Olen sydänjuuriani myöten loukkaantunut, mutta tuntuu, että ketään läheistä ei kiinnosta

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei mun äitikään piirrellyt, mutta puki ja teki välipalat ja ruoan yms. Voiko niitä ja lapsen valitsemaa piirtelyä verrata keskenään? Eli jos tekisin ruoat, välipalat, pukisin ja kuuntelisin heidän juttujaan, mutta en piirtelisi tai mitä nyt lapsi haluaakaan, niin sekö ois sama kuin piirrellä lapsen kanssa?

Mä kyllä kuuntelen jotain lasten juttuja. Vaikka meinaankin nukahtaa tylsyyteen ainakin toisen kohdalla. Toisella on ihan hauskat puheet. Mutta äiti nimenomaan ei valinnut tehdä mitään mun toivomaani, vaan tehtiin mitä äiti sanoi eikä leikitty.

Mun äiti aina tapasi sanoa, että lapset kasvaa siinä sivussa, hirvittävää oli panostaa heihin jotenkin, mutta en mä siitä ole kärsinyt, vaan äidin vihasta.

Se pakollinen välttämätön huolenpito ei ole lasta kohtaavaa ja suoraa läsnäoloa, kuin pysähtyä kaksin lapsen ehdoilla tekemään jotakin muutakin kuin  pakolliset velvollisuudet.

Sitä varmasti välttelet alkuun, sillä joudut silmitysten omien pelkojesi ja ahdistustesi kanssa, mutta saat samalla ja annat samalla oikeille kohteille, itsellesi ja lapsillesi hyvää.

Äitisi jätä omaan arvoonsa, katkaise välit moiseen.

No niin, eli äiti ei tehnyt muuta kuin käytännössä hoiti minua mekaanisesti. En ole oppinut kaipaamaan enempää. Siksiköhän se rakkauskin on minulta kokematta. Kaipaan sitä ihan hirveästi. Rakkautta. Ihmissuhteet on mulle varmaan vähän sosiaalisesti autistisia. Ennen kuin tuntisin sitä rakkautta.

En pysty menemään lapsen seuraan hei tuollaisten tunteiden kanssa, kuin omat pelot ja ahdistukset. En. Pelkään, että ne tarttuu lapseen.

Mua itkettää sun puolesta. Ymmärrän tuskaasi. Heivaa se "äiti" elämästäsi. Sä olet vahva nainen!

Mitä kognitiivinen psykoterapia on?

Kognitiivinen psykoterapia sisältää useita psykoterapiamuotoja. Näillä on yhteiset juuret, mutta painotukset ja työskentelytavat vaihtelevat.

Keskeisiä terapiatyöskentelyn kohteita ovat asiakkaan haittaa tuottavat ajatukset ja uskomukset ja niihin liittyvät hankalat tunteet. Kognitiivisen psykoterapian perusajatuksena on, että ajatukset ja tunteet liittyvät toisiinsa ja että muokkaamalla ajatuksia joustavampaan suuntaan saadaan aikaan muutosta myös tunnekokemuksessa. Terapiassa myös kokeillaan ja harjoitellaan uudenlaista käyttäytymistä ja toimintatapoja. Kognitiivisessa psykoterapiassa voidaankin hyödyntää erilaisia käyttäytymisterapian työtapoja, esimerkiksi altistusta.

Get over it.

Olet narsistiäidin uhri, tuttua. Ei ole muuta tietä elämään, kuin olla reagoimatta mihinkään äidin sanoihin, tekoihin tai yhteydenottoihin. Elää, kuin äitiä ei olisikaan. Tuskainen kohtalo, mutta helpottaa ajan päästä.

Vierailija kirjoitti:

Tavallaan olen iloinen näistä tunteista, vaikka osa onkin niin kipeitä, että välillä tuntuu, että kuolen, etten selviä, etten enää koskaan naura ja ole iloinen. Mutta ehkä näin tulikin käydä, olin lapsena kovin iloinen, koska suljin ja tukahdutin pois kaikki ikävät tunteet, eihän niille ollut sijaa. Kiukuttelu, eli vihan ilmaiseminen (ihan syyllä) äitiä kohtaan oli ainoa ikävä tunne, jota tunsin.

Elin aiemmin sellaista elämää, että tukahdutin tunteitani ja sieltähän nämä mun raivon tunteeni paljolti kumpuavat. Ei kellekään ole tervettä joutua tukahduttamaan tunteitaan tai elää pitäen niitä tynnyrissä tai piilossa.

Mulla ne olivat vain niin piilossa, tai ovat, etten pääse niihin käsiksi edes halutessani. Siksi mulle onkin vähän yllätys tai arvoitus, että miten tää mun kriisi tulee päättymään. Mutta luotan silti siihen, että hyvin. Kyllä mä pärjään. Ja annan lastenkin pärjätä.

Heidän kielteiset tunteensa ottaa vastaan mies. Mä en juurikaan kykene. Haluaisin kyllä, mutta en pysty, kun mulla puuttuu itseltä kyky ilmaista rakentavasti ja järkevästi omiani.

Meissä on samaa. Puhut ilmeisesti dissosiaatiosta.

Tuo aiemmin kerrottu juttu peilaamisesta toimii. Hyvän antaminen=hyvän saaminen :) :)

Se on jännä juttu miten se hyvän saaminenkin voi pelottaa. Kokemusta on siitäkin. Alkaa ajatella olevansa heti velkaa toiselle ja epäonnistuvansa sen "maksussa", huoh. Mikä muuten on dissosiaatio? Tai no, voin mä kvg.

ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tavallaan olen iloinen näistä tunteista, vaikka osa onkin niin kipeitä, että välillä tuntuu, että kuolen, etten selviä, etten enää koskaan naura ja ole iloinen. Mutta ehkä näin tulikin käydä, olin lapsena kovin iloinen, koska suljin ja tukahdutin pois kaikki ikävät tunteet, eihän niille ollut sijaa. Kiukuttelu, eli vihan ilmaiseminen (ihan syyllä) äitiä kohtaan oli ainoa ikävä tunne, jota tunsin.

Elin aiemmin sellaista elämää, että tukahdutin tunteitani ja sieltähän nämä mun raivon tunteeni paljolti kumpuavat. Ei kellekään ole tervettä joutua tukahduttamaan tunteitaan tai elää pitäen niitä tynnyrissä tai piilossa.

Mulla ne olivat vain niin piilossa, tai ovat, etten pääse niihin käsiksi edes halutessani. Siksi mulle onkin vähän yllätys tai arvoitus, että miten tää mun kriisi tulee päättymään. Mutta luotan silti siihen, että hyvin. Kyllä mä pärjään. Ja annan lastenkin pärjätä.

Heidän kielteiset tunteensa ottaa vastaan mies. Mä en juurikaan kykene. Haluaisin kyllä, mutta en pysty, kun mulla puuttuu itseltä kyky ilmaista rakentavasti ja järkevästi omiani.

Meissä on samaa. Puhut ilmeisesti dissosiaatiosta.

Tuo aiemmin kerrottu juttu peilaamisesta toimii. Hyvän antaminen=hyvän saaminen :) :)

Se on jännä juttu miten se hyvän saaminenkin voi pelottaa. Kokemusta on siitäkin. Alkaa ajatella olevansa heti velkaa toiselle ja epäonnistuvansa sen "maksussa", huoh. Mikä muuten on dissosiaatio? Tai no, voin mä kvg.

ap

Minulla hyvin samanlainen tarina tunteiden piilottamisesta tai paremmin ehkä tukahdutusreaktiosta joka oli niin automaattinen, etten tiennyt suurimmasta osasta tunteitani mitään. Oli vain kauhean paha olo koko ajan koska tukahduttamalla tunne ei katoa vaan muuttuu ahdistavaksi oloksi. Eli toisaalta mikään ei tuntunut miltään, ja jos jotain kamalaa (tai kivaa) sattui, en tuntenut mitään, ja toisaalta oli koko ajan 24/7 yleinen, määrittelemätön paha olo (eli ne kaikki tukahduteutut tunteet muuntuneina).

Tästä pääsin sillä että ensin opettelin työllä ja tuskalla kuuntelemaan ja tunnistamaan tunteita. Se oli ihan älyttömän vaikeaa ja aluksi onnistui vain kovalla ponnistuksella ja vähän kerrallaan. Sitten kun löysin niitä, ne piti päästää tulemaan sieltä se oli välillä ihan kauhean tuskallista, raskasta ja raastavaa. Mutta missään vaiheessa tätä prosessia siihen ei kuulunut sen miettiminen että mitä kukakin teki ja mitä olisi pitänyt tehdä ja mistä tunteet johtuivat jne. Ne ovat sitä älyllistämistä ja pintailmiötä, jotka ei auta mitään. Esim. kun löysin itsestäni valtavat määrät tukahdutettua vihaa, en miettinyt yhtään mistä se johtuu tai kenen syytä tai pitäisikö jonkun tehdä jotain että vihani helpottaisi. Sen sijaan joka ilta nukkumaan mennessä kuuntelin että onko minussa vihaa ja jos oli, annoin sen tulla ulos. Vihasin vain, ilman kohdetta tai syyn miettimistä. Vihaa tuli tällä lailla ulos käsittämättömät kaksi vuotta, kunnes se viimein loppui ja vihasta tuli minulle normaali psyykkeä suojeleva asia. Kun joku loukkaa minua tai yrittää kävellä yli, suutun ja se auttaa huomaamaan mitä tarvitsen ja miten minun on elämässäni luovittava eteenpäin kiperissä tilanteissa. Se on vihan tehtävä eikä se tarkoita että olisin kenelläkään ihmiselle näkyvästi vihainen tai agressiivinen. Viha on vain löytänyt sen paikan mun elämässä mihin se on tarkoitettu ja joka multa lapsena evättiin kieltämällä vihan osoittaminen. Mikä lopulta johti siihen että kadotin täysin vihan itseltäni.

En jaksa lukea kolmatta sivua pidemmälle. Omaan lähipiirissä vastaavanlaisesti puhuvan henkilön. Se on raskasta. Ajattelen että itselläni on todella isoja ongelmia ja silti en pura sitä muihin vaan hymyilen ja vastaan että hyvää kuuluu ja kerron jotain positiivista. Ja hänellä on paha mieli. Paha mieli. Tekisi mieli sanoa että anna jo olla. Mutta en tiedä onko tämä hänen tapansa piiloutua maailmalta pieneen turvalliseen kuoreensa, jossa on vaan hän ja tuttu ja turvallinen mielipaha.

Vierailija kirjoitti:

En jaksa lukea kolmatta sivua pidemmälle. Omaan lähipiirissä vastaavanlaisesti puhuvan henkilön. Se on raskasta. Ajattelen että itselläni on todella isoja ongelmia ja silti en pura sitä muihin vaan hymyilen ja vastaan että hyvää kuuluu ja kerron jotain positiivista. Ja hänellä on paha mieli. Paha mieli. Tekisi mieli sanoa että anna jo olla. Mutta en tiedä onko tämä hänen tapansa piiloutua maailmalta pieneen turvalliseen kuoreensa, jossa on vaan hän ja tuttu ja turvallinen mielipaha.

Kun olin nuori, mulla oli vakavia henkisiä ongelmia ja olin hyvin samantapainen kuin ap. Raskasta seuraa kavereille esim. Silloin mulla ei ollut juuri mitään ongelmia, koska en ollut ehtinyt kerätä niitä vielä. Olotila oli jatkuvasti ihan kauhea.  20 vuotta myöhemmin mulla oli todellisia ongelmia johtuen alkuelämäni vaikeuksista jotka lumipallon lailla aina kertautuivat. Mutta nyt olen selvittänyt traumani ja elämä on näitten oikeiden, faktisten ongelmien kanssa ihan hirmuisen paljon helpompaa kuin silloin nuorempana ja traumatisoituneena. Ei voi verratakaan, ei lähellekään. Sepä olikin traumojen purkamisen suurin ja ihmeellin opetus että voiko tavallinen elämä on olla näin helppoa, tällaistako muilla ihmisillä on!!!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En jaksa lukea kolmatta sivua pidemmälle. Omaan lähipiirissä vastaavanlaisesti puhuvan henkilön. Se on raskasta. Ajattelen että itselläni on todella isoja ongelmia ja silti en pura sitä muihin vaan hymyilen ja vastaan että hyvää kuuluu ja kerron jotain positiivista. Ja hänellä on paha mieli. Paha mieli. Tekisi mieli sanoa että anna jo olla. Mutta en tiedä onko tämä hänen tapansa piiloutua maailmalta pieneen turvalliseen kuoreensa, jossa on vaan hän ja tuttu ja turvallinen mielipaha.

Kun olin nuori, mulla oli vakavia henkisiä ongelmia ja olin hyvin samantapainen kuin ap. Raskasta seuraa kavereille esim. Silloin mulla ei ollut juuri mitään ongelmia, koska en ollut ehtinyt kerätä niitä vielä. Olotila oli jatkuvasti ihan kauhea.  20 vuotta myöhemmin mulla oli todellisia ongelmia johtuen alkuelämäni vaikeuksista jotka lumipallon lailla aina kertautuivat. Mutta nyt olen selvittänyt traumani ja elämä on näitten oikeiden, faktisten ongelmien kanssa ihan hirmuisen paljon helpompaa kuin silloin nuorempana ja traumatisoituneena. Ei voi verratakaan, ei lähellekään. Sepä olikin traumojen purkamisen suurin ja ihmeellin opetus että voiko tavallinen elämä on olla näin helppoa, tällaistako muilla ihmisillä on!!!

Pakko vielä lisätä seuraava kun tunnen itseni niin onnekkaaksi ja onnelliseksi että minulla on ollut mahdollisuus parantua. Paras hetki oli se kun erään trauman selviämisen ja käsittelyn jälkeen tunsin ihan konkreettisesti miten mieleeni ikään kuin rakentui jotain mitä sieltä oli koko elämäni puuttunut mutta en ollut ollenkaan tiennyt että oli puuttunut. Se tuntui siltä kuin jalkojen alle olisi tullut maata. Ja vasta silloin ymmärsin että siihen asti olin koko senastisen elämäni rämpinyt jatkuvassa nonstop-paniikissa niinkuin olisin ollut suossa eikä mistään olisi saanut tukea tai jalansijaa. Ja sitten se hetki kun tunsin miten minun psyykeen syntyi kohta jossa voin levätä =))).

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tavallaan olen iloinen näistä tunteista, vaikka osa onkin niin kipeitä, että välillä tuntuu, että kuolen, etten selviä, etten enää koskaan naura ja ole iloinen. Mutta ehkä näin tulikin käydä, olin lapsena kovin iloinen, koska suljin ja tukahdutin pois kaikki ikävät tunteet, eihän niille ollut sijaa. Kiukuttelu, eli vihan ilmaiseminen (ihan syyllä) äitiä kohtaan oli ainoa ikävä tunne, jota tunsin.

Elin aiemmin sellaista elämää, että tukahdutin tunteitani ja sieltähän nämä mun raivon tunteeni paljolti kumpuavat. Ei kellekään ole tervettä joutua tukahduttamaan tunteitaan tai elää pitäen niitä tynnyrissä tai piilossa.

Mulla ne olivat vain niin piilossa, tai ovat, etten pääse niihin käsiksi edes halutessani. Siksi mulle onkin vähän yllätys tai arvoitus, että miten tää mun kriisi tulee päättymään. Mutta luotan silti siihen, että hyvin. Kyllä mä pärjään. Ja annan lastenkin pärjätä.

Heidän kielteiset tunteensa ottaa vastaan mies. Mä en juurikaan kykene. Haluaisin kyllä, mutta en pysty, kun mulla puuttuu itseltä kyky ilmaista rakentavasti ja järkevästi omiani.

Meissä on samaa. Puhut ilmeisesti dissosiaatiosta.

Tuo aiemmin kerrottu juttu peilaamisesta toimii. Hyvän antaminen=hyvän saaminen :) :)

Se on jännä juttu miten se hyvän saaminenkin voi pelottaa. Kokemusta on siitäkin. Alkaa ajatella olevansa heti velkaa toiselle ja epäonnistuvansa sen "maksussa", huoh. Mikä muuten on dissosiaatio? Tai no, voin mä kvg.

ap

Minulla hyvin samanlainen tarina tunteiden piilottamisesta tai paremmin ehkä tukahdutusreaktiosta joka oli niin automaattinen, etten tiennyt suurimmasta osasta tunteitani mitään. Oli vain kauhean paha olo koko ajan koska tukahduttamalla tunne ei katoa vaan muuttuu ahdistavaksi oloksi. Eli toisaalta mikään ei tuntunut miltään, ja jos jotain kamalaa (tai kivaa) sattui, en tuntenut mitään, ja toisaalta oli koko ajan 24/7 yleinen, määrittelemätön paha olo (eli ne kaikki tukahduteutut tunteet muuntuneina).

Tästä pääsin sillä että ensin opettelin työllä ja tuskalla kuuntelemaan ja tunnistamaan tunteita. Se oli ihan älyttömän vaikeaa ja aluksi onnistui vain kovalla ponnistuksella ja vähän kerrallaan. Sitten kun löysin niitä, ne piti päästää tulemaan sieltä se oli välillä ihan kauhean tuskallista, raskasta ja raastavaa. Mutta missään vaiheessa tätä prosessia siihen ei kuulunut sen miettiminen että mitä kukakin teki ja mitä olisi pitänyt tehdä ja mistä tunteet johtuivat jne. Ne ovat sitä älyllistämistä ja pintailmiötä, jotka ei auta mitään. Esim. kun löysin itsestäni valtavat määrät tukahdutettua vihaa, en miettinyt yhtään mistä se johtuu tai kenen syytä tai pitäisikö jonkun tehdä jotain että vihani helpottaisi. Sen sijaan joka ilta nukkumaan mennessä kuuntelin että onko minussa vihaa ja jos oli, annoin sen tulla ulos. Vihasin vain, ilman kohdetta tai syyn miettimistä. Vihaa tuli tällä lailla ulos käsittämättömät kaksi vuotta, kunnes se viimein loppui ja vihasta tuli minulle normaali psyykkeä suojeleva asia. Kun joku loukkaa minua tai yrittää kävellä yli, suutun ja se auttaa huomaamaan mitä tarvitsen ja miten minun on elämässäni luovittava eteenpäin kiperissä tilanteissa. Se on vihan tehtävä eikä se tarkoita että olisin kenelläkään ihmiselle näkyvästi vihainen tai agressiivinen. Viha on vain löytänyt sen paikan mun elämässä mihin se on tarkoitettu ja joka multa lapsena evättiin kieltämällä vihan osoittaminen. Mikä lopulta johti siihen että kadotin täysin vihan itseltäni.

Mielenkiintoista. Olen itse ihmetellyt, mitä tehdä vihalleni. Miten päästää sitä uslos satuttamatta ketään. Pystyitkö tuntemaan vihaa ja päästämään sitä ulos ilman sen enempiä tekoja tai ajatuksia? Jotenkin sallit sen tulla ja olla? Vai miten?

Välillä raivostuttaa, silloin kai yleensä itken. Se itku ei edes pura suoraan vihaa, vaan jotain tunteita sen tieltä. Mutta se puhdistaa. Haluaisin tehdä myös sille vihalle jotain, päästä siitä eroon. Mutta ehkä se ei ole toisaan suoraan mahdollista, vaan sen tiellä on vielä jotain, jota sitten puran itkemisellä. Sekin on kyllä auttanut, ettei kaikki toppaudu vain mieleen edelleen. Koska jos ne nousevat mieleen, ne haluaa saada ulos. Ja se on ollut se vaikea osa siinä.

ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En jaksa lukea kolmatta sivua pidemmälle. Omaan lähipiirissä vastaavanlaisesti puhuvan henkilön. Se on raskasta. Ajattelen että itselläni on todella isoja ongelmia ja silti en pura sitä muihin vaan hymyilen ja vastaan että hyvää kuuluu ja kerron jotain positiivista. Ja hänellä on paha mieli. Paha mieli. Tekisi mieli sanoa että anna jo olla. Mutta en tiedä onko tämä hänen tapansa piiloutua maailmalta pieneen turvalliseen kuoreensa, jossa on vaan hän ja tuttu ja turvallinen mielipaha.

Kun olin nuori, mulla oli vakavia henkisiä ongelmia ja olin hyvin samantapainen kuin ap. Raskasta seuraa kavereille esim. Silloin mulla ei ollut juuri mitään ongelmia, koska en ollut ehtinyt kerätä niitä vielä. Olotila oli jatkuvasti ihan kauhea.  20 vuotta myöhemmin mulla oli todellisia ongelmia johtuen alkuelämäni vaikeuksista jotka lumipallon lailla aina kertautuivat. Mutta nyt olen selvittänyt traumani ja elämä on näitten oikeiden, faktisten ongelmien kanssa ihan hirmuisen paljon helpompaa kuin silloin nuorempana ja traumatisoituneena. Ei voi verratakaan, ei lähellekään. Sepä olikin traumojen purkamisen suurin ja ihmeellin opetus että voiko tavallinen elämä on olla näin helppoa, tällaistako muilla ihmisillä on!!!

Pakko vielä lisätä seuraava kun tunnen itseni niin onnekkaaksi ja onnelliseksi että minulla on ollut mahdollisuus parantua. Paras hetki oli se kun erään trauman selviämisen ja käsittelyn jälkeen tunsin ihan konkreettisesti miten mieleeni ikään kuin rakentui jotain mitä sieltä oli koko elämäni puuttunut mutta en ollut ollenkaan tiennyt että oli puuttunut. Se tuntui siltä kuin jalkojen alle olisi tullut maata. Ja vasta silloin ymmärsin että siihen asti olin koko senastisen elämäni rämpinyt jatkuvassa nonstop-paniikissa niinkuin olisin ollut suossa eikä mistään olisi saanut tukea tai jalansijaa. Ja sitten se hetki kun tunsin miten minun psyykeen syntyi kohta jossa voin levätä =))).

Mahtavaa :) Juuri tämmöistä kaipaan! Ihana lukea, että hyviä juttujakin tapahtuu traumoja kokeneille! Ja asiat selkiää.

ap

Ja siis uskon tuon konkreettisen kokemisen jonkin rakentumisesta, kun mä aloin parantua tän prosessin alussa tuntui jonkun oivalluksen jälkeen kuin mulle ois kasvanut selkään siivet :) Siis sellaiset voimahahmon siivet, heiveröiset vielä tosin, mutta kuitenkin, jotka suojelee ja joilla voi vaikka lentää pois, jos on pahassa tilassa :) Oikein ojentelin mielikuvissani miltei konkreettisen tuntuisesti niitä lytistyneitä siipiä. Se oli jotenkin hauska.

ap

Vierailija kirjoitti:

Kiitos, 38. Joitain järkeviä pointteja, vaikkakin ne osoittavat ihmismielen mädännäisyyden ja puutteellisen kyvyn rakastaa ja pyrkiä oikeamielisyyteen.

ap

Ja tämä tuli sinulle yllätyksenä? Jonain uutena tietona?

Semmoista se on. Mä en oikein ymmärrä, oletko edelleen tämän sinua joskus loukanneen henkilön vaikutuspiirissä? Jos, niin lähde litomaan sieltä. Tee itsellesi oma elämä ja aloita nollasta. Unohda jo menneet.

Varmaan vaikeaa, mutta tuo ei ainakaan auta mitään. Nyt vaan vatvot ja vatvot samaa asiaa vuosikaudet.

Tämä nainen kirjottelee ajankulukseen näit provoja.

No onneksi kunto riittää provoiluun.:)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kiitos, 38. Joitain järkeviä pointteja, vaikkakin ne osoittavat ihmismielen mädännäisyyden ja puutteellisen kyvyn rakastaa ja pyrkiä oikeamielisyyteen.

ap

Ja tämä tuli sinulle yllätyksenä? Jonain uutena tietona?

Semmoista se on. Mä en oikein ymmärrä, oletko edelleen tämän sinua joskus loukanneen henkilön vaikutuspiirissä? Jos, niin lähde litomaan sieltä. Tee itsellesi oma elämä ja aloita nollasta. Unohda jo menneet.

Varmaan vaikeaa, mutta tuo ei ainakaan auta mitään. Nyt vaan vatvot ja vatvot samaa asiaa vuosikaudet.

No kyllä se tulee. Tai kyllähän on pieni joukko ihmisiä, jotka toimisivat tuossa asiassa oikeamielisesti, mutta ne samat ihmiset ovat vajaavaisia sitten jossain muussa. Ihmisten vajaavaisuus on hankala asia, koska minulle on opetettu, että muut ovat minua parempia ja vain minussa on vikaa, ja että minussa ei saisi olla. Se on häpeä äidille. Minussa ei saisi olla vikaa, äidin mielestä.

Niin onhan se nyt todella vaikea asia, että muissa sitten saa olla. Äidin normaali vastaus olikin, että ei muissa ole vikaa. Vain minussa on.

Tai sitten jos nyt todistin äidille, että on siinä ja siinäkin ihmisessä vikaa, eli kyllä minussakin saa olla, niin se ei äitiä kiinnostanut _tai_ sitten se ihminen leimattiin pultsariksi.

Kyllä mä jotenkin uskon sen niin, että minussa ei saisi olla vikaa, ja muissa tuskin on. Kuulemma jos minusta tuntuu muiden käytös pahalle, niin se johtuu vain siitä, että olen niin hankala, että heillä on takuulla syy käytökseensä minua kohtaan ja voisin miettiä, mitä pahaa olen tehnyt, jos sille tuntuu _tai_ sitten jos se ei olekaan minun vikani, niin siitä ei pidä kuulemma välittää. En ymmärrä, miksi en saanut ikinä välittää siitä, jos jonkun käytös tuntui pahalta. Enhän mä VOI olla huomaamatta, jos mulle tehdään pahaa. Miten siitä ei muka pidä välittää?

Sinänsä tänään oli hyvä päivä. Mies auttoi minua eräässä asiassa, ja siitä tuli hyvä mieli.

ap

Että olisi mukavaa, jos äiti voisi ymmärtää, että en mä voi vain ei-välittää, jos mulle tehdään jotain pahaa tai jonkun ihmisen käytös tuntuu pahalle.

Ja sitten puhe omien vikojensa hyväksymisestä eli itsensä hyväksymisestä sellaisena kuin on, voi luoja, kun on ikänsä saanut kuulla miten oma äiti häpeää minun viallisuuttani.

Olin häneen yhteydessä ehkä siksi, että uskoin hänen haluavan minun parastani, koska hän sanoi niin, ja että hän tietäisi, kuinka en enää olisi niin hävettävä, jolloin ihmiset suhtautuisivat minuun kivemmin.

Mutta hänhän siis toimi niin kuin hirviötarujen ennustaja: langetti päälleni kirouksen ja sanoi, että vain seuraamalla häntä saan sen pois, tekemällä mitä hän sanoo. No, mä seurasin, että kirous lähtisi pois. Eihän siinä edes tajua, ettei tämä ihminen halua minun parastani. Tämä ihminenhän on valmis kestämään minua ja ottamaan kirouksen pois päältäni. En voinut arvata, että se on hänen langettamansa, eli vain hänen mielipiteensä minusta, koska hän oli äitini. Kuvittelin äitien haluavan parasta lapsilleen ja myös kykenevän sen antamaan.

En tajunnut, että se muiden ihmisten suhtautuminen, johon toivoin enemmän lämpöä minua kohtaan johtui huonosta itsetunnostani, annoin muille sen takia viestejä, ettei minua tulekaan arvostaa.

ap

Onks menkat? :D

Ei edes oo. Mun arki on tällaista. Sain muuten 16 pistettä tuosta ylen masennustestistä. Moni siihen vastannut palstalla sai paljon pahempia lukemia. Toisaalta olen vuosien varrella joutunut laskemaan odotuksiani elämästä, ja sekin masentaa, vaikkei tule tuollaisissa testeissä esille. Joo, ei mua enää haittaa, että vietän paljon aikaa yksin ja ne keille soittaa joskus ovat tosi harvassa mutta aikoinaan se oli kova pala ja halusinko sen näin? En todella halunnut.

ap

Minun (luultavasti persoonallisuushäiriöinen) vanhempani veteli minua turpaan koko lapsuuteni ajan niin henkisesti kuin fyysisestikin. Millään tunteillani tai haluamisillani ei ollut väliä. Minun tehtäväni oli tehdä kuten käsketään, tai muuten kävi huonosti. Pääsin pois täysi-ikäistyttyäni, ja vuosia kestäneen ahdistuksen ja asioiden kertaamisen jälkeen opin hyväksymään tapahtuneen. En voinut siihen enää vaikuttaa ja jos halusin saada jotakin aikaan, minun oli ryhdyttävä pärjäämään negatiivisten tunteideni kanssa.

Kaikilla ei ole niin hyvä tuuri, että saisi sellaiset vanhemmat, jotka ottavat tunteet huomioon ja välittävät lapsestaan. Haluan kuitenkin uskoa, että kaikilla on mahdollisuus lopulta vaikuttaa elämäänsä ainakin jossakin määrin. Itsesäälissä pyöriminen on ihan kivaa siinä mielessä, ettei tarvitse ottaa vastuuta asioista. Tiedän hyvin, että kokemani kohtelu oli todella epäoikeudenmukaista eikä sitä koskaan tulla oikaisemaan. Mutta jos olisin jäänyt ikuisesti suremaan sitä vääryyttä, olisi koko elämäni mennyt hukkaan.

En hakkaa lapsiani, vaan tuen ja rakastan heitä. Mieheni kanssa arvostamme ja kannustamme toisiamme. En ollut missään vaiheessa tuomittu elämään katkerana.

http://www.mielenterveysseura.fi/fi/tukea-ja-apua/kriisipuhelin-apua-el…

Hali ja voimia <3

Voi jestas sä olet ärsyttävä jankkaaja. Jos et kykene kykene asioille mitään tekemään niin siirry eteenpäin. Ihan hemmetin turhaa vinkua 20 vuotta että kun minä ja minun tunteet on loukattu. Se märehtiminen ihmisen myrkyttää kun ei osaa päästää irti vaan jää uhriksi ja marttyyriksi, ei se että äiti sanoo pahasti.