Olen sydänjuuriani myöten loukkaantunut, mutta tuntuu, että ketään läheistä ei kiinnosta

Ap. Lueppa nyt tarkkaan:

Äitis teki sen tiedostamattaan,

Sä teet sitä täysin tietoisesti ja tahallasi omille lapsillesi!

Sä olet pahempi kuin äitis! Miljoona kertaa!

Vierailija kirjoitti:

Rakas ap, kaikki on hyvin. Elämä on tässä nyt, ei vuosien takana. Kokeile itkeä, se puhdistaa. Käy läpi suru surren ja siirry sitten eteenpäin. *Halaus*

Kiitos. Kyllä mä itkenkin. Menetettyjä tunteita, joista olisin voinut ammentaa ja jotka olis voineet minua tukea, jos en olis jäänyt kuuntelemaan, kuinka äitini "auttaa" minua. Minusta osa tuomitsee mua vähän liian nopeasti. Olen laittanut välit poikki äitiin vasta viime kevään lopulla. Aloittanut terapian syksyllä. Koska se on tosi kaukana eikä mulla ole kelan korvausta siinä eli maksan sen itse ei käyntitiheys ole ehkä riittävä nopeaan toipumiseen ja asioiden selviämiseen noin vain, eikä ne noin vain selviäisi vaikka ois 2 x viikko käyntitahtikin.

Olen motivoitunut terapiaan ja mulle on täälläkin jo sanottu, että olen mennyt eteenpäin. Se rakkauden menetys siihen ihastukseen on ollut ihan kauhea paikka minulle. Se laukaisi koko kriisin, jolle oli kyllä pohjaa. Ymmärrän, että sen valittaminen varattuna täällä on naurettavaa, mutta näin se nyt kuitenkin on. Hän oli vanha ihastus. En valinnut rakastua häneen uudelleen, niin vain kävi, kun mieheni sanoi minulle, että kyllä tunteita maailmaan mahtuu. Olin tukahduttanut tunteitani niin kauan, että siitä purkautui järkyttävä tulva niitä.

Vierailija kirjoitti:

Ap. Lueppa nyt tarkkaan:

Äitis teki sen tiedostamattaan,

Sä teet sitä täysin tietoisesti ja tahallasi omille lapsillesi!

Sä olet pahempi kuin äitis! Miljoona kertaa!

Mistä tiedät mun toimivan 1:1:een äitini kanssa? En nyt ymmärrä. Mä tiedostan olevani huono tai ainakin puutteellinen äiti, äitini ei. Äitini mielestä hän on ollut hyvä äiti, vaikka ainoa arvioimaan asiaa olen minä.

Missä mä teen asiat samoin kuin äitini? Huudanko mä lapsilleni omaa vihaani? Syyllistänkö mä heitä ilman, että toinen aikuinen kuulee mitä soopaa aikuinen pienille viattomille syöttää? Kiellänkö mä virheeni ja syytän lapsia jos heillä oliskin paha olla?

Millä mittarilla teen samoin kuin äitini?

Minussa on vikaa, en ole lämmin äiti, mikä haluaisin olla, mutta olen katsonut, että heillä on läsnä 24/7 ymmärtävä ihminen: isä. Olen terapiassa. Tiedostan vajeeni.

NÄMÄ ovat asioita, joilla olen parempi äiti ja annan lapsilleni paremman lapsuuden, kuin minun äitini minulle.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Huh. En voi ymmärtää. Onneksi en itse tuhlannut kymmeniä vuosia katkeruuteen. Parikymppisenä käsittelin lapsuuden mielessäni. Tunnistin katkeruuden. Tunnistin mitkä asiat lapsuudessa vaikuttivat minuun negatiivisesti vielä aikuisiällä. Yritin käsitellä asiaa katkeruuden aiheuttaja (alko äiti) kanssa. Äiti ei pyytänyt anteeksi eikä osoittanut ymmärrystä. Se ei haitannut, tärkeintä oli, että pääsin ilmaisemaan negatiiviset tunteeni, antamaan anteeksi ilman toisen anteeksipyytämistä ja näin menemään elämässä eteenpäin. Työstämään asioita, jotka minussa olivat vialla lapsuuden takia, mutta joihin pystyin ihan itse vaikuttamaan myöhemmin.

Käy todella sääliksi lähipiiriäsi. Sinua ap on valitettavasti vaikea sääliä.

Syyllistikö äitisi sinua siitä, että kehtaatkin sanoa hänelle ne negatiiviset asiat? Minunkin ois ollut helpompi lähteä eteenpäin, jos äiti edes silloin ois kuunnellut, mitä mulla on sanottavaa. Mutta kun ei kuullut, kaikki on vain minun syytäni, että mulla on ollut hänen kanssaan hankalaa. Luulisi, ettei alkoholistiäiti sentään kehtaa väittää moista?

Ei syyllistänyt. Lähinnä vaan vähetteli ja kielsi tehneensä mitään väärää. Ja vaikka hänellä on tapana kaikesta syyttää muita, en ihmettele, että kieltääkin asioita, koska ei muista puoliakaan juomisen vuoksi. Voin ymmärtää, miksi äiti on sellainen kuin on (lapsuus), sekin kai auttaa anteeksiantamisessa. Muutaman kerran mun piti avautua sille, yrittää saada myöntämään asioita, Kasvotusten ja olen myös kirjoittanut kirjeitä, kirjoittaminen on joskus helpompaa. Oletko sitä yrittänyt? Kuitenkin on turhaa odottaa äidiltä yhtään mitään, odotat muuten hautaan asti, Et voi olla enää riippuvainen äidistä etkä antaa äidin pilata loppuelämääsi. On annettava anteeksi, vaikka äiti ei myönnäkään virheitään. Se on hänen oma häpeänsä. Ole itse parempi ihminen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Uusi hahmo minulle. Miksei mies ota lapsia ja lähde?

Hän on vahvempi kuin sinä tai sun mies tai luultavasti kukaan, kenet SÄ oot ikinä saanut tuntea ja lisäksi hänellä on suuri sydän. Ja kaipa hän tietää, mitä saavuttaa, kun on nöyrä. Jos mä paranen, niin eipähän tullut eroperhettä. Ja jos en, niin olin jo ihan tarpeeksi hullu hänen tietää mihin lähtee mukaan. Vaikka onhan tää aikamoinen kriisi, ei kumpikaan ois arvattu, että tällaiseksi menee. Mutta ettekös tekin oo luvanneet omille kumppaneillennw, niin myötä- kuin vastamäessäkin?

ap

Miehesi ei ole vahva, vaan heikko, kun sallii lastensa kasvaa persoonallisuushäiriöisen äidin kanssa. Aidosti vahva ihminen olisi lähtenyt. Juttujesi perusteella on varmaa ettet koskaan parane, ihmiset jotka eheytyvät ovat juuri niitä jotka päästävät irti, ja löytävät voimaa itsestään. Sinä odotat ratkaisun tulevan itsesi ulkopuolelta. Ajattelusi on vääristynyttä ja olet jo sen ikäinen että on vaikeaa korjata omia mallejaan, varsinkin kun ei koe sitä mitenkään tarpeelliseksi.

Mies saattaa pysyä suhteessa ihan vaan sen vuoksi, että pelkää ap:n saavan lasten huoltajuuden erossa ja siten lasten lapsuudesta tulisi vieläkin kamalampi kuin mitä nyt on. Varsinkin, jos lapset ovat vielä sen ikäisiä, ettei heidän toivettaan erotilanteessa kuunnella. 

Mun voimani eivät riittäisi arkeen lasten kanssa, eli en vaatisi lapsia erossa itselleni. Mulle ei ole vaikeaa nähdä, että sen vanhemman on parempi saada lapset, joka heitä enemmän rakastaa ja jaksaa heidän tarpeisiinsa vastata, sukupuolesta viis. Eli ei ole tämä syy. Miehen mielestä lapsille olisi traumaattisempaa, jos mä jättäisin nyt heidät ja koko perheen. Toki omaa erillistä vetäytymispaikkaa olen ajatellut, kunhan on taloudellisesti mahdollista. Voimani eivät tahdo riittää, niin saisin siellä levätä. Siis kodin häly syö mun voimiani.

ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Huh. En voi ymmärtää. Onneksi en itse tuhlannut kymmeniä vuosia katkeruuteen. Parikymppisenä käsittelin lapsuuden mielessäni. Tunnistin katkeruuden. Tunnistin mitkä asiat lapsuudessa vaikuttivat minuun negatiivisesti vielä aikuisiällä. Yritin käsitellä asiaa katkeruuden aiheuttaja (alko äiti) kanssa. Äiti ei pyytänyt anteeksi eikä osoittanut ymmärrystä. Se ei haitannut, tärkeintä oli, että pääsin ilmaisemaan negatiiviset tunteeni, antamaan anteeksi ilman toisen anteeksipyytämistä ja näin menemään elämässä eteenpäin. Työstämään asioita, jotka minussa olivat vialla lapsuuden takia, mutta joihin pystyin ihan itse vaikuttamaan myöhemmin.

Käy todella sääliksi lähipiiriäsi. Sinua ap on valitettavasti vaikea sääliä.

Syyllistikö äitisi sinua siitä, että kehtaatkin sanoa hänelle ne negatiiviset asiat? Minunkin ois ollut helpompi lähteä eteenpäin, jos äiti edes silloin ois kuunnellut, mitä mulla on sanottavaa. Mutta kun ei kuullut, kaikki on vain minun syytäni, että mulla on ollut hänen kanssaan hankalaa. Luulisi, ettei alkoholistiäiti sentään kehtaa väittää moista?

Ei syyllistänyt. Lähinnä vaan vähetteli ja kielsi tehneensä mitään väärää. Ja vaikka hänellä on tapana kaikesta syyttää muita, en ihmettele, että kieltääkin asioita, koska ei muista puoliakaan juomisen vuoksi. Voin ymmärtää, miksi äiti on sellainen kuin on (lapsuus), sekin kai auttaa anteeksiantamisessa. Muutaman kerran mun piti avautua sille, yrittää saada myöntämään asioita, Kasvotusten ja olen myös kirjoittanut kirjeitä, kirjoittaminen on joskus helpompaa. Oletko sitä yrittänyt? Kuitenkin on turhaa odottaa äidiltä yhtään mitään, odotat muuten hautaan asti, Et voi olla enää riippuvainen äidistä etkä antaa äidin pilata loppuelämääsi. On annettava anteeksi, vaikka äiti ei myönnäkään virheitään. Se on hänen oma häpeänsä. Ole itse parempi ihminen.

Olen kirjoittanut. Saamistani vastauksista päätellen äiti ei ymmärtänyt niiden sisältöä. Ei pysähdy miettimään, etten mä niinkään SYYTÄ, vaan koitan kertoa, että mun ongelmani vain tulevat siitä hänen käytöksestään, hän kun siis saattaa syyttää mua mun virheistäni ja se satutti mua. Koitin kertoa, että no, mulla on ne siksi koska sä aina huusit ja haukuit, tarkoituksena saada äiti siis ymmärtämään, että aika ikävää haukkua minua, kun syy mun viallisuuteen istuu siellä tuolin ja kirjepaperin välissä. Että olen valmis kantamaan itse vastuun vioistani, mutta että jospa hän lopettaisi mun haukkumiseni. Tällä idealla olen hänelle korjoittanut, vaikka en nyt ehkä suoraan oo sanonut, että kannan vastuun, mutta luulisi sen nyt tajuavan.

Koska jos sanoisin, että kannnan vastuun, niin äiti lukisi sen niin, että olen myös itse syypää vaikeuksiini. Hah! Kuka tekisi itselleen vaikeuksia, vaikka voisi valita onnistuneennratkaisun? Mutta äidin mielestä tämmöinenkin onnistuu ja että se joku tulee sitten vain syyttämään häntä.

Niin kun äiti ei tajunnut, että hluan vain kertoa tunteistani, en syyttää, niin hän hyökkäsi mua vastaan ja riita vain syveni. Ei se "aikuinen" kykene ottamaan mitään palautetta vastaan. En minäkään, mutta äiti esiintyy hyvin aikuisena ja kypsänä, josta kellään ei voi olla mitään valitettavaa. Just. Mutta samaa ei hänestä voi sanoa minusta. Aika paskamaista, minusta. Äitien pitäisi muka olla puolustamassa lapsian, tämä on ainakin aina kampittamassa, jos vain pystyy.

ap

Vierailija kirjoitti:

You're total mess..

Ihme, ettei sun lapsiasi ole huostattu!

Ja tämä oli ensimmäinen kerta, kun tämän kenellekkään sanon, että siitä voit jotain (ehkä?) päätellä.

Voit päätellä siitä ainoastaan minun rehellisyyteni asteen. Sä et tiedä kaikkea mitä perheissä tapahtuukaan.

ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sä kuulut siihen ihmisryhmään, joka jumittaa menneessä, eikä kykene menemään eteenpäin.Muistellaan kaikki pienetkin ikävät tapaukset ja vellotaan niissä, sun lasi tulee aina olemaan puolityhjä, se sun elämämä, se.

Ei, en ole, vaan haluan vain selväksi tämän: on ok loukata muita, koska sen toisen kuuluu kantaa mielipahansa itse ja vain jatkaa elämäänsä. Onko asia näin? Sitten voin jatkaa elämääni, kun saan tähän tyhjentävän ja maailman kaikkia ihmisiä koskevan vastauksen.

TÄSSÄ VASTAUS: Ei ole ok, mutta, kun niin on jo tapahtunut, et voi sille mitään. Ja tottakai ihminen kantaa mielipahansa itse. Mieti, maailmassa tapahtuu paljon pahempiakin asioita, esim. raiskauksia, kuolemaa, väkivaltaa, mutta silti ihminen tiedostaa, että elämää on jatkettava.

Ole hyvä.

Miten niin ihminen kantaa mielipahansa itse? Vai niinkö. No mitäs sanoisit, jos minä omistan tämän jälkeen elämäni sen lisäämiselle, että täällä maailmassa on kohta muitakin mielipahaa kokevia ihmisiä? Missä on minun vastuuni milläänlailla muiden mielipahasta? Onko sitä? Jos pysyn lain puitteissa, niin voin siis jatkaa kaikenlaisen mielipahan tuottamista kaikille, koska mun ei tarvitse osallistua sen purkamiseen mitenkään. Ei kiinnosta tehdä hyvää, koska oma mielipahani on jo syntynyt, nyt haluan tuottaa sen sitten kaikille teille muillekin, koska te ette välitä minun, lähimmäisenne, mielipahasta paskaakaan.

Jos haluat ryhtyä kusipääksi ja alkaa vain tuottamaan mielipahaa muille, se on sinun valintasi. Jos lain puitteissa pysyt, ei sinulla tietenkään juridista vastuuta käytöksestäsi ole. Toki sitten jos menetät ilkeytesi tähden läheisesi, eikä kukaan halua enää olla kanssasi, on sekin oma ongelmasi. Sitten joudut vain elämään ilman läheisiä ihmisiä, jotka välittäisivät sinusta. Se on täysin oma päätöksesi.

Ei minista nytkään kukaan välitä. Mies vähän, mutta sehän se juuri onkin aloitukseni pointti, että kun heitä, jotka menettää ei ole, koska minun murheeni eivät harmita ketään muita kuin minua, enkä siksi koekaan olevani rakas kenellekään. Voin aivan hyvin olla ihan niin ilkeä kuin haluan ilman, että mikään muuttuu. Mutta ei se ole tie, jota haluan enää mennä, mutta olen hyvin masentunut MUIHIN ihmisiin, joiden välityskyky on nolla, niin ettei tässä tosiaan ole ollut ketään, joka rakastaa mut ehjäksi äidin vihasta. Voin vihata aivan niin paljon kuin haluan, ja tilanne on ihan yhtä kiva tai huono. Että sellaista kuuluu minulle. Mitä sä ilmeisesti rakkautta saanut siitä tietäisit.

ap

Tiedätkö, että toiset ihmiset heijastavat takaisin sitä, mitä sinä heille annat. Jos olet pettynyt/katkeroitunut/masentunut/harmistunut muihin - se on juuri sitä, mitä he heijastavat takaisin sinuun. Valitettavasti. Naiivia, mutta toimivaa on se, että hyvä kiertää. Jos teet hyvää, se tulee kyllä takaisin. Hymy ei maksa mitään. Antaa paljon. Hymy, vaikka pakotettukin, on hymy. Aivotkaan eivät tiedä eroa oikean ja pakotetun hymyn välillä. Onnellisuus nousee hymyjen myötä, myös pakotetujen. Aivot luulevat, että olet onnellinen ja tuottavat onnellisuushormooneja. Sympatiaa ja hyväksyntää omalle käytöksellesi et täältä taida juuri löytää. Ihmiset eivät ymmärrä ihmistä, joka omalla toiminnallaan tekee elämästään vaikeaa ja kieltäytyy avusta ja syyttää elämänsä toimimattomuudesta muita. Oman elämäsi avaimet ovat sinulla. Päätät itse, olet itse vastuussa. Ei äitisi, ei miehesi, ei lapsesi, ei ystäväsi, siskosi, veljesi, terapeuttisi, lääkärisi tai kukaan muukaan. Sinä. Vain sinä. 

Anteeksi. Olen sanonut sulle tässä ketjussa tarpeettoman pahasti.

Mulla vain menee niin tunteisiin tällaiset jutut, joissa vanhempi laiminlyö lastaan.

Käy siellä terapiassa, se tekee sulle hyvää!

Ja tee sinne kotiin joku lepohuone vaikka itsellesi. Laitat kuulosuojaimet korville, niiden alle nappikuulokkeet, joista rentoutus cd soimaan tai pelkät kuulosuojat.

Olet siellä itseksesi tunnin päivässä. Ovi lukkoon.

Sitten otat värikynät tai tarrapuuhakirjat käteen ja puuhaat edes vähän lastesi kanssa.

Eivät he sitä tajua, kiinnostaako se sua oikeasti. He ajattelevat, että "ihanaa vihdoinkin äiti leikkii meidän kanssa."

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Rakas ap, kaikki on hyvin. Elämä on tässä nyt, ei vuosien takana. Kokeile itkeä, se puhdistaa. Käy läpi suru surren ja siirry sitten eteenpäin. *Halaus*

Kiitos. Kyllä mä itkenkin. Menetettyjä tunteita, joista olisin voinut ammentaa ja jotka olis voineet minua tukea, jos en olis jäänyt kuuntelemaan, kuinka äitini "auttaa" minua. Minusta osa tuomitsee mua vähän liian nopeasti. Olen laittanut välit poikki äitiin vasta viime kevään lopulla. Aloittanut terapian syksyllä. Koska se on tosi kaukana eikä mulla ole kelan korvausta siinä eli maksan sen itse ei käyntitiheys ole ehkä riittävä nopeaan toipumiseen ja asioiden selviämiseen noin vain, eikä ne noin vain selviäisi vaikka ois 2 x viikko käyntitahtikin.

Olen motivoitunut terapiaan ja mulle on täälläkin jo sanottu, että olen mennyt eteenpäin. Se rakkauden menetys siihen ihastukseen on ollut ihan kauhea paikka minulle. Se laukaisi koko kriisin, jolle oli kyllä pohjaa. Ymmärrän, että sen valittaminen varattuna täällä on naurettavaa, mutta näin se nyt kuitenkin on. Hän oli vanha ihastus. En valinnut rakastua häneen uudelleen, niin vain kävi, kun mieheni sanoi minulle, että kyllä tunteita maailmaan mahtuu. Olin tukahduttanut tunteitani niin kauan, että siitä purkautui järkyttävä tulva niitä.

Tavallaan olen iloinen näistä tunteista, vaikka osa onkin niin kipeitä, että välillä tuntuu, että kuolen, etten selviä, etten enää koskaan naura ja ole iloinen. Mutta ehkä näin tulikin käydä, olin lapsena kovin iloinen, koska suljin ja tukahdutin pois kaikki ikävät tunteet, eihän niille ollut sijaa. Kiukuttelu, eli vihan ilmaiseminen (ihan syyllä) äitiä kohtaan oli ainoa ikävä tunne, jota tunsin.

Elin aiemmin sellaista elämää, että tukahdutin tunteitani ja sieltähän nämä mun raivon tunteeni paljolti kumpuavat. Ei kellekään ole tervettä joutua tukahduttamaan tunteitaan tai elää pitäen niitä tynnyrissä tai piilossa.

Mulla ne olivat vain niin piilossa, tai ovat, etten pääse niihin käsiksi edes halutessani. Siksi mulle onkin vähän yllätys tai arvoitus, että miten tää mun kriisi tulee päättymään. Mutta luotan silti siihen, että hyvin. Kyllä mä pärjään. Ja annan lastenkin pärjätä.

Heidän kielteiset tunteensa ottaa vastaan mies. Mä en juurikaan kykene. Haluaisin kyllä, mutta en pysty, kun mulla puuttuu itseltä kyky ilmaista rakentavasti ja järkevästi omiani.

niisku kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sä kuulut siihen ihmisryhmään, joka jumittaa menneessä, eikä kykene menemään eteenpäin.Muistellaan kaikki pienetkin ikävät tapaukset ja vellotaan niissä, sun lasi tulee aina olemaan puolityhjä, se sun elämämä, se.

Ei, en ole, vaan haluan vain selväksi tämän: on ok loukata muita, koska sen toisen kuuluu kantaa mielipahansa itse ja vain jatkaa elämäänsä. Onko asia näin? Sitten voin jatkaa elämääni, kun saan tähän tyhjentävän ja maailman kaikkia ihmisiä koskevan vastauksen.

TÄSSÄ VASTAUS: Ei ole ok, mutta, kun niin on jo tapahtunut, et voi sille mitään. Ja tottakai ihminen kantaa mielipahansa itse. Mieti, maailmassa tapahtuu paljon pahempiakin asioita, esim. raiskauksia, kuolemaa, väkivaltaa, mutta silti ihminen tiedostaa, että elämää on jatkettava.

Ole hyvä.

Miten niin ihminen kantaa mielipahansa itse? Vai niinkö. No mitäs sanoisit, jos minä omistan tämän jälkeen elämäni sen lisäämiselle, että täällä maailmassa on kohta muitakin mielipahaa kokevia ihmisiä? Missä on minun vastuuni milläänlailla muiden mielipahasta? Onko sitä? Jos pysyn lain puitteissa, niin voin siis jatkaa kaikenlaisen mielipahan tuottamista kaikille, koska mun ei tarvitse osallistua sen purkamiseen mitenkään. Ei kiinnosta tehdä hyvää, koska oma mielipahani on jo syntynyt, nyt haluan tuottaa sen sitten kaikille teille muillekin, koska te ette välitä minun, lähimmäisenne, mielipahasta paskaakaan.

Jos haluat ryhtyä kusipääksi ja alkaa vain tuottamaan mielipahaa muille, se on sinun valintasi. Jos lain puitteissa pysyt, ei sinulla tietenkään juridista vastuuta käytöksestäsi ole. Toki sitten jos menetät ilkeytesi tähden läheisesi, eikä kukaan halua enää olla kanssasi, on sekin oma ongelmasi. Sitten joudut vain elämään ilman läheisiä ihmisiä, jotka välittäisivät sinusta. Se on täysin oma päätöksesi.

Ei minista nytkään kukaan välitä. Mies vähän, mutta sehän se juuri onkin aloitukseni pointti, että kun heitä, jotka menettää ei ole, koska minun murheeni eivät harmita ketään muita kuin minua, enkä siksi koekaan olevani rakas kenellekään. Voin aivan hyvin olla ihan niin ilkeä kuin haluan ilman, että mikään muuttuu. Mutta ei se ole tie, jota haluan enää mennä, mutta olen hyvin masentunut MUIHIN ihmisiin, joiden välityskyky on nolla, niin ettei tässä tosiaan ole ollut ketään, joka rakastaa mut ehjäksi äidin vihasta. Voin vihata aivan niin paljon kuin haluan, ja tilanne on ihan yhtä kiva tai huono. Että sellaista kuuluu minulle. Mitä sä ilmeisesti rakkautta saanut siitä tietäisit.

ap

Tiedätkö, että toiset ihmiset heijastavat takaisin sitä, mitä sinä heille annat. Jos olet pettynyt/katkeroitunut/masentunut/harmistunut muihin - se on juuri sitä, mitä he heijastavat takaisin sinuun. Valitettavasti. Naiivia, mutta toimivaa on se, että hyvä kiertää. Jos teet hyvää, se tulee kyllä takaisin. Hymy ei maksa mitään. Antaa paljon. Hymy, vaikka pakotettukin, on hymy. Aivotkaan eivät tiedä eroa oikean ja pakotetun hymyn välillä. Onnellisuus nousee hymyjen myötä, myös pakotetujen. Aivot luulevat, että olet onnellinen ja tuottavat onnellisuushormooneja. Sympatiaa ja hyväksyntää omalle käytöksellesi et täältä taida juuri löytää. Ihmiset eivät ymmärrä ihmistä, joka omalla toiminnallaan tekee elämästään vaikeaa ja kieltäytyy avusta ja syyttää elämänsä toimimattomuudesta muita. Oman elämäsi avaimet ovat sinulla. Päätät itse, olet itse vastuussa. Ei äitisi, ei miehesi, ei lapsesi, ei ystäväsi, siskosi, veljesi, terapeuttisi, lääkärisi tai kukaan muukaan. Sinä. Vain sinä. 

No, kyllä mä uskon sen. Siinähän se yksi ikävä onkin. Kun siis ihmiset heijastavat takaisin sen, mitä heille annan.

Olen ikäni ollut heikkoitsetuntoinen enkä rakasta itseäni, vaan väheksyn itseäni ja muitakin, ilman, että tajuan missä, mutta muut huomaa sen, eivätkä anna mulle hyväksyntää takaisin päin. Se katkeroittaa, koska huono itsetunto ei ollut minun syyni. Varsinkin siis nuorena, kun katson nyt taaksepäin ja "mittasin" itseäni muiden ihmisten antaman hyväksynnän määrällä, eikä mulla ollut tuon taivaallistakaan tajua, että huono itsetuntoni säteili niin, ettei minusta ole helppo välittömästi pitää, vaan kaikki ovat varautuneita, joskin ystävällisiä seurassani. Varautunut olin minäkin.

Joten ihmisten suhtautuminen minuun ei ole kovin rakkaudellista ja mukavaa.

Kun vuosia on mennyt, tästä on tullut "totuus". Koin, ettei minusta voi pitää. Kun mulla on huono itsetunto, tajuan sen nyt, mutta vuosikymmeniin en tajunnut, vaan ajattelin sen johtuvan ihmisten paskuudesta. Ei kauhean rakentavaa millekään. En mä saa kannustusta muilta, enkä osaisi sitä olettaa saavanikaan, vaikka oishan se mukavaa.

ap

Viimeisin kirjoituksesi avasi jutun juonen.

Sä olet ollut uhri. Sua on laiminlyöty pahasti. Mutta, jos yhtään lohduttaa, niin niin on monia muitakin meidän ikäpolvessamme.

Paljon pahemminkin.

Sulla on oikeus katkeruuteesi, mutta sulla EI ole oikeutta laittaa lapsiasi maksumiehiksi.

Sulla on vasta alussa prosessi kohti eheytymistä, mutta uskon ja toivon, että pääset pian jaloillesi (2-3vuotta) sillä et ole kokenut niin traumaattisia asioita kuitenkaan kuin monet muut.

Mukaanlukien itseni, mutta mä olen ne asiat jo aikoja sitten käsitellyt ja anteeksi antanut. Tee sinä samoin. *halaus* <3

[/quote]

Ei mun äitikään piirrellyt, mutta puki ja teki välipalat ja ruoan yms. Voiko niitä ja lapsen valitsemaa piirtelyä verrata keskenään? Eli jos tekisin ruoat, välipalat, pukisin ja kuuntelisin heidän juttujaan, mutta en piirtelisi tai mitä nyt lapsi haluaakaan, niin sekö ois sama kuin piirrellä lapsen kanssa?

Mä kyllä kuuntelen jotain lasten juttuja. Vaikka meinaankin nukahtaa tylsyyteen ainakin toisen kohdalla. Toisella on ihan hauskat puheet. Mutta äiti nimenomaan ei valinnut tehdä mitään mun toivomaani, vaan tehtiin mitä äiti sanoi eikä leikitty.

Mun äiti aina tapasi sanoa, että lapset kasvaa siinä sivussa, hirvittävää oli panostaa heihin jotenkin, mutta en mä siitä ole kärsinyt, vaan äidin vihasta.[/quote]

Se pakollinen välttämätön huolenpito ei ole lasta kohtaavaa ja suoraa läsnäoloa, kuin pysähtyä kaksin lapsen ehdoilla tekemään jotakin muutakin kuin  pakolliset velvollisuudet.

Sitä varmasti välttelet alkuun, sillä joudut silmitysten omien pelkojesi ja ahdistustesi kanssa, mutta saat samalla ja annat samalla oikeille kohteille, itsellesi ja lapsillesi hyvää.

Äitisi jätä omaan arvoonsa, katkaise välit moiseen.

Vierailija kirjoitti:

Anteeksi. Olen sanonut sulle tässä ketjussa tarpeettoman pahasti.

Mulla vain menee niin tunteisiin tällaiset jutut, joissa vanhempi laiminlyö lastaan.

Käy siellä terapiassa, se tekee sulle hyvää!

Ja tee sinne kotiin joku lepohuone vaikka itsellesi. Laitat kuulosuojaimet korville, niiden alle nappikuulokkeet, joista rentoutus cd soimaan tai pelkät kuulosuojat.

Olet siellä itseksesi tunnin päivässä. Ovi lukkoon.

Sitten otat värikynät tai tarrapuuhakirjat käteen ja puuhaat edes vähän lastesi kanssa.

Eivät he sitä tajua, kiinnostaako se sua oikeasti. He ajattelevat, että "ihanaa vihdoinkin äiti leikkii meidän kanssa."

Joo, ymmärrän, että menee tunteisiin. Se on ihan oikein, kun on lapsista kysymys :) Mutta se sikamainen vanhempikin on jonkun lapsi, vaikkei se mitään oikeutakaan, mutta jos miettii, miten fokusoi sanansa. Tiedän sanomattakin, että tässä on syytä olla huolissaan, kumma (?) kun joku muuta kuvittelee.

Kivasti kannustettu sinulta, kiitos. Tuostahan voi jo ainakin visualisoida, mitä puhuit, se on jo paljon enemmän kuin haukuista saa irti.

ap

Vierailija kirjoitti:

Ei mun äitikään piirrellyt, mutta puki ja teki välipalat ja ruoan yms. Voiko niitä ja lapsen valitsemaa piirtelyä verrata keskenään? Eli jos tekisin ruoat, välipalat, pukisin ja kuuntelisin heidän juttujaan, mutta en piirtelisi tai mitä nyt lapsi haluaakaan, niin sekö ois sama kuin piirrellä lapsen kanssa?

Mä kyllä kuuntelen jotain lasten juttuja. Vaikka meinaankin nukahtaa tylsyyteen ainakin toisen kohdalla. Toisella on ihan hauskat puheet. Mutta äiti nimenomaan ei valinnut tehdä mitään mun toivomaani, vaan tehtiin mitä äiti sanoi eikä leikitty.

Mun äiti aina tapasi sanoa, että lapset kasvaa siinä sivussa, hirvittävää oli panostaa heihin jotenkin, mutta en mä siitä ole kärsinyt, vaan äidin vihasta.

Se pakollinen välttämätön huolenpito ei ole lasta kohtaavaa ja suoraa läsnäoloa, kuin pysähtyä kaksin lapsen ehdoilla tekemään jotakin muutakin kuin  pakolliset velvollisuudet.

Sitä varmasti välttelet alkuun, sillä joudut silmitysten omien pelkojesi ja ahdistustesi kanssa, mutta saat samalla ja annat samalla oikeille kohteille, itsellesi ja lapsillesi hyvää.

Äitisi jätä omaan arvoonsa, katkaise välit moiseen.

No niin, eli äiti ei tehnyt muuta kuin käytännössä hoiti minua mekaanisesti. En ole oppinut kaipaamaan enempää. Siksiköhän se rakkauskin on minulta kokematta. Kaipaan sitä ihan hirveästi. Rakkautta. Ihmissuhteet on mulle varmaan vähän sosiaalisesti autistisia. Ennen kuin tuntisin sitä rakkautta.

En pysty menemään lapsen seuraan hei tuollaisten tunteiden kanssa, kuin omat pelot ja ahdistukset. En. Pelkään, että ne tarttuu lapseen.

Rakas ap. Sinusta tulee mieleen yksi tuttuni jonka äiti suhde oli kans vaikea. Hän on kärsinyt siitä koko elämänsä ja hänen on myös vaikea olla parisuhteessa koska ei osaa rakastaa itseään. Kukaan joka ei ole kokenut samaa ei voi tietää niitä sinusta tuntuu. On kamalaa että se ihminen jonka pitäisi olla lapselle se tärkein tuki ja turva ei olekaan sitä. Sillä on kauaskantoiset seuraukset. On täysin ymmärrettävää että haluaisit selvittää asiat ja anteeksipyynnön. Se olisi vähintä mitä äitisi voisi tehdä. Kamalaa että hän ei näe toimineensa väärin. Se loukkaa sinua vielä enemmän. Miehesi varmasti rakastaa sinua mutta hän ei ole elänyt elämääsi joten luonnollisesti hän ei voi täysin ymmärtää mitä tunnet sisälläsi. Lapsesi rakastavat sinua myös. On vaikeaa olla hyvä äiti jos ei itsellä ole kokemusta siitä. Ainakin tiedät millainen äiti et halua olla. Olet varmasti riittävän hyvä äiti. Mitä äitiisi tulee, et tule ehkä koskaan saamaan anteeksipyyntöä ja sen kanssa on vain elettävä. Voisiko siis olla parempi sulkea äitisi kokonaan pois elämästäsi vaikka sekään ei auta unohtamaan. Toivottavasti saat terapiasta apua ja ehkä löydät jonkun saman kokeneen jolta saisit vertaistukea. Et ole hullu. Kaikkea hyvää sinulle.

Välit poikki äitiin ja hyvällä omallatunnolla!

Se pilas sun lapsuuden, älä anna sen pilata sun aikuisuuttasi ja ennenkaikkea, sun lapsiesi lapsuutta!

Vierailija kirjoitti:

Viimeisin kirjoituksesi avasi jutun juonen.

Sä olet ollut uhri. Sua on laiminlyöty pahasti. Mutta, jos yhtään lohduttaa, niin niin on monia muitakin meidän ikäpolvessamme.

Paljon pahemminkin.

Sulla on oikeus katkeruuteesi, mutta sulla EI ole oikeutta laittaa lapsiasi maksumiehiksi.

Sulla on vasta alussa prosessi kohti eheytymistä, mutta uskon ja toivon, että pääset pian jaloillesi (2-3vuotta) sillä et ole kokenut niin traumaattisia asioita kuitenkaan kuin monet muut.

Mukaanlukien itseni, mutta mä olen ne asiat jo aikoja sitten käsitellyt ja anteeksi antanut. Tee sinä samoin. *halaus* <3

Niin. Toihan se on se syy, miksi äiti ei pysty mua auttamaan, koska olen ollut hänen uhrinsa. En kanna hänelle siitä sinänsä kaunaa, että olin, mulla on paljon sellaistakin, mistä olla kiitollinen, MUTTA ne eivät silti korvaa esimerkiksi sitä, kun tuntuu sille, miltä otsikossa. Eli ne asiat tosiaan pitää koittaa työstää. Matkan varrella haukun äitiäni. Nyt en enää päin naamaa, vaan esim. täällä.

Luulin, että äiti tajuaa, mutta en olisi hänen uhrinsa, jos hän tajuaisi.

Sen kun pikkuhiljaa sisäistää, niin eteneehän tämä. Ja monella muullakin asiain sisäistämisrintamalla tuntuu, että prosessi etenee. Eli oon tajuamassa monta muutakin juttua mitkä on ohjailleet minua minun ollessa tahdoton räsynukke ja sitten seuraa tyytymätöntä valitusta.

ap

Tavallaan olen iloinen näistä tunteista, vaikka osa onkin niin kipeitä, että välillä tuntuu, että kuolen, etten selviä, etten enää koskaan naura ja ole iloinen. Mutta ehkä näin tulikin käydä, olin lapsena kovin iloinen, koska suljin ja tukahdutin pois kaikki ikävät tunteet, eihän niille ollut sijaa. Kiukuttelu, eli vihan ilmaiseminen (ihan syyllä) äitiä kohtaan oli ainoa ikävä tunne, jota tunsin.

Elin aiemmin sellaista elämää, että tukahdutin tunteitani ja sieltähän nämä mun raivon tunteeni paljolti kumpuavat. Ei kellekään ole tervettä joutua tukahduttamaan tunteitaan tai elää pitäen niitä tynnyrissä tai piilossa.

Mulla ne olivat vain niin piilossa, tai ovat, etten pääse niihin käsiksi edes halutessani. Siksi mulle onkin vähän yllätys tai arvoitus, että miten tää mun kriisi tulee päättymään. Mutta luotan silti siihen, että hyvin. Kyllä mä pärjään. Ja annan lastenkin pärjätä.

Heidän kielteiset tunteensa ottaa vastaan mies. Mä en juurikaan kykene. Haluaisin kyllä, mutta en pysty, kun mulla puuttuu itseltä kyky ilmaista rakentavasti ja järkevästi omiani.[/quote]

Meissä on samaa. Puhut ilmeisesti dissosiaatiosta.

Tuo aiemmin kerrottu juttu peilaamisesta toimii. Hyvän antaminen=hyvän saaminen :) :)

En jaksa lukea koko ketjua mutta ap, mielestäni yrität lähestyä tätä asiaa väärän kautta. Mulla oli äitisuhde joka vaurioitti aika lailla ja typisti elämäni, mutta parantuessani siitä en ole koskaan sekoittanut äitiä siihen faktisesti. Olisi tietysti hienoa jos joskus saisi anteeksipyynnön tms., mutta jos lähtisin sitä hakemaan tai menneisyyttä selvittämään äidin kanssa, tiedän sen että se juttu ei tulisi etenemään yhtään mihinkään ja toisi lisäksi valtavat määrät mielipahaa. Sulla on valtava tunnepainolasti varmasti käsiteltävänä, mutta älä sotke siihen äitiäsi jos haluat päästä eteenpäin. Terapeutti on sitä varten.