Olen sydänjuuriani myöten loukkaantunut, mutta tuntuu, että ketään läheistä ei kiinnosta

Ben Furman taisi sanoa, että koskaan ei ole liian myöhäistä saada onnellista lapsuutta. Tässä toivoa sinulle. Äitisi tuskin kuitenkaan muuttuu, joten sinun täytyy itse puhua sisäiselle lapsellesi kauniisti ja ymmärtävästi. Mieti, mitä kaikkea olisit halunnut kuulla lapsena. Kirjoita ne ylös ja puhu niitä ääneen itsellesi. Voit vaikka antaa listan miehellesi ja hän voi myös sanoa ne asiat sinulle (kukaan ei ole ajatustenlukija, joten ei tiedä, mitä haluaisit kulla ellet itse kerro).

Tosi kurjaa, että sinulla on ollut kurja lapsuus. Olen pahoillani siitä. Nyt kuitenkin sinulla on kaikki avaimet tehdä elämästäsi onnellista ja nauttia omasta perheestäsi ja olla parempi äiti omille lapsillesi eikä kostaa menneitä viattomille ja jatkaa sukusi pahaa kierrettä. Kaikkea hyvää sinulle, kyllä sinä pystyt tähän muutokseen!

p.s. voisi olla parempi, jos voisit olla näkemättä äitiäsi muutamaan kuukauteen, niin saisit rauhassa toipua. Olisiko teillä varaa vaikka MLL:n lastenhoitajan palkkaamiseen tarvittaessa tai kysy kunnalta apua.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei läheisten kuulu olla sinun terapeuttejasi ja hoivata ja hyvitellä loputtomiin jonkin muinaisen möksähtämisesi takia. Jaksaisitko itse lässyttää loputtomiin jollekin marttyyrille? Kuulostat keskenkasvuiselta.

Ei ole kyseessä muinainen möksähtäminen, vaan tavallaan spiraali, jossa yhdestä selvittämättömästä tilanteesta on menty seuraavaan ja olen katkeroitunut vähitellen. Halusin siis selvittää tilanteet, mutta se oli aina toisen mielestä tarpeetonta koska lue edellinen vastaus. Hän ei piitannut minun tunteistani, mutta minun oli ihan pakko vain elää läheisessä kontaktissa tämän ihmisen kanssa. Aloin tietysti ajatella, että omat loukkaantumisen tunteeni ja vaikeus kestää sitä, ettei minua ymmärretä, ovat oma syyni. Siksi koitin sitten elää siinä ja jotenkin käsittää, miksi se toinen haluaa pahaa tunnetta minulle sillä, ettei laskeudu minun tasolleni ja kysy, mikä on.

Onko sinun vielä pakko elää tämän henkilön läheisyydessä? Jos ei ole, niin hyväksy se, että asiaa ei koskaan tulla selvittämään haluamallasi tavalla, ja ryhdy katsomaan menneisyyden sijasta tulevaisuuteen. 

Olen koittanut, mutta taidan olla niin masentunut, etten näe siellä mitään. Makaan vain sohvalla kaiket päivät tämän takia. En tiedä mistä aloittaisin. En jaksaisi nousta tästä ilman rakkautta, mutta aloituksessa selitin, että kykyni tuntea on kuollut. Minua on lyöty maahan niin monta kertaa, yrittäessäni ylös, että minua oikeasti pelottaa yrittää enää. Tosin täytyy myöntää, että aiemmin yrittäessäni ylös tämä minua loukannut ihminen on toiminut kainalosauvanani.

Mitä jos vielä kerran yrität nousta sieltä sohvalta. Mutta nouse tällä kertaa toisella jalalla, katse ja ajatukset tulevaisuuteen suunnaten. Sen sijaan, että odotat anteeksipyyntöä, hyväksy menneet ja lopeta niiden märehtiminen. Itselle anteeksiantaminen on tärkeämpää kuin anteeksipyynnön odottaminen niiltä, jotka eivät sitä sinulle anna.

Joo se vaan on askelta raskaampaa kuin ennen sillä minulla on lapsia ja mies, joille pitäisi riittää myös minusta jotain ja kun tilanne on se, ettei mulla ole heille antaa. Tulee hiukkasen huono omatunto, jos vain nousen sohvalta ja alan tehdä mulle mukavia asioita, koska niihin ei sisälly perheen kanssa olemista, jonka koen syövän kaikki voimani. He tahtoo eri asioita, varsinkin lapset, kuin minä, tehdä. Koen lasten kanssa olemisen melkein pelkästään niin, että mä annan, en saa mitään heistä irti. En tarttis kai ketään olemaan siinä ainakaan niin, että mä heille annan, tartten vain olla joko vastaanottaja tai neutraalisti niin, että toisella ei ole pyytää minulta mitään. Muut vain rasittavat minua tämän tunnelukkoisuuteni vai mikä tää nyt on, takia.

ap

Vaikuttaa siltä, että sinä et ole yhtään sen parempi äiti omille lapsillesi, kuin mitä äitisi oli sinulle. Molemmat tunnutte jotenkin kieroutuneesti vaativan lapsilta, että heidän pitäisi jotakin antaa vanhemmilleen, tai ainakaan ei pitäisi pyytää vanhemmiltaan mitään.

Oikeasti lapsi ei ole velvollinen antamaan vanhemmilleen. Sen että lapsi on olemassa ja oma itsensä, pitää riittää "saamiseksi" häneltä. Vanhemmilla sen sijaan on paljon velvollisuuksia lapsiaan kohtaan. Sinun velvollisuutesi äitinä on rakastaa lapsiasi pyyteettä. Sinun tulee tukea heitä odottamatta vastapalveluksia. Sinun tulee huolehtia heistä, ei heidän sinusta. Et voi vaatia heitä olemaan tarvitsematta sinulta mitään, koska he ovat lapsia ja sinä aikuinen. Sinun lapsesi tarvitsevat sinua ja sinun pitää heitä tukea ja auttaa. Ja tämä apu ja tuki ei ole vastavuoroista. Lapset ovat oikeutettuja huolenpitoon, mutta he eivät ole velvoitettuja maksamaan sitä takaisin. Sinun velvollisuutesi äitinä on ymmärtää tämä ja toimia lastesi parhaaksi. Jos psyykkinen terveytesi estää tämän, sinun velvollisuutesi on hakeutua avun piiriin.

Voit valita itse, jäätkö rypemään tuossa vihassasi, tuhlaten siihen vuosia elämästäsi, vai annatko anteeksi ja menet eteenpäin.

Lopeta itsesi ajatteleminen uhrina. Hylkää itsesääli. Tunnista ja hyväksy itsesi sellaisena kuin nyt olet, sellaisena kuin kaikki kokemasi on sinut tähän asti muovannut.

Lakkaa miettimästä, millainen sinä nyt olisit, jos asiat olisivat menneet täydellisesti. Hyväksy nykytilanne.

Kun pääset eroon menneisyydessä vellomisesta, voit asettaa itsellesi kysymyksiä siitä, millainen toivoisit olevasi. Esim. Rakastava? Myönteinen?

Aseta itsellesi välitavoitteita, joiden avulla pääset lähemmäksi toivomaasi ominaisuutta. Esimerkiksi lempeyttä voi harjoitella sanomalla ystävällisiä sanoja ja tekemällä pieniä hyviä tekoja niitä kohtaan, joita haluaisit rakastaa enemmän, silloinkin kun tuntuu siltä ettei niitä haluaisi sanoa tai tehdä.

Vierailija kirjoitti:

Mielenkiintoista. Osaako joku psykologiaa? Voisiko aikuisiällä toiseen ihmiseen "sulautuminen" eheyttää lapsuudessa vaille jääneen, äitiinsä "sulautumattoman" ihmisen? Käsittääkseni tällaista ei kukaan läheinen tai kumppani voi tehdä hajoamatta itse.

Miten syvää ja pitkäkestoista sulautumisen pitäisi olla jotta ihminen eheytyisi? Mitä sen jälkeen? Kumpi purkaa sulautumisen? Mitä "avustajalle" käy?

Pikemminkin mä oon äidistä eriytymätön, kuin häneen sulautumaton. Kun en edes näe sitä erillisyyttä, napanuoraa, jonka leikata poikki, vaan jotenkin käsitän, että äitini mielipide minusta on taivahan tosi ja koska se on negatiivinen niin en voi voida kuin huonosti. Mutta etsin varmaan sellaista sulautujaa koska en ole erillistynyt äidistäni, enkä sitten tietenkään löydä ja petyn.

ap

Villi arvaus, että ap: lla on persoonallisuushäiriö.Sääliksi käy lapsia.

Kuulostat ihan mun äidiltä. Mikään ei auta. Terapia ei auta. Mitkään ohjeet ja neuvot ei auta. Olen alkanut pitää väliä äitiini vaikka häntä rakastankin. Äiti vie vaan mysta kaikki mehut ja aiheuttaa mulle masennus kierteen. Itse pääsin siitä kierteestä ja tarvitsen tilaa ilman masennusta. Sinäkin kohtelet lapsiasi varmasti parhaalla mahdollisella tavalla. Tulevaisuus selvittää sen miten lapsesi kokivat lapsuuden. Itse lohduttaydun oman lapsuuteni kanssa sillä että äitini varmasti yritti parhaansa eikä tiennyt paremmasta. Silloin on pakko antaa anteeksi....

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei läheisten kuulu olla sinun terapeuttejasi ja hoivata ja hyvitellä loputtomiin jonkin muinaisen möksähtämisesi takia. Jaksaisitko itse lässyttää loputtomiin jollekin marttyyrille? Kuulostat keskenkasvuiselta.

Ei ole kyseessä muinainen möksähtäminen, vaan tavallaan spiraali, jossa yhdestä selvittämättömästä tilanteesta on menty seuraavaan ja olen katkeroitunut vähitellen. Halusin siis selvittää tilanteet, mutta se oli aina toisen mielestä tarpeetonta koska lue edellinen vastaus. Hän ei piitannut minun tunteistani, mutta minun oli ihan pakko vain elää läheisessä kontaktissa tämän ihmisen kanssa. Aloin tietysti ajatella, että omat loukkaantumisen tunteeni ja vaikeus kestää sitä, ettei minua ymmärretä, ovat oma syyni. Siksi koitin sitten elää siinä ja jotenkin käsittää, miksi se toinen haluaa pahaa tunnetta minulle sillä, ettei laskeudu minun tasolleni ja kysy, mikä on.

Onko sinun vielä pakko elää tämän henkilön läheisyydessä? Jos ei ole, niin hyväksy se, että asiaa ei koskaan tulla selvittämään haluamallasi tavalla, ja ryhdy katsomaan menneisyyden sijasta tulevaisuuteen. 

Olen koittanut, mutta taidan olla niin masentunut, etten näe siellä mitään. Makaan vain sohvalla kaiket päivät tämän takia. En tiedä mistä aloittaisin. En jaksaisi nousta tästä ilman rakkautta, mutta aloituksessa selitin, että kykyni tuntea on kuollut. Minua on lyöty maahan niin monta kertaa, yrittäessäni ylös, että minua oikeasti pelottaa yrittää enää. Tosin täytyy myöntää, että aiemmin yrittäessäni ylös tämä minua loukannut ihminen on toiminut kainalosauvanani.

Mitä jos vielä kerran yrität nousta sieltä sohvalta. Mutta nouse tällä kertaa toisella jalalla, katse ja ajatukset tulevaisuuteen suunnaten. Sen sijaan, että odotat anteeksipyyntöä, hyväksy menneet ja lopeta niiden märehtiminen. Itselle anteeksiantaminen on tärkeämpää kuin anteeksipyynnön odottaminen niiltä, jotka eivät sitä sinulle anna.

Joo se vaan on askelta raskaampaa kuin ennen sillä minulla on lapsia ja mies, joille pitäisi riittää myös minusta jotain ja kun tilanne on se, ettei mulla ole heille antaa. Tulee hiukkasen huono omatunto, jos vain nousen sohvalta ja alan tehdä mulle mukavia asioita, koska niihin ei sisälly perheen kanssa olemista, jonka koen syövän kaikki voimani. He tahtoo eri asioita, varsinkin lapset, kuin minä, tehdä. Koen lasten kanssa olemisen melkein pelkästään niin, että mä annan, en saa mitään heistä irti. En tarttis kai ketään olemaan siinä ainakaan niin, että mä heille annan, tartten vain olla joko vastaanottaja tai neutraalisti niin, että toisella ei ole pyytää minulta mitään. Muut vain rasittavat minua tämän tunnelukkoisuuteni vai mikä tää nyt on, takia.

ap

Ai tässä olikin tällainen kuvio? Oletko miettinyt, että mikäli sinulla ei ole mitään antaa miehellesi ja lapsillesi, niin viimeistään siinä vaiheessa, kun lapset ovat aikuisia, miehesi jättää sinut? Enkä yhtään ihmettelisi, vaikka lapsesikaan eivät sen jälkeen erityisemmin välittäisi olla sinun seurassasi? Katkeruus ja itsesääliin käpertyminen hyvin usein karkoittaa myös nekin ihmiset, jotka kuitenkin edes yrittivät jaksaa sinua. Mutta ehkäpä haluatkin juuri sitä? Koet muut ihmiset - jopa oman puolisosi ja lapsesi - rasitteena. 

No mitä sä minua siitä syyllistät, jos mulla ei ole mitään, mitä heille antaa? Silloinhan se menee näin.

En minä oleta, että minusta välitetäänkään, mä voin vaikka tappaa itseni siitä vaiheessa, jos ei oma elämä ole lähtenyt siivilleen vielä silloinkaan. Eikö se nyt niinollut, että mulla pitäis olla oma elämä omilla siivilläni? Että pitääkö mun nöyräillä ja elää heidän eteensä vai nousta omille siivilleni?

Se siinä mietityttää, että jos nousisin omille siivilleni (houkutteleva ajatus), niin entä jos perhe ja lapset tuntuu silloin todellakin ettei minua kiinnosta :/ Se ois jotenkin harmi. Kun ei voi tietää. En tunne itseäni. Kai, oletan. En tunne.

ap

En mä sua syyllistäkään. Kunhan mainitsin, että noinkin voi käydä. Ilmeisesti olit jo tullut ajatelleeksikin, että niin voi käydä. Ja vaikuttaa siltä, ettei sua edes pahemmin haittaisi, vaikka niin kävisikin.

No kai mä nyt tietenkin tajuan, että noin voi käydä. Kävihän minullekin niin, että vihaan äitiäni, vaikka en olisi koskaan valinnut vihaamista, jos hän olisi kunnioittanut minua ja antanut, mitä lapsi emotionaalisesti tarvitsee. Tai jos isä olis paikannut äitiä tarpeeksi isosti.

Kyllä minua haittaisi, jos käy niin kuin mietit, mutta MITÄ MÄ VOIN? Mistä mä revin sen, että olen hyvä äiti lapsilleni, kun en tajua, pitääkö mun alkaa teatteria sitä ajatellen? Ja kuinka tyhmiä lapset ovat, eikö ne tajua viimeistään aikuisuuden kynnyksellä, ettei se rakkaus ollutkaan aitoa? Haluanko mä antaa heille tämmöisen huijarikokemuksen?

Mun lapsuudessa asioiden sanottiin olevan tavalla X, aivan sama, olivatko ne. Mieheni perheessä oli ongelmia, KUKAAN EI VÄITTÄNYT niitä muiksi, mies oppi käsittelemään niitä ja on helvetin tasapainoinen.

En tiedä, miten omat lapseni kokevat ja toimivat, mutta en ole tietenkään onnellinen, jos mua eivät rakasta tulevaisuudessa. Kyllä mä heitä rakastan, mutta jos se ei riitä, niin se ei ait riitä. Mun äitikin on sanonut, että hän rakasti minua, mutta ei näyttänyt sitä minun haluamallani tavalla. Sen ois pitänyt kelvata mulle. Ois ehkä kelvannutkin, jos siihen ei ois liittynyt haukuntaa.

ap

Ja nyt sinäkin sanot rakastavasi lapsiasi, mutta et näytä sitä heidän haluamallaan ja tarvitsemallaan tavalla. Mitä voit tehdä? Tässäkin ketjussa on jo moneen kertaan kerrottu, mitä voit tehdä. Ja jos tämä ei ole ensimmäinen aiheesta tekemäsi ketju, niin varmasti on kerrottu lukuisia kertoja aiemminkin. Mutta minäpä kerron nyt vielä kerran. Laita silmäsi kiinni, kuvittele äitisi viereesi ja kuvittele, miten hän pyytää sinulta anteeksi. Sen jälkeen sano vaikka ääneen: "Äiti, saat anteeksi." Sen jälkeen, kun olet antanut äidillesi anteeksi, ala elämään tätä elämää tässä päivässä ja tulevaisuudessa, älä enää menneisyydessä.

Siis luuletko sinä, että mä pystyn antamaan lapsille rakkautta siten kuin he haluaa tehtyäni tuommoisen mielikuvaharjoituksen? Ja miksi mun muutenkin pitää toimia, kuten he haluaa? Onko mulle tehty niin? Onko? Onko?

Millä lailla tuo siis muuttaa asiaa? Ja se, että kuvitteletkin sen, mitä äitini on tehnyt kuittaantuvan yhteen silmät kiinni mielessäni sanottuun saat anteeksiin, on ihan naurettavaa, suorastaan loukkaus. Että pikkuasiahan se kaikki on ollut ja syyllistät minua minun tunteistani.

ap

Heippa!

Lapsillasi on oikeus saada tarvitsemaansa. Et voi jatkaa kierrettä lastesi kustannuksella.

Sinä et ole saanut lapsena tarvitsemaasi ja se on ollut väärin. Tiedostat tämän, joten teet hyvin väärin, jos annat lapsillesi saman kohtalon. Ymmärrän, että se on hyvin vaikeata oppia jotakin, mitä ei ole koskaan nähnytkään. Katkeruus nostaa otettaan, mutta sä kyllä pystyt siihen!

Sinun velvollisuutesi äitinä on antaa lapsille lämpöä ja turvaa, sitäkin voi oppia, antamalla läsnäoloa, vaikka vartti päivittäin lapsen valitsemaa esim.piirtelyä tms.

Siitä se alkaa kasvaa.

Älä kosta SINUN lapsillesi äitisi tekemiä virheitä. Nouse itse äitisi yläpuolelle ja voita parempi elämä.

T:Minä taas:)

Ei mun äitikään piirrellyt, mutta puki ja teki välipalat ja ruoan yms. Voiko niitä ja lapsen valitsemaa piirtelyä verrata keskenään? Eli jos tekisin ruoat, välipalat, pukisin ja kuuntelisin heidän juttujaan, mutta en piirtelisi tai mitä nyt lapsi haluaakaan, niin sekö ois sama kuin piirrellä lapsen kanssa?

Mä kyllä kuuntelen jotain lasten juttuja. Vaikka meinaankin nukahtaa tylsyyteen ainakin toisen kohdalla. Toisella on ihan hauskat puheet. Mutta äiti nimenomaan ei valinnut tehdä mitään mun toivomaani, vaan tehtiin mitä äiti sanoi eikä leikitty.

Mun äiti aina tapasi sanoa, että lapset kasvaa siinä sivussa, hirvittävää oli panostaa heihin jotenkin, mutta en mä siitä ole kärsinyt, vaan äidin vihasta.

Vierailija kirjoitti:

Huh. En voi ymmärtää. Onneksi en itse tuhlannut kymmeniä vuosia katkeruuteen. Parikymppisenä käsittelin lapsuuden mielessäni. Tunnistin katkeruuden. Tunnistin mitkä asiat lapsuudessa vaikuttivat minuun negatiivisesti vielä aikuisiällä. Yritin käsitellä asiaa katkeruuden aiheuttaja (alko äiti) kanssa. Äiti ei pyytänyt anteeksi eikä osoittanut ymmärrystä. Se ei haitannut, tärkeintä oli, että pääsin ilmaisemaan negatiiviset tunteeni, antamaan anteeksi ilman toisen anteeksipyytämistä ja näin menemään elämässä eteenpäin. Työstämään asioita, jotka minussa olivat vialla lapsuuden takia, mutta joihin pystyin ihan itse vaikuttamaan myöhemmin.

Käy todella sääliksi lähipiiriäsi. Sinua ap on valitettavasti vaikea sääliä.

Syyllistikö äitisi sinua siitä, että kehtaatkin sanoa hänelle ne negatiiviset asiat? Minunkin ois ollut helpompi lähteä eteenpäin, jos äiti edes silloin ois kuunnellut, mitä mulla on sanottavaa. Mutta kun ei kuullut, kaikki on vain minun syytäni, että mulla on ollut hänen kanssaan hankalaa. Luulisi, ettei alkoholistiäiti sentään kehtaa väittää moista?

Rakas ap, kaikki on hyvin. Elämä on tässä nyt, ei vuosien takana. Kokeile itkeä, se puhdistaa. Käy läpi suru surren ja siirry sitten eteenpäin. *Halaus*

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei läheisten kuulu olla sinun terapeuttejasi ja hoivata ja hyvitellä loputtomiin jonkin muinaisen möksähtämisesi takia. Jaksaisitko itse lässyttää loputtomiin jollekin marttyyrille? Kuulostat keskenkasvuiselta.

Ei ole kyseessä muinainen möksähtäminen, vaan tavallaan spiraali, jossa yhdestä selvittämättömästä tilanteesta on menty seuraavaan ja olen katkeroitunut vähitellen. Halusin siis selvittää tilanteet, mutta se oli aina toisen mielestä tarpeetonta koska lue edellinen vastaus. Hän ei piitannut minun tunteistani, mutta minun oli ihan pakko vain elää läheisessä kontaktissa tämän ihmisen kanssa. Aloin tietysti ajatella, että omat loukkaantumisen tunteeni ja vaikeus kestää sitä, ettei minua ymmärretä, ovat oma syyni. Siksi koitin sitten elää siinä ja jotenkin käsittää, miksi se toinen haluaa pahaa tunnetta minulle sillä, ettei laskeudu minun tasolleni ja kysy, mikä on.

Onko sinun vielä pakko elää tämän henkilön läheisyydessä? Jos ei ole, niin hyväksy se, että asiaa ei koskaan tulla selvittämään haluamallasi tavalla, ja ryhdy katsomaan menneisyyden sijasta tulevaisuuteen. 

Olen koittanut, mutta taidan olla niin masentunut, etten näe siellä mitään. Makaan vain sohvalla kaiket päivät tämän takia. En tiedä mistä aloittaisin. En jaksaisi nousta tästä ilman rakkautta, mutta aloituksessa selitin, että kykyni tuntea on kuollut. Minua on lyöty maahan niin monta kertaa, yrittäessäni ylös, että minua oikeasti pelottaa yrittää enää. Tosin täytyy myöntää, että aiemmin yrittäessäni ylös tämä minua loukannut ihminen on toiminut kainalosauvanani.

Mitä jos vielä kerran yrität nousta sieltä sohvalta. Mutta nouse tällä kertaa toisella jalalla, katse ja ajatukset tulevaisuuteen suunnaten. Sen sijaan, että odotat anteeksipyyntöä, hyväksy menneet ja lopeta niiden märehtiminen. Itselle anteeksiantaminen on tärkeämpää kuin anteeksipyynnön odottaminen niiltä, jotka eivät sitä sinulle anna.

Joo se vaan on askelta raskaampaa kuin ennen sillä minulla on lapsia ja mies, joille pitäisi riittää myös minusta jotain ja kun tilanne on se, ettei mulla ole heille antaa. Tulee hiukkasen huono omatunto, jos vain nousen sohvalta ja alan tehdä mulle mukavia asioita, koska niihin ei sisälly perheen kanssa olemista, jonka koen syövän kaikki voimani. He tahtoo eri asioita, varsinkin lapset, kuin minä, tehdä. Koen lasten kanssa olemisen melkein pelkästään niin, että mä annan, en saa mitään heistä irti. En tarttis kai ketään olemaan siinä ainakaan niin, että mä heille annan, tartten vain olla joko vastaanottaja tai neutraalisti niin, että toisella ei ole pyytää minulta mitään. Muut vain rasittavat minua tämän tunnelukkoisuuteni vai mikä tää nyt on, takia.

ap

Vaikuttaa siltä, että sinä et ole yhtään sen parempi äiti omille lapsillesi, kuin mitä äitisi oli sinulle. Molemmat tunnutte jotenkin kieroutuneesti vaativan lapsilta, että heidän pitäisi jotakin antaa vanhemmilleen, tai ainakaan ei pitäisi pyytää vanhemmiltaan mitään.

Oikeasti lapsi ei ole velvollinen antamaan vanhemmilleen. Sen että lapsi on olemassa ja oma itsensä, pitää riittää "saamiseksi" häneltä. Vanhemmilla sen sijaan on paljon velvollisuuksia lapsiaan kohtaan. Sinun velvollisuutesi äitinä on rakastaa lapsiasi pyyteettä. Sinun tulee tukea heitä odottamatta vastapalveluksia. Sinun tulee huolehtia heistä, ei heidän sinusta. Et voi vaatia heitä olemaan tarvitsematta sinulta mitään, koska he ovat lapsia ja sinä aikuinen. Sinun lapsesi tarvitsevat sinua ja sinun pitää heitä tukea ja auttaa. Ja tämä apu ja tuki ei ole vastavuoroista. Lapset ovat oikeutettuja huolenpitoon, mutta he eivät ole velvoitettuja maksamaan sitä takaisin. Sinun velvollisuutesi äitinä on ymmärtää tämä ja toimia lastesi parhaaksi. Jos psyykkinen terveytesi estää tämän, sinun velvollisuutesi on hakeutua avun piiriin.

No olen samaa mieltä. Ja olen avun piirissä. Miten sinä näet sen, että heillä on isä, joka huolehtii heistä ja vastaa heidän tarpeisiinsa? Mies on ns. vaistonvarainen vanhempi, eli lasten tarpeet ovat hänelle ihan ykkösasia. Niihin vastataan viipymättä ja kaikki mitä pystytään, toteutetaan. Myöskään kaikkea ei saa.

ap

Ei millään pahalla, mutta ei sinua jaksa kukaan kuunnella. Aloin lukea tätä ketjua, koska itselläkin on raskas taakka lapsuudesta oman perheen vuoksi. Mutta en jaksanut lukea kuin pari sivua.

Mitä sinä haluat?!! Et ainakaan ratkaisua ongelmaasi. Haluat vain tapella ja vänkätä omia ajatuksiasi, joihin olet jäänyt jumiin

Minua häiritsee todella paljon (olettaen, että olet se sama kirjoittaja, jolla on lapsia), että haluat lapsiesikin kärsivän ongelmastasi. Makaat sohvalla etkä välitä perheestäsi yhtään. Mikä pakko oli lapsia tehdä tähän pahaan maailmaan, jos et yhtään halua parantaa heidän oloaan omaan oloosi verrattuna?

Tunnut vastenmieliseltä minäminä-ihmiseltä. Sellaiselta, jonka ei tosiaan pitäisi lisääntyä. Jos oma äitisi on samanlainen, ota nyt siitä opiksesi ja toimi eri tavalla. Ei omien sukulaisten kanssa ole pakko olla tekemisessä, jos siitä aiheutuu vain mielipahaa! Keskity omaan elämääsi ja oikeasti tärkeisiin ihmisiin. Lopeta tuo kieriskely omassa kurjuudessasi!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Uusi hahmo minulle. Miksei mies ota lapsia ja lähde?

Hän on vahvempi kuin sinä tai sun mies tai luultavasti kukaan, kenet SÄ oot ikinä saanut tuntea ja lisäksi hänellä on suuri sydän. Ja kaipa hän tietää, mitä saavuttaa, kun on nöyrä. Jos mä paranen, niin eipähän tullut eroperhettä. Ja jos en, niin olin jo ihan tarpeeksi hullu hänen tietää mihin lähtee mukaan. Vaikka onhan tää aikamoinen kriisi, ei kumpikaan ois arvattu, että tällaiseksi menee. Mutta ettekös tekin oo luvanneet omille kumppaneillennw, niin myötä- kuin vastamäessäkin?

ap

Miehesi ei ole vahva, vaan heikko, kun sallii lastensa kasvaa persoonallisuushäiriöisen äidin kanssa. Aidosti vahva ihminen olisi lähtenyt. Juttujesi perusteella on varmaa ettet koskaan parane, ihmiset jotka eheytyvät ovat juuri niitä jotka päästävät irti, ja löytävät voimaa itsestään. Sinä odotat ratkaisun tulevan itsesi ulkopuolelta. Ajattelusi on vääristynyttä ja olet jo sen ikäinen että on vaikeaa korjata omia mallejaan, varsinkin kun ei koe sitä mitenkään tarpeelliseksi.

Vierailija kirjoitti:

Ei millään pahalla, mutta ei sinua jaksa kukaan kuunnella. Aloin lukea tätä ketjua, koska itselläkin on raskas taakka lapsuudesta oman perheen vuoksi. Mutta en jaksanut lukea kuin pari sivua.

Mitä sinä haluat?!! Et ainakaan ratkaisua ongelmaasi. Haluat vain tapella ja vänkätä omia ajatuksiasi, joihin olet jäänyt jumiin

Minua häiritsee todella paljon (olettaen, että olet se sama kirjoittaja, jolla on lapsia), että haluat lapsiesikin kärsivän ongelmastasi. Makaat sohvalla etkä välitä perheestäsi yhtään. Mikä pakko oli lapsia tehdä tähän pahaan maailmaan, jos et yhtään halua parantaa heidän oloaan omaan oloosi verrattuna?

Tunnut vastenmieliseltä minäminä-ihmiseltä. Sellaiselta, jonka ei tosiaan pitäisi lisääntyä. Jos oma äitisi on samanlainen, ota nyt siitä opiksesi ja toimi eri tavalla. Ei omien sukulaisten kanssa ole pakko olla tekemisessä, jos siitä aiheutuu vain mielipahaa! Keskity omaan elämääsi ja oikeasti tärkeisiin ihmisiin. Lopeta tuo kieriskely omassa kurjuudessasi!

No minuata et nyt oikein tajua mitään. Miten se, että käyn töissä ja "makaan sohvalla" etoaa keskivertoperheenisän osallistumisesta perheensä elämään? Miksi juuri minä en "halua parantaa lasteni oloja" verrattuina omiini? Ja ne isätkö sitten haluaa? Miksi lasten kanssa pitäisi erityisesti ja ihmeellisesti viettää aikaa ja olla? Miksei riitä, että asutaan yhdessä, näenhän mä heitä jatkuvasti. En vain vastaa heidän tarpeisiinsa niin paljon kuin normaali äiti. Mutta olen sentään paikalla. Miksi lasten pitäisi oppia, että he ovat venhempien elämän keskipiste? Eihän ranskassakaan toimita niin, ei sillä, että pitäisin ranskalaisista, mutta kuitenkin.

Mulle on vaikeaa sössöttää ja hössöttää lasten kanssa, mutta mitä heiltä puuttuu, paitsi erityisen lämmin äiti? Ei monillakaan ole mikään lämmin äiti.

Haluaisin olla se lämmin äiti, mutta kun en oo!

Ei jumaleuta, onko tämä se äitijankkaaja-en siivoa-perintörahat-haukkuu muut taas, luin viestiin 21 asti kun joku epäili? En jatka yhtään pidemmälle, jos on. Eikö ny taatana se voisi käyttää nimimerkkiä näiden oksetusavausten kanssa, kuten ammattivalittaja tekee?!

Miksi sä sitten teit lapsia!?

Miten kukaan, joka on kantanut kaksi kertaa lastaan sydämensä alla ja synnyttänyt ne, voi olla noin lapsellinen ja itsekäs!?

Anna mä arvaan, että lapsetkin syntyi sektiolla. Ettei vain tarvitse itse yhtään ponnistella!?

HÄPEÄ!!!!!

Silloin kun sun äiti on kohdellut sua väärin niin hän ei ole osannut mitään muuta tapaa. Ja äitisi on varmaan ollut epäkypsä vanhemmaksi ja kokenut omassa lapsuudessaan jotain mikä sai hänet käyttäytymään niin. Äitisi on varmasti tehnyt omasta mielestään oikein. Ei se tarkoita sitä että hän olisi tehnyt oikein mutta omasta mielestään teki. Sun pitää antaa sille ihmiselle anteeksi. Jos hän vieläkin jatkaa käytöstään niin sitä sun ei tarvitse kuunnella tai voit kuunnella mutta enää sen ei tarvitse antaa vaikuttaa. Vanhempiaan voi sietää vaikka ei anna heidän enää vaikuttaa itseensä. Jos haluat oloosi muutosta sun on tehtävä se itse itsellesi.

Sun aiti ei vastannut sun tarpeisiin ja siksi sa teet saman nyt omille lapsillesi? Sun lapset sitten ihmettelee mikseivat kelvanneet aidilleen ihan kuin sa ihmettelet omaa aitiasi ja han varmaan sun mummia.

Jep. koston kierre on vahva.

Mikaan terapia ei sua auta. Sun oma sisainen rakkaus sun lapsia kohtaan voisi olla se rakkaus joka sut eheyttaa eika sun kohdistuva rakkaus muiden toimesta.

Puolessa välissä olin, että tämän on pakko olla sairas provo.

Sitten mietin, että "voiko tuollainen ihminen oikeasti olla olemassa!?" Näköjään voi.

Nyt olen kuullut toivottavasti kaiken.

Vierailija kirjoitti:

Villi arvaus, että ap: lla on persoonallisuushäiriö.Sääliksi käy lapsia.

Sama kävi mielessä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Uusi hahmo minulle. Miksei mies ota lapsia ja lähde?

Hän on vahvempi kuin sinä tai sun mies tai luultavasti kukaan, kenet SÄ oot ikinä saanut tuntea ja lisäksi hänellä on suuri sydän. Ja kaipa hän tietää, mitä saavuttaa, kun on nöyrä. Jos mä paranen, niin eipähän tullut eroperhettä. Ja jos en, niin olin jo ihan tarpeeksi hullu hänen tietää mihin lähtee mukaan. Vaikka onhan tää aikamoinen kriisi, ei kumpikaan ois arvattu, että tällaiseksi menee. Mutta ettekös tekin oo luvanneet omille kumppaneillennw, niin myötä- kuin vastamäessäkin?

ap

Miehesi ei ole vahva, vaan heikko, kun sallii lastensa kasvaa persoonallisuushäiriöisen äidin kanssa. Aidosti vahva ihminen olisi lähtenyt. Juttujesi perusteella on varmaa ettet koskaan parane, ihmiset jotka eheytyvät ovat juuri niitä jotka päästävät irti, ja löytävät voimaa itsestään. Sinä odotat ratkaisun tulevan itsesi ulkopuolelta. Ajattelusi on vääristynyttä ja olet jo sen ikäinen että on vaikeaa korjata omia mallejaan, varsinkin kun ei koe sitä mitenkään tarpeelliseksi.

Mies saattaa pysyä suhteessa ihan vaan sen vuoksi, että pelkää ap:n saavan lasten huoltajuuden erossa ja siten lasten lapsuudesta tulisi vieläkin kamalampi kuin mitä nyt on. Varsinkin, jos lapset ovat vielä sen ikäisiä, ettei heidän toivettaan erotilanteessa kuunnella.