Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Olen sydänjuuriani myöten loukkaantunut, mutta tuntuu, että ketään läheistä ei kiinnosta
03.02.2016 |
Tämä olisi voinut olla otsikkoni parikymppisenä ja sama tilanne jatkuu yhä vaan. Mulla on mies, mutta kun vauriot ovat syntyneet ennen suhdettamme, eivätkä ole hänen syytään, niin ymmärrän kyllä, että hänen on vaikea auttaa minua.
Miten te, jotka muistatte nuoruudestanne (tai nytkin) loukkaantumisen tunteenne olette oikein päässeet niistä yli. Tässä olossa tuntuu, ettei kukaan maailmassa rakasta ja että se ei ole mahdollistakaan, koska en itse kykene säteilemään minkään maailman rakkautta tämmöisessä loukkaantumisen tilassa. Taidan olla erityisen herkkä, ja myös tunne että oikeudentuntoani on satutettu. Vaikea päästä yli ja rakastaa itseään, kun on antanut tilanteen jatkua (itsekään sitä tosin tajuamatta, että mikä on) jo vuosia. Myös tunne, ettei ole ollut rakkauden arvoinen (vaan on tullut loukatuksi tahtoessaan muiden korjaavan sen minkä satuttivatkin rikki ja hajalle) on vahvasti läsnä.
Kommentit (164)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei läheisten kuulu olla sinun terapeuttejasi ja hoivata ja hyvitellä loputtomiin jonkin muinaisen möksähtämisesi takia. Jaksaisitko itse lässyttää loputtomiin jollekin marttyyrille? Kuulostat keskenkasvuiselta.
Ei ole kyseessä muinainen möksähtäminen, vaan tavallaan spiraali, jossa yhdestä selvittämättömästä tilanteesta on menty seuraavaan ja olen katkeroitunut vähitellen. Halusin siis selvittää tilanteet, mutta se oli aina toisen mielestä tarpeetonta koska lue edellinen vastaus. Hän ei piitannut minun tunteistani, mutta minun oli ihan pakko vain elää läheisessä kontaktissa tämän ihmisen kanssa. Aloin tietysti ajatella, että omat loukkaantumisen tunteeni ja vaikeus kestää sitä, ettei minua ymmärretä, ovat oma syyni. Siksi koitin sitten elää siinä ja jotenkin käsittää, miksi se toinen haluaa pahaa tunnetta minulle sillä, ettei laskeudu minun tasolleni ja kysy, mikä on.
Onko sinun vielä pakko elää tämän henkilön läheisyydessä? Jos ei ole, niin hyväksy se, että asiaa ei koskaan tulla selvittämään haluamallasi tavalla, ja ryhdy katsomaan menneisyyden sijasta tulevaisuuteen.
Olen koittanut, mutta taidan olla niin masentunut, etten näe siellä mitään. Makaan vain sohvalla kaiket päivät tämän takia. En tiedä mistä aloittaisin. En jaksaisi nousta tästä ilman rakkautta, mutta aloituksessa selitin, että kykyni tuntea on kuollut. Minua on lyöty maahan niin monta kertaa, yrittäessäni ylös, että minua oikeasti pelottaa yrittää enää. Tosin täytyy myöntää, että aiemmin yrittäessäni ylös tämä minua loukannut ihminen on toiminut kainalosauvanani.
Mitä jos vielä kerran yrität nousta sieltä sohvalta. Mutta nouse tällä kertaa toisella jalalla, katse ja ajatukset tulevaisuuteen suunnaten. Sen sijaan, että odotat anteeksipyyntöä, hyväksy menneet ja lopeta niiden märehtiminen. Itselle anteeksiantaminen on tärkeämpää kuin anteeksipyynnön odottaminen niiltä, jotka eivät sitä sinulle anna.
Joo se vaan on askelta raskaampaa kuin ennen sillä minulla on lapsia ja mies, joille pitäisi riittää myös minusta jotain ja kun tilanne on se, ettei mulla ole heille antaa. Tulee hiukkasen huono omatunto, jos vain nousen sohvalta ja alan tehdä mulle mukavia asioita, koska niihin ei sisälly perheen kanssa olemista, jonka koen syövän kaikki voimani. He tahtoo eri asioita, varsinkin lapset, kuin minä, tehdä. Koen lasten kanssa olemisen melkein pelkästään niin, että mä annan, en saa mitään heistä irti. En tarttis kai ketään olemaan siinä ainakaan niin, että mä heille annan, tartten vain olla joko vastaanottaja tai neutraalisti niin, että toisella ei ole pyytää minulta mitään. Muut vain rasittavat minua tämän tunnelukkoisuuteni vai mikä tää nyt on, takia.
apAi tässä olikin tällainen kuvio? Oletko miettinyt, että mikäli sinulla ei ole mitään antaa miehellesi ja lapsillesi, niin viimeistään siinä vaiheessa, kun lapset ovat aikuisia, miehesi jättää sinut? Enkä yhtään ihmettelisi, vaikka lapsesikaan eivät sen jälkeen erityisemmin välittäisi olla sinun seurassasi? Katkeruus ja itsesääliin käpertyminen hyvin usein karkoittaa myös nekin ihmiset, jotka kuitenkin edes yrittivät jaksaa sinua. Mutta ehkäpä haluatkin juuri sitä? Koet muut ihmiset - jopa oman puolisosi ja lapsesi - rasitteena.
No mitä sä minua siitä syyllistät, jos mulla ei ole mitään, mitä heille antaa? Silloinhan se menee näin.
En minä oleta, että minusta välitetäänkään, mä voin vaikka tappaa itseni siitä vaiheessa, jos ei oma elämä ole lähtenyt siivilleen vielä silloinkaan. Eikö se nyt niinollut, että mulla pitäis olla oma elämä omilla siivilläni? Että pitääkö mun nöyräillä ja elää heidän eteensä vai nousta omille siivilleni?
Se siinä mietityttää, että jos nousisin omille siivilleni (houkutteleva ajatus), niin entä jos perhe ja lapset tuntuu silloin todellakin ettei minua kiinnosta :/ Se ois jotenkin harmi. Kun ei voi tietää. En tunne itseäni. Kai, oletan. En tunne.
apEn mä sua syyllistäkään. Kunhan mainitsin, että noinkin voi käydä. Ilmeisesti olit jo tullut ajatelleeksikin, että niin voi käydä. Ja vaikuttaa siltä, ettei sua edes pahemmin haittaisi, vaikka niin kävisikin.
No kai mä nyt tietenkin tajuan, että noin voi käydä. Kävihän minullekin niin, että vihaan äitiäni, vaikka en olisi koskaan valinnut vihaamista, jos hän olisi kunnioittanut minua ja antanut, mitä lapsi emotionaalisesti tarvitsee. Tai jos isä olis paikannut äitiä tarpeeksi isosti.
Kyllä minua haittaisi, jos käy niin kuin mietit, mutta MITÄ MÄ VOIN? Mistä mä revin sen, että olen hyvä äiti lapsilleni, kun en tajua, pitääkö mun alkaa teatteria sitä ajatellen? Ja kuinka tyhmiä lapset ovat, eikö ne tajua viimeistään aikuisuuden kynnyksellä, ettei se rakkaus ollutkaan aitoa? Haluanko mä antaa heille tämmöisen huijarikokemuksen?
Mun lapsuudessa asioiden sanottiin olevan tavalla X, aivan sama, olivatko ne. Mieheni perheessä oli ongelmia, KUKAAN EI VÄITTÄNYT niitä muiksi, mies oppi käsittelemään niitä ja on helvetin tasapainoinen.
En tiedä, miten omat lapseni kokevat ja toimivat, mutta en ole tietenkään onnellinen, jos mua eivät rakasta tulevaisuudessa. Kyllä mä heitä rakastan, mutta jos se ei riitä, niin se ei ait riitä. Mun äitikin on sanonut, että hän rakasti minua, mutta ei näyttänyt sitä minun haluamallani tavalla. Sen ois pitänyt kelvata mulle. Ois ehkä kelvannutkin, jos siihen ei ois liittynyt haukuntaa.
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sä kuulut siihen ihmisryhmään, joka jumittaa menneessä, eikä kykene menemään eteenpäin.Muistellaan kaikki pienetkin ikävät tapaukset ja vellotaan niissä, sun lasi tulee aina olemaan puolityhjä, se sun elämämä, se.
Ei, en ole, vaan haluan vain selväksi tämän: on ok loukata muita, koska sen toisen kuuluu kantaa mielipahansa itse ja vain jatkaa elämäänsä. Onko asia näin? Sitten voin jatkaa elämääni, kun saan tähän tyhjentävän ja maailman kaikkia ihmisiä koskevan vastauksen.
TÄSSÄ VASTAUS: Ei ole ok, mutta, kun niin on jo tapahtunut, et voi sille mitään. Ja tottakai ihminen kantaa mielipahansa itse. Mieti, maailmassa tapahtuu paljon pahempiakin asioita, esim. raiskauksia, kuolemaa, väkivaltaa, mutta silti ihminen tiedostaa, että elämää on jatkettava.
Ole hyvä.
Miten niin ihminen kantaa mielipahansa itse? Vai niinkö. No mitäs sanoisit, jos minä omistan tämän jälkeen elämäni sen lisäämiselle, että täällä maailmassa on kohta muitakin mielipahaa kokevia ihmisiä? Missä on minun vastuuni milläänlailla muiden mielipahasta? Onko sitä? Jos pysyn lain puitteissa, niin voin siis jatkaa kaikenlaisen mielipahan tuottamista kaikille, koska mun ei tarvitse osallistua sen purkamiseen mitenkään. Ei kiinnosta tehdä hyvää, koska oma mielipahani on jo syntynyt, nyt haluan tuottaa sen sitten kaikille teille muillekin, koska te ette välitä minun, lähimmäisenne, mielipahasta paskaakaan.
Jos haluat ryhtyä kusipääksi ja alkaa vain tuottamaan mielipahaa muille, se on sinun valintasi. Jos lain puitteissa pysyt, ei sinulla tietenkään juridista vastuuta käytöksestäsi ole. Toki sitten jos menetät ilkeytesi tähden läheisesi, eikä kukaan halua enää olla kanssasi, on sekin oma ongelmasi. Sitten joudut vain elämään ilman läheisiä ihmisiä, jotka välittäisivät sinusta. Se on täysin oma päätöksesi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei läheisten kuulu olla sinun terapeuttejasi ja hoivata ja hyvitellä loputtomiin jonkin muinaisen möksähtämisesi takia. Jaksaisitko itse lässyttää loputtomiin jollekin marttyyrille? Kuulostat keskenkasvuiselta.
Ei ole kyseessä muinainen möksähtäminen, vaan tavallaan spiraali, jossa yhdestä selvittämättömästä tilanteesta on menty seuraavaan ja olen katkeroitunut vähitellen. Halusin siis selvittää tilanteet, mutta se oli aina toisen mielestä tarpeetonta koska lue edellinen vastaus. Hän ei piitannut minun tunteistani, mutta minun oli ihan pakko vain elää läheisessä kontaktissa tämän ihmisen kanssa. Aloin tietysti ajatella, että omat loukkaantumisen tunteeni ja vaikeus kestää sitä, ettei minua ymmärretä, ovat oma syyni. Siksi koitin sitten elää siinä ja jotenkin käsittää, miksi se toinen haluaa pahaa tunnetta minulle sillä, ettei laskeudu minun tasolleni ja kysy, mikä on.
Onko sinun vielä pakko elää tämän henkilön läheisyydessä? Jos ei ole, niin hyväksy se, että asiaa ei koskaan tulla selvittämään haluamallasi tavalla, ja ryhdy katsomaan menneisyyden sijasta tulevaisuuteen.
Olen koittanut, mutta taidan olla niin masentunut, etten näe siellä mitään. Makaan vain sohvalla kaiket päivät tämän takia. En tiedä mistä aloittaisin. En jaksaisi nousta tästä ilman rakkautta, mutta aloituksessa selitin, että kykyni tuntea on kuollut. Minua on lyöty maahan niin monta kertaa, yrittäessäni ylös, että minua oikeasti pelottaa yrittää enää. Tosin täytyy myöntää, että aiemmin yrittäessäni ylös tämä minua loukannut ihminen on toiminut kainalosauvanani.
Mitä jos vielä kerran yrität nousta sieltä sohvalta. Mutta nouse tällä kertaa toisella jalalla, katse ja ajatukset tulevaisuuteen suunnaten. Sen sijaan, että odotat anteeksipyyntöä, hyväksy menneet ja lopeta niiden märehtiminen. Itselle anteeksiantaminen on tärkeämpää kuin anteeksipyynnön odottaminen niiltä, jotka eivät sitä sinulle anna.
Joo se vaan on askelta raskaampaa kuin ennen sillä minulla on lapsia ja mies, joille pitäisi riittää myös minusta jotain ja kun tilanne on se, ettei mulla ole heille antaa. Tulee hiukkasen huono omatunto, jos vain nousen sohvalta ja alan tehdä mulle mukavia asioita, koska niihin ei sisälly perheen kanssa olemista, jonka koen syövän kaikki voimani. He tahtoo eri asioita, varsinkin lapset, kuin minä, tehdä. Koen lasten kanssa olemisen melkein pelkästään niin, että mä annan, en saa mitään heistä irti. En tarttis kai ketään olemaan siinä ainakaan niin, että mä heille annan, tartten vain olla joko vastaanottaja tai neutraalisti niin, että toisella ei ole pyytää minulta mitään. Muut vain rasittavat minua tämän tunnelukkoisuuteni vai mikä tää nyt on, takia.
apAi tässä olikin tällainen kuvio? Oletko miettinyt, että mikäli sinulla ei ole mitään antaa miehellesi ja lapsillesi, niin viimeistään siinä vaiheessa, kun lapset ovat aikuisia, miehesi jättää sinut? Enkä yhtään ihmettelisi, vaikka lapsesikaan eivät sen jälkeen erityisemmin välittäisi olla sinun seurassasi? Katkeruus ja itsesääliin käpertyminen hyvin usein karkoittaa myös nekin ihmiset, jotka kuitenkin edes yrittivät jaksaa sinua. Mutta ehkäpä haluatkin juuri sitä? Koet muut ihmiset - jopa oman puolisosi ja lapsesi - rasitteena.
No mitä sä minua siitä syyllistät, jos mulla ei ole mitään, mitä heille antaa? Silloinhan se menee näin.
En minä oleta, että minusta välitetäänkään, mä voin vaikka tappaa itseni siitä vaiheessa, jos ei oma elämä ole lähtenyt siivilleen vielä silloinkaan. Eikö se nyt niinollut, että mulla pitäis olla oma elämä omilla siivilläni? Että pitääkö mun nöyräillä ja elää heidän eteensä vai nousta omille siivilleni?
Se siinä mietityttää, että jos nousisin omille siivilleni (houkutteleva ajatus), niin entä jos perhe ja lapset tuntuu silloin todellakin ettei minua kiinnosta :/ Se ois jotenkin harmi. Kun ei voi tietää. En tunne itseäni. Kai, oletan. En tunne.
apEn mä sua syyllistäkään. Kunhan mainitsin, että noinkin voi käydä. Ilmeisesti olit jo tullut ajatelleeksikin, että niin voi käydä. Ja vaikuttaa siltä, ettei sua edes pahemmin haittaisi, vaikka niin kävisikin.
No kai mä nyt tietenkin tajuan, että noin voi käydä. Kävihän minullekin niin, että vihaan äitiäni, vaikka en olisi koskaan valinnut vihaamista, jos hän olisi kunnioittanut minua ja antanut, mitä lapsi emotionaalisesti tarvitsee. Tai jos isä olis paikannut äitiä tarpeeksi isosti.
Kyllä minua haittaisi, jos käy niin kuin mietit, mutta MITÄ MÄ VOIN? Mistä mä revin sen, että olen hyvä äiti lapsilleni, kun en tajua, pitääkö mun alkaa teatteria sitä ajatellen? Ja kuinka tyhmiä lapset ovat, eikö ne tajua viimeistään aikuisuuden kynnyksellä, ettei se rakkaus ollutkaan aitoa? Haluanko mä antaa heille tämmöisen huijarikokemuksen?
Mun lapsuudessa asioiden sanottiin olevan tavalla X, aivan sama, olivatko ne. Mieheni perheessä oli ongelmia, KUKAAN EI VÄITTÄNYT niitä muiksi, mies oppi käsittelemään niitä ja on helvetin tasapainoinen.
En tiedä, miten omat lapseni kokevat ja toimivat, mutta en ole tietenkään onnellinen, jos mua eivät rakasta tulevaisuudessa. Kyllä mä heitä rakastan, mutta jos se ei riitä, niin se ei ait riitä. Mun äitikin on sanonut, että hän rakasti minua, mutta ei näyttänyt sitä minun haluamallani tavalla. Sen ois pitänyt kelvata mulle. Ois ehkä kelvannutkin, jos siihen ei ois liittynyt haukuntaa.
ap
Ja nyt sinäkin sanot rakastavasi lapsiasi, mutta et näytä sitä heidän haluamallaan ja tarvitsemallaan tavalla. Mitä voit tehdä? Tässäkin ketjussa on jo moneen kertaan kerrottu, mitä voit tehdä. Ja jos tämä ei ole ensimmäinen aiheesta tekemäsi ketju, niin varmasti on kerrottu lukuisia kertoja aiemminkin. Mutta minäpä kerron nyt vielä kerran. Laita silmäsi kiinni, kuvittele äitisi viereesi ja kuvittele, miten hän pyytää sinulta anteeksi. Sen jälkeen sano vaikka ääneen: "Äiti, saat anteeksi." Sen jälkeen, kun olet antanut äidillesi anteeksi, ala elämään tätä elämää tässä päivässä ja tulevaisuudessa, älä enää menneisyydessä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sä kuulut siihen ihmisryhmään, joka jumittaa menneessä, eikä kykene menemään eteenpäin.Muistellaan kaikki pienetkin ikävät tapaukset ja vellotaan niissä, sun lasi tulee aina olemaan puolityhjä, se sun elämämä, se.
Ei, en ole, vaan haluan vain selväksi tämän: on ok loukata muita, koska sen toisen kuuluu kantaa mielipahansa itse ja vain jatkaa elämäänsä. Onko asia näin? Sitten voin jatkaa elämääni, kun saan tähän tyhjentävän ja maailman kaikkia ihmisiä koskevan vastauksen.
TÄSSÄ VASTAUS: Ei ole ok, mutta, kun niin on jo tapahtunut, et voi sille mitään. Ja tottakai ihminen kantaa mielipahansa itse. Mieti, maailmassa tapahtuu paljon pahempiakin asioita, esim. raiskauksia, kuolemaa, väkivaltaa, mutta silti ihminen tiedostaa, että elämää on jatkettava.
Ole hyvä.
Miten niin ihminen kantaa mielipahansa itse? Vai niinkö. No mitäs sanoisit, jos minä omistan tämän jälkeen elämäni sen lisäämiselle, että täällä maailmassa on kohta muitakin mielipahaa kokevia ihmisiä? Missä on minun vastuuni milläänlailla muiden mielipahasta? Onko sitä? Jos pysyn lain puitteissa, niin voin siis jatkaa kaikenlaisen mielipahan tuottamista kaikille, koska mun ei tarvitse osallistua sen purkamiseen mitenkään. Ei kiinnosta tehdä hyvää, koska oma mielipahani on jo syntynyt, nyt haluan tuottaa sen sitten kaikille teille muillekin, koska te ette välitä minun, lähimmäisenne, mielipahasta paskaakaan.
Jos haluat ryhtyä kusipääksi ja alkaa vain tuottamaan mielipahaa muille, se on sinun valintasi. Jos lain puitteissa pysyt, ei sinulla tietenkään juridista vastuuta käytöksestäsi ole. Toki sitten jos menetät ilkeytesi tähden läheisesi, eikä kukaan halua enää olla kanssasi, on sekin oma ongelmasi. Sitten joudut vain elämään ilman läheisiä ihmisiä, jotka välittäisivät sinusta. Se on täysin oma päätöksesi.
Ei minista nytkään kukaan välitä. Mies vähän, mutta sehän se juuri onkin aloitukseni pointti, että kun heitä, jotka menettää ei ole, koska minun murheeni eivät harmita ketään muita kuin minua, enkä siksi koekaan olevani rakas kenellekään. Voin aivan hyvin olla ihan niin ilkeä kuin haluan ilman, että mikään muuttuu. Mutta ei se ole tie, jota haluan enää mennä, mutta olen hyvin masentunut MUIHIN ihmisiin, joiden välityskyky on nolla, niin ettei tässä tosiaan ole ollut ketään, joka rakastaa mut ehjäksi äidin vihasta. Voin vihata aivan niin paljon kuin haluan, ja tilanne on ihan yhtä kiva tai huono. Että sellaista kuuluu minulle. Mitä sä ilmeisesti rakkautta saanut siitä tietäisit.
ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei läheisten kuulu olla sinun terapeuttejasi ja hoivata ja hyvitellä loputtomiin jonkin muinaisen möksähtämisesi takia. Jaksaisitko itse lässyttää loputtomiin jollekin marttyyrille? Kuulostat keskenkasvuiselta.
Ei ole kyseessä muinainen möksähtäminen, vaan tavallaan spiraali, jossa yhdestä selvittämättömästä tilanteesta on menty seuraavaan ja olen katkeroitunut vähitellen. Halusin siis selvittää tilanteet, mutta se oli aina toisen mielestä tarpeetonta koska lue edellinen vastaus. Hän ei piitannut minun tunteistani, mutta minun oli ihan pakko vain elää läheisessä kontaktissa tämän ihmisen kanssa. Aloin tietysti ajatella, että omat loukkaantumisen tunteeni ja vaikeus kestää sitä, ettei minua ymmärretä, ovat oma syyni. Siksi koitin sitten elää siinä ja jotenkin käsittää, miksi se toinen haluaa pahaa tunnetta minulle sillä, ettei laskeudu minun tasolleni ja kysy, mikä on.
Onko sinun vielä pakko elää tämän henkilön läheisyydessä? Jos ei ole, niin hyväksy se, että asiaa ei koskaan tulla selvittämään haluamallasi tavalla, ja ryhdy katsomaan menneisyyden sijasta tulevaisuuteen.
Olen koittanut, mutta taidan olla niin masentunut, etten näe siellä mitään. Makaan vain sohvalla kaiket päivät tämän takia. En tiedä mistä aloittaisin. En jaksaisi nousta tästä ilman rakkautta, mutta aloituksessa selitin, että kykyni tuntea on kuollut. Minua on lyöty maahan niin monta kertaa, yrittäessäni ylös, että minua oikeasti pelottaa yrittää enää. Tosin täytyy myöntää, että aiemmin yrittäessäni ylös tämä minua loukannut ihminen on toiminut kainalosauvanani.
Mitä jos vielä kerran yrität nousta sieltä sohvalta. Mutta nouse tällä kertaa toisella jalalla, katse ja ajatukset tulevaisuuteen suunnaten. Sen sijaan, että odotat anteeksipyyntöä, hyväksy menneet ja lopeta niiden märehtiminen. Itselle anteeksiantaminen on tärkeämpää kuin anteeksipyynnön odottaminen niiltä, jotka eivät sitä sinulle anna.
Joo se vaan on askelta raskaampaa kuin ennen sillä minulla on lapsia ja mies, joille pitäisi riittää myös minusta jotain ja kun tilanne on se, ettei mulla ole heille antaa. Tulee hiukkasen huono omatunto, jos vain nousen sohvalta ja alan tehdä mulle mukavia asioita, koska niihin ei sisälly perheen kanssa olemista, jonka koen syövän kaikki voimani. He tahtoo eri asioita, varsinkin lapset, kuin minä, tehdä. Koen lasten kanssa olemisen melkein pelkästään niin, että mä annan, en saa mitään heistä irti. En tarttis kai ketään olemaan siinä ainakaan niin, että mä heille annan, tartten vain olla joko vastaanottaja tai neutraalisti niin, että toisella ei ole pyytää minulta mitään. Muut vain rasittavat minua tämän tunnelukkoisuuteni vai mikä tää nyt on, takia.
apAi tässä olikin tällainen kuvio? Oletko miettinyt, että mikäli sinulla ei ole mitään antaa miehellesi ja lapsillesi, niin viimeistään siinä vaiheessa, kun lapset ovat aikuisia, miehesi jättää sinut? Enkä yhtään ihmettelisi, vaikka lapsesikaan eivät sen jälkeen erityisemmin välittäisi olla sinun seurassasi? Katkeruus ja itsesääliin käpertyminen hyvin usein karkoittaa myös nekin ihmiset, jotka kuitenkin edes yrittivät jaksaa sinua. Mutta ehkäpä haluatkin juuri sitä? Koet muut ihmiset - jopa oman puolisosi ja lapsesi - rasitteena.
No mitä sä minua siitä syyllistät, jos mulla ei ole mitään, mitä heille antaa? Silloinhan se menee näin.
En minä oleta, että minusta välitetäänkään, mä voin vaikka tappaa itseni siitä vaiheessa, jos ei oma elämä ole lähtenyt siivilleen vielä silloinkaan. Eikö se nyt niinollut, että mulla pitäis olla oma elämä omilla siivilläni? Että pitääkö mun nöyräillä ja elää heidän eteensä vai nousta omille siivilleni?
Se siinä mietityttää, että jos nousisin omille siivilleni (houkutteleva ajatus), niin entä jos perhe ja lapset tuntuu silloin todellakin ettei minua kiinnosta :/ Se ois jotenkin harmi. Kun ei voi tietää. En tunne itseäni. Kai, oletan. En tunne.
apEn mä sua syyllistäkään. Kunhan mainitsin, että noinkin voi käydä. Ilmeisesti olit jo tullut ajatelleeksikin, että niin voi käydä. Ja vaikuttaa siltä, ettei sua edes pahemmin haittaisi, vaikka niin kävisikin.
No kai mä nyt tietenkin tajuan, että noin voi käydä. Kävihän minullekin niin, että vihaan äitiäni, vaikka en olisi koskaan valinnut vihaamista, jos hän olisi kunnioittanut minua ja antanut, mitä lapsi emotionaalisesti tarvitsee. Tai jos isä olis paikannut äitiä tarpeeksi isosti.
Kyllä minua haittaisi, jos käy niin kuin mietit, mutta MITÄ MÄ VOIN? Mistä mä revin sen, että olen hyvä äiti lapsilleni, kun en tajua, pitääkö mun alkaa teatteria sitä ajatellen? Ja kuinka tyhmiä lapset ovat, eikö ne tajua viimeistään aikuisuuden kynnyksellä, ettei se rakkaus ollutkaan aitoa? Haluanko mä antaa heille tämmöisen huijarikokemuksen?
Mun lapsuudessa asioiden sanottiin olevan tavalla X, aivan sama, olivatko ne. Mieheni perheessä oli ongelmia, KUKAAN EI VÄITTÄNYT niitä muiksi, mies oppi käsittelemään niitä ja on helvetin tasapainoinen.
En tiedä, miten omat lapseni kokevat ja toimivat, mutta en ole tietenkään onnellinen, jos mua eivät rakasta tulevaisuudessa. Kyllä mä heitä rakastan, mutta jos se ei riitä, niin se ei ait riitä. Mun äitikin on sanonut, että hän rakasti minua, mutta ei näyttänyt sitä minun haluamallani tavalla. Sen ois pitänyt kelvata mulle. Ois ehkä kelvannutkin, jos siihen ei ois liittynyt haukuntaa.
apJa nyt sinäkin sanot rakastavasi lapsiasi, mutta et näytä sitä heidän haluamallaan ja tarvitsemallaan tavalla. Mitä voit tehdä? Tässäkin ketjussa on jo moneen kertaan kerrottu, mitä voit tehdä. Ja jos tämä ei ole ensimmäinen aiheesta tekemäsi ketju, niin varmasti on kerrottu lukuisia kertoja aiemminkin. Mutta minäpä kerron nyt vielä kerran. Laita silmäsi kiinni, kuvittele äitisi viereesi ja kuvittele, miten hän pyytää sinulta anteeksi. Sen jälkeen sano vaikka ääneen: "Äiti, saat anteeksi." Sen jälkeen, kun olet antanut äidillesi anteeksi, ala elämään tätä elämää tässä päivässä ja tulevaisuudessa, älä enää menneisyydessä.
Siis luuletko sinä, että mä pystyn antamaan lapsille rakkautta siten kuin he haluaa tehtyäni tuommoisen mielikuvaharjoituksen? Ja miksi mun muutenkin pitää toimia, kuten he haluaa? Onko mulle tehty niin? Onko? Onko?
Millä lailla tuo siis muuttaa asiaa? Ja se, että kuvitteletkin sen, mitä äitini on tehnyt kuittaantuvan yhteen silmät kiinni mielessäni sanottuun saat anteeksiin, on ihan naurettavaa, suorastaan loukkaus. Että pikkuasiahan se kaikki on ollut ja syyllistät minua minun tunteistani.
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Siis anteeksi ap, tarkoitatko että koska muut eivät tunne murheitasi tai koe niitä kuten sinä, he eivät rakasta sinua? Kuvitteletko että sinua rakastavan ihmisen pitäisi jotenkin sulautua sinuun?
Miksi JONKUN MUUN pitäisi "rakastaa sinut ehjäksi äidin vihasta"? Missä ihmeen Harlekiinimaailmassa elät? Sinun pitää itse parantaa itsesi.
Tuossa tilassa olet pohjaton kaivo sille, joka sinua rakastaa. Mikään rakkaus ei riitä, ei varsinkaan sinua eheyttämään.
Käytk siis terapiassa? Millaista apua saat sieltä?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Siis anteeksi ap, tarkoitatko että koska muut eivät tunne murheitasi tai koe niitä kuten sinä, he eivät rakasta sinua? Kuvitteletko että sinua rakastavan ihmisen pitäisi jotenkin sulautua sinuun?
En tunne tai koe heidän rakastavan minua, koska jos he tuntisivat murheeni, he olisivat hyvin huolissaan minusta ja koittaisivat auttaa, eivätkä vain jatkaisi elämäänsä, aivan kuin ylsi meistä ei kärsisi. Äidilleni olimme jotenkin sama ihminen, enkä tunne psykologiaa tästä nurkkauksesta, mutta vaikken ole niin tyhmä, että tietoisesti voisin vastata sinulle, että kyllä, niin ilmeisesti oletan jonkinlaista sulautumista tässä tarvittavan.
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei läheisten kuulu olla sinun terapeuttejasi ja hoivata ja hyvitellä loputtomiin jonkin muinaisen möksähtämisesi takia. Jaksaisitko itse lässyttää loputtomiin jollekin marttyyrille? Kuulostat keskenkasvuiselta.
Ei ole kyseessä muinainen möksähtäminen, vaan tavallaan spiraali, jossa yhdestä selvittämättömästä tilanteesta on menty seuraavaan ja olen katkeroitunut vähitellen. Halusin siis selvittää tilanteet, mutta se oli aina toisen mielestä tarpeetonta koska lue edellinen vastaus. Hän ei piitannut minun tunteistani, mutta minun oli ihan pakko vain elää läheisessä kontaktissa tämän ihmisen kanssa. Aloin tietysti ajatella, että omat loukkaantumisen tunteeni ja vaikeus kestää sitä, ettei minua ymmärretä, ovat oma syyni. Siksi koitin sitten elää siinä ja jotenkin käsittää, miksi se toinen haluaa pahaa tunnetta minulle sillä, ettei laskeudu minun tasolleni ja kysy, mikä on.
Onko sinun vielä pakko elää tämän henkilön läheisyydessä? Jos ei ole, niin hyväksy se, että asiaa ei koskaan tulla selvittämään haluamallasi tavalla, ja ryhdy katsomaan menneisyyden sijasta tulevaisuuteen.
Olen koittanut, mutta taidan olla niin masentunut, etten näe siellä mitään. Makaan vain sohvalla kaiket päivät tämän takia. En tiedä mistä aloittaisin. En jaksaisi nousta tästä ilman rakkautta, mutta aloituksessa selitin, että kykyni tuntea on kuollut. Minua on lyöty maahan niin monta kertaa, yrittäessäni ylös, että minua oikeasti pelottaa yrittää enää. Tosin täytyy myöntää, että aiemmin yrittäessäni ylös tämä minua loukannut ihminen on toiminut kainalosauvanani.
Mitä jos vielä kerran yrität nousta sieltä sohvalta. Mutta nouse tällä kertaa toisella jalalla, katse ja ajatukset tulevaisuuteen suunnaten. Sen sijaan, että odotat anteeksipyyntöä, hyväksy menneet ja lopeta niiden märehtiminen. Itselle anteeksiantaminen on tärkeämpää kuin anteeksipyynnön odottaminen niiltä, jotka eivät sitä sinulle anna.
Joo se vaan on askelta raskaampaa kuin ennen sillä minulla on lapsia ja mies, joille pitäisi riittää myös minusta jotain ja kun tilanne on se, ettei mulla ole heille antaa. Tulee hiukkasen huono omatunto, jos vain nousen sohvalta ja alan tehdä mulle mukavia asioita, koska niihin ei sisälly perheen kanssa olemista, jonka koen syövän kaikki voimani. He tahtoo eri asioita, varsinkin lapset, kuin minä, tehdä. Koen lasten kanssa olemisen melkein pelkästään niin, että mä annan, en saa mitään heistä irti. En tarttis kai ketään olemaan siinä ainakaan niin, että mä heille annan, tartten vain olla joko vastaanottaja tai neutraalisti niin, että toisella ei ole pyytää minulta mitään. Muut vain rasittavat minua tämän tunnelukkoisuuteni vai mikä tää nyt on, takia.
apAi tässä olikin tällainen kuvio? Oletko miettinyt, että mikäli sinulla ei ole mitään antaa miehellesi ja lapsillesi, niin viimeistään siinä vaiheessa, kun lapset ovat aikuisia, miehesi jättää sinut? Enkä yhtään ihmettelisi, vaikka lapsesikaan eivät sen jälkeen erityisemmin välittäisi olla sinun seurassasi? Katkeruus ja itsesääliin käpertyminen hyvin usein karkoittaa myös nekin ihmiset, jotka kuitenkin edes yrittivät jaksaa sinua. Mutta ehkäpä haluatkin juuri sitä? Koet muut ihmiset - jopa oman puolisosi ja lapsesi - rasitteena.
No mitä sä minua siitä syyllistät, jos mulla ei ole mitään, mitä heille antaa? Silloinhan se menee näin.
En minä oleta, että minusta välitetäänkään, mä voin vaikka tappaa itseni siitä vaiheessa, jos ei oma elämä ole lähtenyt siivilleen vielä silloinkaan. Eikö se nyt niinollut, että mulla pitäis olla oma elämä omilla siivilläni? Että pitääkö mun nöyräillä ja elää heidän eteensä vai nousta omille siivilleni?
Se siinä mietityttää, että jos nousisin omille siivilleni (houkutteleva ajatus), niin entä jos perhe ja lapset tuntuu silloin todellakin ettei minua kiinnosta :/ Se ois jotenkin harmi. Kun ei voi tietää. En tunne itseäni. Kai, oletan. En tunne.
apEn mä sua syyllistäkään. Kunhan mainitsin, että noinkin voi käydä. Ilmeisesti olit jo tullut ajatelleeksikin, että niin voi käydä. Ja vaikuttaa siltä, ettei sua edes pahemmin haittaisi, vaikka niin kävisikin.
No kai mä nyt tietenkin tajuan, että noin voi käydä. Kävihän minullekin niin, että vihaan äitiäni, vaikka en olisi koskaan valinnut vihaamista, jos hän olisi kunnioittanut minua ja antanut, mitä lapsi emotionaalisesti tarvitsee. Tai jos isä olis paikannut äitiä tarpeeksi isosti.
Kyllä minua haittaisi, jos käy niin kuin mietit, mutta MITÄ MÄ VOIN? Mistä mä revin sen, että olen hyvä äiti lapsilleni, kun en tajua, pitääkö mun alkaa teatteria sitä ajatellen? Ja kuinka tyhmiä lapset ovat, eikö ne tajua viimeistään aikuisuuden kynnyksellä, ettei se rakkaus ollutkaan aitoa? Haluanko mä antaa heille tämmöisen huijarikokemuksen?
Mun lapsuudessa asioiden sanottiin olevan tavalla X, aivan sama, olivatko ne. Mieheni perheessä oli ongelmia, KUKAAN EI VÄITTÄNYT niitä muiksi, mies oppi käsittelemään niitä ja on helvetin tasapainoinen.
En tiedä, miten omat lapseni kokevat ja toimivat, mutta en ole tietenkään onnellinen, jos mua eivät rakasta tulevaisuudessa. Kyllä mä heitä rakastan, mutta jos se ei riitä, niin se ei ait riitä. Mun äitikin on sanonut, että hän rakasti minua, mutta ei näyttänyt sitä minun haluamallani tavalla. Sen ois pitänyt kelvata mulle. Ois ehkä kelvannutkin, jos siihen ei ois liittynyt haukuntaa.
apJa nyt sinäkin sanot rakastavasi lapsiasi, mutta et näytä sitä heidän haluamallaan ja tarvitsemallaan tavalla. Mitä voit tehdä? Tässäkin ketjussa on jo moneen kertaan kerrottu, mitä voit tehdä. Ja jos tämä ei ole ensimmäinen aiheesta tekemäsi ketju, niin varmasti on kerrottu lukuisia kertoja aiemminkin. Mutta minäpä kerron nyt vielä kerran. Laita silmäsi kiinni, kuvittele äitisi viereesi ja kuvittele, miten hän pyytää sinulta anteeksi. Sen jälkeen sano vaikka ääneen: "Äiti, saat anteeksi." Sen jälkeen, kun olet antanut äidillesi anteeksi, ala elämään tätä elämää tässä päivässä ja tulevaisuudessa, älä enää menneisyydessä.
Siis luuletko sinä, että mä pystyn antamaan lapsille rakkautta siten kuin he haluaa tehtyäni tuommoisen mielikuvaharjoituksen? Ja miksi mun muutenkin pitää toimia, kuten he haluaa? Onko mulle tehty niin? Onko? Onko?
Millä lailla tuo siis muuttaa asiaa? Ja se, että kuvitteletkin sen, mitä äitini on tehnyt kuittaantuvan yhteen silmät kiinni mielessäni sanottuun saat anteeksiin, on ihan naurettavaa, suorastaan loukkaus. Että pikkuasiahan se kaikki on ollut ja syyllistät minua minun tunteistani.
ap
Sinä olet lapsesi tehnyt. Eivät he ole pyytäneet syntyä sinun lapsiksesi. Ei sulla ole mitään oikeutta kostaa lapsillesi sitä, mitä sinun äitisi on sinulle tehnyt. Sä peräänkuulutat oikeudenmukaisuutta, mutta kuitenkin toimit itse omia lapsiasi kohtaan täysin epäoikeudenmukaisesti. Kostat heille asian, johon lapsesi ovat täysin syyttömiä.
Mun ei ole tarkoitus loukata sinua eikä vähätellä kokemuksiasi. Fakta vaan nyt on se, että sitä aitoa anteeksipyyntöä todennäköisesti et tule koskaan äidiltäsi saamaan. Voit joko päättää antaa anteeksi pyytämättäkin tai jatkaa nykyiseen tapaan. Kyse on siis siitä, mitä sinä itse haluat. Haluatko mahdottomia vai haluatko elämääsi uuden mahdollisuuden. Ymmärrä hyvä ihminen, että kukaan muu ei voi sinua auttaa vaan ainoastaan sinä itse. Joko autat itseäsi tai et auta, valinta on vain ja ainoastaan sinun.
Mielenkiintoista. Osaako joku psykologiaa? Voisiko aikuisiällä toiseen ihmiseen "sulautuminen" eheyttää lapsuudessa vaille jääneen, äitiinsä "sulautumattoman" ihmisen? Käsittääkseni tällaista ei kukaan läheinen tai kumppani voi tehdä hajoamatta itse.
Miten syvää ja pitkäkestoista sulautumisen pitäisi olla jotta ihminen eheytyisi? Mitä sen jälkeen? Kumpi purkaa sulautumisen? Mitä "avustajalle" käy?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Miksi JONKUN MUUN pitäisi "rakastaa sinut ehjäksi äidin vihasta"? Missä ihmeen Harlekiinimaailmassa elät? Sinun pitää itse parantaa itsesi.
Tuossa tilassa olet pohjaton kaivo sille, joka sinua rakastaa. Mikään rakkaus ei riitä, ei varsinkaan sinua eheyttämään.
Käytk siis terapiassa? Millaista apua saat sieltä?
Ajattelen rakkauden parantavan. Jos saisin rakkautta, saattaisin pikkuhiljaa parantua surustani. Sillä lailla tarkoitan toisen rakastavan minut ehjäksi, vaikka homman hoidankin minä itse. Toki haaste on pysyä siinä rakkaudessa, hyvin äkkiä saa pettyä toisen rakastavuuteen juuri koska ihmiset ovat vajavaisia. Siksi se ajatus siitä, ettei kenenkään rakkaus ehkä riitä on tavallaan totta. Suutun ja petyn turhaan eli liian helposti aina kuolevaisiin, siksi jään eräänlaiseen eristykseen. On vaikea ilmaista kellekään itseäni, eihän se ketään kiinnosta.
Terapia on narsistista käyttäytymistä ymmärtävä, eli koen tämän riidan äitini kanssa johtuneen hänen narsistisesta käyttäytymisestään minua kohtaan ja saan apua siihen. Ihan normaalia keskusteluterapiaa sinänsä, psykoterapeutin kanssa. Luotan häneen, hän vaikuttaa "näkevän" minut, toisin kuin ei-narsistisessa terapiassa kukaan ei ymmärtänyt loppuviimeksi minua. Aina syyllistettiin, tai siis koin sen niin. Narsistihan on niin hirveä syyttäjä, että ihminen on ihan hermoraunio sellaisen jäljiltä eikä omanarvontuntoa ole eikä itsetuntoa. Silloin on hiton hankalaa käydä läpi normaalia terapiaa.
ap
Miten ihmeessä yksi äiti voi vaikuttaa elämään noin paljon? Se on vain yksi ihminen. Aikuiset ihmiset ovat itsenäisiä ja tekevät omat päätöksensä. Ei äideillä ole mitään valtaa enää siinä kohtaa kun on muutettu lapsuudenkodista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Miten ihmeessä yksi äiti voi vaikuttaa elämään noin paljon? Se on vain yksi ihminen. Aikuiset ihmiset ovat itsenäisiä ja tekevät omat päätöksensä. Ei äideillä ole mitään valtaa enää siinä kohtaa kun on muutettu lapsuudenkodista.
Äläpä muuta sano. Olisi mielenkiintoista tietää, mikä on tämän äidin versio tarinasta. Voisi olla hyvinkin toisenlainen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei läheisten kuulu olla sinun terapeuttejasi ja hoivata ja hyvitellä loputtomiin jonkin muinaisen möksähtämisesi takia. Jaksaisitko itse lässyttää loputtomiin jollekin marttyyrille? Kuulostat keskenkasvuiselta.
Ei ole kyseessä muinainen möksähtäminen, vaan tavallaan spiraali, jossa yhdestä selvittämättömästä tilanteesta on menty seuraavaan ja olen katkeroitunut vähitellen. Halusin siis selvittää tilanteet, mutta se oli aina toisen mielestä tarpeetonta koska lue edellinen vastaus. Hän ei piitannut minun tunteistani, mutta minun oli ihan pakko vain elää läheisessä kontaktissa tämän ihmisen kanssa. Aloin tietysti ajatella, että omat loukkaantumisen tunteeni ja vaikeus kestää sitä, ettei minua ymmärretä, ovat oma syyni. Siksi koitin sitten elää siinä ja jotenkin käsittää, miksi se toinen haluaa pahaa tunnetta minulle sillä, ettei laskeudu minun tasolleni ja kysy, mikä on.
Onko sinun vielä pakko elää tämän henkilön läheisyydessä? Jos ei ole, niin hyväksy se, että asiaa ei koskaan tulla selvittämään haluamallasi tavalla, ja ryhdy katsomaan menneisyyden sijasta tulevaisuuteen.
Olen koittanut, mutta taidan olla niin masentunut, etten näe siellä mitään. Makaan vain sohvalla kaiket päivät tämän takia. En tiedä mistä aloittaisin. En jaksaisi nousta tästä ilman rakkautta, mutta aloituksessa selitin, että kykyni tuntea on kuollut. Minua on lyöty maahan niin monta kertaa, yrittäessäni ylös, että minua oikeasti pelottaa yrittää enää. Tosin täytyy myöntää, että aiemmin yrittäessäni ylös tämä minua loukannut ihminen on toiminut kainalosauvanani.
Mitä jos vielä kerran yrität nousta sieltä sohvalta. Mutta nouse tällä kertaa toisella jalalla, katse ja ajatukset tulevaisuuteen suunnaten. Sen sijaan, että odotat anteeksipyyntöä, hyväksy menneet ja lopeta niiden märehtiminen. Itselle anteeksiantaminen on tärkeämpää kuin anteeksipyynnön odottaminen niiltä, jotka eivät sitä sinulle anna.
Joo se vaan on askelta raskaampaa kuin ennen sillä minulla on lapsia ja mies, joille pitäisi riittää myös minusta jotain ja kun tilanne on se, ettei mulla ole heille antaa. Tulee hiukkasen huono omatunto, jos vain nousen sohvalta ja alan tehdä mulle mukavia asioita, koska niihin ei sisälly perheen kanssa olemista, jonka koen syövän kaikki voimani. He tahtoo eri asioita, varsinkin lapset, kuin minä, tehdä. Koen lasten kanssa olemisen melkein pelkästään niin, että mä annan, en saa mitään heistä irti. En tarttis kai ketään olemaan siinä ainakaan niin, että mä heille annan, tartten vain olla joko vastaanottaja tai neutraalisti niin, että toisella ei ole pyytää minulta mitään. Muut vain rasittavat minua tämän tunnelukkoisuuteni vai mikä tää nyt on, takia.
apAi tässä olikin tällainen kuvio? Oletko miettinyt, että mikäli sinulla ei ole mitään antaa miehellesi ja lapsillesi, niin viimeistään siinä vaiheessa, kun lapset ovat aikuisia, miehesi jättää sinut? Enkä yhtään ihmettelisi, vaikka lapsesikaan eivät sen jälkeen erityisemmin välittäisi olla sinun seurassasi? Katkeruus ja itsesääliin käpertyminen hyvin usein karkoittaa myös nekin ihmiset, jotka kuitenkin edes yrittivät jaksaa sinua. Mutta ehkäpä haluatkin juuri sitä? Koet muut ihmiset - jopa oman puolisosi ja lapsesi - rasitteena.
No mitä sä minua siitä syyllistät, jos mulla ei ole mitään, mitä heille antaa? Silloinhan se menee näin.
En minä oleta, että minusta välitetäänkään, mä voin vaikka tappaa itseni siitä vaiheessa, jos ei oma elämä ole lähtenyt siivilleen vielä silloinkaan. Eikö se nyt niinollut, että mulla pitäis olla oma elämä omilla siivilläni? Että pitääkö mun nöyräillä ja elää heidän eteensä vai nousta omille siivilleni?
Se siinä mietityttää, että jos nousisin omille siivilleni (houkutteleva ajatus), niin entä jos perhe ja lapset tuntuu silloin todellakin ettei minua kiinnosta :/ Se ois jotenkin harmi. Kun ei voi tietää. En tunne itseäni. Kai, oletan. En tunne.
apEn mä sua syyllistäkään. Kunhan mainitsin, että noinkin voi käydä. Ilmeisesti olit jo tullut ajatelleeksikin, että niin voi käydä. Ja vaikuttaa siltä, ettei sua edes pahemmin haittaisi, vaikka niin kävisikin.
No kai mä nyt tietenkin tajuan, että noin voi käydä. Kävihän minullekin niin, että vihaan äitiäni, vaikka en olisi koskaan valinnut vihaamista, jos hän olisi kunnioittanut minua ja antanut, mitä lapsi emotionaalisesti tarvitsee. Tai jos isä olis paikannut äitiä tarpeeksi isosti.
Kyllä minua haittaisi, jos käy niin kuin mietit, mutta MITÄ MÄ VOIN? Mistä mä revin sen, että olen hyvä äiti lapsilleni, kun en tajua, pitääkö mun alkaa teatteria sitä ajatellen? Ja kuinka tyhmiä lapset ovat, eikö ne tajua viimeistään aikuisuuden kynnyksellä, ettei se rakkaus ollutkaan aitoa? Haluanko mä antaa heille tämmöisen huijarikokemuksen?
Mun lapsuudessa asioiden sanottiin olevan tavalla X, aivan sama, olivatko ne. Mieheni perheessä oli ongelmia, KUKAAN EI VÄITTÄNYT niitä muiksi, mies oppi käsittelemään niitä ja on helvetin tasapainoinen.
En tiedä, miten omat lapseni kokevat ja toimivat, mutta en ole tietenkään onnellinen, jos mua eivät rakasta tulevaisuudessa. Kyllä mä heitä rakastan, mutta jos se ei riitä, niin se ei ait riitä. Mun äitikin on sanonut, että hän rakasti minua, mutta ei näyttänyt sitä minun haluamallani tavalla. Sen ois pitänyt kelvata mulle. Ois ehkä kelvannutkin, jos siihen ei ois liittynyt haukuntaa.
apJa nyt sinäkin sanot rakastavasi lapsiasi, mutta et näytä sitä heidän haluamallaan ja tarvitsemallaan tavalla. Mitä voit tehdä? Tässäkin ketjussa on jo moneen kertaan kerrottu, mitä voit tehdä. Ja jos tämä ei ole ensimmäinen aiheesta tekemäsi ketju, niin varmasti on kerrottu lukuisia kertoja aiemminkin. Mutta minäpä kerron nyt vielä kerran. Laita silmäsi kiinni, kuvittele äitisi viereesi ja kuvittele, miten hän pyytää sinulta anteeksi. Sen jälkeen sano vaikka ääneen: "Äiti, saat anteeksi." Sen jälkeen, kun olet antanut äidillesi anteeksi, ala elämään tätä elämää tässä päivässä ja tulevaisuudessa, älä enää menneisyydessä.
Siis luuletko sinä, että mä pystyn antamaan lapsille rakkautta siten kuin he haluaa tehtyäni tuommoisen mielikuvaharjoituksen? Ja miksi mun muutenkin pitää toimia, kuten he haluaa? Onko mulle tehty niin? Onko? Onko?
Millä lailla tuo siis muuttaa asiaa? Ja se, että kuvitteletkin sen, mitä äitini on tehnyt kuittaantuvan yhteen silmät kiinni mielessäni sanottuun saat anteeksiin, on ihan naurettavaa, suorastaan loukkaus. Että pikkuasiahan se kaikki on ollut ja syyllistät minua minun tunteistani.
apSinä olet lapsesi tehnyt. Eivät he ole pyytäneet syntyä sinun lapsiksesi. Ei sulla ole mitään oikeutta kostaa lapsillesi sitä, mitä sinun äitisi on sinulle tehnyt. Sä peräänkuulutat oikeudenmukaisuutta, mutta kuitenkin toimit itse omia lapsiasi kohtaan täysin epäoikeudenmukaisesti. Kostat heille asian, johon lapsesi ovat täysin syyttömiä.
Mun ei ole tarkoitus loukata sinua eikä vähätellä kokemuksiasi. Fakta vaan nyt on se, että sitä aitoa anteeksipyyntöä todennäköisesti et tule koskaan äidiltäsi saamaan. Voit joko päättää antaa anteeksi pyytämättäkin tai jatkaa nykyiseen tapaan. Kyse on siis siitä, mitä sinä itse haluat. Haluatko mahdottomia vai haluatko elämääsi uuden mahdollisuuden. Ymmärrä hyvä ihminen, että kukaan muu ei voi sinua auttaa vaan ainoastaan sinä itse. Joko autat itseäsi tai et auta, valinta on vain ja ainoastaan sinun.
En mä heille kosta. Kostaminenhan olisi valita, että EN KÄYTÄ keinoja, joita on, vaan kostan. Mulla ei ole niitä keinoja. Onko se kostamista, kun myönnän sen ääneen? En selitä toki niin lapsille, mutta en teeskentele teille, mikä on vialla.
ap
Sun läheisiäsi ei kiinnosta, koska he ovat huomanneet, että heitä tai siis heidän rakkauttaan hyväksikäyttämällä haluat imeä heidät kuiviin eheyttääksesi itsesi. Olet oikukas ja ennalta arvaamaton, suutut helposti ja muiden pitäisi ilmeisesti hyppiä sinun pillisi mukaan. Et anna muille mitään ja syytät siitä äitiäisi. Läheisesikin haluavat pitää sinuun etäisyyttä, jotta eivät menettäisi omaa mielenterveyttään kanssasi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei läheisten kuulu olla sinun terapeuttejasi ja hoivata ja hyvitellä loputtomiin jonkin muinaisen möksähtämisesi takia. Jaksaisitko itse lässyttää loputtomiin jollekin marttyyrille? Kuulostat keskenkasvuiselta.
Ei ole kyseessä muinainen möksähtäminen, vaan tavallaan spiraali, jossa yhdestä selvittämättömästä tilanteesta on menty seuraavaan ja olen katkeroitunut vähitellen. Halusin siis selvittää tilanteet, mutta se oli aina toisen mielestä tarpeetonta koska lue edellinen vastaus. Hän ei piitannut minun tunteistani, mutta minun oli ihan pakko vain elää läheisessä kontaktissa tämän ihmisen kanssa. Aloin tietysti ajatella, että omat loukkaantumisen tunteeni ja vaikeus kestää sitä, ettei minua ymmärretä, ovat oma syyni. Siksi koitin sitten elää siinä ja jotenkin käsittää, miksi se toinen haluaa pahaa tunnetta minulle sillä, ettei laskeudu minun tasolleni ja kysy, mikä on.
Onko sinun vielä pakko elää tämän henkilön läheisyydessä? Jos ei ole, niin hyväksy se, että asiaa ei koskaan tulla selvittämään haluamallasi tavalla, ja ryhdy katsomaan menneisyyden sijasta tulevaisuuteen.
Olen koittanut, mutta taidan olla niin masentunut, etten näe siellä mitään. Makaan vain sohvalla kaiket päivät tämän takia. En tiedä mistä aloittaisin. En jaksaisi nousta tästä ilman rakkautta, mutta aloituksessa selitin, että kykyni tuntea on kuollut. Minua on lyöty maahan niin monta kertaa, yrittäessäni ylös, että minua oikeasti pelottaa yrittää enää. Tosin täytyy myöntää, että aiemmin yrittäessäni ylös tämä minua loukannut ihminen on toiminut kainalosauvanani.
Mitä jos vielä kerran yrität nousta sieltä sohvalta. Mutta nouse tällä kertaa toisella jalalla, katse ja ajatukset tulevaisuuteen suunnaten. Sen sijaan, että odotat anteeksipyyntöä, hyväksy menneet ja lopeta niiden märehtiminen. Itselle anteeksiantaminen on tärkeämpää kuin anteeksipyynnön odottaminen niiltä, jotka eivät sitä sinulle anna.
Joo se vaan on askelta raskaampaa kuin ennen sillä minulla on lapsia ja mies, joille pitäisi riittää myös minusta jotain ja kun tilanne on se, ettei mulla ole heille antaa. Tulee hiukkasen huono omatunto, jos vain nousen sohvalta ja alan tehdä mulle mukavia asioita, koska niihin ei sisälly perheen kanssa olemista, jonka koen syövän kaikki voimani. He tahtoo eri asioita, varsinkin lapset, kuin minä, tehdä. Koen lasten kanssa olemisen melkein pelkästään niin, että mä annan, en saa mitään heistä irti. En tarttis kai ketään olemaan siinä ainakaan niin, että mä heille annan, tartten vain olla joko vastaanottaja tai neutraalisti niin, että toisella ei ole pyytää minulta mitään. Muut vain rasittavat minua tämän tunnelukkoisuuteni vai mikä tää nyt on, takia.
apAi tässä olikin tällainen kuvio? Oletko miettinyt, että mikäli sinulla ei ole mitään antaa miehellesi ja lapsillesi, niin viimeistään siinä vaiheessa, kun lapset ovat aikuisia, miehesi jättää sinut? Enkä yhtään ihmettelisi, vaikka lapsesikaan eivät sen jälkeen erityisemmin välittäisi olla sinun seurassasi? Katkeruus ja itsesääliin käpertyminen hyvin usein karkoittaa myös nekin ihmiset, jotka kuitenkin edes yrittivät jaksaa sinua. Mutta ehkäpä haluatkin juuri sitä? Koet muut ihmiset - jopa oman puolisosi ja lapsesi - rasitteena.
No mitä sä minua siitä syyllistät, jos mulla ei ole mitään, mitä heille antaa? Silloinhan se menee näin.
En minä oleta, että minusta välitetäänkään, mä voin vaikka tappaa itseni siitä vaiheessa, jos ei oma elämä ole lähtenyt siivilleen vielä silloinkaan. Eikö se nyt niinollut, että mulla pitäis olla oma elämä omilla siivilläni? Että pitääkö mun nöyräillä ja elää heidän eteensä vai nousta omille siivilleni?
Se siinä mietityttää, että jos nousisin omille siivilleni (houkutteleva ajatus), niin entä jos perhe ja lapset tuntuu silloin todellakin ettei minua kiinnosta :/ Se ois jotenkin harmi. Kun ei voi tietää. En tunne itseäni. Kai, oletan. En tunne.
apEn mä sua syyllistäkään. Kunhan mainitsin, että noinkin voi käydä. Ilmeisesti olit jo tullut ajatelleeksikin, että niin voi käydä. Ja vaikuttaa siltä, ettei sua edes pahemmin haittaisi, vaikka niin kävisikin.
No kai mä nyt tietenkin tajuan, että noin voi käydä. Kävihän minullekin niin, että vihaan äitiäni, vaikka en olisi koskaan valinnut vihaamista, jos hän olisi kunnioittanut minua ja antanut, mitä lapsi emotionaalisesti tarvitsee. Tai jos isä olis paikannut äitiä tarpeeksi isosti.
Kyllä minua haittaisi, jos käy niin kuin mietit, mutta MITÄ MÄ VOIN? Mistä mä revin sen, että olen hyvä äiti lapsilleni, kun en tajua, pitääkö mun alkaa teatteria sitä ajatellen? Ja kuinka tyhmiä lapset ovat, eikö ne tajua viimeistään aikuisuuden kynnyksellä, ettei se rakkaus ollutkaan aitoa? Haluanko mä antaa heille tämmöisen huijarikokemuksen?
Mun lapsuudessa asioiden sanottiin olevan tavalla X, aivan sama, olivatko ne. Mieheni perheessä oli ongelmia, KUKAAN EI VÄITTÄNYT niitä muiksi, mies oppi käsittelemään niitä ja on helvetin tasapainoinen.
En tiedä, miten omat lapseni kokevat ja toimivat, mutta en ole tietenkään onnellinen, jos mua eivät rakasta tulevaisuudessa. Kyllä mä heitä rakastan, mutta jos se ei riitä, niin se ei ait riitä. Mun äitikin on sanonut, että hän rakasti minua, mutta ei näyttänyt sitä minun haluamallani tavalla. Sen ois pitänyt kelvata mulle. Ois ehkä kelvannutkin, jos siihen ei ois liittynyt haukuntaa.
apJa nyt sinäkin sanot rakastavasi lapsiasi, mutta et näytä sitä heidän haluamallaan ja tarvitsemallaan tavalla. Mitä voit tehdä? Tässäkin ketjussa on jo moneen kertaan kerrottu, mitä voit tehdä. Ja jos tämä ei ole ensimmäinen aiheesta tekemäsi ketju, niin varmasti on kerrottu lukuisia kertoja aiemminkin. Mutta minäpä kerron nyt vielä kerran. Laita silmäsi kiinni, kuvittele äitisi viereesi ja kuvittele, miten hän pyytää sinulta anteeksi. Sen jälkeen sano vaikka ääneen: "Äiti, saat anteeksi." Sen jälkeen, kun olet antanut äidillesi anteeksi, ala elämään tätä elämää tässä päivässä ja tulevaisuudessa, älä enää menneisyydessä.
Siis luuletko sinä, että mä pystyn antamaan lapsille rakkautta siten kuin he haluaa tehtyäni tuommoisen mielikuvaharjoituksen? Ja miksi mun muutenkin pitää toimia, kuten he haluaa? Onko mulle tehty niin? Onko? Onko?
Millä lailla tuo siis muuttaa asiaa? Ja se, että kuvitteletkin sen, mitä äitini on tehnyt kuittaantuvan yhteen silmät kiinni mielessäni sanottuun saat anteeksiin, on ihan naurettavaa, suorastaan loukkaus. Että pikkuasiahan se kaikki on ollut ja syyllistät minua minun tunteistani.
ap
Heippa!
Lapsillasi on oikeus saada tarvitsemaansa. Et voi jatkaa kierrettä lastesi kustannuksella.
Sinä et ole saanut lapsena tarvitsemaasi ja se on ollut väärin. Tiedostat tämän, joten teet hyvin väärin, jos annat lapsillesi saman kohtalon. Ymmärrän, että se on hyvin vaikeata oppia jotakin, mitä ei ole koskaan nähnytkään. Katkeruus nostaa otettaan, mutta sä kyllä pystyt siihen!
Sinun velvollisuutesi äitinä on antaa lapsille lämpöä ja turvaa, sitäkin voi oppia, antamalla läsnäoloa, vaikka vartti päivittäin lapsen valitsemaa esim.piirtelyä tms.
Siitä se alkaa kasvaa.
Älä kosta SINUN lapsillesi äitisi tekemiä virheitä. Nouse itse äitisi yläpuolelle ja voita parempi elämä.
T:Minä taas:)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei läheisten kuulu olla sinun terapeuttejasi ja hoivata ja hyvitellä loputtomiin jonkin muinaisen möksähtämisesi takia. Jaksaisitko itse lässyttää loputtomiin jollekin marttyyrille? Kuulostat keskenkasvuiselta.
Ei ole kyseessä muinainen möksähtäminen, vaan tavallaan spiraali, jossa yhdestä selvittämättömästä tilanteesta on menty seuraavaan ja olen katkeroitunut vähitellen. Halusin siis selvittää tilanteet, mutta se oli aina toisen mielestä tarpeetonta koska lue edellinen vastaus. Hän ei piitannut minun tunteistani, mutta minun oli ihan pakko vain elää läheisessä kontaktissa tämän ihmisen kanssa. Aloin tietysti ajatella, että omat loukkaantumisen tunteeni ja vaikeus kestää sitä, ettei minua ymmärretä, ovat oma syyni. Siksi koitin sitten elää siinä ja jotenkin käsittää, miksi se toinen haluaa pahaa tunnetta minulle sillä, ettei laskeudu minun tasolleni ja kysy, mikä on.
Onko sinun vielä pakko elää tämän henkilön läheisyydessä? Jos ei ole, niin hyväksy se, että asiaa ei koskaan tulla selvittämään haluamallasi tavalla, ja ryhdy katsomaan menneisyyden sijasta tulevaisuuteen.
Olen koittanut, mutta taidan olla niin masentunut, etten näe siellä mitään. Makaan vain sohvalla kaiket päivät tämän takia. En tiedä mistä aloittaisin. En jaksaisi nousta tästä ilman rakkautta, mutta aloituksessa selitin, että kykyni tuntea on kuollut. Minua on lyöty maahan niin monta kertaa, yrittäessäni ylös, että minua oikeasti pelottaa yrittää enää. Tosin täytyy myöntää, että aiemmin yrittäessäni ylös tämä minua loukannut ihminen on toiminut kainalosauvanani.
Mitä jos vielä kerran yrität nousta sieltä sohvalta. Mutta nouse tällä kertaa toisella jalalla, katse ja ajatukset tulevaisuuteen suunnaten. Sen sijaan, että odotat anteeksipyyntöä, hyväksy menneet ja lopeta niiden märehtiminen. Itselle anteeksiantaminen on tärkeämpää kuin anteeksipyynnön odottaminen niiltä, jotka eivät sitä sinulle anna.
Joo se vaan on askelta raskaampaa kuin ennen sillä minulla on lapsia ja mies, joille pitäisi riittää myös minusta jotain ja kun tilanne on se, ettei mulla ole heille antaa. Tulee hiukkasen huono omatunto, jos vain nousen sohvalta ja alan tehdä mulle mukavia asioita, koska niihin ei sisälly perheen kanssa olemista, jonka koen syövän kaikki voimani. He tahtoo eri asioita, varsinkin lapset, kuin minä, tehdä. Koen lasten kanssa olemisen melkein pelkästään niin, että mä annan, en saa mitään heistä irti. En tarttis kai ketään olemaan siinä ainakaan niin, että mä heille annan, tartten vain olla joko vastaanottaja tai neutraalisti niin, että toisella ei ole pyytää minulta mitään. Muut vain rasittavat minua tämän tunnelukkoisuuteni vai mikä tää nyt on, takia.
apAi tässä olikin tällainen kuvio? Oletko miettinyt, että mikäli sinulla ei ole mitään antaa miehellesi ja lapsillesi, niin viimeistään siinä vaiheessa, kun lapset ovat aikuisia, miehesi jättää sinut? Enkä yhtään ihmettelisi, vaikka lapsesikaan eivät sen jälkeen erityisemmin välittäisi olla sinun seurassasi? Katkeruus ja itsesääliin käpertyminen hyvin usein karkoittaa myös nekin ihmiset, jotka kuitenkin edes yrittivät jaksaa sinua. Mutta ehkäpä haluatkin juuri sitä? Koet muut ihmiset - jopa oman puolisosi ja lapsesi - rasitteena.
No mitä sä minua siitä syyllistät, jos mulla ei ole mitään, mitä heille antaa? Silloinhan se menee näin.
En minä oleta, että minusta välitetäänkään, mä voin vaikka tappaa itseni siitä vaiheessa, jos ei oma elämä ole lähtenyt siivilleen vielä silloinkaan. Eikö se nyt niinollut, että mulla pitäis olla oma elämä omilla siivilläni? Että pitääkö mun nöyräillä ja elää heidän eteensä vai nousta omille siivilleni?
Se siinä mietityttää, että jos nousisin omille siivilleni (houkutteleva ajatus), niin entä jos perhe ja lapset tuntuu silloin todellakin ettei minua kiinnosta :/ Se ois jotenkin harmi. Kun ei voi tietää. En tunne itseäni. Kai, oletan. En tunne.
apEn mä sua syyllistäkään. Kunhan mainitsin, että noinkin voi käydä. Ilmeisesti olit jo tullut ajatelleeksikin, että niin voi käydä. Ja vaikuttaa siltä, ettei sua edes pahemmin haittaisi, vaikka niin kävisikin.
No kai mä nyt tietenkin tajuan, että noin voi käydä. Kävihän minullekin niin, että vihaan äitiäni, vaikka en olisi koskaan valinnut vihaamista, jos hän olisi kunnioittanut minua ja antanut, mitä lapsi emotionaalisesti tarvitsee. Tai jos isä olis paikannut äitiä tarpeeksi isosti.
Kyllä minua haittaisi, jos käy niin kuin mietit, mutta MITÄ MÄ VOIN? Mistä mä revin sen, että olen hyvä äiti lapsilleni, kun en tajua, pitääkö mun alkaa teatteria sitä ajatellen? Ja kuinka tyhmiä lapset ovat, eikö ne tajua viimeistään aikuisuuden kynnyksellä, ettei se rakkaus ollutkaan aitoa? Haluanko mä antaa heille tämmöisen huijarikokemuksen?
Mun lapsuudessa asioiden sanottiin olevan tavalla X, aivan sama, olivatko ne. Mieheni perheessä oli ongelmia, KUKAAN EI VÄITTÄNYT niitä muiksi, mies oppi käsittelemään niitä ja on helvetin tasapainoinen.
En tiedä, miten omat lapseni kokevat ja toimivat, mutta en ole tietenkään onnellinen, jos mua eivät rakasta tulevaisuudessa. Kyllä mä heitä rakastan, mutta jos se ei riitä, niin se ei ait riitä. Mun äitikin on sanonut, että hän rakasti minua, mutta ei näyttänyt sitä minun haluamallani tavalla. Sen ois pitänyt kelvata mulle. Ois ehkä kelvannutkin, jos siihen ei ois liittynyt haukuntaa.
apJa nyt sinäkin sanot rakastavasi lapsiasi, mutta et näytä sitä heidän haluamallaan ja tarvitsemallaan tavalla. Mitä voit tehdä? Tässäkin ketjussa on jo moneen kertaan kerrottu, mitä voit tehdä. Ja jos tämä ei ole ensimmäinen aiheesta tekemäsi ketju, niin varmasti on kerrottu lukuisia kertoja aiemminkin. Mutta minäpä kerron nyt vielä kerran. Laita silmäsi kiinni, kuvittele äitisi viereesi ja kuvittele, miten hän pyytää sinulta anteeksi. Sen jälkeen sano vaikka ääneen: "Äiti, saat anteeksi." Sen jälkeen, kun olet antanut äidillesi anteeksi, ala elämään tätä elämää tässä päivässä ja tulevaisuudessa, älä enää menneisyydessä.
Siis luuletko sinä, että mä pystyn antamaan lapsille rakkautta siten kuin he haluaa tehtyäni tuommoisen mielikuvaharjoituksen? Ja miksi mun muutenkin pitää toimia, kuten he haluaa? Onko mulle tehty niin? Onko? Onko?
Millä lailla tuo siis muuttaa asiaa? Ja se, että kuvitteletkin sen, mitä äitini on tehnyt kuittaantuvan yhteen silmät kiinni mielessäni sanottuun saat anteeksiin, on ihan naurettavaa, suorastaan loukkaus. Että pikkuasiahan se kaikki on ollut ja syyllistät minua minun tunteistani.
apSinä olet lapsesi tehnyt. Eivät he ole pyytäneet syntyä sinun lapsiksesi. Ei sulla ole mitään oikeutta kostaa lapsillesi sitä, mitä sinun äitisi on sinulle tehnyt. Sä peräänkuulutat oikeudenmukaisuutta, mutta kuitenkin toimit itse omia lapsiasi kohtaan täysin epäoikeudenmukaisesti. Kostat heille asian, johon lapsesi ovat täysin syyttömiä.
Mun ei ole tarkoitus loukata sinua eikä vähätellä kokemuksiasi. Fakta vaan nyt on se, että sitä aitoa anteeksipyyntöä todennäköisesti et tule koskaan äidiltäsi saamaan. Voit joko päättää antaa anteeksi pyytämättäkin tai jatkaa nykyiseen tapaan. Kyse on siis siitä, mitä sinä itse haluat. Haluatko mahdottomia vai haluatko elämääsi uuden mahdollisuuden. Ymmärrä hyvä ihminen, että kukaan muu ei voi sinua auttaa vaan ainoastaan sinä itse. Joko autat itseäsi tai et auta, valinta on vain ja ainoastaan sinun.
En mä heille kosta. Kostaminenhan olisi valita, että EN KÄYTÄ keinoja, joita on, vaan kostan. Mulla ei ole niitä keinoja. Onko se kostamista, kun myönnän sen ääneen? En selitä toki niin lapsille, mutta en teeskentele teille, mikä on vialla.
ap
On sulla keinot, jos vain haluaisit niitä käyttää. Mutta et halua. Haluat, että asiat menisivät juuri niinkuin SINÄ tahdot. Viis siitä, vaikka pilaisit lastesi lapsuuden. Kukahan se narsisti tässä tarinassa lopulta olikaan?
Huh. En voi ymmärtää. Onneksi en itse tuhlannut kymmeniä vuosia katkeruuteen. Parikymppisenä käsittelin lapsuuden mielessäni. Tunnistin katkeruuden. Tunnistin mitkä asiat lapsuudessa vaikuttivat minuun negatiivisesti vielä aikuisiällä. Yritin käsitellä asiaa katkeruuden aiheuttaja (alko äiti) kanssa. Äiti ei pyytänyt anteeksi eikä osoittanut ymmärrystä. Se ei haitannut, tärkeintä oli, että pääsin ilmaisemaan negatiiviset tunteeni, antamaan anteeksi ilman toisen anteeksipyytämistä ja näin menemään elämässä eteenpäin. Työstämään asioita, jotka minussa olivat vialla lapsuuden takia, mutta joihin pystyin ihan itse vaikuttamaan myöhemmin.
Käy todella sääliksi lähipiiriäsi. Sinua ap on valitettavasti vaikea sääliä.
Alue: Aihe vapaa
En mä sua syyllistäkään. Kunhan mainitsin, että noinkin voi käydä. Ilmeisesti olit jo tullut ajatelleeksikin, että niin voi käydä. Ja vaikuttaa siltä, ettei sua edes pahemmin haittaisi, vaikka niin kävisikin.