Olen sydänjuuriani myöten loukkaantunut, mutta tuntuu, että ketään läheistä ei kiinnosta

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eli äiteen kanssa menneet sukset ristiin? Niin meillä jokaisella joskus menee.

Mutta et ole enää lapsi vaan aikuinen. Nyt voit jättää ne lapsuuden erimielisyydet taaksesi ja kääntää katseesi eteenpäin. Valinta on sinun: jää vellomaan menneisyydessä ja kanna pahaa mieltä loppuiäksesi - tai unohda mennyt, keskity elämäsi hyviin asioihin ja tule onnelliseksi.

Miten niin joskus mennyt sukset ristiin? Noinko kuvailet tilannetta, jossa mulle jää paha ja loukattu mieli, eikä toinen halua selvittää sitä mitenkään? Ja kaataa vain uuttaa pahaa mieltä minuun, koska olen niin huonokäytöksinen? (Joka johtui epäreilusti kohdelluksi tulemisen tunteista, kun ei ole valtaa sanoa toiselle, että perkele, nyt kunnioitat minua!)

Jos toinen ei halua käsitellä asiaa niin et voi häntä siihen pakottaa. Nyt keskityt niihin asioihin joille voit tehdä jotain...ja se on jatkaa omaa elämääsi ja unohtaa se loukkaus.

Noinko sitten voi minuakin opettaa toimimaan? Että ei tarvitse hoitaa jälkiään, vaan jos ei halua selvittää asioita, niin on aivan sen toisen oma asia, toipuuko ja kuinka paljon sattui? Eli sellainen toiminta on hyväksyttävää tässä maailmassa?

No, miksi minä sitten saan haukkuja jos loukkaan jonkun tunteita, eihän sillä pitäisi olla mitään väliä? Sen toisenhan kuuluisi vain pitää turpansa tukossa ja jatkaa elämää?

Kaikki ihmiset tässä maailmassa eivät hoida jälkiään. Kaikki ihmiset tässä maailmassa eivät ole kivoja ja kohtele kanssaihmisiään kauniisti. Sinä valitset itse, haluatko sinä olla sellainen ihminen, vai haluatko olla itse parempi. Sinä valitset myös sen, annatko ikävien ihmisten ikävien kommenttien määritellä loppuelämääsi, vai päätätkö jättää sellaiset omaan arvoonsa.

Sinä et ole mikään uniikki lumihiutale, ainoa ihminen, jolla on ollut vaikea suhde äitiinsä. Aivan kuin muutkin samaa ja vielä pahempaa kokeneet, sinäkin voit valita alkaa elää omaa elämääsi tässä hetkessä ja jättää menneet taaksesi. Se, että nyt jäät paikallesi märehtimään menneisyyttä, jota et voi muuttaa, on myöskin sinun valintasi. Ja sinä olet se, jonka pitää elää omien valintojesi kanssa. Sinä päätät haluatko olla menneisyyden vankina vaiko tulla elämään tätä päivää.

Aikuisena ihmisenä kanna kuitenkin itse vastuu valinnoistasi, älä sälytä sitä ulkopuolisten niskaan. Et voi käyttää läheisiäsi terapeuttinasi ja vaatia heiltä loputtomasti ymmärrystä, jos et itse ole valmis päästämään irti menneestä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sä kuulut siihen ihmisryhmään, joka jumittaa menneessä, eikä kykene menemään eteenpäin.Muistellaan kaikki pienetkin ikävät tapaukset ja vellotaan niissä, sun lasi tulee aina olemaan puolityhjä, se sun elämämä, se.

Ei, en ole, vaan haluan vain selväksi tämän: on ok loukata muita, koska sen toisen kuuluu kantaa mielipahansa itse ja vain jatkaa elämäänsä. Onko asia näin? Sitten voin jatkaa elämääni, kun saan tähän tyhjentävän ja maailman kaikkia ihmisiä koskevan vastauksen.

TÄSSÄ VASTAUS: Ei ole ok, mutta, kun niin on jo tapahtunut, et voi sille mitään. Ja tottakai ihminen kantaa mielipahansa itse. Mieti, maailmassa tapahtuu paljon pahempiakin asioita, esim. raiskauksia, kuolemaa, väkivaltaa, mutta silti ihminen tiedostaa, että elämää on jatkettava.

Ole hyvä.

Paska lisääntyy, koska SINÄ levität sitä. Et tue, etkä ymmärrä, etkä välitä, etkä auta, niin en minäkään sinusta, saat paskaa niskaasi ja mielipahaa, kun tavataan. Se on takuu.

ap

Miksi kostaisit pahan mielesi minulle? Miksi minun pitäisi ymmärtää sinua, se ei ole minun, vaan terapeutin tehtävä.

Syyllistät minua omasta pahasta mielestäni. Se ei ole sinun mielestäsi kenenkään muun kuin minun itseni vika.

Se on sinun vikasi, koska voit vaikuttaa pahaan oloosi, mutta et tee sitä. Sinulla on kaksi vaihtoehtoa; antaa anteeksi tai katkeroitua. Ilmeisesti olet päätöksesi tehnyt, ja siitä et voi syyttää kuin itseäsi.

Kuules nyt papupadan puhuja, ensinnäkin pistät sanoja suuhuni. Sinä OLETAT, että olen tehnyt jotain valintoja. Kysymättä epärehellisesti väität, että olen tosiaankin valinnut jotain ja että olisin valinnut olla katkera! Ja että olisin vain voinut valita anteeksiannon.

Anteeksianto ei ole mikään helppo jq yksinkertainen prosessi. Olisiko mahdollista, että olen sillä tiellä vielä, kumman valitsen?

Ai katkeruusko ei mula synny ennen sitä valintaa olla katkera? Kuule kerron sinulle salaisuuden; kyllä se syntyy. En varmaankaan ollut kuullut kuule koko sanaa KATKERUUS, kun sen siemenet ovat jo itäneet minussa. Jonain päivänä aikuisuudessa vain huomasin, että olen katkera. MINKÄÄNLAISTA AITOA JA VAPAATA VALINTAA TEKEMÄTTÄ.

Joten teen asioita koko ajan, tämä on minun prosessiani, josta sinä et ole edes paskaakaan kiinnostunut, koska on helpompaa otta leima- ja pillkakirves käteen ja alkaa hutkia!

Selvä, voitit. En nimittäin jaksa viedä tätä keskustelua enää pidemmälle :) Toivon sinulle kaikkea hyvää jokatapauksessa. Vielä pienenä vinkkinä, että nöyryydestäkään ei ole haittaa tässä elämässä ;)

Ai nöyryydestä. Enköhän mä osaa olla nöyrä, tarvittaessa. Olen joutunut nielemään kaikenlaista. Mun katkeruudesta vapautumisprosessini ydinelementti nyt vain ei satu olemaan nöyryys. Sillä ei mennä mihinkään. Sen ydin on jokin aivan, aivan muu. Mulla ei ole mitään syytä lyödä ja hutkia muita, jos saan asiani setvittyä. Sillälailla ihan osaan olla nöyräkin tarvittaessa. Ja usein olen just silloin kuin ei pitäis. Väärää epäitsearvontuntoa.

Olet ilmeisesti yrittänyt asiaa selvittää ja on tullut selväksi ettette ikinä tule asiaa yhdessä käsittelemään. Hyväksy se ja jatka eteenpäin. Äidinkin voi heivata elämästään jos äiti aiheuttaa vain pahaa mieltä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eli äiteen kanssa menneet sukset ristiin? Niin meillä jokaisella joskus menee.

Mutta et ole enää lapsi vaan aikuinen. Nyt voit jättää ne lapsuuden erimielisyydet taaksesi ja kääntää katseesi eteenpäin. Valinta on sinun: jää vellomaan menneisyydessä ja kanna pahaa mieltä loppuiäksesi - tai unohda mennyt, keskity elämäsi hyviin asioihin ja tule onnelliseksi.

Miten niin joskus mennyt sukset ristiin? Noinko kuvailet tilannetta, jossa mulle jää paha ja loukattu mieli, eikä toinen halua selvittää sitä mitenkään? Ja kaataa vain uuttaa pahaa mieltä minuun, koska olen niin huonokäytöksinen? (Joka johtui epäreilusti kohdelluksi tulemisen tunteista, kun ei ole valtaa sanoa toiselle, että perkele, nyt kunnioitat minua!)

Olet oikeassa. Sinulla ei ole mahdollisuutta sanoa kenellekään, että kunnioita minua. Sen sijaan sinulla on mahdollisuus vetää omat rajasi, kunnioittaa omia rajojasi. Tee se. Lisäksi voit valita. Oikasti. Voit valita haluatko olla onneton ja loukkaantunut hirvittävän pitkään vai haluatko keskittyä johonkin muuhun? Toivon sinun itsesi tähden, että valitset muuhun keskittymisen ja pystyt vähitellen päästämään irti loukkaantumisen tunteesta ja kivusta. Onnellisuus on monessa kohtaa valintakysymys. Aluksi se vaatii myös harjoittelua. Etsi positiivisia asioita sieltä, missä niitä ei todellakaan ole. Kääntele asiaa niin kauan, että löydät jotain positiivista. Keskity siihen. Kunnioita omia rajojasi. Jo sinulla on tunne, että joku toinen ei kunnioita sinua, älä päästä sellaista ihmistä niin lähelle, että hän voisi vaikuttaa elämääsi paljon. Alkuun tämän ihmisen "roolin tai vallan" pienentäminen voi olla todella hämmentävää molemmille. Etsimistä puolin ja toisin. Se ei tapahdu sanomalla, että kunnioita minua. Tehokkaampaa on sanoa, että minusta tuntuu pahalta kun teet noin. Minun ei tarvitse sietää sitä.  tms. Jos olet sanoissasi rehellinen ja toimit sanojesi mukaan ts. otat etäisyyttä, niin tilanteen pitäisi rauhoittua. Omien loukkaantumisentunteiden kanssa on toki hyvä käydä vaikka terapiassa. Se saattaa auttaa. Tylsä fakta on se, että et voi pakottaa ketään toista "selvittämään" asioita, jos hän ei halua. Asioita voi selvittää vain, jos molemmat ovat avoimia sille ja näkevät tarpeen. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ja yhden ihmisen näkemys nyt on sitten tappanut tunne-elämän ja sen pitäisi kiinnostaa koko maailmaa ja aiheuttaa sinun hyvittelyäsi vielä vuosienkin päästä??? Olet oikeasti ihan viurahtanut 😂

Kyllä. Kun se jatkui koko lapsuuteni ajan. Miksi et osaa auttaa, jos kerran olet selvinnyt vastaavasta? Vai oletko kokenut saman?

Voi sua Äitihullu

Älä jaksa

Ap ei valitettavasti taida hyötyä terapiasta, itsereflektointikyky ei riitä. Terapian koko idea on se, että potilas on motivoitunut ja ottaa itse vastuun omasta eheytymisestään.

Ei kannata elää ajatellen millainen maailman omasta mielestä pitäisi olla, ja ottaa kierroksia kun maailma ei täytä odotuksia. Mieluummin keskittyy siihen millainen maailma oikeasti on, ja kehittää itseään ja valmiuksiaan selviytyä tuossa maailmassa. Oma itse on ainoa jota voi muuttaa, muut ovat mitä ovat.

Yleensä täydellinen joustamattomuus ja kyky nähdä itsensä kaiken keskipisteenä (mutta samalla vapaana kaikesta vastuusta, uhrina) viittaa persoonallisuuden häiriöön (joustamaton, vaativa persoonallisuus).

Vähän liian usein jauhat samaa.

Muista välillä lapsiasi. Pyydä heiltä anteeksi ettet ole heille ollut mitään

Herkkä tai ei, tähän ongelmaan terapia voisi oikeasti auttaa. Normaalisti nuoruuden loukkauksista pääsee yli ja kykenee ihan normaaliin elämään ja jos ei onnistu itse pääsemään eteenpäin, apua kannattaa etsiä.

Olet oikeassa, ketään ei kiinnosta tuollaisen ammatti-loukkaantujan marttyyri-kohtaukset. Lähinnä vaivaannuttaa ja myötähäpeää herättää.

Vierailija kirjoitti:

Ap ei valitettavasti taida hyötyä terapiasta, itsereflektointikyky ei riitä. Terapian koko idea on se, että potilas on motivoitunut ja ottaa itse vastuun omasta eheytymisestään.

Ei kannata elää ajatellen millainen maailman omasta mielestä pitäisi olla, ja ottaa kierroksia kun maailma ei täytä odotuksia. Mieluummin keskittyy siihen millainen maailma oikeasti on, ja kehittää itseään ja valmiuksiaan selviytyä tuossa maailmassa. Oma itse on ainoa jota voi muuttaa, muut ovat mitä ovat.

Yleensä täydellinen joustamattomuus ja kyky nähdä itsensä kaiken keskipisteenä (mutta samalla vapaana kaikesta vastuusta, uhrina) viittaa persoonallisuuden häiriöön (joustamaton, vaativa persoonallisuus).

Tai epävakaa

Ap on käynyt lukuisten ketjujensa perusteella 7 v terapiassa. Ei oo oikein toiminut. Ikää yli 40. 2 lasta, jota ei hoida yhtään. Mies, joka tekee kaiken. Äiti, jota vihaa. Äiti vaati siivoamaan ja siksi ei enää voi siivota. Äiti hoitaa lapsia, jos miehellä meno. Ap ei pysty. Siksi äiti on vielä kuvioissa.

Isän perintöä myös odotellaan. Välit poikki, koska ikävä uusi puoliso

Salainen rakkauskin löytyy

Palstan Äitihullu on vastenmielinen hahmo ja liian ahkera vuodattamaan tuntojaan

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kirjoita vähän auki. Kuka on loukannut sua, miten ja milloin? Kuinka kauan tästä loukkaamisesta on kulunut aikaa? Onko loukkaaja pyytänyt anteeksi?

Olen puhunut minua loukanneen henkilön kanssa. Hän ei näe tehneensä sellaista, josta minun olisi ollut syytä loukkaantua. Mistä syystä mä sitten olisin loukkaantunut? Ettekö usko, että mulla on siihen kohtaan aidot tunteet? Miksi mä haluaisin keksiä, että tämmöinen ja tämmöinen nyt loukkasi minua? Lähinnä kyseessä on se, ettei minua ole ymmärretty oikein, vaan syytetty asioista, joita en ole ajatellut. Henkilön mielestä siis MINÄ olen alunperin se ikävä ja paha ihminen, vaikka vannon käsi sydämellä, että en ole nähnyt asiaa niin.

Eli myös tämä toinen henkilö kokee tulleensa loukatuksi sinun taholtasi? Hänen loukkaantumisen tunteensa ovat varmasti siis yhtä aidot kuin omasikin. Oletko pyytänyt häneltä anteeksi ja yrittänyt selvittää asiaa?

Hän ensin, sillä siitä, mistä hänen loukkaantumisensa minuun on alkanut on kyseessä sen kaltaiset asiat kuin en suoriutunut hänen kasvatusvaatimuksistaan hänen toivomallaan tavalla ja se suututti häntä. -> syy syyttää minun pahoittaneen hänen mielensä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sä kuulut siihen ihmisryhmään, joka jumittaa menneessä, eikä kykene menemään eteenpäin.Muistellaan kaikki pienetkin ikävät tapaukset ja vellotaan niissä, sun lasi tulee aina olemaan puolityhjä, se sun elämämä, se.

Ei, en ole, vaan haluan vain selväksi tämän: on ok loukata muita, koska sen toisen kuuluu kantaa mielipahansa itse ja vain jatkaa elämäänsä. Onko asia näin? Sitten voin jatkaa elämääni, kun saan tähän tyhjentävän ja maailman kaikkia ihmisiä koskevan vastauksen.

TÄSSÄ VASTAUS: Ei ole ok, mutta, kun niin on jo tapahtunut, et voi sille mitään. Ja tottakai ihminen kantaa mielipahansa itse. Mieti, maailmassa tapahtuu paljon pahempiakin asioita, esim. raiskauksia, kuolemaa, väkivaltaa, mutta silti ihminen tiedostaa, että elämää on jatkettava.

Ole hyvä.

Paska lisääntyy, koska SINÄ levität sitä. Et tue, etkä ymmärrä, etkä välitä, etkä auta, niin en minäkään sinusta, saat paskaa niskaasi ja mielipahaa, kun tavataan. Se on takuu.

ap

Miksi kostaisit pahan mielesi minulle? Miksi minun pitäisi ymmärtää sinua, se ei ole minun, vaan terapeutin tehtävä.

Syyllistät minua omasta pahasta mielestäni. Se ei ole sinun mielestäsi kenenkään muun kuin minun itseni vika.

Se on sinun vikasi, koska voit vaikuttaa pahaan oloosi, mutta et tee sitä. Sinulla on kaksi vaihtoehtoa; antaa anteeksi tai katkeroitua. Ilmeisesti olet päätöksesi tehnyt, ja siitä et voi syyttää kuin itseäsi.

Kuules nyt papupadan puhuja, ensinnäkin pistät sanoja suuhuni. Sinä OLETAT, että olen tehnyt jotain valintoja. Kysymättä epärehellisesti väität, että olen tosiaankin valinnut jotain ja että olisin valinnut olla katkera! Ja että olisin vain voinut valita anteeksiannon.

Anteeksianto ei ole mikään helppo jq yksinkertainen prosessi. Olisiko mahdollista, että olen sillä tiellä vielä, kumman valitsen?

Ai katkeruusko ei mula synny ennen sitä valintaa olla katkera? Kuule kerron sinulle salaisuuden; kyllä se syntyy. En varmaankaan ollut kuullut kuule koko sanaa KATKERUUS, kun sen siemenet ovat jo itäneet minussa. Jonain päivänä aikuisuudessa vain huomasin, että olen katkera. MINKÄÄNLAISTA AITOA JA VAPAATA VALINTAA TEKEMÄTTÄ.

Joten teen asioita koko ajan, tämä on minun prosessiani, josta sinä et ole edes paskaakaan kiinnostunut, koska on helpompaa otta leima- ja pillkakirves käteen ja alkaa hutkia!

Selvä, voitit. En nimittäin jaksa viedä tätä keskustelua enää pidemmälle :) Toivon sinulle kaikkea hyvää jokatapauksessa. Vielä pienenä vinkkinä, että nöyryydestäkään ei ole haittaa tässä elämässä ;)

Ai nöyryydestä. Enköhän mä osaa olla nöyrä, tarvittaessa. Olen joutunut nielemään kaikenlaista. Mun katkeruudesta vapautumisprosessini ydinelementti nyt vain ei satu olemaan nöyryys. Sillä ei mennä mihinkään. Sen ydin on jokin aivan, aivan muu. Mulla ei ole mitään syytä lyödä ja hutkia muita, jos saan asiani setvittyä. Sillälailla ihan osaan olla nöyräkin tarvittaessa. Ja usein olen just silloin kuin ei pitäis. Väärää epäitsearvontuntoa.

On eri asia olla nöyrä, kuin nöyrtyä. Mutta, nyt en halua enää nostattaa verenpainettasi. Vilpittömästi tsemppiä sulle, varmasti raskasta olla sinä.

Jaa, no sitten. Mita nöyrä ihminen nyt sitten muka ajattelisi?

Oletko lopettanut työnteon?

Eikö riitä, että koko perhe sinua hoitaa. Lapset mukaanlukien? Mitä heidän pitäisi vielä tehdä

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei läheisten kuulu olla sinun terapeuttejasi ja hoivata ja hyvitellä loputtomiin jonkin muinaisen möksähtämisesi takia. Jaksaisitko itse lässyttää loputtomiin jollekin marttyyrille? Kuulostat keskenkasvuiselta.

Ei ole kyseessä muinainen möksähtäminen, vaan tavallaan spiraali, jossa yhdestä selvittämättömästä tilanteesta on menty seuraavaan ja olen katkeroitunut vähitellen. Halusin siis selvittää tilanteet, mutta se oli aina toisen mielestä tarpeetonta koska lue edellinen vastaus. Hän ei piitannut minun tunteistani, mutta minun oli ihan pakko vain elää läheisessä kontaktissa tämän ihmisen kanssa. Aloin tietysti ajatella, että omat loukkaantumisen tunteeni ja vaikeus kestää sitä, ettei minua ymmärretä, ovat oma syyni. Siksi koitin sitten elää siinä ja jotenkin käsittää, miksi se toinen haluaa pahaa tunnetta minulle sillä, ettei laskeudu minun tasolleni ja kysy, mikä on.

Onko sinun vielä pakko elää tämän henkilön läheisyydessä? Jos ei ole, niin hyväksy se, että asiaa ei koskaan tulla selvittämään haluamallasi tavalla, ja ryhdy katsomaan menneisyyden sijasta tulevaisuuteen. 

Olen koittanut, mutta taidan olla niin masentunut, etten näe siellä mitään. Makaan vain sohvalla kaiket päivät tämän takia. En tiedä mistä aloittaisin. En jaksaisi nousta tästä ilman rakkautta, mutta aloituksessa selitin, että kykyni tuntea on kuollut. Minua on lyöty maahan niin monta kertaa, yrittäessäni ylös, että minua oikeasti pelottaa yrittää enää. Tosin täytyy myöntää, että aiemmin yrittäessäni ylös tämä minua loukannut ihminen on toiminut kainalosauvanani.

Mitä jos vielä kerran yrität nousta sieltä sohvalta. Mutta nouse tällä kertaa toisella jalalla, katse ja ajatukset tulevaisuuteen suunnaten. Sen sijaan, että odotat anteeksipyyntöä, hyväksy menneet ja lopeta niiden märehtiminen. Itselle anteeksiantaminen on tärkeämpää kuin anteeksipyynnön odottaminen niiltä, jotka eivät sitä sinulle anna.

Joo se vaan on askelta raskaampaa kuin ennen sillä minulla on lapsia ja mies, joille pitäisi riittää myös minusta jotain ja kun tilanne on se, ettei mulla ole heille antaa. Tulee hiukkasen huono omatunto, jos vain nousen sohvalta ja alan tehdä mulle mukavia asioita, koska niihin ei sisälly perheen kanssa olemista, jonka koen syövän kaikki voimani. He tahtoo eri asioita, varsinkin lapset, kuin minä, tehdä. Koen lasten kanssa olemisen melkein pelkästään niin, että mä annan, en saa mitään heistä irti. En tarttis kai ketään olemaan siinä ainakaan niin, että mä heille annan, tartten vain olla joko vastaanottaja tai neutraalisti niin, että toisella ei ole pyytää minulta mitään. Muut vain rasittavat minua tämän tunnelukkoisuuteni vai mikä tää nyt on, takia.

ap

Vierailija kirjoitti:

Oletko lopettanut työnteon?

Eikö riitä, että koko perhe sinua hoitaa. Lapset mukaanlukien? Mitä heidän pitäisi vielä tehdä

No en oo, mulla on vain vapaapäiviä. Ei lapset minua hoida, he elävät omaa lasten elämäänsä.

niisku kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eli äiteen kanssa menneet sukset ristiin? Niin meillä jokaisella joskus menee.

Mutta et ole enää lapsi vaan aikuinen. Nyt voit jättää ne lapsuuden erimielisyydet taaksesi ja kääntää katseesi eteenpäin. Valinta on sinun: jää vellomaan menneisyydessä ja kanna pahaa mieltä loppuiäksesi - tai unohda mennyt, keskity elämäsi hyviin asioihin ja tule onnelliseksi.

Miten niin joskus mennyt sukset ristiin? Noinko kuvailet tilannetta, jossa mulle jää paha ja loukattu mieli, eikä toinen halua selvittää sitä mitenkään? Ja kaataa vain uuttaa pahaa mieltä minuun, koska olen niin huonokäytöksinen? (Joka johtui epäreilusti kohdelluksi tulemisen tunteista, kun ei ole valtaa sanoa toiselle, että perkele, nyt kunnioitat minua!)

Olet oikeassa. Sinulla ei ole mahdollisuutta sanoa kenellekään, että kunnioita minua. Sen sijaan sinulla on mahdollisuus vetää omat rajasi, kunnioittaa omia rajojasi. Tee se. Lisäksi voit valita. Oikasti. Voit valita haluatko olla onneton ja loukkaantunut hirvittävän pitkään vai haluatko keskittyä johonkin muuhun? Toivon sinun itsesi tähden, että valitset muuhun keskittymisen ja pystyt vähitellen päästämään irti loukkaantumisen tunteesta ja kivusta. Onnellisuus on monessa kohtaa valintakysymys. Aluksi se vaatii myös harjoittelua. Etsi positiivisia asioita sieltä, missä niitä ei todellakaan ole. Kääntele asiaa niin kauan, että löydät jotain positiivista. Keskity siihen. Kunnioita omia rajojasi. Jo sinulla on tunne, että joku toinen ei kunnioita sinua, älä päästä sellaista ihmistä niin lähelle, että hän voisi vaikuttaa elämääsi paljon. Alkuun tämän ihmisen "roolin tai vallan" pienentäminen voi olla todella hämmentävää molemmille. Etsimistä puolin ja toisin. Se ei tapahdu sanomalla, että kunnioita minua. Tehokkaampaa on sanoa, että minusta tuntuu pahalta kun teet noin. Minun ei tarvitse sietää sitä.  tms. Jos olet sanoissasi rehellinen ja toimit sanojesi mukaan ts. otat etäisyyttä, niin tilanteen pitäisi rauhoittua. Omien loukkaantumisentunteiden kanssa on toki hyvä käydä vaikka terapiassa. Se saattaa auttaa. Tylsä fakta on se, että et voi pakottaa ketään toista "selvittämään" asioita, jos hän ei halua. Asioita voi selvittää vain, jos molemmat ovat avoimia sille ja näkevät tarpeen. 

Minä päästän ihmisen lähelleni ennen kuin tajuankaan, hän on loukannut minua. Ei voi elää niin erakkona, etteikö joutuisi törmäämään siihen, että ihmiset ei kertakaikkiaan ymmärrä minua. Enkä ole mikään erakkoluonne. Se on aivan väärin minua kohtaan elellä jossain norsunluutornissa, koska jollain on ongelmia siinä, että mä en kunnioita hänen rajojaan. Sanoisi vaan lujempaa. Mutta ei. Se on mun vika, kun joku loukkaantuu.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap ei valitettavasti taida hyötyä terapiasta, itsereflektointikyky ei riitä. Terapian koko idea on se, että potilas on motivoitunut ja ottaa itse vastuun omasta eheytymisestään.

Ei kannata elää ajatellen millainen maailman omasta mielestä pitäisi olla, ja ottaa kierroksia kun maailma ei täytä odotuksia. Mieluummin keskittyy siihen millainen maailma oikeasti on, ja kehittää itseään ja valmiuksiaan selviytyä tuossa maailmassa. Oma itse on ainoa jota voi muuttaa, muut ovat mitä ovat.

Yleensä täydellinen joustamattomuus ja kyky nähdä itsensä kaiken keskipisteenä (mutta samalla vapaana kaikesta vastuusta, uhrina) viittaa persoonallisuuden häiriöön (joustamaton, vaativa persoonallisuus).

Tai epävakaa

Ap on käynyt lukuisten ketjujensa perusteella 7 v terapiassa. Ei oo oikein toiminut. Ikää yli 40. 2 lasta, jota ei hoida yhtään. Mies, joka tekee kaiken. Äiti, jota vihaa. Äiti vaati siivoamaan ja siksi ei enää voi siivota. Äiti hoitaa lapsia, jos miehellä meno. Ap ei pysty. Siksi äiti on vielä kuvioissa.

Isän perintöä myös odotellaan. Välit poikki, koska ikävä uusi puoliso

Salainen rakkauskin löytyy

Palstan Äitihullu on vastenmielinen hahmo ja liian ahkera vuodattamaan tuntojaan

Ei äiti hoida lapsia, kuin ehkä kertan 2-3 kuukaudessa ja mies on pois melkein joka viikonloppu.

Välini isääni eivät ole poikki, en vain puhu isälleni hänen uuden puolisonsa välityksellä, vaan mulla on suora yhteys isään, toisin kuin uusi yrittää asian järjestää.

Rakkaus ei ole salainen, vaan mies tietää koko tilanteen ja mitään fyysistä ei ollut.

ap

Uusi hahmo minulle. Miksei mies ota lapsia ja lähde?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei läheisten kuulu olla sinun terapeuttejasi ja hoivata ja hyvitellä loputtomiin jonkin muinaisen möksähtämisesi takia. Jaksaisitko itse lässyttää loputtomiin jollekin marttyyrille? Kuulostat keskenkasvuiselta.

Ei ole kyseessä muinainen möksähtäminen, vaan tavallaan spiraali, jossa yhdestä selvittämättömästä tilanteesta on menty seuraavaan ja olen katkeroitunut vähitellen. Halusin siis selvittää tilanteet, mutta se oli aina toisen mielestä tarpeetonta koska lue edellinen vastaus. Hän ei piitannut minun tunteistani, mutta minun oli ihan pakko vain elää läheisessä kontaktissa tämän ihmisen kanssa. Aloin tietysti ajatella, että omat loukkaantumisen tunteeni ja vaikeus kestää sitä, ettei minua ymmärretä, ovat oma syyni. Siksi koitin sitten elää siinä ja jotenkin käsittää, miksi se toinen haluaa pahaa tunnetta minulle sillä, ettei laskeudu minun tasolleni ja kysy, mikä on.

Onko sinun vielä pakko elää tämän henkilön läheisyydessä? Jos ei ole, niin hyväksy se, että asiaa ei koskaan tulla selvittämään haluamallasi tavalla, ja ryhdy katsomaan menneisyyden sijasta tulevaisuuteen. 

Olen koittanut, mutta taidan olla niin masentunut, etten näe siellä mitään. Makaan vain sohvalla kaiket päivät tämän takia. En tiedä mistä aloittaisin. En jaksaisi nousta tästä ilman rakkautta, mutta aloituksessa selitin, että kykyni tuntea on kuollut. Minua on lyöty maahan niin monta kertaa, yrittäessäni ylös, että minua oikeasti pelottaa yrittää enää. Tosin täytyy myöntää, että aiemmin yrittäessäni ylös tämä minua loukannut ihminen on toiminut kainalosauvanani.

Mitä jos vielä kerran yrität nousta sieltä sohvalta. Mutta nouse tällä kertaa toisella jalalla, katse ja ajatukset tulevaisuuteen suunnaten. Sen sijaan, että odotat anteeksipyyntöä, hyväksy menneet ja lopeta niiden märehtiminen. Itselle anteeksiantaminen on tärkeämpää kuin anteeksipyynnön odottaminen niiltä, jotka eivät sitä sinulle anna.

Joo se vaan on askelta raskaampaa kuin ennen sillä minulla on lapsia ja mies, joille pitäisi riittää myös minusta jotain ja kun tilanne on se, ettei mulla ole heille antaa. Tulee hiukkasen huono omatunto, jos vain nousen sohvalta ja alan tehdä mulle mukavia asioita, koska niihin ei sisälly perheen kanssa olemista, jonka koen syövän kaikki voimani. He tahtoo eri asioita, varsinkin lapset, kuin minä, tehdä. Koen lasten kanssa olemisen melkein pelkästään niin, että mä annan, en saa mitään heistä irti. En tarttis kai ketään olemaan siinä ainakaan niin, että mä heille annan, tartten vain olla joko vastaanottaja tai neutraalisti niin, että toisella ei ole pyytää minulta mitään. Muut vain rasittavat minua tämän tunnelukkoisuuteni vai mikä tää nyt on, takia.

ap

Ai tässä olikin tällainen kuvio? Oletko miettinyt, että mikäli sinulla ei ole mitään antaa miehellesi ja lapsillesi, niin viimeistään siinä vaiheessa, kun lapset ovat aikuisia, miehesi jättää sinut? Enkä yhtään ihmettelisi, vaikka lapsesikaan eivät sen jälkeen erityisemmin välittäisi olla sinun seurassasi? Katkeruus ja itsesääliin käpertyminen hyvin usein karkoittaa myös nekin ihmiset, jotka kuitenkin edes yrittivät jaksaa sinua. Mutta ehkäpä haluatkin juuri sitä? Koet muut ihmiset - jopa oman puolisosi ja lapsesi - rasitteena. 

Vierailija kirjoitti:

Uusi hahmo minulle. Miksei mies ota lapsia ja lähde?

Hän on vahvempi kuin sinä tai sun mies tai luultavasti kukaan, kenet SÄ oot ikinä saanut tuntea ja lisäksi hänellä on suuri sydän. Ja kaipa hän tietää, mitä saavuttaa, kun on nöyrä. Jos mä paranen, niin eipähän tullut eroperhettä. Ja jos en, niin olin jo ihan tarpeeksi hullu hänen tietää mihin lähtee mukaan. Vaikka onhan tää aikamoinen kriisi, ei kumpikaan ois arvattu, että tällaiseksi menee. Mutta ettekös tekin oo luvanneet omille kumppaneillennw, niin myötä- kuin vastamäessäkin?

ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei läheisten kuulu olla sinun terapeuttejasi ja hoivata ja hyvitellä loputtomiin jonkin muinaisen möksähtämisesi takia. Jaksaisitko itse lässyttää loputtomiin jollekin marttyyrille? Kuulostat keskenkasvuiselta.

Ei ole kyseessä muinainen möksähtäminen, vaan tavallaan spiraali, jossa yhdestä selvittämättömästä tilanteesta on menty seuraavaan ja olen katkeroitunut vähitellen. Halusin siis selvittää tilanteet, mutta se oli aina toisen mielestä tarpeetonta koska lue edellinen vastaus. Hän ei piitannut minun tunteistani, mutta minun oli ihan pakko vain elää läheisessä kontaktissa tämän ihmisen kanssa. Aloin tietysti ajatella, että omat loukkaantumisen tunteeni ja vaikeus kestää sitä, ettei minua ymmärretä, ovat oma syyni. Siksi koitin sitten elää siinä ja jotenkin käsittää, miksi se toinen haluaa pahaa tunnetta minulle sillä, ettei laskeudu minun tasolleni ja kysy, mikä on.

Onko sinun vielä pakko elää tämän henkilön läheisyydessä? Jos ei ole, niin hyväksy se, että asiaa ei koskaan tulla selvittämään haluamallasi tavalla, ja ryhdy katsomaan menneisyyden sijasta tulevaisuuteen. 

Olen koittanut, mutta taidan olla niin masentunut, etten näe siellä mitään. Makaan vain sohvalla kaiket päivät tämän takia. En tiedä mistä aloittaisin. En jaksaisi nousta tästä ilman rakkautta, mutta aloituksessa selitin, että kykyni tuntea on kuollut. Minua on lyöty maahan niin monta kertaa, yrittäessäni ylös, että minua oikeasti pelottaa yrittää enää. Tosin täytyy myöntää, että aiemmin yrittäessäni ylös tämä minua loukannut ihminen on toiminut kainalosauvanani.

Mitä jos vielä kerran yrität nousta sieltä sohvalta. Mutta nouse tällä kertaa toisella jalalla, katse ja ajatukset tulevaisuuteen suunnaten. Sen sijaan, että odotat anteeksipyyntöä, hyväksy menneet ja lopeta niiden märehtiminen. Itselle anteeksiantaminen on tärkeämpää kuin anteeksipyynnön odottaminen niiltä, jotka eivät sitä sinulle anna.

Joo se vaan on askelta raskaampaa kuin ennen sillä minulla on lapsia ja mies, joille pitäisi riittää myös minusta jotain ja kun tilanne on se, ettei mulla ole heille antaa. Tulee hiukkasen huono omatunto, jos vain nousen sohvalta ja alan tehdä mulle mukavia asioita, koska niihin ei sisälly perheen kanssa olemista, jonka koen syövän kaikki voimani. He tahtoo eri asioita, varsinkin lapset, kuin minä, tehdä. Koen lasten kanssa olemisen melkein pelkästään niin, että mä annan, en saa mitään heistä irti. En tarttis kai ketään olemaan siinä ainakaan niin, että mä heille annan, tartten vain olla joko vastaanottaja tai neutraalisti niin, että toisella ei ole pyytää minulta mitään. Muut vain rasittavat minua tämän tunnelukkoisuuteni vai mikä tää nyt on, takia.

ap

Ai tässä olikin tällainen kuvio? Oletko miettinyt, että mikäli sinulla ei ole mitään antaa miehellesi ja lapsillesi, niin viimeistään siinä vaiheessa, kun lapset ovat aikuisia, miehesi jättää sinut? Enkä yhtään ihmettelisi, vaikka lapsesikaan eivät sen jälkeen erityisemmin välittäisi olla sinun seurassasi? Katkeruus ja itsesääliin käpertyminen hyvin usein karkoittaa myös nekin ihmiset, jotka kuitenkin edes yrittivät jaksaa sinua. Mutta ehkäpä haluatkin juuri sitä? Koet muut ihmiset - jopa oman puolisosi ja lapsesi - rasitteena. 

No mitä sä minua siitä syyllistät, jos mulla ei ole mitään, mitä heille antaa? Silloinhan se menee näin.

En minä oleta, että minusta välitetäänkään, mä voin vaikka tappaa itseni siitä vaiheessa, jos ei oma elämä ole lähtenyt siivilleen vielä silloinkaan. Eikö se nyt niinollut, että mulla pitäis olla oma elämä omilla siivilläni? Että pitääkö mun nöyräillä ja elää heidän eteensä vai nousta omille siivilleni?

Se siinä mietityttää, että jos nousisin omille siivilleni (houkutteleva ajatus), niin entä jos perhe ja lapset tuntuu silloin todellakin ettei minua kiinnosta :/ Se ois jotenkin harmi. Kun ei voi tietää. En tunne itseäni. Kai, oletan. En tunne.

ap