Elämäsi kamalin teko

itsemurha on heikoille. mä häpeen sua. oot 12 ja yrität itsemurhaa jollain 300mg buranalla. vittu mitä retuja.

No totta ihmeessä tästäkin tuli vegaanien pätemisketju. Pitää sitten sekasyöjänä kaiketi vain nauraa näille linnuntappajille ja koiranpotkijoille, että "Sillä lailla, poika!" kun vegaanit ilmeisesti kuitenkin tietävät parhaiten, ettei joku av-palstan random sekasyöjä oikeasti eläimistä pidä, vaikka muuta väittäisikin ja tekopyhäähän se on kauhistella pikkulasta joka jo niin nuorella iällä pystyy puhkomaan linnunpoikaselta silmät ja sitten tallomaan tämän, kun itse juuri on syönyt kinkkuleivän. No, onneksi vegaanit eivät ole sen enempää totuuden torvia, kuin mikään muukaan ihmisryhmä.

Vierailija kirjoitti:

Tämä ei ole teko, mutta en rakasta kaikkia keitä minun luullaan rakastavan. Siis esimerkiksi joitain lähisukulaisia. Olen heidän kanssaan vain "tavan vuoksi". Jotenkin kauheaa edes kirjoittaa tämä jonnekin. En varmasti tule koskaan perustamaan perhettä, koska en ikinä voisi rakastaa ketään niin paljoa. Kirjoitan tämän tänne siksi, että olen esimerkiksi ottanut taloudellista apua vastaan, vaikka en koe avunantajan olevan tärkeä ihminen.

Ohis. Mä en oikein edes taida tietää, mitä rakastaminen tarkoittaa. Mulla on puoliso ja perhe, ja olen uskollinen. Mä vaan käytän näitä fraaseja, kiitos anteeksi märakastansua, koska sitten kaikki menee hienosti. Mitähän se rakkaus oikein on?

Olin yhdeksänvuotias ja perheeseemme kuului myös ikäiseni, rakas kissa.

Kerran kannoin kissaa sylissäni, mutta kompastuin ja kaaduin sängylle niin, että leukani iskeytyi kissan päähän. Ja kova isku sen täytyi olla, koska leukaan sattui ihan helvetisti

Pari päivää myöhemmin kissa oli mennyt veljen sänkyyn nukkumaan ja löytyi illalla sieltä kuolleena. Olimme kaikki ihan murheen murtamia ja ihmeissämme, kun terve kissa oli noin vain kuollut.

Mitään ruumiinavausta ei tietenkään tehty, vaan kisu haudattiin mökille. Paria vuotta myöhemmin vasta aloin hoksata, että kissan äkillinen kuolema johtui varmasti aivovauriosta, jonka olin sille kaatuilullani aiheuttanut. Vaikka se oli ollut vahinko, siitä seurasi kauhea syyllisyydentunne vuosiksi ja itken asialle välillä vieläkin, vaikka kissan kuolemasta on jo 13 vuotta. Perheelleni en tästä ole koskaan kertonut, enkä aiokaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

kun petin miestäni. en ymmärrä mite hyväsydämine minu mies voi olla ku anto mulle sen anteeks. omasta mielestä en ois ansainnu sitä

typeräähän se on muutenkaa puolustella tekoaan kun pettämine ei koskaa ole oikeutettua joten en puolustelakkaan

Samoin minun mieheni antoi teon anteeksi. Olin tuhottoman humalassa ja täysin sammumispisteessä. En itse pysty antamaan itselleni anteeksi ja itsekin tiedän miten pahasti tein ja satutin miestä. 

-ap

Jos olit tukkihumalassa, se oli enemmän hyväksikäyttöä kuin tietoista pettämistä :o 

Vierailija kirjoitti:

Yritin teininä tappaa oman äitini kuristamalla. Mulla on ollut ihan hyvä lapsuus, mutta teininä meillä oli äidin kanssa aivan järkyttäviä riitoja. Äidilläni on riidellessä tapana estää poistuminen paikalta ja hyökätä koko ajan pahemmin vastaan, kunnes toinen murtuu. Itse taas taistelen viimeiseen asti, joten äitini tytär taidan olla :D Meni monesti fyysiseksi ja yhden kerran mulla pimeni täysin silmissä. Syöksyin äidin kimppuun ja puristin molemmin käsin kurkulta hulluna. Muistan sen kauhun äidin silmissä ja sen valtavan pimeän raivon mikä sai mut vaan jatkamaan. Lopulta isä ja veli sai revittyä mut irti äidistä ja työntivät mut ulos pakkaseen lukkojen taa. Riehuin vielä jonku aikaa pihalla ennen kun rauhoituin. En ikinä unohda sitä järkytystä, kun tajusin mitä äsken oli tapahtunut ja millasta oli olla siinä pimeässä raivossa. En myöskään unohda ilmeitä mun perheenjäsenten kasvoilla. Otettiin tuonki jälkeen pahasti yhteen, mutta opin tuon kerran jälkeen lähtee pois, kun raja on ylittymässä. Äitikin oppi samalla, ettei se voi käyttyätyä ihan miten vaan ilman seurausta. 

Usein aikuiset käyttävät valta-asemaansa niin väärin ja se miten pihalla ne ovat näissä keisseissä, kaatuvat aina sen uhmakkaan teinin niskaan. Jostain syystä tuli mieleen oma teini-ikä. Äiti sai rähähtää mistä vain ihan nollasta sataan, samaa ei sallittu teinille. Sama juttu päänaukominen - mikä helvetti siinä onkin, et kaikista taisteluista syytetään automaattisesti teiniä, kun aikuinenkin voi olla hankala?

Vierailija kirjoitti:

Annoin lapseni kuolla kohtuun raskauden lopussa. En ymmärtänyt mennä ajoissa mihinkään. Sain kuulla siitä lääkäreiltä, sukulaisilta, tuttavilta, kuinka tyhmä olin ollut. Siskoni jopa epäili minun tehneen sen tahallaan. Olen rankaissut itseäni. Enkä saanut ponnistusvaiheessa kivunlievitystä, rangaistus sekin.

Jos olisit mennyt ajoissa lääkäriin, niin olisiko vauvan kuoleman voinut estää? Ajattelitko, että jotain voisi olla vialla (loppuiko lapsen liikkeet tai tuliko muita oireita)? 

Viime kesänä olin lasten kanssa pienellä uimarannalla. Yleensä vahdin kolmea alle kouluikäistä silmä kovana. Nyt herpaannuin vanhimman kanssa sekunneiksi juttelemaan niin etten nähnyt kun 2 vee ehti laiturille. Näin vaan kun hyppäsi veteen. Matala kohta kyllä kun isoveljet siitä hyppivät. Kävin heti nostamassa pienimmän, ei edes itkenyt. Mutta nyt on suihkukin kauhea paikka pienelle.

Mulle tulee jatkuvasti tapahtuma mieleen ja hävettää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En vain osaa ymmärtää näitä pieniä ja viattomia eläimiä kiusaavia ja kiduttavia vajakkeja. Itse olen ollut lapsesta asti empaattinen ja pitänyt heikompien puolta. Kaikki tuntemani eläimiä rääkänneet kusiaivot ovat jollain lailla osoittautuneet poikkeaviksi myöhemmässä vaiheessa; kiusanneet muita koulussa, rikollisuutta ym.

Taustalta saattaa löytyä huonot kotiolot ja rankkaa kiusaamista. T. Eräs joka kohteli eläimiä huonosti.

No mutta! Sittenhän se on täysin ymmärrettävää ja anteeksiannettavaa purkaa se viattomaan luontokappaleeseen. NOT.

Teininä menetin hermot koiraani, joka oli sairas (en tiennyt tätä vielä silloin), ja sairaus sai sen käyttäytymään hankalasti. Huusin sille usein ja tiuskin. Kerran sitten hankalan päivän ja lenkin päätteeksi löin sitä koiraparkaa remmillä. kadun tätä niin hirveästi vieläkin ja olen pyytänyt koiralta anteeksi satoja kertoja, vaikka koira on ollut kuolleena yli viisitoista vuotta ja tapahtumasta on yli 25 vuotta aikaa. tapahtuman jälkeen koiralle saatiin diagnoosi ja lääkkeet, jolla sen käytös saatiin kuriin vuosiksi, mutta se oli silti vaikea tapaus. Onnellista elämää se silti vietti tuon jälkeen, se oli mulle todella rakas ja oli tasapainoinen muuten, koska minä tein kaikkeni, etten luovuttaisi sen kanssa. eräs lääkäri kerran sanoi, että rankaisen itseäni turhaan, ja monet ovat kertoneet, että olisivat koiran lopettaneet jo ajat sitten, mutta itse en voinut. Koiran vastuu oli mulla, ja vaikka olin itsekin kipuileva teini, ei se auta. Kaksi koiraa tuon jälkeen enkä ole koskaan ollut niitä kohtaan yhtä kamala.

Ajauduin lukemaan av-palstaa ja jäin jumiin tänne.

Vierailija kirjoitti:

Jooh, liittyisin lapsipsykopaattirinkiin. Pienenä sain jonkin pahan trauman sammakoista joten muistelen tappaneeni niitä. Oikeastaan muistan paremmin sen fyysisen pahoinvoinnin kun niitä oli kesällä kaikkialla. En kuitenkaan tappanut enempää kuin muutaman. Ne olivat limaisia, likaisia ja pelotti että ne tulisivat kiinni järvessä uidessa. Hyppäisivät paljaan jalan päälle. Ällötti.

Voin kai samalla tunnustaa, että sain pahan paniikkikohtauksen kun viime vuonna nostin katiskan ja siellä oli rupisammakoita. Luulin että olin asian kanssa ok, mutta sain jonkin paniikkikohtauksen ja tapoin ne. :( en tiennyt mitä olisin tehnyt ja ne yrittivät ulos katiskasta ja kiilsivät ja mua oksetti.

Mä ymmärrän jollain lailla näitä linnuntappajia. Mutta en hyväksy. Mulla on edelleen toi kammo, mutta en enää aio nostaa katiskaa ja mielummin juoksen pois. Anteeksi,

Hitto ko menivät oikein kiiltämään, ne rupisammakon perkuleet :D:D

Pienenä revin kärpäsiltä (sellasia isoja huonekärpäsiä tai jopa raatiksia) siivet.

Tai sitten sidoin siskon pitkän hiuksen kärpäsen kaulan ympäri ja lennätin sitä.

Menin naimisiin lasteni äidin kanssa joka on sairaanloisen ylipainoinen. Ehkä säälistä.

Olisi pitänyt tajuta että sääli on sairautta, eikä lihavat ansaitse sääliä tai ymmärrystä vaan vettä ja salaattia niin kauan että alkaa näyttää lähes normaalilta.

Menin mukaan ikävään kiusaamishuuteluun yläasteella. Mietin vieläkään miten näillä ihmisillä nykyään menee, en vain enää muista nimiä ja olen ajat sitten muuttanut paikkakuntaa. Kyllä, oma tunto kolkuttaa edelleen ja en iki maailmassa enää halua satuttaa sanoilla tai kiusata ketään. Läksyni opin. Kyllä mä välillä pohdin sitäkin, olenko ollut ikävä omia vanhempiani kohtaan ja loukannut tahallaan teini-ikäisenä. Minulla oli hyvä lapsuus ja toivon, että vanhempaniani en ole loukannut tai pettänyt luottamusta. Sukuni on jäyhää ja näistä asioista ei oikein ole soveliasta puhua. En edes tiedä miten asian ottaisi puheeksi. Kyllä sydänsurujakin on tullut aiheutettua mutta pettänyt en ole ketään. Tämäkin tunteilla leikkiminen on ollut ilkeää ja toivon näille miehille vain kaikkea hyvää jonkun oikeasti heistä välittävän ihmisen seurassa. Aika kiltti olen ollut moniin muihin kommentoijiin verraten. Ainiin, ihan lapsena kuivatin lemmikiksi ottamani sammakon helteisessä kesässä, otin Raukan lemmikiksi verkkohäkkiin ja sinne se raukka kuivui. Hautasin sammakon ja en uskaltanut kertoa asiasta kenellekään. Olin häpeissäni. Vanhemmille kerroin päästäneeni sammakon vapaaksi. Eläimet on tärkeitä edelleen, lapsena ei vain ymmärrä tekonsa seurauksia samalla lailla kuin vähän vanhempana tai aikuisena.

Myin vahingossa kirpputorilla suvussani kulkeneen noin 6000 euron arvoisen aidon tahitinhelmikaulakorun 3 euron hintaan.

Kyllä oikeasti kaduttaa...

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Nyt linnuntappajat ja muut. Itse asiassa syömällä lihaa tuette tappamista, jota teidän ei itse tarvitse suorittaa, koska se on ulkoistettu teurastamoille. Mielenkiintoista, että avuttomien linnunpoikasten tappaminen tuntuu pahemmalta kuin yhtä avuttomien vasikoiden, jotka on kasvatettu ihmisen ruoaksi.

tämä. Huvittavaa kun moni ihminen on olevinaan niin "eläinrakas" ja omistaa muutaman lemmikkikoirankin jotka sitten vaan on siellä kerrostalossa ja niitä käytetään muutaman kerran päivässä nopeasti ulkona. Ei kovin eläinrakasta mun mielestä, jos omaa koiran niin kyllä se olisi hyvä käyttää edes kerran päivässä useamman kilometrin pituisella lenkillä. Samat tyypit tietenkin syö lihaa, possa nautaa ja kanaa mutta paheksuvat kiinalaisia kun syövät koiraa :D En ymmärrä logiikkaa

logiikka on siinä että onko eläin otettu kotiin lemmikkieläimeksi vai ei.Perinteisesti lemmikkieläiminä pidetään kissoja,hevosia,ja koiria.Mutta ihmisillä on lemmikkeinä myös muitakin eläimiä kuten,lintuja ja hyönteisiäkin.Jotkut ovat ottaneet lemmikeiksi lehmiä,hirviä ja possujakin.Näitä eläimiä ei syödä,vaan ne elävät päiviensä loppuun ja sitten ne haudataan maan poveen.Jos eläintä taasen ei ole otettu lemmikkieläimeksi vaan siitä halutaan hyötyä rahallisesti tai fyysisesti,niin se onkin sitten taas eri asia.Esim.Suomen hippos on kovasti yrittänyt saada ihmisiä syömään hevosiaan toitottamalla kaikille että hevonen olisikin tuotantoeläin,no näinhän asia ei tietenkään ole.Onneksi Ihmiset pitävät hevosia yhä enemmän lemmikkeinään,kuin joinain tuotantoeläiminä.

Vierailija kirjoitti:

kun petin miestäni. en ymmärrä mite hyväsydämine minu mies voi olla ku anto mulle sen anteeks. omasta mielestä en ois ansainnu sitä

typeräähän se on muutenkaa puolustella tekoaan kun pettämine ei koskaa ole oikeutettua joten en puolustelakkaan

eiköhän ukkos oo pahemman laatunen lassukka joka ei toista naista saisi niin siksi antoi anteeksi moiselle huorulille

Mätisäkki kirjoitti:

Menin naimisiin lasteni äidin kanssa joka on sairaanloisen ylipainoinen. Ehkä säälistä.

Olisi pitänyt tajuta että sääli on sairautta, eikä lihavat ansaitse sääliä tai ymmärrystä vaan vettä ja salaattia niin kauan että alkaa näyttää lähes normaalilta.

SAIRAANLOISEN???

En ole koskaan voinut sietää Saara Aaltoa. Siis ikinä.