. Sanoin ettei mikään enää palaisi ennalleen. Helmikuuhun asti keskityin työhöni ja lapsiin, elämä oli ihanaa! Helmikuussa mies aloitti jälleen soittelemisen. Hän kuulemma ei näe tulevaisuutta tämän naisensa kanssa. Kehoitin eroamaan ja ottamaan sen jälkeen yhteyttä. No kaiken aikaahan se soitteli ja minä ikävöin. Nainen muutti miehen luota pois, mutta pysyi läheisenä yhteisen työpaikan vuoksi. Mies ei halunnut tämän naisen tietävän, että hän tapaili minua taas. Aloin kyllästyä päämäärättömään elämään ja halusin joko oikean perheen tai eroon miehestä lopullisesti ja löytää sellaisen miehen itselleni joka uskaltaisi elää normaalia elämää. Kävimme terapiassa pohtimassa ja vääntämässä asioista. Ei ollut mitään hyötyä. Mies jäi välillä kiinni vaikka mistä lomien suunnittelemisesta muiden naisten kanssa ja säännöllisesti muutaman viikon välein halusi vetäytyä suhteesta omiin oloihinsa. Hän haukkui kavereilleen miten minä lapsineni vien hänen kaikki rahansa ja ettei hän ole valmis kasvattamaan toisen miehen lapsia. Tuntui pahalta lukea tälläistä, sillä minulle mies puhui täysin eri tavalla ja käyttäytyi töysin toisin. Mutta aikaa kukui, rupesimme etsimään asuntoa ja päätimme hankkia yhteisen lapsen. Lomamatkalla mies hikeentyi minulle jostain täysin naurettavasta asiasta ja piti huutomonologia hiekkarannalla monta tuntia aiheesta "minut on pakotettu tähän suhteeseen". Olin raskaana, kaukana kotoa ja pystyin vain itkemään. Lopun lomaa olimme puhumatta toisillemme. Muutimme muutaman kuukauden kuluttua uuteen, yhteiseen kotiimme ja alpin keskittyä pian syntyvään vauvaan. Mies rauhoittui ja osottajtui valtavan hyväksi isäksi omalle lapselleen. Hän teki pitkiä työpäiviä ja minä taistelin kotona väsyneenä, mutta onnellisena vauvasta ja perheestä. Mutta tuntuu, että aina tuli jotain vastoinkäymisiä. Mies oli pöivisin kahvitellut naisen kanssa, jonka kanssa olisi aikanaan halunnut aloittaa parisuhteen, mutta tämä nainen ei kuulemma silloin ollut sitä halunnut. Nyt he siis tapsivat päivisin kaupungilla ja mies auttoi (omien sanojensa mukaan) naista tämän työhön liittyvissä asioissa. Minusta tuntui pahalta, että mies käytti muutenkin vähissä olevaa aikaansa päivisin tämän naisen kanssa kahvitteluun ja tekinsitten pidempää työpäivää, eli oli entistä enemmän pois kotoa. Ja sitten piti sopia tapaamisia jos jonkun entisen mallin ja työtutun kanssa. Vaiva oli vasta muutaman kuukauden ikäinen eikä energiani riittänyt muuhun kuin lapsiin, kotiin ja itsestäni huolehtimiseen. Sovimme miehen kanssa, että jos nämä naiset kerran ovat niin huipputyyppejä, voisi kutsua heidät meille kotiin, jotta voisivat tutustu minuunkin. Muuten ei enää tapaisi heitä. Jännä juttu, ei ole meillä näkynyt. Sitä en tiedä, onko mies heitä tavannut. Sanoo ettei ole, koska meillä on sopimus. Mutta kaiken jälkeen ymmärtänette, että on tosi vaikea luottaa.

Tänä päivänäkään mies ei myönnä pettneensä minua millään tasolla. Ei ole osannut pyytää anteeksi mitään yksittäistä teko vaan pyytää anteeksi "kaikkia tekemiään virheitä ja syntejä". Minua se ei ole vakuuttanut ja todellakin odotan edelleen jotain hyvitystä, anteeksipyyntöä tai jotain, mitä selkeästi ei tule. Ja kuitenkin rakastan, olen onnellinen ajoittain ja elän sitä elämää josta olen aina unelmoinut. Pieni taapero on ihana ja ulkoapäin katsoessa elämänon ihanaa. Mutta sitten tulee nämä kaikki muut asiat.

Minut on nyt tuttujen melko helppo tunnistaa tästä tekstistä. Älkää kiltit kääntäkö asiaa minua vastaan tai naurako. Haluaisin oikeasti muuttaa itseäni ja töimintatapaani niin, että mieheni olisi helpompi olla uusperheen isänä ja minun miehenäni. Kiitän kaikista viesteistä ja kommenteista. Pohdin ja koitan löytää taas keskusteluvälit miehen kanssa. Tuntuu vaan ettei mitään asiaa saada koskaan sovittua vaan asiat jäävät roikkumaan.

Ovatko miehen nykyisetkin kiireet toisia naisia, parisuhteita kodin ulkopuolella eikä niinkään työkiireitä? Tuo koko teksti jonka luit - ihan kuin omasta kynästäni, tosin edelleen ilman lapsia. 

Et saa tuohon mieheen kontaktia terveellä tavalla. Ihmettelen miten olet sustunut tuohon pompotteluun mukaan. Ihan oikeasti nainen, juokse! Mene terapiaan mutta yksin, jotta löydät oman itsesi ja ala järjestellä asumuseroa. En ikimaailmassa jäisi tuollaiseen suhteeseen, jossa kuulen päivittäin olevani veitsenterällä. Mies kiukuttelee kotona - ihan selkeä merkki siitä, että jotain viriää pinnan alla. Nyt nainen, voimia ja pakene!

En jaksa uskoa, että hänellä nykyisellään ehtisi olla mitään sutinaa muiden naisten kanssa. En tietysti voi todeksi vannoa, mutta haluan uskoa.

Meillä on kivaa yhdessä, silloin kuin on. Mutta nämä hänen mykkäkoulujaksonsa ja välinpitämättömyyskautensa ovat ihan kamalia. Toisaalta, ei minullakaan anna ego periksi mennä tekemään sovintoa. Isommat lapset lähtevät hiihtolomaksi laskettelemaan ja luulen miehen sillä välin taas rauhoittuvan.

Ap. kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap. kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap, käytätkö jotain tunteisiin ja ajatteluun vaikuttavaa ainetta? (Psyykelääke, päihteet, huumeet)

Onko sinulla ennen tätä suhdetta ollut huonoja tai traumaattisia ihmissuhteita tai jotain, mikä on vaikuttanut itsetuntoosi?

Oletko elänyt yksin lapsiesi kanssa ennen kuin menit yksiin nykyisen miehesi kanssa?

No en käytä mitään lääkitystä tai päihteitä. Apua..vaikuttaako siltä?

Aikaisempi liittoni oli hyvinkin normaali, mutta olimme hirveän nuoria yhteen mennessämme ja jotenkin vain ajauduimme sitten eroon. Olin ilman seurustelusuhdetta 1,5 vuotta, kunnes tapsin nykyisen mieheni. Minä rakastuin heti. Mies soitteli ja lähetteli viestejä tunnin välein, käytnnössä asui minun ja lasten luona tapaamisesta alkaen. Kolmen kuukauden seurustelun jälkeen yhteisellä matkalla kerroin miehelle rakastavani häntä, en saanut mitään vastausta. Kotiin palattuamme hän kantoi matkatavarani kotiini ja ilmoitti ettei meidän suhteesta tule mitään. Selvä. Omin helpottunut, että hän kertoi asian niin suoraan ja nopeasti. Kuitenkin jo muutaman päivän kuluttua hän jatkoi soittelua ja palasi takaisin. Ja taas muutaman viikon kunuttua tarvitsi happea ja tilaa, emme kuulemma seurustelleet. Tätä jatkui reilun vuoden ja olin täysin vietävissä. Olimme yhdessä, mutta emme kuitenkaan. Lapset tottuivat mieheen ja minä halusin antaa hänelle tilaa. Olin kivassa työpaikassa, jossa kuitenkin oli kusipäinen esimies. Kun kerroin työasioistani miehellä, hän suivaantui ja laittoi juristit työnantajani niskaan. Kuukauden kuluttua minut irtisanottiin luottamuspulan vuoksi. Jäin työttömäksi. Huomasin muutaman viikon kukuttua tulleeni vahingossa raskaaksi ja halusin pitää lapsen. Mies ei. Päädyin aborttiin ja vain muutama viikko abortin jälkeen mies lähti työmatkalle ja unohti fb-sivunsa auki tietokoneelleni. Kävi ilmi, että hänellä oli peliä vaikka kuinka monen naisen kanssa. Ihmettelin hänen reissujaan kesällä ja kävi ilmi ihastus Makedonialaiseen 21-vuotiaaseen tyttöön. Hajosin täysin. Miten mies voi nukkua vieressäni ja viestitellä tämän beibsin kanssa? Koska emme kuulemma seurustelleet. Samaan aikaan kun olin leikkurissa Kätilöopistolla (se abortti) mies on tilittänyt ikäväänsä ja rakkauttaan tälle tytölle, jolle ei ollut maininnut sanallakaan minusta. Tietenkään. Koska emme miehen mukaan seurustelleet. No niin. Minä siis hajosin täysin. Olin kuitenkin eronnut jo kerran, lasteni isästä. Olin elänyt on-off -suhdetta puolitoista vuotta, saanut potkut ja nyt ilmeisen kuvitteellinen mieheni näytti elävän totaalista kaksoiselämää. Flirttiä siellä ja täällä. Aina kun lähti luotani yöksi kotiinsa viikonloppuna (koska oli niin väsynyt), olikin mennyt baariin jne. Ja olihan hönellä siihen oikeus, en kiellä sitä. Mutta kertomatta jättäminen ja vääristellyn toruuden kertominen satutti tosi paljon. Koitin kasata itseni ja lapseni tulivat kotiin muutaman päivän kuluttua. En halunnut tavata miestä laisinkaan. Kun lapset lähtivät isälleen taas reilun viikon kuluttua, ilmoitin että mies voisi tulla hakemaan vaatteensa ja tavaransa meiltä. Hän tuli. En unohda koskaan sitä henkarien kolinaa ja matkalaukun ääntä, kun hän pakkasi hiljaisuudessa tavaransa. Selitti, ettei ole koskaan halunnut minulle mitään pahaa, ainoastaan auttaa. Itkin ja tärisin, koitin keskittyä hengittämiseen. Mies lähti ja minä romahdin. En muista seuraavista päivistä oikein mitään. Päädyin suljetulle osastolle vahvaan lääkitykseen. Olen itse mennyt taksilla terveysaseman päivystykseen. Seuraavat neljä viikko makasin kotona vahvoissa lääkkeissä. Hoidin lapset päiväkotiin ja makasin ulkovaatteet päällä sohvalla, kunnes tuli aika hakea heidät kotiin. Kaikki laskut jäivät maksamatta, lapset söivät mitä jaksoin tarjota. Onneksi äitimi hoiti heitä myös. Aikaa kului. Jouluna olin yksin ja pakotin itseni ulos kävelylle joka päivä. Asteittain jätin rauhoittavia pois ja koitin hakea lohtua baareista. Mikään vaan ei auttanut. Mies yritti alkuun olla tukenani ja lohduttaa. Mielestäni se oli sairasta; hänen vuokseenhan koin olevani siinä kunnossa. Hän jätti minut rauhaan, lopetin vastaamasta puhelimeen enkä avannut ovea vaikka oli iso ikävä ja rakastin häntä edelleen. Mutta minä selvisin! Jätin lääkkeitä pois ja sain uuden työpaikan. Tuli kevät ja hengittäminen muuttui helpoksi. Kävin urheilemassa, iloitsin lapsista ja etenkin yksin olemisesta, elämä olikin taas ihanaa ja helppoa! Kunnes puhelin soi alkukesästä. Mies soitti. Ajattelin voivani vastata. Hän halusi nähdä minut ja lapseni. Mikäs siinä, ehkä olisi kiva nopeasti käydä jätskillä. Niinpä tapasimme. Menimme kaikki syömään ja olimme monta tuntia yhdessä. Mies ajoi meidät kotiin ja tunnin kuluttua soitti, että tapaaminen oli ollut hänelle tärkeä. Omi ymmärtänyt itsestään paljon asioita. Kysyi voisiko tulla yöksi luokseni? Ja hän tuli. Jutteli aamuyöstä, että hän tavallaan seurustelee. Kysyin kenen kanssa ja hän vastasi erän kolmekymppisen naisen, joka oli parhaillaan työmatkalla toisaalla Suomessa. Sanoin miehelle, että pitäisi kertoa tuolle naiselle heti, ettei mies aio mennä hänen kanssaan naimisiin jne. Sanoin ettei saa antaa turhaa toivoa ja antaa toisen rakastua. Sympatiani oli tämän naisen puolella, vaikka omat tunteeni eivät näköjään olleet miestä kohtaan hävinneet mihinkään. Niinpä alpimme taas tapailemaan mieheni kanssa. Tuli puhe kesälomasta. Hän ei kuulemma ehtisi pitä lomaa. Miten hassua...seuraavana päivänä kävi ilmi, että on lähdössä tämän tyttöystävänsä kanssa kahdeksi viikoksi lomalle etelään. Ja kuinka sain selville? Koska mies unohti tietokoneensa luokseni ja tietysti kerrasta oppineena katsoin mikä meininki siellä on. Huh. Aloin täristä ja tajusin jälleen kerran uskoneeni vääristeltyyn totuuteen. Kun miehen ja tämän naisen kone oli ilmassa, kirjoitin tuolle naiselle pitkän viestin ja kerroin kaiken. Kerroin miten mies oli minullekin valehdellut, olin joutunut hoitoon ja ihan kaiken. Reissun jälkeen he erosivat ja mies sanoi etteivät ole missään tekemisissä keskenään. Uskoin. Idiootti uskoin. Syksyllä vaihdoin alaa enkä ehtinyt hirveästi murehtia miestä. Tapsimme toisinaan, mutta minulla oli muitakin miehiä ja oikeasti oma elämä. Joulun alla mies soitti ja kertoi tämän naisen muuttaneen hänen luokseen ja tulleen hänelle töihin. Selvä. Kiitos kun kerroit. Sanoin ettei mikään enää palaisi ennalleen. Helmikuuhun asti keskityin työhöni ja lapsiin, elämä oli ihanaa! Helmikuussa mies aloitti jälleen soittelemisen. Hän kuulemma ei näe tulevaisuutta tämän naisensa kanssa. Kehoitin eroamaan ja ottamaan sen jälkeen yhteyttä. No kaiken aikaahan se soitteli ja minä ikävöin. Nainen muutti miehen luota pois, mutta pysyi läheisenä yhteisen työpaikan vuoksi. Mies ei halunnut tämän naisen tietävän, että hän tapaili minua taas. Aloin kyllästyä päämäärättömään elämään ja halusin joko oikean perheen tai eroon miehestä lopullisesti ja löytää sellaisen miehen itselleni joka uskaltaisi elää normaalia elämää. Kävimme terapiassa pohtimassa ja vääntämässä asioista. Ei ollut mitään hyötyä. Mies jäi välillä kiinni vaikka mistä lomien suunnittelemisesta muiden naisten kanssa ja säännöllisesti muutaman viikon välein halusi vetäytyä suhteesta omiin oloihinsa. Hän haukkui kavereilleen miten minä lapsineni vien hänen kaikki rahansa ja ettei hän ole valmis kasvattamaan toisen miehen lapsia. Tuntui pahalta lukea tälläistä, sillä minulle mies puhui täysin eri tavalla ja käyttäytyi töysin toisin. Mutta aikaa kukui, rupesimme etsimään asuntoa ja päätimme hankkia yhteisen lapsen. Lomamatkalla mies hikeentyi minulle jostain täysin naurettavasta asiasta ja piti huutomonologia hiekkarannalla monta tuntia aiheesta "minut on pakotettu tähän suhteeseen". Olin raskaana, kaukana kotoa ja pystyin vain itkemään. Lopun lomaa olimme puhumatta toisillemme. Muutimme muutaman kuukauden kuluttua uuteen, yhteiseen kotiimme ja alpin keskittyä pian syntyvään vauvaan. Mies rauhoittui ja osottajtui valtavan hyväksi isäksi omalle lapselleen. Hän teki pitkiä työpäiviä ja minä taistelin kotona väsyneenä, mutta onnellisena vauvasta ja perheestä. Mutta tuntuu, että aina tuli jotain vastoinkäymisiä. Mies oli pöivisin kahvitellut naisen kanssa, jonka kanssa olisi aikanaan halunnut aloittaa parisuhteen, mutta tämä nainen ei kuulemma silloin ollut sitä halunnut. Nyt he siis tapsivat päivisin kaupungilla ja mies auttoi (omien sanojensa mukaan) naista tämän työhön liittyvissä asioissa. Minusta tuntui pahalta, että mies käytti muutenkin vähissä olevaa aikaansa päivisin tämän naisen kanssa kahvitteluun ja tekinsitten pidempää työpäivää, eli oli entistä enemmän pois kotoa. Ja sitten piti sopia tapaamisia jos jonkun entisen mallin ja työtutun kanssa. Vaiva oli vasta muutaman kuukauden ikäinen eikä energiani riittänyt muuhun kuin lapsiin, kotiin ja itsestäni huolehtimiseen. Sovimme miehen kanssa, että jos nämä naiset kerran ovat niin huipputyyppejä, voisi kutsua heidät meille kotiin, jotta voisivat tutustu minuunkin. Muuten ei enää tapaisi heitä. Jännä juttu, ei ole meillä näkynyt. Sitä en tiedä, onko mies heitä tavannut. Sanoo ettei ole, koska meillä on sopimus. Mutta kaiken jälkeen ymmärtänette, että on tosi vaikea luottaa.

Tänä päivänäkään mies ei myönnä pettneensä minua millään tasolla. Ei ole osannut pyytää anteeksi mitään yksittäistä teko vaan pyytää anteeksi "kaikkia tekemiään virheitä ja syntejä". Minua se ei ole vakuuttanut ja todellakin odotan edelleen jotain hyvitystä, anteeksipyyntöä tai jotain, mitä selkeästi ei tule. Ja kuitenkin rakastan, olen onnellinen ajoittain ja elän sitä elämää josta olen aina unelmoinut. Pieni taapero on ihana ja ulkoapäin katsoessa elämänon ihanaa. Mutta sitten tulee nämä kaikki muut asiat.

Minut on nyt tuttujen melko helppo tunnistaa tästä tekstistä. Älkää kiltit kääntäkö asiaa minua vastaan tai naurako. Haluaisin oikeasti muuttaa itseäni ja töimintatapaani niin, että mieheni olisi helpompi olla uusperheen isänä ja minun miehenäni. Kiitän kaikista viesteistä ja kommenteista. Pohdin ja koitan löytää taas keskusteluvälit miehen kanssa. Tuntuu vaan ettei mitään asiaa saada koskaan sovittua vaan asiat jäävät roikkumaan.

Ovatko miehen nykyisetkin kiireet toisia naisia, parisuhteita kodin ulkopuolella eikä niinkään työkiireitä? Tuo koko teksti jonka luit - ihan kuin omasta kynästäni, tosin edelleen ilman lapsia. 

Et saa tuohon mieheen kontaktia terveellä tavalla. Ihmettelen miten olet sustunut tuohon pompotteluun mukaan. Ihan oikeasti nainen, juokse! Mene terapiaan mutta yksin, jotta löydät oman itsesi ja ala järjestellä asumuseroa. En ikimaailmassa jäisi tuollaiseen suhteeseen, jossa kuulen päivittäin olevani veitsenterällä. Mies kiukuttelee kotona - ihan selkeä merkki siitä, että jotain viriää pinnan alla. Nyt nainen, voimia ja pakene!

En jaksa uskoa, että hänellä nykyisellään ehtisi olla mitään sutinaa muiden naisten kanssa. En tietysti voi todeksi vannoa, mutta haluan uskoa.

Meillä on kivaa yhdessä, silloin kuin on. Mutta nämä hänen mykkäkoulujaksonsa ja välinpitämättömyyskautensa ovat ihan kamalia. Toisaalta, ei minullakaan anna ego periksi mennä tekemään sovintoa. Isommat lapset lähtevät hiihtolomaksi laskettelemaan ja luulen miehen sillä välin taas rauhoittuvan.

Olen se joka kirjoitti siitä, miten samanlaisen isäpuolen kanssa eläminen käytännössä tuhosi sisarusteni elämät, ja vaikuttaa minuun vieläkin negatiivisesti. Ja tuo mitä tuohon kirjoitit olisi voinut olla sanasta sanaan mun äidin asennoituminen tilanteeseen. Aina lakaisi kaiken negatiivisen maton alle ja oletti, että asiat maagisesti muuttuisivat paremmiksi. Vielä kerran: sä tuhoat lapsesi. Vaikka jopa mies katsoo mahdolliseksi erota, asua lähekkäin ja hän on luvannut olla hyvä isä taaperolle, sä et omien itsekkäitten syittesi takia tartu tähän tilaisuuteen, vaan valitset tuhota vanhemmat lapsesi.

Vierailija kirjoitti:

Ap. kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap. kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap, käytätkö jotain tunteisiin ja ajatteluun vaikuttavaa ainetta? (Psyykelääke, päihteet, huumeet)

Onko sinulla ennen tätä suhdetta ollut huonoja tai traumaattisia ihmissuhteita tai jotain, mikä on vaikuttanut itsetuntoosi?

Oletko elänyt yksin lapsiesi kanssa ennen kuin menit yksiin nykyisen miehesi kanssa?

No en käytä mitään lääkitystä tai päihteitä. Apua..vaikuttaako siltä?

Aikaisempi liittoni oli hyvinkin normaali, mutta olimme hirveän nuoria yhteen mennessämme ja jotenkin vain ajauduimme sitten eroon. Olin ilman seurustelusuhdetta 1,5 vuotta, kunnes tapsin nykyisen mieheni. Minä rakastuin heti. Mies soitteli ja lähetteli viestejä tunnin välein, käytnnössä asui minun ja lasten luona tapaamisesta alkaen. Kolmen kuukauden seurustelun jälkeen yhteisellä matkalla kerroin miehelle rakastavani häntä, en saanut mitään vastausta. Kotiin palattuamme hän kantoi matkatavarani kotiini ja ilmoitti ettei meidän suhteesta tule mitään. Selvä. Omin helpottunut, että hän kertoi asian niin suoraan ja nopeasti. Kuitenkin jo muutaman päivän kuluttua hän jatkoi soittelua ja palasi takaisin. Ja taas muutaman viikon kunuttua tarvitsi happea ja tilaa, emme kuulemma seurustelleet. Tätä jatkui reilun vuoden ja olin täysin vietävissä. Olimme yhdessä, mutta emme kuitenkaan. Lapset tottuivat mieheen ja minä halusin antaa hänelle tilaa. Olin kivassa työpaikassa, jossa kuitenkin oli kusipäinen esimies. Kun kerroin työasioistani miehellä, hän suivaantui ja laittoi juristit työnantajani niskaan. Kuukauden kuluttua minut irtisanottiin luottamuspulan vuoksi. Jäin työttömäksi. Huomasin muutaman viikon kukuttua tulleeni vahingossa raskaaksi ja halusin pitää lapsen. Mies ei. Päädyin aborttiin ja vain muutama viikko abortin jälkeen mies lähti työmatkalle ja unohti fb-sivunsa auki tietokoneelleni. Kävi ilmi, että hänellä oli peliä vaikka kuinka monen naisen kanssa. Ihmettelin hänen reissujaan kesällä ja kävi ilmi ihastus Makedonialaiseen 21-vuotiaaseen tyttöön. Hajosin täysin. Miten mies voi nukkua vieressäni ja viestitellä tämän beibsin kanssa? Koska emme kuulemma seurustelleet. Samaan aikaan kun olin leikkurissa Kätilöopistolla (se abortti) mies on tilittänyt ikäväänsä ja rakkauttaan tälle tytölle, jolle ei ollut maininnut sanallakaan minusta. Tietenkään. Koska emme miehen mukaan seurustelleet. No niin. Minä siis hajosin täysin. Olin kuitenkin eronnut jo kerran, lasteni isästä. Olin elänyt on-off -suhdetta puolitoista vuotta, saanut potkut ja nyt ilmeisen kuvitteellinen mieheni näytti elävän totaalista kaksoiselämää. Flirttiä siellä ja täällä. Aina kun lähti luotani yöksi kotiinsa viikonloppuna (koska oli niin väsynyt), olikin mennyt baariin jne. Ja olihan hönellä siihen oikeus, en kiellä sitä. Mutta kertomatta jättäminen ja vääristellyn toruuden kertominen satutti tosi paljon. Koitin kasata itseni ja lapseni tulivat kotiin muutaman päivän kuluttua. En halunnut tavata miestä laisinkaan. Kun lapset lähtivät isälleen taas reilun viikon kuluttua, ilmoitin että mies voisi tulla hakemaan vaatteensa ja tavaransa meiltä. Hän tuli. En unohda koskaan sitä henkarien kolinaa ja matkalaukun ääntä, kun hän pakkasi hiljaisuudessa tavaransa. Selitti, ettei ole koskaan halunnut minulle mitään pahaa, ainoastaan auttaa. Itkin ja tärisin, koitin keskittyä hengittämiseen. Mies lähti ja minä romahdin. En muista seuraavista päivistä oikein mitään. Päädyin suljetulle osastolle vahvaan lääkitykseen. Olen itse mennyt taksilla terveysaseman päivystykseen. Seuraavat neljä viikko makasin kotona vahvoissa lääkkeissä. Hoidin lapset päiväkotiin ja makasin ulkovaatteet päällä sohvalla, kunnes tuli aika hakea heidät kotiin. Kaikki laskut jäivät maksamatta, lapset söivät mitä jaksoin tarjota. Onneksi äitimi hoiti heitä myös. Aikaa kului. Jouluna olin yksin ja pakotin itseni ulos kävelylle joka päivä. Asteittain jätin rauhoittavia pois ja koitin hakea lohtua baareista. Mikään vaan ei auttanut. Mies yritti alkuun olla tukenani ja lohduttaa. Mielestäni se oli sairasta; hänen vuokseenhan koin olevani siinä kunnossa. Hän jätti minut rauhaan, lopetin vastaamasta puhelimeen enkä avannut ovea vaikka oli iso ikävä ja rakastin häntä edelleen. Mutta minä selvisin! Jätin lääkkeitä pois ja sain uuden työpaikan. Tuli kevät ja hengittäminen muuttui helpoksi. Kävin urheilemassa, iloitsin lapsista ja etenkin yksin olemisesta, elämä olikin taas ihanaa ja helppoa! Kunnes puhelin soi alkukesästä. Mies soitti. Ajattelin voivani vastata. Hän halusi nähdä minut ja lapseni. Mikäs siinä, ehkä olisi kiva nopeasti käydä jätskillä. Niinpä tapasimme. Menimme kaikki syömään ja olimme monta tuntia yhdessä. Mies ajoi meidät kotiin ja tunnin kuluttua soitti, että tapaaminen oli ollut hänelle tärkeä. Omi ymmärtänyt itsestään paljon asioita. Kysyi voisiko tulla yöksi luokseni? Ja hän tuli. Jutteli aamuyöstä, että hän tavallaan seurustelee. Kysyin kenen kanssa ja hän vastasi erän kolmekymppisen naisen, joka oli parhaillaan työmatkalla toisaalla Suomessa. Sanoin miehelle, että pitäisi kertoa tuolle naiselle heti, ettei mies aio mennä hänen kanssaan naimisiin jne. Sanoin ettei saa antaa turhaa toivoa ja antaa toisen rakastua. Sympatiani oli tämän naisen puolella, vaikka omat tunteeni eivät näköjään olleet miestä kohtaan hävinneet mihinkään. Niinpä alpimme taas tapailemaan mieheni kanssa. Tuli puhe kesälomasta. Hän ei kuulemma ehtisi pitä lomaa. Miten hassua...seuraavana päivänä kävi ilmi, että on lähdössä tämän tyttöystävänsä kanssa kahdeksi viikoksi lomalle etelään. Ja kuinka sain selville? Koska mies unohti tietokoneensa luokseni ja tietysti kerrasta oppineena katsoin mikä meininki siellä on. Huh. Aloin täristä ja tajusin jälleen kerran uskoneeni vääristeltyyn totuuteen. Kun miehen ja tämän naisen kone oli ilmassa, kirjoitin tuolle naiselle pitkän viestin ja kerroin kaiken. Kerroin miten mies oli minullekin valehdellut, olin joutunut hoitoon ja ihan kaiken. Reissun jälkeen he erosivat ja mies sanoi etteivät ole missään tekemisissä keskenään. Uskoin. Idiootti uskoin. Syksyllä vaihdoin alaa enkä ehtinyt hirveästi murehtia miestä. Tapsimme toisinaan, mutta minulla oli muitakin miehiä ja oikeasti oma elämä. Joulun alla mies soitti ja kertoi tämän naisen muuttaneen hänen luokseen ja tulleen hänelle töihin. Selvä. Kiitos kun kerroit. Sanoin ettei mikään enää palaisi ennalleen. Helmikuuhun asti keskityin työhöni ja lapsiin, elämä oli ihanaa! Helmikuussa mies aloitti jälleen soittelemisen. Hän kuulemma ei näe tulevaisuutta tämän naisensa kanssa. Kehoitin eroamaan ja ottamaan sen jälkeen yhteyttä. No kaiken aikaahan se soitteli ja minä ikävöin. Nainen muutti miehen luota pois, mutta pysyi läheisenä yhteisen työpaikan vuoksi. Mies ei halunnut tämän naisen tietävän, että hän tapaili minua taas. Aloin kyllästyä päämäärättömään elämään ja halusin joko oikean perheen tai eroon miehestä lopullisesti ja löytää sellaisen miehen itselleni joka uskaltaisi elää normaalia elämää. Kävimme terapiassa pohtimassa ja vääntämässä asioista. Ei ollut mitään hyötyä. Mies jäi välillä kiinni vaikka mistä lomien suunnittelemisesta muiden naisten kanssa ja säännöllisesti muutaman viikon välein halusi vetäytyä suhteesta omiin oloihinsa. Hän haukkui kavereilleen miten minä lapsineni vien hänen kaikki rahansa ja ettei hän ole valmis kasvattamaan toisen miehen lapsia. Tuntui pahalta lukea tälläistä, sillä minulle mies puhui täysin eri tavalla ja käyttäytyi töysin toisin. Mutta aikaa kukui, rupesimme etsimään asuntoa ja päätimme hankkia yhteisen lapsen. Lomamatkalla mies hikeentyi minulle jostain täysin naurettavasta asiasta ja piti huutomonologia hiekkarannalla monta tuntia aiheesta "minut on pakotettu tähän suhteeseen". Olin raskaana, kaukana kotoa ja pystyin vain itkemään. Lopun lomaa olimme puhumatta toisillemme. Muutimme muutaman kuukauden kuluttua uuteen, yhteiseen kotiimme ja alpin keskittyä pian syntyvään vauvaan. Mies rauhoittui ja osottajtui valtavan hyväksi isäksi omalle lapselleen. Hän teki pitkiä työpäiviä ja minä taistelin kotona väsyneenä, mutta onnellisena vauvasta ja perheestä. Mutta tuntuu, että aina tuli jotain vastoinkäymisiä. Mies oli pöivisin kahvitellut naisen kanssa, jonka kanssa olisi aikanaan halunnut aloittaa parisuhteen, mutta tämä nainen ei kuulemma silloin ollut sitä halunnut. Nyt he siis tapsivat päivisin kaupungilla ja mies auttoi (omien sanojensa mukaan) naista tämän työhön liittyvissä asioissa. Minusta tuntui pahalta, että mies käytti muutenkin vähissä olevaa aikaansa päivisin tämän naisen kanssa kahvitteluun ja tekinsitten pidempää työpäivää, eli oli entistä enemmän pois kotoa. Ja sitten piti sopia tapaamisia jos jonkun entisen mallin ja työtutun kanssa. Vaiva oli vasta muutaman kuukauden ikäinen eikä energiani riittänyt muuhun kuin lapsiin, kotiin ja itsestäni huolehtimiseen. Sovimme miehen kanssa, että jos nämä naiset kerran ovat niin huipputyyppejä, voisi kutsua heidät meille kotiin, jotta voisivat tutustu minuunkin. Muuten ei enää tapaisi heitä. Jännä juttu, ei ole meillä näkynyt. Sitä en tiedä, onko mies heitä tavannut. Sanoo ettei ole, koska meillä on sopimus. Mutta kaiken jälkeen ymmärtänette, että on tosi vaikea luottaa.

Tänä päivänäkään mies ei myönnä pettneensä minua millään tasolla. Ei ole osannut pyytää anteeksi mitään yksittäistä teko vaan pyytää anteeksi "kaikkia tekemiään virheitä ja syntejä". Minua se ei ole vakuuttanut ja todellakin odotan edelleen jotain hyvitystä, anteeksipyyntöä tai jotain, mitä selkeästi ei tule. Ja kuitenkin rakastan, olen onnellinen ajoittain ja elän sitä elämää josta olen aina unelmoinut. Pieni taapero on ihana ja ulkoapäin katsoessa elämänon ihanaa. Mutta sitten tulee nämä kaikki muut asiat.

Minut on nyt tuttujen melko helppo tunnistaa tästä tekstistä. Älkää kiltit kääntäkö asiaa minua vastaan tai naurako. Haluaisin oikeasti muuttaa itseäni ja töimintatapaani niin, että mieheni olisi helpompi olla uusperheen isänä ja minun miehenäni. Kiitän kaikista viesteistä ja kommenteista. Pohdin ja koitan löytää taas keskusteluvälit miehen kanssa. Tuntuu vaan ettei mitään asiaa saada koskaan sovittua vaan asiat jäävät roikkumaan.

Ovatko miehen nykyisetkin kiireet toisia naisia, parisuhteita kodin ulkopuolella eikä niinkään työkiireitä? Tuo koko teksti jonka luit - ihan kuin omasta kynästäni, tosin edelleen ilman lapsia. 

Et saa tuohon mieheen kontaktia terveellä tavalla. Ihmettelen miten olet sustunut tuohon pompotteluun mukaan. Ihan oikeasti nainen, juokse! Mene terapiaan mutta yksin, jotta löydät oman itsesi ja ala järjestellä asumuseroa. En ikimaailmassa jäisi tuollaiseen suhteeseen, jossa kuulen päivittäin olevani veitsenterällä. Mies kiukuttelee kotona - ihan selkeä merkki siitä, että jotain viriää pinnan alla. Nyt nainen, voimia ja pakene!

En jaksa uskoa, että hänellä nykyisellään ehtisi olla mitään sutinaa muiden naisten kanssa. En tietysti voi todeksi vannoa, mutta haluan uskoa.

Meillä on kivaa yhdessä, silloin kuin on. Mutta nämä hänen mykkäkoulujaksonsa ja välinpitämättömyyskautensa ovat ihan kamalia. Toisaalta, ei minullakaan anna ego periksi mennä tekemään sovintoa. Isommat lapset lähtevät hiihtolomaksi laskettelemaan ja luulen miehen sillä välin taas rauhoittuvan.

Olen se joka kirjoitti siitä, miten samanlaisen isäpuolen kanssa eläminen käytännössä tuhosi sisarusteni elämät, ja vaikuttaa minuun vieläkin negatiivisesti. Ja tuo mitä tuohon kirjoitit olisi voinut olla sanasta sanaan mun äidin asennoituminen tilanteeseen. Aina lakaisi kaiken negatiivisen maton alle ja oletti, että asiat maagisesti muuttuisivat paremmiksi. Vielä kerran: sä tuhoat lapsesi. Vaikka jopa mies katsoo mahdolliseksi erota, asua lähekkäin ja hän on luvannut olla hyvä isä taaperolle, sä et omien itsekkäitten syittesi takia tartu tähän tilaisuuteen, vaan valitset tuhota vanhemmat lapsesi.

Kiitos suorista sanoista, otan nämäkin huomioon. On vain tosi hullua, että kun koitan kuvitella tilenteen jossa kerron erosta jollekin, en osaisi nimetä edelleenkään mitään syytä. Uusperheen arki osoittautui liian rankaksi? Ei. Mies petti? Ei. Erilaiset näkemykset kasvatuksesta? Ei, eikö sellaisista asioista ole tapana puhua ja päästä yhteisymmärrykseen? Luottamuspula? En nyt saakeli sen takia tuhia avioliittoa.

Enkä jaksa tällä hetkellä ottaa puheeksi näitä asioita kotona. Aina kun sanon miehelleni, etten ole onnellinen ja haluaisin suhteeseen muutoksia, alkaa sama valitus minulle; hänkään ei ole, ei saa arvostusta tai kunnioitusta jne. En pysty tällä hetkellä vastaanottamaan häneltä mitään negatiivista palautetta. Koen olevani syyllinen ja alan taas toimimaan hänen tahtonsa mukaan, olemaan kiltti ja seesteinen. Vanha tuttu toimintamalli, jossa koskaan ei päästä oikeaan sopuun, jossa kokisin saaneeni ääneni kuuluviin tai että olisin tullut edes kuulluksi.

Siksipä työstän näitä ajatuksia nyt yksin. Varasin ensi viikoksi terapeutille ajan, menen jos saan miehen hoitamaan taaperoa.

Mietin, että voisin viedä pojan samalle tutulle terapeutille juttelemaan, kunhan plaa hiihtolomalta. Ehkä vieraalle olisi helpompi jutella?

Ap. kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap. kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap. kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap, käytätkö jotain tunteisiin ja ajatteluun vaikuttavaa ainetta? (Psyykelääke, päihteet, huumeet)

Onko sinulla ennen tätä suhdetta ollut huonoja tai traumaattisia ihmissuhteita tai jotain, mikä on vaikuttanut itsetuntoosi?

Oletko elänyt yksin lapsiesi kanssa ennen kuin menit yksiin nykyisen miehesi kanssa?

No en käytä mitään lääkitystä tai päihteitä. Apua..vaikuttaako siltä?

Aikaisempi liittoni oli hyvinkin normaali, mutta olimme hirveän nuoria yhteen mennessämme ja jotenkin vain ajauduimme sitten eroon. Olin ilman seurustelusuhdetta 1,5 vuotta, kunnes tapsin nykyisen mieheni. Minä rakastuin heti. Mies soitteli ja lähetteli viestejä tunnin välein, käytnnössä asui minun ja lasten luona tapaamisesta alkaen. Kolmen kuukauden seurustelun jälkeen yhteisellä matkalla kerroin miehelle rakastavani häntä, en saanut mitään vastausta. Kotiin palattuamme hän kantoi matkatavarani kotiini ja ilmoitti ettei meidän suhteesta tule mitään. Selvä. Omin helpottunut, että hän kertoi asian niin suoraan ja nopeasti. Kuitenkin jo muutaman päivän kuluttua hän jatkoi soittelua ja palasi takaisin. Ja taas muutaman viikon kunuttua tarvitsi happea ja tilaa, emme kuulemma seurustelleet. Tätä jatkui reilun vuoden ja olin täysin vietävissä. Olimme yhdessä, mutta emme kuitenkaan. Lapset tottuivat mieheen ja minä halusin antaa hänelle tilaa. Olin kivassa työpaikassa, jossa kuitenkin oli kusipäinen esimies. Kun kerroin työasioistani miehellä, hän suivaantui ja laittoi juristit työnantajani niskaan. Kuukauden kuluttua minut irtisanottiin luottamuspulan vuoksi. Jäin työttömäksi. Huomasin muutaman viikon kukuttua tulleeni vahingossa raskaaksi ja halusin pitää lapsen. Mies ei. Päädyin aborttiin ja vain muutama viikko abortin jälkeen mies lähti työmatkalle ja unohti fb-sivunsa auki tietokoneelleni. Kävi ilmi, että hänellä oli peliä vaikka kuinka monen naisen kanssa. Ihmettelin hänen reissujaan kesällä ja kävi ilmi ihastus Makedonialaiseen 21-vuotiaaseen tyttöön. Hajosin täysin. Miten mies voi nukkua vieressäni ja viestitellä tämän beibsin kanssa? Koska emme kuulemma seurustelleet. Samaan aikaan kun olin leikkurissa Kätilöopistolla (se abortti) mies on tilittänyt ikäväänsä ja rakkauttaan tälle tytölle, jolle ei ollut maininnut sanallakaan minusta. Tietenkään. Koska emme miehen mukaan seurustelleet. No niin. Minä siis hajosin täysin. Olin kuitenkin eronnut jo kerran, lasteni isästä. Olin elänyt on-off -suhdetta puolitoista vuotta, saanut potkut ja nyt ilmeisen kuvitteellinen mieheni näytti elävän totaalista kaksoiselämää. Flirttiä siellä ja täällä. Aina kun lähti luotani yöksi kotiinsa viikonloppuna (koska oli niin väsynyt), olikin mennyt baariin jne. Ja olihan hönellä siihen oikeus, en kiellä sitä. Mutta kertomatta jättäminen ja vääristellyn toruuden kertominen satutti tosi paljon. Koitin kasata itseni ja lapseni tulivat kotiin muutaman päivän kuluttua. En halunnut tavata miestä laisinkaan. Kun lapset lähtivät isälleen taas reilun viikon kuluttua, ilmoitin että mies voisi tulla hakemaan vaatteensa ja tavaransa meiltä. Hän tuli. En unohda koskaan sitä henkarien kolinaa ja matkalaukun ääntä, kun hän pakkasi hiljaisuudessa tavaransa. Selitti, ettei ole koskaan halunnut minulle mitään pahaa, ainoastaan auttaa. Itkin ja tärisin, koitin keskittyä hengittämiseen. Mies lähti ja minä romahdin. En muista seuraavista päivistä oikein mitään. Päädyin suljetulle osastolle vahvaan lääkitykseen. Olen itse mennyt taksilla terveysaseman päivystykseen. Seuraavat neljä viikko makasin kotona vahvoissa lääkkeissä. Hoidin lapset päiväkotiin ja makasin ulkovaatteet päällä sohvalla, kunnes tuli aika hakea heidät kotiin. Kaikki laskut jäivät maksamatta, lapset söivät mitä jaksoin tarjota. Onneksi äitimi hoiti heitä myös. Aikaa kului. Jouluna olin yksin ja pakotin itseni ulos kävelylle joka päivä. Asteittain jätin rauhoittavia pois ja koitin hakea lohtua baareista. Mikään vaan ei auttanut. Mies yritti alkuun olla tukenani ja lohduttaa. Mielestäni se oli sairasta; hänen vuokseenhan koin olevani siinä kunnossa. Hän jätti minut rauhaan, lopetin vastaamasta puhelimeen enkä avannut ovea vaikka oli iso ikävä ja rakastin häntä edelleen. Mutta minä selvisin! Jätin lääkkeitä pois ja sain uuden työpaikan. Tuli kevät ja hengittäminen muuttui helpoksi. Kävin urheilemassa, iloitsin lapsista ja etenkin yksin olemisesta, elämä olikin taas ihanaa ja helppoa! Kunnes puhelin soi alkukesästä. Mies soitti. Ajattelin voivani vastata. Hän halusi nähdä minut ja lapseni. Mikäs siinä, ehkä olisi kiva nopeasti käydä jätskillä. Niinpä tapasimme. Menimme kaikki syömään ja olimme monta tuntia yhdessä. Mies ajoi meidät kotiin ja tunnin kuluttua soitti, että tapaaminen oli ollut hänelle tärkeä. Omi ymmärtänyt itsestään paljon asioita. Kysyi voisiko tulla yöksi luokseni? Ja hän tuli. Jutteli aamuyöstä, että hän tavallaan seurustelee. Kysyin kenen kanssa ja hän vastasi erän kolmekymppisen naisen, joka oli parhaillaan työmatkalla toisaalla Suomessa. Sanoin miehelle, että pitäisi kertoa tuolle naiselle heti, ettei mies aio mennä hänen kanssaan naimisiin jne. Sanoin ettei saa antaa turhaa toivoa ja antaa toisen rakastua. Sympatiani oli tämän naisen puolella, vaikka omat tunteeni eivät näköjään olleet miestä kohtaan hävinneet mihinkään. Niinpä alpimme taas tapailemaan mieheni kanssa. Tuli puhe kesälomasta. Hän ei kuulemma ehtisi pitä lomaa. Miten hassua...seuraavana päivänä kävi ilmi, että on lähdössä tämän tyttöystävänsä kanssa kahdeksi viikoksi lomalle etelään. Ja kuinka sain selville? Koska mies unohti tietokoneensa luokseni ja tietysti kerrasta oppineena katsoin mikä meininki siellä on. Huh. Aloin täristä ja tajusin jälleen kerran uskoneeni vääristeltyyn totuuteen. Kun miehen ja tämän naisen kone oli ilmassa, kirjoitin tuolle naiselle pitkän viestin ja kerroin kaiken. Kerroin miten mies oli minullekin valehdellut, olin joutunut hoitoon ja ihan kaiken. Reissun jälkeen he erosivat ja mies sanoi etteivät ole missään tekemisissä keskenään. Uskoin. Idiootti uskoin. Syksyllä vaihdoin alaa enkä ehtinyt hirveästi murehtia miestä. Tapsimme toisinaan, mutta minulla oli muitakin miehiä ja oikeasti oma elämä. Joulun alla mies soitti ja kertoi tämän naisen muuttaneen hänen luokseen ja tulleen hänelle töihin. Selvä. Kiitos kun kerroit. Sanoin ettei mikään enää palaisi ennalleen. Helmikuuhun asti keskityin työhöni ja lapsiin, elämä oli ihanaa! Helmikuussa mies aloitti jälleen soittelemisen. Hän kuulemma ei näe tulevaisuutta tämän naisensa kanssa. Kehoitin eroamaan ja ottamaan sen jälkeen yhteyttä. No kaiken aikaahan se soitteli ja minä ikävöin. Nainen muutti miehen luota pois, mutta pysyi läheisenä yhteisen työpaikan vuoksi. Mies ei halunnut tämän naisen tietävän, että hän tapaili minua taas. Aloin kyllästyä päämäärättömään elämään ja halusin joko oikean perheen tai eroon miehestä lopullisesti ja löytää sellaisen miehen itselleni joka uskaltaisi elää normaalia elämää. Kävimme terapiassa pohtimassa ja vääntämässä asioista. Ei ollut mitään hyötyä. Mies jäi välillä kiinni vaikka mistä lomien suunnittelemisesta muiden naisten kanssa ja säännöllisesti muutaman viikon välein halusi vetäytyä suhteesta omiin oloihinsa. Hän haukkui kavereilleen miten minä lapsineni vien hänen kaikki rahansa ja ettei hän ole valmis kasvattamaan toisen miehen lapsia. Tuntui pahalta lukea tälläistä, sillä minulle mies puhui täysin eri tavalla ja käyttäytyi töysin toisin. Mutta aikaa kukui, rupesimme etsimään asuntoa ja päätimme hankkia yhteisen lapsen. Lomamatkalla mies hikeentyi minulle jostain täysin naurettavasta asiasta ja piti huutomonologia hiekkarannalla monta tuntia aiheesta "minut on pakotettu tähän suhteeseen". Olin raskaana, kaukana kotoa ja pystyin vain itkemään. Lopun lomaa olimme puhumatta toisillemme. Muutimme muutaman kuukauden kuluttua uuteen, yhteiseen kotiimme ja alpin keskittyä pian syntyvään vauvaan. Mies rauhoittui ja osottajtui valtavan hyväksi isäksi omalle lapselleen. Hän teki pitkiä työpäiviä ja minä taistelin kotona väsyneenä, mutta onnellisena vauvasta ja perheestä. Mutta tuntuu, että aina tuli jotain vastoinkäymisiä. Mies oli pöivisin kahvitellut naisen kanssa, jonka kanssa olisi aikanaan halunnut aloittaa parisuhteen, mutta tämä nainen ei kuulemma silloin ollut sitä halunnut. Nyt he siis tapsivat päivisin kaupungilla ja mies auttoi (omien sanojensa mukaan) naista tämän työhön liittyvissä asioissa. Minusta tuntui pahalta, että mies käytti muutenkin vähissä olevaa aikaansa päivisin tämän naisen kanssa kahvitteluun ja tekinsitten pidempää työpäivää, eli oli entistä enemmän pois kotoa. Ja sitten piti sopia tapaamisia jos jonkun entisen mallin ja työtutun kanssa. Vaiva oli vasta muutaman kuukauden ikäinen eikä energiani riittänyt muuhun kuin lapsiin, kotiin ja itsestäni huolehtimiseen. Sovimme miehen kanssa, että jos nämä naiset kerran ovat niin huipputyyppejä, voisi kutsua heidät meille kotiin, jotta voisivat tutustu minuunkin. Muuten ei enää tapaisi heitä. Jännä juttu, ei ole meillä näkynyt. Sitä en tiedä, onko mies heitä tavannut. Sanoo ettei ole, koska meillä on sopimus. Mutta kaiken jälkeen ymmärtänette, että on tosi vaikea luottaa.

Tänä päivänäkään mies ei myönnä pettneensä minua millään tasolla. Ei ole osannut pyytää anteeksi mitään yksittäistä teko vaan pyytää anteeksi "kaikkia tekemiään virheitä ja syntejä". Minua se ei ole vakuuttanut ja todellakin odotan edelleen jotain hyvitystä, anteeksipyyntöä tai jotain, mitä selkeästi ei tule. Ja kuitenkin rakastan, olen onnellinen ajoittain ja elän sitä elämää josta olen aina unelmoinut. Pieni taapero on ihana ja ulkoapäin katsoessa elämänon ihanaa. Mutta sitten tulee nämä kaikki muut asiat.

Minut on nyt tuttujen melko helppo tunnistaa tästä tekstistä. Älkää kiltit kääntäkö asiaa minua vastaan tai naurako. Haluaisin oikeasti muuttaa itseäni ja töimintatapaani niin, että mieheni olisi helpompi olla uusperheen isänä ja minun miehenäni. Kiitän kaikista viesteistä ja kommenteista. Pohdin ja koitan löytää taas keskusteluvälit miehen kanssa. Tuntuu vaan ettei mitään asiaa saada koskaan sovittua vaan asiat jäävät roikkumaan.

Ovatko miehen nykyisetkin kiireet toisia naisia, parisuhteita kodin ulkopuolella eikä niinkään työkiireitä? Tuo koko teksti jonka luit - ihan kuin omasta kynästäni, tosin edelleen ilman lapsia. 

Et saa tuohon mieheen kontaktia terveellä tavalla. Ihmettelen miten olet sustunut tuohon pompotteluun mukaan. Ihan oikeasti nainen, juokse! Mene terapiaan mutta yksin, jotta löydät oman itsesi ja ala järjestellä asumuseroa. En ikimaailmassa jäisi tuollaiseen suhteeseen, jossa kuulen päivittäin olevani veitsenterällä. Mies kiukuttelee kotona - ihan selkeä merkki siitä, että jotain viriää pinnan alla. Nyt nainen, voimia ja pakene!

En jaksa uskoa, että hänellä nykyisellään ehtisi olla mitään sutinaa muiden naisten kanssa. En tietysti voi todeksi vannoa, mutta haluan uskoa.

Meillä on kivaa yhdessä, silloin kuin on. Mutta nämä hänen mykkäkoulujaksonsa ja välinpitämättömyyskautensa ovat ihan kamalia. Toisaalta, ei minullakaan anna ego periksi mennä tekemään sovintoa. Isommat lapset lähtevät hiihtolomaksi laskettelemaan ja luulen miehen sillä välin taas rauhoittuvan.

Olen se joka kirjoitti siitä, miten samanlaisen isäpuolen kanssa eläminen käytännössä tuhosi sisarusteni elämät, ja vaikuttaa minuun vieläkin negatiivisesti. Ja tuo mitä tuohon kirjoitit olisi voinut olla sanasta sanaan mun äidin asennoituminen tilanteeseen. Aina lakaisi kaiken negatiivisen maton alle ja oletti, että asiat maagisesti muuttuisivat paremmiksi. Vielä kerran: sä tuhoat lapsesi. Vaikka jopa mies katsoo mahdolliseksi erota, asua lähekkäin ja hän on luvannut olla hyvä isä taaperolle, sä et omien itsekkäitten syittesi takia tartu tähän tilaisuuteen, vaan valitset tuhota vanhemmat lapsesi.

Kiitos suorista sanoista, otan nämäkin huomioon. On vain tosi hullua, että kun koitan kuvitella tilenteen jossa kerron erosta jollekin, en osaisi nimetä edelleenkään mitään syytä. Uusperheen arki osoittautui liian rankaksi? Ei. Mies petti? Ei. Erilaiset näkemykset kasvatuksesta? Ei, eikö sellaisista asioista ole tapana puhua ja päästä yhteisymmärrykseen? Luottamuspula? En nyt saakeli sen takia tuhia avioliittoa.

Enkä jaksa tällä hetkellä ottaa puheeksi näitä asioita kotona. Aina kun sanon miehelleni, etten ole onnellinen ja haluaisin suhteeseen muutoksia, alkaa sama valitus minulle; hänkään ei ole, ei saa arvostusta tai kunnioitusta jne. En pysty tällä hetkellä vastaanottamaan häneltä mitään negatiivista palautetta. Koen olevani syyllinen ja alan taas toimimaan hänen tahtonsa mukaan, olemaan kiltti ja seesteinen. Vanha tuttu toimintamalli, jossa koskaan ei päästä oikeaan sopuun, jossa kokisin saaneeni ääneni kuuluviin tai että olisin tullut edes kuulluksi.

Siksipä työstän näitä ajatuksia nyt yksin. Varasin ensi viikoksi terapeutille ajan, menen jos saan miehen hoitamaan taaperoa.

Mietin, että voisin viedä pojan samalle tutulle terapeutille juttelemaan, kunhan plaa hiihtolomalta. Ehkä vieraalle olisi helpompi jutella?

Syyksi eroon voit sanoa, että miehesi on häiriintynyt. Mun korvaan miehesi kuulostaa ihan narsistilta. Ei siksi, että se on nyt muodissa vaan siksi, että toi ei oikeasti ole normaalia. Sinä hissuttelet kotona ja odotat, koska seuraava raivari tulee. Lapsesi ei uskalla tulla alakertaan, kun pipipää riehuu siellä. Kuten moni on jo sanonut, pelasta itsesi ja lapsesi. Pelasta edes lapsesi, eikö ne isommat voi muuttaa isälleen? Ja tarvitset terapiaa tajutaksesi, ettei teidän suhteenne ole terve. Lue omat viestisi ja kuvittele ne jonkun toisen kirjoittamaksi. Mitä sanoisit sille toiselle samassa tilanteessa? Voimia irti pääsemiseen!

Vierailija kirjoitti:

Ap. kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap. kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap. kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap, käytätkö jotain tunteisiin ja ajatteluun vaikuttavaa ainetta? (Psyykelääke, päihteet, huumeet)

Onko sinulla ennen tätä suhdetta ollut huonoja tai traumaattisia ihmissuhteita tai jotain, mikä on vaikuttanut itsetuntoosi?

Oletko elänyt yksin lapsiesi kanssa ennen kuin menit yksiin nykyisen miehesi kanssa?

No en käytä mitään lääkitystä tai päihteitä. Apua..vaikuttaako siltä?

Aikaisempi liittoni oli hyvinkin normaali, mutta olimme hirveän nuoria yhteen mennessämme ja jotenkin vain ajauduimme sitten eroon. Olin ilman seurustelusuhdetta 1,5 vuotta, kunnes tapsin nykyisen mieheni. Minä rakastuin heti. Mies soitteli ja lähetteli viestejä tunnin välein, käytnnössä asui minun ja lasten luona tapaamisesta alkaen. Kolmen kuukauden seurustelun jälkeen yhteisellä matkalla kerroin miehelle rakastavani häntä, en saanut mitään vastausta. Kotiin palattuamme hän kantoi matkatavarani kotiini ja ilmoitti ettei meidän suhteesta tule mitään. Selvä. Omin helpottunut, että hän kertoi asian niin suoraan ja nopeasti. Kuitenkin jo muutaman päivän kuluttua hän jatkoi soittelua ja palasi takaisin. Ja taas muutaman viikon kunuttua tarvitsi happea ja tilaa, emme kuulemma seurustelleet. Tätä jatkui reilun vuoden ja olin täysin vietävissä. Olimme yhdessä, mutta emme kuitenkaan. Lapset tottuivat mieheen ja minä halusin antaa hänelle tilaa. Olin kivassa työpaikassa, jossa kuitenkin oli kusipäinen esimies. Kun kerroin työasioistani miehellä, hän suivaantui ja laittoi juristit työnantajani niskaan. Kuukauden kuluttua minut irtisanottiin luottamuspulan vuoksi. Jäin työttömäksi. Huomasin muutaman viikon kukuttua tulleeni vahingossa raskaaksi ja halusin pitää lapsen. Mies ei. Päädyin aborttiin ja vain muutama viikko abortin jälkeen mies lähti työmatkalle ja unohti fb-sivunsa auki tietokoneelleni. Kävi ilmi, että hänellä oli peliä vaikka kuinka monen naisen kanssa. Ihmettelin hänen reissujaan kesällä ja kävi ilmi ihastus Makedonialaiseen 21-vuotiaaseen tyttöön. Hajosin täysin. Miten mies voi nukkua vieressäni ja viestitellä tämän beibsin kanssa? Koska emme kuulemma seurustelleet. Samaan aikaan kun olin leikkurissa Kätilöopistolla (se abortti) mies on tilittänyt ikäväänsä ja rakkauttaan tälle tytölle, jolle ei ollut maininnut sanallakaan minusta. Tietenkään. Koska emme miehen mukaan seurustelleet. No niin. Minä siis hajosin täysin. Olin kuitenkin eronnut jo kerran, lasteni isästä. Olin elänyt on-off -suhdetta puolitoista vuotta, saanut potkut ja nyt ilmeisen kuvitteellinen mieheni näytti elävän totaalista kaksoiselämää. Flirttiä siellä ja täällä. Aina kun lähti luotani yöksi kotiinsa viikonloppuna (koska oli niin väsynyt), olikin mennyt baariin jne. Ja olihan hönellä siihen oikeus, en kiellä sitä. Mutta kertomatta jättäminen ja vääristellyn toruuden kertominen satutti tosi paljon. Koitin kasata itseni ja lapseni tulivat kotiin muutaman päivän kuluttua. En halunnut tavata miestä laisinkaan. Kun lapset lähtivät isälleen taas reilun viikon kuluttua, ilmoitin että mies voisi tulla hakemaan vaatteensa ja tavaransa meiltä. Hän tuli. En unohda koskaan sitä henkarien kolinaa ja matkalaukun ääntä, kun hän pakkasi hiljaisuudessa tavaransa. Selitti, ettei ole koskaan halunnut minulle mitään pahaa, ainoastaan auttaa. Itkin ja tärisin, koitin keskittyä hengittämiseen. Mies lähti ja minä romahdin. En muista seuraavista päivistä oikein mitään. Päädyin suljetulle osastolle vahvaan lääkitykseen. Olen itse mennyt taksilla terveysaseman päivystykseen. Seuraavat neljä viikko makasin kotona vahvoissa lääkkeissä. Hoidin lapset päiväkotiin ja makasin ulkovaatteet päällä sohvalla, kunnes tuli aika hakea heidät kotiin. Kaikki laskut jäivät maksamatta, lapset söivät mitä jaksoin tarjota. Onneksi äitimi hoiti heitä myös. Aikaa kului. Jouluna olin yksin ja pakotin itseni ulos kävelylle joka päivä. Asteittain jätin rauhoittavia pois ja koitin hakea lohtua baareista. Mikään vaan ei auttanut. Mies yritti alkuun olla tukenani ja lohduttaa. Mielestäni se oli sairasta; hänen vuokseenhan koin olevani siinä kunnossa. Hän jätti minut rauhaan, lopetin vastaamasta puhelimeen enkä avannut ovea vaikka oli iso ikävä ja rakastin häntä edelleen. Mutta minä selvisin! Jätin lääkkeitä pois ja sain uuden työpaikan. Tuli kevät ja hengittäminen muuttui helpoksi. Kävin urheilemassa, iloitsin lapsista ja etenkin yksin olemisesta, elämä olikin taas ihanaa ja helppoa! Kunnes puhelin soi alkukesästä. Mies soitti. Ajattelin voivani vastata. Hän halusi nähdä minut ja lapseni. Mikäs siinä, ehkä olisi kiva nopeasti käydä jätskillä. Niinpä tapasimme. Menimme kaikki syömään ja olimme monta tuntia yhdessä. Mies ajoi meidät kotiin ja tunnin kuluttua soitti, että tapaaminen oli ollut hänelle tärkeä. Omi ymmärtänyt itsestään paljon asioita. Kysyi voisiko tulla yöksi luokseni? Ja hän tuli. Jutteli aamuyöstä, että hän tavallaan seurustelee. Kysyin kenen kanssa ja hän vastasi erän kolmekymppisen naisen, joka oli parhaillaan työmatkalla toisaalla Suomessa. Sanoin miehelle, että pitäisi kertoa tuolle naiselle heti, ettei mies aio mennä hänen kanssaan naimisiin jne. Sanoin ettei saa antaa turhaa toivoa ja antaa toisen rakastua. Sympatiani oli tämän naisen puolella, vaikka omat tunteeni eivät näköjään olleet miestä kohtaan hävinneet mihinkään. Niinpä alpimme taas tapailemaan mieheni kanssa. Tuli puhe kesälomasta. Hän ei kuulemma ehtisi pitä lomaa. Miten hassua...seuraavana päivänä kävi ilmi, että on lähdössä tämän tyttöystävänsä kanssa kahdeksi viikoksi lomalle etelään. Ja kuinka sain selville? Koska mies unohti tietokoneensa luokseni ja tietysti kerrasta oppineena katsoin mikä meininki siellä on. Huh. Aloin täristä ja tajusin jälleen kerran uskoneeni vääristeltyyn totuuteen. Kun miehen ja tämän naisen kone oli ilmassa, kirjoitin tuolle naiselle pitkän viestin ja kerroin kaiken. Kerroin miten mies oli minullekin valehdellut, olin joutunut hoitoon ja ihan kaiken. Reissun jälkeen he erosivat ja mies sanoi etteivät ole missään tekemisissä keskenään. Uskoin. Idiootti uskoin. Syksyllä vaihdoin alaa enkä ehtinyt hirveästi murehtia miestä. Tapsimme toisinaan, mutta minulla oli muitakin miehiä ja oikeasti oma elämä. Joulun alla mies soitti ja kertoi tämän naisen muuttaneen hänen luokseen ja tulleen hänelle töihin. Selvä. Kiitos kun kerroit. Sanoin ettei mikään enää palaisi ennalleen. Helmikuuhun asti keskityin työhöni ja lapsiin, elämä oli ihanaa! Helmikuussa mies aloitti jälleen soittelemisen. Hän kuulemma ei näe tulevaisuutta tämän naisensa kanssa. Kehoitin eroamaan ja ottamaan sen jälkeen yhteyttä. No kaiken aikaahan se soitteli ja minä ikävöin. Nainen muutti miehen luota pois, mutta pysyi läheisenä yhteisen työpaikan vuoksi. Mies ei halunnut tämän naisen tietävän, että hän tapaili minua taas. Aloin kyllästyä päämäärättömään elämään ja halusin joko oikean perheen tai eroon miehestä lopullisesti ja löytää sellaisen miehen itselleni joka uskaltaisi elää normaalia elämää. Kävimme terapiassa pohtimassa ja vääntämässä asioista. Ei ollut mitään hyötyä. Mies jäi välillä kiinni vaikka mistä lomien suunnittelemisesta muiden naisten kanssa ja säännöllisesti muutaman viikon välein halusi vetäytyä suhteesta omiin oloihinsa. Hän haukkui kavereilleen miten minä lapsineni vien hänen kaikki rahansa ja ettei hän ole valmis kasvattamaan toisen miehen lapsia. Tuntui pahalta lukea tälläistä, sillä minulle mies puhui täysin eri tavalla ja käyttäytyi töysin toisin. Mutta aikaa kukui, rupesimme etsimään asuntoa ja päätimme hankkia yhteisen lapsen. Lomamatkalla mies hikeentyi minulle jostain täysin naurettavasta asiasta ja piti huutomonologia hiekkarannalla monta tuntia aiheesta "minut on pakotettu tähän suhteeseen". Olin raskaana, kaukana kotoa ja pystyin vain itkemään. Lopun lomaa olimme puhumatta toisillemme. Muutimme muutaman kuukauden kuluttua uuteen, yhteiseen kotiimme ja alpin keskittyä pian syntyvään vauvaan. Mies rauhoittui ja osottajtui valtavan hyväksi isäksi omalle lapselleen. Hän teki pitkiä työpäiviä ja minä taistelin kotona väsyneenä, mutta onnellisena vauvasta ja perheestä. Mutta tuntuu, että aina tuli jotain vastoinkäymisiä. Mies oli pöivisin kahvitellut naisen kanssa, jonka kanssa olisi aikanaan halunnut aloittaa parisuhteen, mutta tämä nainen ei kuulemma silloin ollut sitä halunnut. Nyt he siis tapsivat päivisin kaupungilla ja mies auttoi (omien sanojensa mukaan) naista tämän työhön liittyvissä asioissa. Minusta tuntui pahalta, että mies käytti muutenkin vähissä olevaa aikaansa päivisin tämän naisen kanssa kahvitteluun ja tekinsitten pidempää työpäivää, eli oli entistä enemmän pois kotoa. Ja sitten piti sopia tapaamisia jos jonkun entisen mallin ja työtutun kanssa. Vaiva oli vasta muutaman kuukauden ikäinen eikä energiani riittänyt muuhun kuin lapsiin, kotiin ja itsestäni huolehtimiseen. Sovimme miehen kanssa, että jos nämä naiset kerran ovat niin huipputyyppejä, voisi kutsua heidät meille kotiin, jotta voisivat tutustu minuunkin. Muuten ei enää tapaisi heitä. Jännä juttu, ei ole meillä näkynyt. Sitä en tiedä, onko mies heitä tavannut. Sanoo ettei ole, koska meillä on sopimus. Mutta kaiken jälkeen ymmärtänette, että on tosi vaikea luottaa.

Tänä päivänäkään mies ei myönnä pettneensä minua millään tasolla. Ei ole osannut pyytää anteeksi mitään yksittäistä teko vaan pyytää anteeksi "kaikkia tekemiään virheitä ja syntejä". Minua se ei ole vakuuttanut ja todellakin odotan edelleen jotain hyvitystä, anteeksipyyntöä tai jotain, mitä selkeästi ei tule. Ja kuitenkin rakastan, olen onnellinen ajoittain ja elän sitä elämää josta olen aina unelmoinut. Pieni taapero on ihana ja ulkoapäin katsoessa elämänon ihanaa. Mutta sitten tulee nämä kaikki muut asiat.

Minut on nyt tuttujen melko helppo tunnistaa tästä tekstistä. Älkää kiltit kääntäkö asiaa minua vastaan tai naurako. Haluaisin oikeasti muuttaa itseäni ja töimintatapaani niin, että mieheni olisi helpompi olla uusperheen isänä ja minun miehenäni. Kiitän kaikista viesteistä ja kommenteista. Pohdin ja koitan löytää taas keskusteluvälit miehen kanssa. Tuntuu vaan ettei mitään asiaa saada koskaan sovittua vaan asiat jäävät roikkumaan.

Ovatko miehen nykyisetkin kiireet toisia naisia, parisuhteita kodin ulkopuolella eikä niinkään työkiireitä? Tuo koko teksti jonka luit - ihan kuin omasta kynästäni, tosin edelleen ilman lapsia. 

Et saa tuohon mieheen kontaktia terveellä tavalla. Ihmettelen miten olet sustunut tuohon pompotteluun mukaan. Ihan oikeasti nainen, juokse! Mene terapiaan mutta yksin, jotta löydät oman itsesi ja ala järjestellä asumuseroa. En ikimaailmassa jäisi tuollaiseen suhteeseen, jossa kuulen päivittäin olevani veitsenterällä. Mies kiukuttelee kotona - ihan selkeä merkki siitä, että jotain viriää pinnan alla. Nyt nainen, voimia ja pakene!

En jaksa uskoa, että hänellä nykyisellään ehtisi olla mitään sutinaa muiden naisten kanssa. En tietysti voi todeksi vannoa, mutta haluan uskoa.

Meillä on kivaa yhdessä, silloin kuin on. Mutta nämä hänen mykkäkoulujaksonsa ja välinpitämättömyyskautensa ovat ihan kamalia. Toisaalta, ei minullakaan anna ego periksi mennä tekemään sovintoa. Isommat lapset lähtevät hiihtolomaksi laskettelemaan ja luulen miehen sillä välin taas rauhoittuvan.

Olen se joka kirjoitti siitä, miten samanlaisen isäpuolen kanssa eläminen käytännössä tuhosi sisarusteni elämät, ja vaikuttaa minuun vieläkin negatiivisesti. Ja tuo mitä tuohon kirjoitit olisi voinut olla sanasta sanaan mun äidin asennoituminen tilanteeseen. Aina lakaisi kaiken negatiivisen maton alle ja oletti, että asiat maagisesti muuttuisivat paremmiksi. Vielä kerran: sä tuhoat lapsesi. Vaikka jopa mies katsoo mahdolliseksi erota, asua lähekkäin ja hän on luvannut olla hyvä isä taaperolle, sä et omien itsekkäitten syittesi takia tartu tähän tilaisuuteen, vaan valitset tuhota vanhemmat lapsesi.

Kiitos suorista sanoista, otan nämäkin huomioon. On vain tosi hullua, että kun koitan kuvitella tilenteen jossa kerron erosta jollekin, en osaisi nimetä edelleenkään mitään syytä. Uusperheen arki osoittautui liian rankaksi? Ei. Mies petti? Ei. Erilaiset näkemykset kasvatuksesta? Ei, eikö sellaisista asioista ole tapana puhua ja päästä yhteisymmärrykseen? Luottamuspula? En nyt saakeli sen takia tuhia avioliittoa.

Enkä jaksa tällä hetkellä ottaa puheeksi näitä asioita kotona. Aina kun sanon miehelleni, etten ole onnellinen ja haluaisin suhteeseen muutoksia, alkaa sama valitus minulle; hänkään ei ole, ei saa arvostusta tai kunnioitusta jne. En pysty tällä hetkellä vastaanottamaan häneltä mitään negatiivista palautetta. Koen olevani syyllinen ja alan taas toimimaan hänen tahtonsa mukaan, olemaan kiltti ja seesteinen. Vanha tuttu toimintamalli, jossa koskaan ei päästä oikeaan sopuun, jossa kokisin saaneeni ääneni kuuluviin tai että olisin tullut edes kuulluksi.

Siksipä työstän näitä ajatuksia nyt yksin. Varasin ensi viikoksi terapeutille ajan, menen jos saan miehen hoitamaan taaperoa.

Mietin, että voisin viedä pojan samalle tutulle terapeutille juttelemaan, kunhan plaa hiihtolomalta. Ehkä vieraalle olisi helpompi jutella?

Syyksi eroon voit sanoa, että miehesi on häiriintynyt. Mun korvaan miehesi kuulostaa ihan narsistilta. Ei siksi, että se on nyt muodissa vaan siksi, että toi ei oikeasti ole normaalia. Sinä hissuttelet kotona ja odotat, koska seuraava raivari tulee. Lapsesi ei uskalla tulla alakertaan, kun pipipää riehuu siellä. Kuten moni on jo sanonut, pelasta itsesi ja lapsesi. Pelasta edes lapsesi, eikö ne isommat voi muuttaa isälleen? Ja tarvitset terapiaa tajutaksesi, ettei teidän suhteenne ole terve. Lue omat viestisi ja kuvittele ne jonkun toisen kirjoittamaksi. Mitä sanoisit sille toiselle samassa tilanteessa? Voimia irti pääsemiseen!

Lasten isä ei ota lapsia luokseen. Kun aikanaan romahdin ja pyysin apua muutamaksi kuunaudeksi, hän otti yhteyttä lastensuojeluun ja sanoi lasten menevän sijoituskoteihin ellen minä äitinä kykene heistä huolehtimaan. Eli lasten isä ei tule kysymykseen. Hänen uusi vaimonsa on juristi ja voutte uskoa, että pienimmästkin asiasta olen jotunut riitelemään ja kuuntelemaan "lakia". Ei vaan jaksa sitä enää.

Mitä helvettiä mä just luin?? Onko tuo kaikki totta ap?? Ja jos on, niin SUN PITÄÄ LÄHTEÄ.

Sun ei tarvitse ikinä selitellä muille mitään. Jos joku kysyy syitä eroon, niin on aivan sallittua vastata, että se ei kuulu muille.

Eniten mua kyllä ihmetyttää, että miksi ihmeessä olet alkanut tuollaisen kanssa parisuhteeseen kaikkien noiden käänteiden jälkeen... Miksi??

Olen ihan sanaton tuosta pitkästä purkauksesta. Voi hyvänen aika. 

Huomaatko. Asiasi olivat hyvin. Mies sotki ne pahemman kerran. Pääsit irti ja jaloillesi. Ja sitten se virhe: suostuit tapaamaan hänet ja jouduit uudelleen verkkoon. Ja nyt asiasi ovat taas solmussa odottamassa uutta romahdusta.

Kuuntele lapsiasi, joiden vaistot vielä toimivat. He tietävät miehen olevan paha. Vie heidät ja itsesi turvaan!

Vierailija kirjoitti:

Mitä helvettiä mä just luin?? Onko tuo kaikki totta ap?? Ja jos on, niin SUN PITÄÄ LÄHTEÄ.

Sun ei tarvitse ikinä selitellä muille mitään. Jos joku kysyy syitä eroon, niin on aivan sallittua vastata, että se ei kuulu muille.

Eniten mua kyllä ihmetyttää, että miksi ihmeessä olet alkanut tuollaisen kanssa parisuhteeseen kaikkien noiden käänteiden jälkeen... Miksi??

Totta joka sana. Koitan kertoa myös omat vikani ja mokani, mutta varmasti adia näyttäisi ihan erilaiselta jos mieheni kertoisi saman tarinan. Esimerkiksi tuohon "pettämiseen" muistaa aina sanoa, että minä itse lähdin tietoisesti mukaan vaikka tiesin hänen seurustelevan. Vaan kun en olisi lähtenyt. Jos annetaan ymmärtää, että ei enää tapaile toista tai on eronnut tai lupaa kertoa minusta tälle naiselle, se on vähän eri asia kuin tietoinen kolmanneksi pyöräksi ryhtyminen.

Meiltä on hävinnyt sellainen "me" -fiilis. Emme ole enää samaa jengiä, samalla puolella. Mies haukkuu minua ystävälleen ja ystävä pönkittää miehen marmatuksia jakamalla näitä samaisia kasvatusoppeja, kuin mieheni haluaa noudattaa. Minusta humlunkurista on se, että tämä mieheni "ystävä" lähentelee jo 50-vuoden ikää ja on tullut ensimmäistä kertaa isäksi reilu vuosi sitten. Hänkin otti avovaimon jolla oli aikaisemmasta suhteesta kaksi lasta ja nyt nämä kaksi äijää sitten keskenään ovat maailman parhaimpia kasvattajia...

Erosta. Olen sen verran väsynyt, etten pysty ajattelemaan tapamisia ja muita lapseen liittyviä asioita, jos eroaisimme. En halua nähdä koko miestä enää ikinä, jos eroamme. En vain pysty. Ja samalla tiedän, että koska meillä on yhteinen lapsi, on minun pakko pomppia hänen tahtonsa mukaan lopun elämää ja hoidettava silti yksin lapseen liittyvät asiat. En pysty käsittelemään miehen uusia naissuhteita jne. Edelleen haluaisin saada suhteen toimimaan, miehen vähän hölläämään otettaan teinien kimpusta ja näyttämään, että elämästä voi myös nauttia ilman jatkuvaa kuria ja huutoa :(

Ketä ihmettä kiinnostaa, mitä mieltä miehesi on sinusta? Anna asian olla, koska miehesi on ainoa, joka voi ajatuksiinsa vaikuttaa.

Eron myötä saisit paljon voimia, elithän ihan hyvin ilman miestäsi ennenkin. Hän vetää sinut suohon, imee voimasi ja hajottaa mielenterveytesi eikä arvosta sinua yhtään. Haluatko, että lapsesi jättävät sinutkin, kun pääsevät kodista omille jaloilleen? Tässä on se vaara olemassa, että kyllästyvät tuon draaman myötä myös sinuun. 

Miehesi on niin paskiainen, ettei ansaitse mitään analyysejä tai haukkuja. Ainoastaan täyden ignoorauksen. 

Vierailija kirjoitti:

Olen ihan sanaton tuosta pitkästä purkauksesta. Voi hyvänen aika. 

Huomaatko. Asiasi olivat hyvin. Mies sotki ne pahemman kerran. Pääsit irti ja jaloillesi. Ja sitten se virhe: suostuit tapaamaan hänet ja jouduit uudelleen verkkoon. Ja nyt asiasi ovat taas solmussa odottamassa uutta romahdusta.

Kuuntele lapsiasi, joiden vaistot vielä toimivat. He tietävät miehen olevan paha. Vie heidät ja itsesi turvaan!

Niinpä. Arvaa kuinka monasti olen plannut tuohon yhteen hetkeen, kun puhelin soi ja näin kuka soittaja on... Ne kuusi sekuntia, kun mietin vastaanko vai en. Ja kun päätin vastata :( Kuvittelin olevani vahvempi, päässeeni hänestä yli. Oli ehkä tarve näyttä, että pärjäsin.

Mietin usein myös saiko tämä kolmiodraama minussa jonkun typerän piirteen, voittamisen tahdon esille? Oliko vain pakko katsoa, valitsisiko mies kuitenkin minut ajan kanssa? Ja kun näin kävi, oli liian myöhäistä peruuttaa?

Tänään on taas ollut hyvä päivä. Mies ja poika puheväleissä. Pojan oma isä teki oharit venemessuvisiitille, poika selvästi murheissaan siitä. Jälleen minä pehmentämässä ja silittämässä päätä. Surettaa, että pojan elämässä ei ole ainuttakaan täyspäistä mieshahmoa tukena ja turvana. Ja minäkin totaalisena luuserina siinä mukana :(

Mä taas näkisin että ap on epäonnistunut äitinä asettumalla jatkuvasti lastensa puoellle. Perheessä tehdään yhteiset säännöt, joita kaikki noudattavat. Jos niitä ei noudateta, siitä sanotaan: MYÖS AP SANOO! Mies ei tee oikein raivoamalla, mutta ei apkaan sillä ettei puutu tekemättömyyteen.

Eli nyt teette säännöt ja jaatte vastuut selvästi, ja jos ei tapahdu niin se näkyy AINA viikkorahassa ja siitä tulee sanomista. Näin se menee töissäkin.

Kasvatus myös apn vastuulle, ei vain miehen. Mies on selvästi turhautunut siihen että hän onn ainoa joka vaatii kodissa yhtään mitään.

Vierailija kirjoitti:

Mä taas näkisin että ap on epäonnistunut äitinä asettumalla jatkuvasti lastensa puoellle. Perheessä tehdään yhteiset säännöt, joita kaikki noudattavat. Jos niitä ei noudateta, siitä sanotaan: MYÖS AP SANOO! Mies ei tee oikein raivoamalla, mutta ei apkaan sillä ettei puutu tekemättömyyteen.

Eli nyt teette säännöt ja jaatte vastuut selvästi, ja jos ei tapahdu niin se näkyy AINA viikkorahassa ja siitä tulee sanomista. Näin se menee töissäkin.

Kasvatus myös apn vastuulle, ei vain miehen. Mies on selvästi turhautunut siihen että hän onn ainoa joka vaatii kodissa yhtään mitään.

Luitko, mitä kaikkea mies on tehnyt? Tässä ei todellakaan ole kyse tuosta vaan ihan oppikirjaesimerkistä narsistista ja narsistin uhrista. 

Ap. kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mitä helvettiä mä just luin?? Onko tuo kaikki totta ap?? Ja jos on, niin SUN PITÄÄ LÄHTEÄ.

Sun ei tarvitse ikinä selitellä muille mitään. Jos joku kysyy syitä eroon, niin on aivan sallittua vastata, että se ei kuulu muille.

Eniten mua kyllä ihmetyttää, että miksi ihmeessä olet alkanut tuollaisen kanssa parisuhteeseen kaikkien noiden käänteiden jälkeen... Miksi??

Totta joka sana. Koitan kertoa myös omat vikani ja mokani, mutta varmasti adia näyttäisi ihan erilaiselta jos mieheni kertoisi saman tarinan. Esimerkiksi tuohon "pettämiseen" muistaa aina sanoa, että minä itse lähdin tietoisesti mukaan vaikka tiesin hänen seurustelevan. Vaan kun en olisi lähtenyt. Jos annetaan ymmärtää, että ei enää tapaile toista tai on eronnut tai lupaa kertoa minusta tälle naiselle, se on vähän eri asia kuin tietoinen kolmanneksi pyöräksi ryhtyminen.

Meiltä on hävinnyt sellainen "me" -fiilis. Emme ole enää samaa jengiä, samalla puolella. Mies haukkuu minua ystävälleen ja ystävä pönkittää miehen marmatuksia jakamalla näitä samaisia kasvatusoppeja, kuin mieheni haluaa noudattaa. Minusta humlunkurista on se, että tämä mieheni "ystävä" lähentelee jo 50-vuoden ikää ja on tullut ensimmäistä kertaa isäksi reilu vuosi sitten. Hänkin otti avovaimon jolla oli aikaisemmasta suhteesta kaksi lasta ja nyt nämä kaksi äijää sitten keskenään ovat maailman parhaimpia kasvattajia...

Erosta. Olen sen verran väsynyt, etten pysty ajattelemaan tapamisia ja muita lapseen liittyviä asioita, jos eroaisimme. En halua nähdä koko miestä enää ikinä, jos eroamme. En vain pysty. Ja samalla tiedän, että koska meillä on yhteinen lapsi, on minun pakko pomppia hänen tahtonsa mukaan lopun elämää ja hoidettava silti yksin lapseen liittyvät asiat. En pysty käsittelemään miehen uusia naissuhteita jne. Edelleen haluaisin saada suhteen toimimaan, miehen vähän hölläämään otettaan teinien kimpusta ja näyttämään, että elämästä voi myös nauttia ilman jatkuvaa kuria ja huutoa :(

Kuule, vaikka eroaisit, niin sun ei tarvitse selittää edes miehellesi mitään. Sun ei tarvii perustella mitään kenellekään.

Toisekseen, sun ei ole mikään pakko pitää mitään yhteyttä mieheen. Kaikki hoituu lastenvalvojan kautta tai jonkun kolmannen osapuolen kautta. Teillä voi olla kellontarkka tapaamissopimus lapsesta, joten siitä ei tule mitään vääntöä. Vuoroviikkosysteemiä teille ei suositella. Sun ei ole mikään pakko kuulla mitään miehestä, varsinkaan hänen mahdollisista uusista naisista.

Sulla ei ole sellaista valuuttaa, jonka voit vaihtaa onnelliseksi parisuhteeksi. Ei ole eikä tule. Mutta sun ei ole mikään pakko jatkaa tuossa.

Vierailija kirjoitti:

Ap. kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mitä helvettiä mä just luin?? Onko tuo kaikki totta ap?? Ja jos on, niin SUN PITÄÄ LÄHTEÄ.

Sun ei tarvitse ikinä selitellä muille mitään. Jos joku kysyy syitä eroon, niin on aivan sallittua vastata, että se ei kuulu muille.

Eniten mua kyllä ihmetyttää, että miksi ihmeessä olet alkanut tuollaisen kanssa parisuhteeseen kaikkien noiden käänteiden jälkeen... Miksi??

Totta joka sana. Koitan kertoa myös omat vikani ja mokani, mutta varmasti adia näyttäisi ihan erilaiselta jos mieheni kertoisi saman tarinan. Esimerkiksi tuohon "pettämiseen" muistaa aina sanoa, että minä itse lähdin tietoisesti mukaan vaikka tiesin hänen seurustelevan. Vaan kun en olisi lähtenyt. Jos annetaan ymmärtää, että ei enää tapaile toista tai on eronnut tai lupaa kertoa minusta tälle naiselle, se on vähän eri asia kuin tietoinen kolmanneksi pyöräksi ryhtyminen.

Meiltä on hävinnyt sellainen "me" -fiilis. Emme ole enää samaa jengiä, samalla puolella. Mies haukkuu minua ystävälleen ja ystävä pönkittää miehen marmatuksia jakamalla näitä samaisia kasvatusoppeja, kuin mieheni haluaa noudattaa. Minusta humlunkurista on se, että tämä mieheni "ystävä" lähentelee jo 50-vuoden ikää ja on tullut ensimmäistä kertaa isäksi reilu vuosi sitten. Hänkin otti avovaimon jolla oli aikaisemmasta suhteesta kaksi lasta ja nyt nämä kaksi äijää sitten keskenään ovat maailman parhaimpia kasvattajia...

Erosta. Olen sen verran väsynyt, etten pysty ajattelemaan tapamisia ja muita lapseen liittyviä asioita, jos eroaisimme. En halua nähdä koko miestä enää ikinä, jos eroamme. En vain pysty. Ja samalla tiedän, että koska meillä on yhteinen lapsi, on minun pakko pomppia hänen tahtonsa mukaan lopun elämää ja hoidettava silti yksin lapseen liittyvät asiat. En pysty käsittelemään miehen uusia naissuhteita jne. Edelleen haluaisin saada suhteen toimimaan, miehen vähän hölläämään otettaan teinien kimpusta ja näyttämään, että elämästä voi myös nauttia ilman jatkuvaa kuria ja huutoa :(

Kuule, vaikka eroaisit, niin sun ei tarvitse selittää edes miehellesi mitään. Sun ei tarvii perustella mitään kenellekään.

Toisekseen, sun ei ole mikään pakko pitää mitään yhteyttä mieheen. Kaikki hoituu lastenvalvojan kautta tai jonkun kolmannen osapuolen kautta. Teillä voi olla kellontarkka tapaamissopimus lapsesta, joten siitä ei tule mitään vääntöä. Vuoroviikkosysteemiä teille ei suositella. Sun ei ole mikään pakko kuulla mitään miehestä, varsinkaan hänen mahdollisista uusista naisista.

Sulla ei ole sellaista valuuttaa, jonka voit vaihtaa onnelliseksi parisuhteeksi. Ei ole eikä tule. Mutta sun ei ole mikään pakko jatkaa tuossa.

Just näin. Ap on vuosia yrittänyt yksin paikata toisen mielenhäiriöitä ja turhautuu, kun ei onnistu. Mutta kun ei sen toisen päänsisäisiä nappuloita pääse vääntelemään kukaan ulkopuolinen. 

Siinä sivussa ap ja ap:n neljä lasta ovat kokeneet tosi kovia. 

Olisiko aika todeta, että nämä x vuotta eivät ole tuoneet toivottua muutosta ja mies on tyytyväinen nykytilaan - mitä nyt haluaisi muuttaa ap:n enemmän itseään miellyttäväksi. 

Vierailija kirjoitti:

Mä taas näkisin että ap on epäonnistunut äitinä asettumalla jatkuvasti lastensa puoellle. Perheessä tehdään yhteiset säännöt, joita kaikki noudattavat. Jos niitä ei noudateta, siitä sanotaan: MYÖS AP SANOO! Mies ei tee oikein raivoamalla, mutta ei apkaan sillä ettei puutu tekemättömyyteen.

Eli nyt teette säännöt ja jaatte vastuut selvästi, ja jos ei tapahdu niin se näkyy AINA viikkorahassa ja siitä tulee sanomista. Näin se menee töissäkin.

Kasvatus myös apn vastuulle, ei vain miehen. Mies on selvästi turhautunut siihen että hän onn ainoa joka vaatii kodissa yhtään mitään.

Jos kyse olisikin vain siitä, etten kasvata lapsia. Meillä on loppujenlopuksi miehen kanssa hyvinkin samalnainen käsitys siitä, mitä ja miten lapsen kuuluu kotona tehdä ja osallistua. Minun tapani toteuttaa asiaa vain on hyvin erilainen ja mielestäni epäonnistumiset, kiukuttelut ja sen sellaiset murkkuikäisen oikut kuuluvat elämään ja menevät ohi. Miehen mielestä lapselta/murkulta ei pidä hyväksyä mitään vastaansanomisia tai uppiniskaisuutta. Hän hallitsee pelolla, minä valolla. Koska en todellakaan ole varma, onko mieheni ksvatustapa hyväksi lapsilleni, pohdin sitä täällä. On paljon mahdollista, että todellakin olen liian lepsu ja itse ihan pihalla kasvatusasioista. En enää tiedä mistään mitään, mutta näen etteivät asiat ole kunnossa.

Saanko kertoa vielä yhden esimerkin ajasta, jomloin poikani oli viisivuotias? Jostain hän kiukutteli, oli villi tai puhui ruoka suussa, en muista syytä, mutta mieheni laittoi hönet pikkukalsareissa istumaan kovalle tuolille, pimeään huoneeseen. Laittoi valon päin kasvoja ja istutti poikaa yli tunnin rangaistuksena. Mielestäni sairaasta, miehen mielestä minä olin syyllinen, kun en ollut saanut poikaani kuriin. Tai kun hän pakotti jaloistaan kasvukipuiden pojan ulos lenkille kanssaan. Minulla oli ikkuna auki ja jossain vaiheessa kuulin hirveää karjuntaa ja näin poikani makaavan maassa ja mieheni huutamassa, että saatana nousee ylös ja juoksee tai hän sitä ja tätä. Ja taas minä olin huono äiti, kun en opettanut poikaani tottelemaan.

Sovitaanko ap, että teet lastensuojeluilmoituksen sun lapsista. Jos sinä itse olet kuin alkoholisti ja miehesi on viinasi niin sille ei voi mitään, mutta lapset pitää saada tuolta pois ja pian.