Uutisissa: Pikkulasten vanhemmat eroavat enemmän

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kerrohan millaisia ongelmia sinä selätit parisuhteessasi ennen perheen perustamista?

Itseasiassa hyvinkin monenlaisia, mutta se olisi välttämätöntä ennen perheen perustamista. Olennaisempaa on pystyä selvittämään se että puoliso kunnioittaa, tukee erilaisissa asioissa, välittää, keskustelee hankaliltakin tuntuvista asioista jne. eli ne asiat joihin parisuhde perustuu. On tietenkin hyvä selvittää että hän pystyy tekemään kompromisseja esim. sen että pizzaan ei laiteta sen paremmin tonnikalaa kuin kinkkua se tehdään vaihteeksi jostakin kokonaan muista aineista tai että se tehdäänkin puoliksi toiseen puoleen tonnikala, toiseen kinkku.

Niin, tätähän juuri aiemmin sanoinkin. Kun ongelmat ovat tätä luokkaa, siitä tulee kai oletus, että ongelmat pystytään selvittämään ja vuorovaikutustaidot riittävät. Sitten kun oikeassa elämässä tuleekin niitä isompia ongelmia, mikä takaa, että ne vuorovaikutustaidot riittävät niihinkin? Ei mikään.

Niinmeidän ei kyllä ole koskaan tarvinnut riidellä pitsan teosta. Isompiakin ongelmia ratkaistavaksi on ollut jo alkumetreillä.Ennen lapsia ehdittiin olla yhdessäkin yli 10 vuotta. Se ei silti tarkoittanut sitä että että olisin teinnyt millainen vanhempi toinen on, yllätyksiä tuli myös sen suhteen millainen itse todellisuudessa olen vanhempana. Keskustelutaidot ja se että kunnioittaa toista on sälynyt. Alusta saakka siitä on ollut myös itsestään selvää puhua miten tärkeitä sekä toisenkunnioittaminen että kuunteleminen on. Aina se kuunteleminen ei ole ollut helppoa itselleni, tavat kommunikoida on olleet puolisolla erilaiset kuin itselläni, hän ei puhu samalla tavalla tunteistaan kun minä, mutta silti ne hänen tuntemuksensa ei ole yhtään vähäpätöisempiä kuin omani. Vuorovaikutustaitoja itse olen joutunut opiskelemaan jo oman ammatillisen koulutukseni kautta. On itsestään selvää että ongelma tilanteissa niistä opeista on ollut hyötyä.

Näin mutu-tuntumalla uskaltaisin väittää, että jotain tekemistä on myös sillä, onko ennen perheen perustamista oltu yhdessä 10v vai 9kk...

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kerrohan millaisia ongelmia sinä selätit parisuhteessasi ennen perheen perustamista?

Itseasiassa hyvinkin monenlaisia, mutta se olisi välttämätöntä ennen perheen perustamista. Olennaisempaa on pystyä selvittämään se että puoliso kunnioittaa, tukee erilaisissa asioissa, välittää, keskustelee hankaliltakin tuntuvista asioista jne. eli ne asiat joihin parisuhde perustuu. On tietenkin hyvä selvittää että hän pystyy tekemään kompromisseja esim. sen että pizzaan ei laiteta sen paremmin tonnikalaa kuin kinkkua se tehdään vaihteeksi jostakin kokonaan muista aineista tai että se tehdäänkin puoliksi toiseen puoleen tonnikala, toiseen kinkku.

Niin, tätähän juuri aiemmin sanoinkin. Kun ongelmat ovat tätä luokkaa, siitä tulee kai oletus, että ongelmat pystytään selvittämään ja vuorovaikutustaidot riittävät. Sitten kun oikeassa elämässä tuleekin niitä isompia ongelmia, mikä takaa, että ne vuorovaikutustaidot riittävät niihinkin? Ei mikään.

Niinmeidän ei kyllä ole koskaan tarvinnut riidellä pitsan teosta. Isompiakin ongelmia ratkaistavaksi on ollut jo alkumetreillä.Ennen lapsia ehdittiin olla yhdessäkin yli 10 vuotta. Se ei silti tarkoittanut sitä että että olisin teinnyt millainen vanhempi toinen on, yllätyksiä tuli myös sen suhteen millainen itse todellisuudessa olen vanhempana. Keskustelutaidot ja se että kunnioittaa toista on sälynyt. Alusta saakka siitä on ollut myös itsestään selvää puhua miten tärkeitä sekä toisenkunnioittaminen että kuunteleminen on. Aina se kuunteleminen ei ole ollut helppoa itselleni, tavat kommunikoida on olleet puolisolla erilaiset kuin itselläni, hän ei puhu samalla tavalla tunteistaan kun minä, mutta silti ne hänen tuntemuksensa ei ole yhtään vähäpätöisempiä kuin omani. Vuorovaikutustaitoja itse olen joutunut opiskelemaan jo oman ammatillisen koulutukseni kautta. On itsestään selvää että ongelma tilanteissa niistä opeista on ollut hyötyä.

Näin mutu-tuntumalla uskaltaisin väittää, että jotain tekemistä on myös sillä, onko ennen perheen perustamista oltu yhdessä 10v vai 9kk...

Itse asiassa mä tunnen pareja, jotka olleet 10 vuotta yhdessä, sitten vasta menneet naimisiin ja hankkineet lapsen, ja sitten pian sen jälkeen eronneet. 

Vierailija kirjoitti:

3 vuotta on pienin, jollain tavalla edes inhimillinen ikäero sisarusten välillä, mielummin vielä vähän enemmän. Isomman ei tarvitse olla "iso" 1 tai 2-vuotiaana, jolloin hän ei sitä todellakaan ole. Ja äitikään ei rupsahda samalla tavalla kun ehtii palautua kunnolla lasten välissä... 

Ennen muinoin kun imetettiin pidempään, niin lasten ikäerot olivat huomattavasti pidempiä. Nykyään kun annetaan vaan korviketta (toki on poikkeuksia), niin voi tehdä vauvoja vaikka vuoden välein. Mutta luonnotontahan se on.

Ei vanhempaa sisarusta monestikaan (oman empiirisen kokemukseni perusteella) ole kohdeltu "isona" 1- tai 2-vuotiaana. Eikä äiti mihinkään rupsahda pienellä ikäerolla sen enempää :D Itselläni (vuoden ikäero esikoisen ja kuopuksen välillä) ainakin BMI 19, edelleen tiukka tiimalasivartalo ja kivoja vaatteita käytän edelleen. En ole nähnyt mitään korrelaatiota lasten ikäerolla äidin "rupsahtamiseen". 

Imetin muuten seuraavan raskauden puoliväliin, jolloin jouduin sairaalaan muista syistä ja imetys jouduttiin lopettamaan... Ei ole luonnotonta. Eikä ennen muinoin ollut yhtään sen isompia ikäeroja. Isoäitinikin on 5 lapsen sisaruskatraasta joka syntyi 12 vuoden sisään, ja isoisälläni oli 10 sisarusta. Isoisäni nuorimalla ja vanhimmalla sisaruksella on ikäeroa 16 vuotta. Se siitä luonnottomuudesta. Joka vuosi sitä oltiin raskaana monessa perheessä.

Vierailija kirjoitti:

3 vuotta on pienin, jollain tavalla edes inhimillinen ikäero sisarusten välillä, mielummin vielä vähän enemmän. Isomman ei tarvitse olla "iso" 1 tai 2-vuotiaana, jolloin hän ei sitä todellakaan ole. Ja äitikään ei rupsahda samalla tavalla kun ehtii palautua kunnolla lasten välissä... 

Ennen muinoin kun imetettiin pidempään, niin lasten ikäerot olivat huomattavasti pidempiä. Nykyään kun annetaan vaan korviketta (toki on poikkeuksia), niin voi tehdä vauvoja vaikka vuoden välein. Mutta luonnotontahan se on.

Ennen muinoin niitä lapsia tuli tasaiseen tahtiin vuoden välein, ajan kanssa kahden vuoden. 

Vierailija kirjoitti:

Näin mutu-tuntumalla uskaltaisin väittää, että jotain tekemistä on myös sillä, onko ennen perheen perustamista oltu yhdessä 10v vai 9kk...

On toki merkitystä, mutta toisaalta se on myös valinta kysymys. Kukaan ei pakota perustamaan perhettä ensi tapaamisella.

Sanottakoon nyt vielä että me muutettiin yhteen noin 9 kk ensi tapaamisesta ja perheen olisi periaatteessa ollut mahdollista perustaa nopeamminkin. Meidän kohdalla se ei täysin oma valinta ollut että lapset tuli perheeseen vasta paljon myöhemmin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Rankkaa on kirjoitti:

Miksi ihmeessä ne lapset täytyy tehdä niin nopeasti peräjälkeen??!!

Yhteiskunta on viritetty suosimaan tällaista toimintaa.  Jos meinaat vielä tehdä jotain uraa lasten jälkeen, on lapset parempi pykätä peräjälkeen.  Asia on tilastollisesti näin.  Kysykää vaikka Juhana Vartiaiselta, jos ette minua usko.

Juuri näin, kiitos! Lisäksi etenkin yliopistokoulutetut tekevät lapset vanhempana, koska opiskelut kestävät pitempään, eikä heti valmistumisenkaan jälkeen voi oiken jäädä pitkille perhevapaille. Naisilla tulee ikä vastaan.

Tuo ei ole mikään hyvä selitys. Maisterin suoritettuaan on noin 23-24-vuotias. Onhan siinä vielä 15-20 vuotta aikaa. Toki jos haahuilee välivuosien kanssa ja vetkuttelee opintojen kanssa ja "elää", on kolmikymppisenä vasta valmis. Ja sen voi valita, pitääkö pitkiä perhevapaita vai ei. 

Minusta on ehdottomasti järkevä pyrkiä saamaan lapset nopeassa tahdissa. Me saatiin 3 lasta 3,5 vuoden sisään. Muutamassa vuodessa on elämä jälleen mallillaan, lapsilla on seuraa toisistaan, he oppivat kilvan toisiltaan eikä sisaruskateutta ole, kun sisarukset ovat olleet olemassa "aina".  Kolme lasta kolmen-neljän vuoden välein venyttäisi vauvakurjuuden 10-15 vuoden mittaiseksi jaksoksi ja itse en ainakaan sellaista haluaisi.  

Sisaruskateutta nimenomaan on näissä pienten ikäerojen sisarussuhteissa. Lapsi irrottautuu äidistä henkisesti noin 3-vuotiaana, sitä ennen hän kokee hylkäämisenä sen, jos taloon tulee uusi vauva.

Mitäköhän kehityspsykaa tämä taas on? Fiksut vanhemmat kohtelevat lapsiaan tasapuolisesti eivätkä nosta vauvaa muiden yläpuolelle.

Ei se ole niin yksinkertaista. Pelkästään se vauvan ilmestyminen perheeseen tekee kilpailuasetelman, parivuotias ei ymmärrä miksi vanhemmat tuo toisen lapsen kotiin kun hän on siellä jo. 3-4-vuotias alkaa jo käsittää että vauva ei korvaa tai uhkaa häntä.

Vanhemmat voivat tehdä paljon asian hyväksi, jos vain viitsivät. Tässäkin ketjussa on tullut paljon ihan konkreettisia ideoita. Ollaan tasapuolisia, huolehditaan, että kaikki saavat aikaa vanhemmilta, vuorotellen tai kaikki yhdessä.  Annetaan vanhemman osallistua vauvan hoitoon tai olla muuten lähellä - imetysten ajan äiti voi vaikka lukea satua ääneen esikoiselle; kehutaan hänen taitojaan, tuodaan esiin sitä miten vauva hänestä pitää ja miten tärkeä hän vauvalle ja vanhemmilleen on. Lisäksi kannattaa kasvattaa ja käyttää niitä kuuluisia paljon puhuttuja tukiverkkoja. 

Nykypäivän mukaisesti ikävä kyllä monet ovat sitä mieltä, että vauvalle pitää tarjota aivan kaikki ja heti, ja hänelle pitää omistautua. Se on aivan väärä ajattelutapa. Kun perheessä on esikoislapsia, vauva syntyy perheeseen eikä pariskunnalle, jolla on mahdollisuus panna kaikki aikansa vauvan ympärillä pyörimiseen. Vauva on kuitenkin vain yksi perheenjäsen; vauvakin voi joissakin asioissa odottaa, muita lapsia ei saa sysiä syrjään sen takia, että vauva sitä vauva tätä vauva tuota.  

Tietenkin on poikkeustilanteita, mutta normaaliperheiden normaalitilanteessa tämä pätee tosi hyvin, sanon tämän tietäen, että tähän tulee takuulla vyöry vastauksia tyyliin "hirveä koliikki", "refluksi", "masennus", "diagnoosi", "keskonen" yms. mutta ne ovat poikkeuksia, eivät sääntö.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Näin mutu-tuntumalla uskaltaisin väittää, että jotain tekemistä on myös sillä, onko ennen perheen perustamista oltu yhdessä 10v vai 9kk...

On toki merkitystä, mutta toisaalta se on myös valinta kysymys. Kukaan ei pakota perustamaan perhettä ensi tapaamisella.

Sanottakoon nyt vielä että me muutettiin yhteen noin 9 kk ensi tapaamisesta ja perheen olisi periaatteessa ollut mahdollista perustaa nopeamminkin. Meidän kohdalla se ei täysin oma valinta ollut että lapset tuli perheeseen vasta paljon myöhemmin.

Täsmennettäköön sen verran, että kommenttini koski ehkä enemmän tuota uutista ja tutkimustulosta kuin juuri teidän tilannettanne. Tuli vain mieleen sinun kirjoituksestasi, että parisuhteen kestollakin luulisi olevan jotain merkitystä puhuttaessa, kuinka yllättäviä piirteitä puolisossa voi ilmaantua lapsen saamisen jälkeen.

Olisikin mielenkiintoista tietää, oliko tutkimuksessa otettu lainkaan huomioon vanhempien ikää parisuhteen alkaessa ja lasten syntyessä, ja jos oli, niin korreloiko se millään tavalla erojen kanssa.

Vierailija kirjoitti:

Miten voisin ennakoida sen, että mieheni yrittää yhtäkkiä minut tappaa, tai että tyhjentää väärennetyllä valtakirjalla pankkitilin.  Ei koskaan voi kaikkea tietää.

Tällaisissa tapauksissa se eron syy ei kaiketi ole lasten alle kahden vuoden ikäero?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

3 vuotta on pienin, jollain tavalla edes inhimillinen ikäero sisarusten välillä, mielummin vielä vähän enemmän. Isomman ei tarvitse olla "iso" 1 tai 2-vuotiaana, jolloin hän ei sitä todellakaan ole. Ja äitikään ei rupsahda samalla tavalla kun ehtii palautua kunnolla lasten välissä... 

Ennen muinoin kun imetettiin pidempään, niin lasten ikäerot olivat huomattavasti pidempiä. Nykyään kun annetaan vaan korviketta (toki on poikkeuksia), niin voi tehdä vauvoja vaikka vuoden välein. Mutta luonnotontahan se on.

Ei vanhempaa sisarusta monestikaan (oman empiirisen kokemukseni perusteella) ole kohdeltu "isona" 1- tai 2-vuotiaana. Eikä äiti mihinkään rupsahda pienellä ikäerolla sen enempää :D Itselläni (vuoden ikäero esikoisen ja kuopuksen välillä) ainakin BMI 19, edelleen tiukka tiimalasivartalo ja kivoja vaatteita käytän edelleen. En ole nähnyt mitään korrelaatiota lasten ikäerolla äidin "rupsahtamiseen". 

Imetin muuten seuraavan raskauden puoliväliin, jolloin jouduin sairaalaan muista syistä ja imetys jouduttiin lopettamaan... Ei ole luonnotonta. Eikä ennen muinoin ollut yhtään sen isompia ikäeroja. Isoäitinikin on 5 lapsen sisaruskatraasta joka syntyi 12 vuoden sisään, ja isoisälläni oli 10 sisarusta. Isoisäni nuorimalla ja vanhimmalla sisaruksella on ikäeroa 16 vuotta. Se siitä luonnottomuudesta. Joka vuosi sitä oltiin raskaana monessa perheessä.

Jos isoäitisi perheessä oli 5 lasta ja ovat syntyneet 12 vuoden sisään, niin jos ovat tasaisesti syntyneet, niin on vähintään 3-4v ollut jokaisen välissä. Luonnollista on imettää n. 2 vuotta, sitten raskautumisaika, raskaus... Ikäeroksi tulee suunnilleen juuri tuon verran mitä isoäitisi perheen lapsilla on ollut. Ja kyllä tuota äidin palautumisesta, ja muun muassa vauvan saamista ravintoaineista löytyy ihan tutkimustietoakin (tiheät raskaudet eivät ole niin terveellisiä äidille tai vauvalle), jos kiinnostaa. 2 vuotta on yleensä aika jolloin äiti on täysin palautunut edellisestä raskaudesta. 

Vierailija kirjoitti:

Olisikin mielenkiintoista tietää, oliko tutkimuksessa otettu lainkaan huomioon vanhempien ikää parisuhteen alkaessa ja lasten syntyessä, ja jos oli, niin korreloiko se millään tavalla erojen kanssa.

Tarkkaa tietoa siitä onko tutkimusta kokonaisuudessaa edes julkaistu en löytänyt mistään, mutta tutkijan arviot viittaisi siihen että avioliitonkeston vaikutusta on myöspohdittu.

"Kolmilapsisissa perheissä erottiin vähemmän kuin kaksilapsisissa.

– Todennäköisesti tämä johtuu siitä, että parit ovat olleet naimisissa pidempään. Avioliitto on vakaammalla pohjalla ja kestänyt jo monta testiä. Useamman lapsen perheissä voi myös olla perinteisemmät arvot, jolloin ei olla niin herkkiä eroamaan, tutkija arvioi.

Hän kuitenkin muistuttaa, että pariskunnat, joilla on pieniä lapsia eroavat ylipäänsä vähemmän kuin pariskunnat, joilla ei ole lapsia.

– Niillä, joilla on lapsia, avioeroriskiä kasvattavat lasten pienet ikäerot, mutta toki myös monet muut tekijät vaikuttavat siihen, erotaanko vai ei."  http://m.iltalehti.fi/perhe/2016020121048459_pr.shtml

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä en vaan käsitä että omasta puolisosta kuoriutuu jotain ihan tuntematonta vanhemmuuden myötä. En vaan jotenkin pysty samaistumaan siihen skenaarioon, tosin meillä on ollut lasten saamisen jälkeenkin ollut tärkeää oman identiteetin säilyminen. Edelleen puoliso on minun paras ystävä, hyvä isä ja sitä rataa. Miten hyvästä puolisosta tulee huono lasten myötä? Valaiskaa tietämätöntä?

Ole onnellinen, olet varmasti itse ehjästä perheestä ja samoin puolisosi. Mutta monet ovat kokeneet paljon pahaa jo lapsuudessaan (ehkä olet kuullut joskus jotain tarinoita), useille ei ole edes annettu mitään työkaluja käsitellä niitä ongelmia. Oman lapsen syntymä saattaa kuitenkin hyvinkin laukaista ne käsittelemättömät lapsuuden traumat.

Omat vanhempani ovat eronneet, äitini hoiti perinteisesti lapset kun isä toteutti itseään urallisesti ja harrastuksissa. Alkoholiakin käytettiin joskus liikaa, ei tosin mitään alkoholismia ollut. Puoliso taas menetti isänsä 5-vuotiaana ja on elänyt aina leskiäidin kanssa joka ei ole pystynyt antamaan minkäänlaista esimerkkiä parisuhteesta, saatika muista aikuisten välisistä sosiaalisista suhteista (ei siis ystäviäkään).

Onhan meillä ollut haasteemme mutta edelleen vatsanpohjassa kuplii kun saamme kaksin olla. Yhdessä oltu 9.5v ja meillä on YKSI 5v lapsi, toinen syntyy 5v4kk ikäerolla. Halusimme että suhde on vankalla pohjalla ennen toista lasta, eka pisti koville vaikka toisiimme olemme vanhempina olleet tyytyväisiä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vaikka kuinka tutustuisi puolisoonsa vuosia ja vuosia, ei mitenkään voi ennakoida, jos lapsen syntymä tai vanhemmuus aiheuttaa tässä jotain sellaista, joka ei positiivisesti vaikuta perheen hyvinvointiin!

En oikein ymmärrä miksi muutoksia ei pystyisi ennakoimaan.

Miten? Miten ennakoida se, että mies, jonka olet tuntenut yli 10 vuotta ja jo alussa sanonut haluavansa lapsia, ei kestäkään perhe-elämää vaan haluaa tulla ja mennä kuin ennenkin? Ja alkaa elää kaksoiselämää? Huutaa ja räyhätä kotona? Että mies, joka aiemmin oli sitä mieltä, että avioero ei tule kysymykseen, jos on lapsi, ilmoittaa, että lapsi ei ole syy jatkaa liittoa ja lähtee? Miten ennakoit, että toinen ihminen ei olekaan sellainen, kuin on antanut ymmärtää puheissaan?

Ihminen on toki voinut olla sellainen, mutta ei olekaan enää. Ihmiset muuttuvat, jotkut ajan myötä paljonkin. Sanonta "kasvoimme erillemme" ei valitettavsti ole pelkkä klisee.

Ongelmia voi vallan hyvin olla pitkässä, lapsettomassa suhteessakin. Joka luonnehtii pizzatäytteistä kinastelua ongelmiksi, ei ole parisuhteessa, lapsilla tai ilman, kovin pitkään ollutkaan.

Vierailija kirjoitti:

Pitäähän sille lapselle tehdä kaveri.

 Tässä olet aivan oikeassa. Lapsi ei kehity normaalisti jos ei ole sisarusta. Siitä tulee automaattisesti syrjäytynyt hörhö.

Vierailija kirjoitti:

Minua eniten ihmetyttää kuinka selkeästi epätasapainoiset ihmiset yrittävät korjata elämäänsä uusilla lapsilla. Esim. yksinhuoltaja joka potee masennusta, ryntää kiinni seuraavaan mieheen ja heti seuraava lapsi. Ei tarvitse olla kovin hyvä ennustaja kun näkee mitä pian tapahtuu... Olisiko mitenkään mahdollista hoitaa se oma pää ja (omat parisuhdeongelmat pareilla joilla ongelmia on jo ensimmäisen lapsen jälkeen) kuntoon - ja vasta sitten laittaa se seuraava lapsi alulle?

Meillä jää toinen lapsi tekemättä, koska parisuhde joutui ensimmäisen vauva-aikana niin koville. Minä sairastuin synnytyksen jälkeiseen masennukseen. Miehelle tuli aika shokkina se, miten intensiivistä ja kokonaisvaltaista lapsen kanssa olo ja elo on. Miehen sopeutuminen perhe-elämään vei aikansa. Minäkin toivuin masennuksesta. Nykyisin olemme todella onnellinen pieni perhe ja parisuhteemme voi paremmin kuin koskaan. Onneksi emme koskaan edes suunnitelleet lapsia pienellä ikäerolla. Olisimme varmaan jo eronneet.

Meillä lasten ikäero on 5v. Oikein sopiva.

Molemmat on saaneet rauhassa olla vauvoja ja ja pieniä. Myös meillä vanhemmilla on ollut helpompaa kun ollut vain yksi taapero kerrallaan. Lasten kanssa on myös kiva matkustella ja käydä laskettelemassa yms.

Minusta vauva ja taaperoaika on ollut molempien kanssa ihanaa. En ole kokenut sitä mitenkään rankkana. Nykyisin lapset kyllä keksii yhdessä tekemistä vaikka ikäeroa onkin. Ja osaavat riidelläkkin.

Mulla ja miehellä 3 lasta, vanhin täyttää kohta 4v, keskimmäinen 2,5v ja nuorin 6kk. Ja täytyy kyllä sanoa, että aika rankkoja vuosia ollaan eletty ja tiedän, että jonkin aikaa niitä on vielä edessä. Mies on aina luvannut, että kohta työt helpottaa, mutta aina tulee jotain uutta hommaa eli käytännössä olen ollut yh. Tämä on aiheuttanut tiettyä katkeruutta mulle, koska jos mä haluan mennä jonnekin, pitää mun järjestää lastenhoitaja (jollen siis halua mennä vasta ysin jälkeen illalla). Enkä olisi uskonut näin tapahtuvan, sillä kumpikin toivottiin kovasti lasta ja ensimmäistä jouduttiin jonkin aikaa yrittämäänkin ennen kuin tulin raskaaksi.

Usein käy mielessä, että olisi helpompi erota, silloin mulla saattais olla edes joka toinen viikonloppu omaa aikaa. Mutta koulutukseni puolesta tiedän, että ero ei ole ratkaisu, itse asiassa tutkimusten mukaan elämän suuria ratkaisuja ei pitäis tehdä lapsen kolmen ensimmäisen vuoden aikana. Siispä olen päättänyt jatkaa ja katsoa, mitä elämä tuo tullessaan. Näin neuvoisin muillekin (pois lukien liitot, joissa päihdeongelmaa tai väkivaltaa, silloin kyllä neuvoisin eroamaan heti ihan jo lastenkin vuoksi).