Olen sydänjuuriani myöten loukkaantunut, mutta tuntuu, että ketään läheistä ei kiinnosta

Vierailija kirjoitti:

Minun (luultavasti persoonallisuushäiriöinen) vanhempani veteli minua turpaan koko lapsuuteni ajan niin henkisesti kuin fyysisestikin. Millään tunteillani tai haluamisillani ei ollut väliä. Minun tehtäväni oli tehdä kuten käsketään, tai muuten kävi huonosti. Pääsin pois täysi-ikäistyttyäni, ja vuosia kestäneen ahdistuksen ja asioiden kertaamisen jälkeen opin hyväksymään tapahtuneen. En voinut siihen enää vaikuttaa ja jos halusin saada jotakin aikaan, minun oli ryhdyttävä pärjäämään negatiivisten tunteideni kanssa.

Kaikilla ei ole niin hyvä tuuri, että saisi sellaiset vanhemmat, jotka ottavat tunteet huomioon ja välittävät lapsestaan. Haluan kuitenkin uskoa, että kaikilla on mahdollisuus lopulta vaikuttaa elämäänsä ainakin jossakin määrin. Itsesäälissä pyöriminen on ihan kivaa siinä mielessä, ettei tarvitse ottaa vastuuta asioista. Tiedän hyvin, että kokemani kohtelu oli todella epäoikeudenmukaista eikä sitä koskaan tulla oikaisemaan. Mutta jos olisin jäänyt ikuisesti suremaan sitä vääryyttä, olisi koko elämäni mennyt hukkaan.

En hakkaa lapsiani, vaan tuen ja rakastan heitä. Mieheni kanssa arvostamme ja kannustamme toisiamme. En ollut missään vaiheessa tuomittu elämään katkerana.

Miten pystyit arvostamaan itseäsi? Eikö tuo kohtelu vaikuttanut ihmissuhteisiisi, ammatinvalintaasi, kykyysi pärjätä sosiaalisissa tilanteissa, niin että sulkeuduit kotiisi? Eikö se, ettet voi onnistua elämässä ja olla onnellinen, koska et pystynyt saamaan em. asioita tehnyt sinua katkeraksi?

ap

Vierailija kirjoitti:

Voi jestas sä olet ärsyttävä jankkaaja. Jos et kykene kykene asioille mitään tekemään niin siirry eteenpäin. Ihan hemmetin turhaa vinkua 20 vuotta että kun minä ja minun tunteet on loukattu. Se märehtiminen ihmisen myrkyttää kun ei osaa päästää irti vaan jää uhriksi ja marttyyriksi, ei se että äiti sanoo pahasti.

Aika ristiriitainen lause "Jos et kykene kykene asioille mitään tekemään niin siirry eteenpäin". Ai, miten, kun en kykene asioihin? Tai en ole kyennyt.

ap

Mee ny vittuun jo.

Älä välitä noista ilkeistä "mene vittuun" huuteluista. Anonyyminä on helppo huudella.

Haluaisin jakaa kanssasi vinkin, jonka olen kuullut anteeksiantoon liittyen: se, että annat äidillesi menneisyyden anteeksi, ei tarkoita, että tapahtuneet asiat olisivat mielestäsi ok, vaan että päätät, ettet enää anna kyseisen ihmisen hallita elämääsi. Hänen sanansa, eleensä ja käytöksensä tuntuvat hallitsevan vieläkin elämääsi, vaikket fyysisesti näkisi äitiäsi. Anteeksianto ei ole mikään maaginen helpotuksen tunne, joka pyyhkäisee ylitsesi, vaan tietoinen päätös, minkä teet tarvittaessa joka päivä uudelleen: "en voi korjata mennyttä, mutten enää anna toiselle ihmiselle valtaa hallita nykyisyyttäni". Äitisi empatiakyky saattaa olla niin rajallinen, että anteeksipyytämisen sinulta ja hänen tekojensa seurausten ymmärtäminen on yksinkertaisesti jotain, mihin hän ei kykene. Hän ei vain pysty näkemään asiaa, kuten toivoisit hänen näkevän. Mitä ihminen ei kertakaikkiaan pysty käsittämään, ei hän voi sinulle antaa. Näin ollen sinun on tehtävä päätös itse.

Olet jo päässyt alkuun sen työstämisessä, että äitisi sanat eivät ole universaali totuus, vaan yhden ihmisen mielipide. Jatka tämän ajatuksen kanssa. Se on reitillä oikeaan suuntaan.