Lue keskustelun säännöt.
Uutisissa: Pikkulasten vanhemmat eroavat enemmän
Rankkaa on
03.02.2016 |
Miksi ihmeessä ne lapset täytyy tehdä niin nopeasti peräjälkeen??!!
http://www.ess.fi/uutiset/kotimaa/2016/01/31/ovatko-lapsesi-syntyneet-k…
Kommentit (116)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Pitäähän sille lapselle tehdä kaveri.
Tutkimuksessa todettiin myös että pienellä ikäerolla olevat sisarukset riitelevät enemmän.
Totta kai läheisen ihmisen kanssa riidellään enemmän kuin puolitutun tai vieraan tai oskari olemattoman.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Pitäähän sille lapselle tehdä kaveri.
Tutkimuksessa todettiin myös että pienellä ikäerolla olevat sisarukset riitelevät enemmän.
Totta kai läheisen ihmisen kanssa riidellään enemmän kuin puolitutun tai vieraan tai oskari olemattoman.
Miksiköhän tässä tutkimuksessa olisi tutkittu lapsen ja puolitutun riitelyä?
Kyse oli sisarusten riitelystä. Pienellä ikäerolla olevat sisarukset riitelevät enemmän kuin jos sisaruksilla on hieman isompi ikäero.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minusta otsikko on harhaanjohtava, sillä tuskin eron syy on lapset, vaan tuossa iässä ihmiset menevät eniten naimisiin ja myöhemmin huomataan, ettei parivalinta ollut oikea. Näin on ollut kautta aikojen.
Ja jos asiaa tarkastellaan esim. 50 vuotiaiden uusista liitoista, ero prosentti oli jokseenkin sama.
Etukäteen ei voi tietää, millainen puoliso todellisuudessa on, sen näyttää vain yhdessä vietetty elämä.
KIITOS tuosta viimeisestä virkkeestä! Juuri tätä kaikki ihmiset eivät ymmärrä. Vaikka kuinka tutustuisi puolisoonsa vuosia ja vuosia, ei mitenkään voi ennakoida, jos lapsen syntymä tai vanhemmuus aiheuttaa tässä jotain sellaista, joka ei positiivisesti vaikuta perheen hyvinvointiin!
Ja nykyään puolison valinnassa korostuu ulkonainen olemus, vaikka lapsiperheen arjessa vaaditaan enemmän kumppanin kunnioittamista, arvostusta ja luottamusta. Eikä luottamus koske ainoastaan uskollisuutta, vaan arkielämän hallintaa - kumppaniin voi luottaa, että lapsi tulee syötettyä tai haettua hoidosta jne.
Ja luulen, että kunnioituksen, arvostuksen ja luottamuksen puute hajottaa parisuhteet, kun valinta on perustunut muihin arvoihin, jotka lapsiperheen arjessa ovat toisarvoiset, eikä kumppani ole niistä valmiit muuttamaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Pitäähän sille lapselle tehdä kaveri.
Tutkimuksessa todettiin myös että pienellä ikäerolla olevat sisarukset riitelevät enemmän.
Totta kai läheisen ihmisen kanssa riidellään enemmän kuin puolitutun tai vieraan tai oskari olemattoman.
Miksiköhän tässä tutkimuksessa olisi tutkittu lapsen ja puolitutun riitelyä?
Kyse oli sisarusten riitelystä. Pienellä ikäerolla olevat sisarukset riitelevät enemmän kuin jos sisaruksilla on hieman isompi ikäero.
Niin. Mulla oli noin 10 vuoden ikäero sisarukseeni. Meitä voi ihan hyvin kuvailla puolitutuiksi. Ei olla ikinä riidelty.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vaikka kuinka tutustuisi puolisoonsa vuosia ja vuosia, ei mitenkään voi ennakoida, jos lapsen syntymä tai vanhemmuus aiheuttaa tässä jotain sellaista, joka ei positiivisesti vaikuta perheen hyvinvointiin!
En oikein ymmärrä miksi muutoksia ei pystyisi ennakoimaan.
Live and learn! Joillain lapsen syntymä voi laukaista jotain traumaattista menneisyydestä, omasta lapsuudesta, eikä vanhemman roolia pysty kantamaan. Tämä vain yksi esimerkki. En tiedä miten ton pystyisi ennakoimaan. Koiranpennulla? :p
Miksi juuri sen pitäisi pystyä ennakoimaan. Silti sen että elämässä voi ja usein tapahtuu yllättäviä asioita jotka ei kuulu suunnitelmiin pystyy ennakoimaan. Muutos ainoa pysyvä asia. Asioita voi suunnitella, mutta suunnitelmia kannattaa aika ajoin tarkistaa tarvittaessa muuttaa tai luopua joistakin aikaisemmin suunnitelluista asioista kokonaan. Keskustelulla, tietyllä joustavuudella (ei periksiantavuudella) selviää niin parisuhteessa kuin lapsiperhe arjessakin pitkälle.
Ymmärrettävästi perhe-elämä ja parisuhde on ylä- ja alamäkeä, kyllä jokainen normaali ihminen osaa suhtautua ongelmiin rakentavassa hengessä. Perhe on yhteinen "yritys", ja jos sitä kantaa, ohjaa vain yksi aikuinen mutta fyysisesti läsnä on kaksi, joista toinen ehkä mahdollisesti sekä henkisesti että fyysisesti ailahteleva, miten pitkään tätä luovitaan ja ymmärretään? Etenkin jos myös kekustelussa on vain yksi osapuoli? Millaiset psykiatrian opinnot (vaiko maalaisjärki ja ymmärrys) kantavalta puolisolta on tervettä edellyttää?
Psykiatrisia taitoja tärkeämpinä pitäisin niitä vuorovaikutustaitoja. Ja jos se vuorovaikutus jotakuinkin on parisuhteessa sujunut ennen lapsia, mihin ne taidot häviäisi lasten syntymisen jälkeen.
On varmasti niin että keskustelu ei ole aivan yhtä tärkeää ennen lapsia kuin lasten saamisen jälkeen tai tilanteissa joissa elämässä muuten tapahtuu muutoksia. Tärkeää minusta kuitenkin on että ne taidot on opeteltu ennen niitä muutoksia ja sen voi ja pystyy ennakoimaan että hyvillä (tai edes välttävillä) vuorovaikutustaidoilla on ennen pitkää käyttöä. Jos toinen ei osaa kommunikoida ollenkaan ja kaikki on yksipuolista ehkä perheen perustaminen on syytä unohtaa.
Vierailija kirjoitti:
^ kas, palstalassukka heräsi.
Juu, lompakkoloinen...eikä mitään kiirettä... hänelle varmaan satasen elarit tuottaisi jo vaikeuksia, vaikka muuten satuilee täällä. Sääliksi käy.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Rankkaa on kirjoitti:
Miksi ihmeessä ne lapset täytyy tehdä niin nopeasti peräjälkeen??!!
Yhteiskunta on viritetty suosimaan tällaista toimintaa. Jos meinaat vielä tehdä jotain uraa lasten jälkeen, on lapset parempi pykätä peräjälkeen. Asia on tilastollisesti näin. Kysykää vaikka Juhana Vartiaiselta, jos ette minua usko.
Juuri näin, kiitos! Lisäksi etenkin yliopistokoulutetut tekevät lapset vanhempana, koska opiskelut kestävät pitempään, eikä heti valmistumisenkaan jälkeen voi oiken jäädä pitkille perhevapaille. Naisilla tulee ikä vastaan.
Tuo ei ole mikään hyvä selitys. Maisterin suoritettuaan on noin 23-24-vuotias. Onhan siinä vielä 15-20 vuotta aikaa. Toki jos haahuilee välivuosien kanssa ja vetkuttelee opintojen kanssa ja "elää", on kolmikymppisenä vasta valmis. Ja sen voi valita, pitääkö pitkiä perhevapaita vai ei.
Minusta on ehdottomasti järkevä pyrkiä saamaan lapset nopeassa tahdissa. Me saatiin 3 lasta 3,5 vuoden sisään. Muutamassa vuodessa on elämä jälleen mallillaan, lapsilla on seuraa toisistaan, he oppivat kilvan toisiltaan eikä sisaruskateutta ole, kun sisarukset ovat olleet olemassa "aina". Kolme lasta kolmen-neljän vuoden välein venyttäisi vauvakurjuuden 10-15 vuoden mittaiseksi jaksoksi ja itse en ainakaan sellaista haluaisi.
Nykyisin halutaan helppoa elämää. Ei ymmärretä sitä, että elämä on välillä tosi rankkaa ja halutaan asioiden mutkistuessa päästä niistä heti eroon. Monesti myös ympäristö kehottaa eroamaan, kun kertoo omista vaikeuksistaan parisuhteessa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Rankkaa on kirjoitti:
Miksi ihmeessä ne lapset täytyy tehdä niin nopeasti peräjälkeen??!!
Yhteiskunta on viritetty suosimaan tällaista toimintaa. Jos meinaat vielä tehdä jotain uraa lasten jälkeen, on lapset parempi pykätä peräjälkeen. Asia on tilastollisesti näin. Kysykää vaikka Juhana Vartiaiselta, jos ette minua usko.
Juuri näin, kiitos! Lisäksi etenkin yliopistokoulutetut tekevät lapset vanhempana, koska opiskelut kestävät pitempään, eikä heti valmistumisenkaan jälkeen voi oiken jäädä pitkille perhevapaille. Naisilla tulee ikä vastaan.
Tuo ei ole mikään hyvä selitys. Maisterin suoritettuaan on noin 23-24-vuotias. Onhan siinä vielä 15-20 vuotta aikaa. Toki jos haahuilee välivuosien kanssa ja vetkuttelee opintojen kanssa ja "elää", on kolmikymppisenä vasta valmis. Ja sen voi valita, pitääkö pitkiä perhevapaita vai ei.
Minusta on ehdottomasti järkevä pyrkiä saamaan lapset nopeassa tahdissa. Me saatiin 3 lasta 3,5 vuoden sisään. Muutamassa vuodessa on elämä jälleen mallillaan, lapsilla on seuraa toisistaan, he oppivat kilvan toisiltaan eikä sisaruskateutta ole, kun sisarukset ovat olleet olemassa "aina". Kolme lasta kolmen-neljän vuoden välein venyttäisi vauvakurjuuden 10-15 vuoden mittaiseksi jaksoksi ja itse en ainakaan sellaista haluaisi.
Sisaruskateutta nimenomaan on näissä pienten ikäerojen sisarussuhteissa. Lapsi irrottautuu äidistä henkisesti noin 3-vuotiaana, sitä ennen hän kokee hylkäämisenä sen, jos taloon tulee uusi vauva.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vaikka kuinka tutustuisi puolisoonsa vuosia ja vuosia, ei mitenkään voi ennakoida, jos lapsen syntymä tai vanhemmuus aiheuttaa tässä jotain sellaista, joka ei positiivisesti vaikuta perheen hyvinvointiin!
En oikein ymmärrä miksi muutoksia ei pystyisi ennakoimaan.
Live and learn! Joillain lapsen syntymä voi laukaista jotain traumaattista menneisyydestä, omasta lapsuudesta, eikä vanhemman roolia pysty kantamaan. Tämä vain yksi esimerkki. En tiedä miten ton pystyisi ennakoimaan. Koiranpennulla? :p
Miksi juuri sen pitäisi pystyä ennakoimaan. Silti sen että elämässä voi ja usein tapahtuu yllättäviä asioita jotka ei kuulu suunnitelmiin pystyy ennakoimaan. Muutos ainoa pysyvä asia. Asioita voi suunnitella, mutta suunnitelmia kannattaa aika ajoin tarkistaa tarvittaessa muuttaa tai luopua joistakin aikaisemmin suunnitelluista asioista kokonaan. Keskustelulla, tietyllä joustavuudella (ei periksiantavuudella) selviää niin parisuhteessa kuin lapsiperhe arjessakin pitkälle.
Ymmärrettävästi perhe-elämä ja parisuhde on ylä- ja alamäkeä, kyllä jokainen normaali ihminen osaa suhtautua ongelmiin rakentavassa hengessä. Perhe on yhteinen "yritys", ja jos sitä kantaa, ohjaa vain yksi aikuinen mutta fyysisesti läsnä on kaksi, joista toinen ehkä mahdollisesti sekä henkisesti että fyysisesti ailahteleva, miten pitkään tätä luovitaan ja ymmärretään? Etenkin jos myös kekustelussa on vain yksi osapuoli? Millaiset psykiatrian opinnot (vaiko maalaisjärki ja ymmärrys) kantavalta puolisolta on tervettä edellyttää?
Psykiatrisia taitoja tärkeämpinä pitäisin niitä vuorovaikutustaitoja. Ja jos se vuorovaikutus jotakuinkin on parisuhteessa sujunut ennen lapsia, mihin ne taidot häviäisi lasten syntymisen jälkeen.
On varmasti niin että keskustelu ei ole aivan yhtä tärkeää ennen lapsia kuin lasten saamisen jälkeen tai tilanteissa joissa elämässä muuten tapahtuu muutoksia. Tärkeää minusta kuitenkin on että ne taidot on opeteltu ennen niitä muutoksia ja sen voi ja pystyy ennakoimaan että hyvillä (tai edes välttävillä) vuorovaikutustaidoilla on ennen pitkää käyttöä. Jos toinen ei osaa kommunikoida ollenkaan ja kaikki on yksipuolista ehkä perheen perustaminen on syytä unohtaa.
Johtuisiko siitä, että lapseen liittyvät ongelmat ovat moninkertaisia verrattuna lapsettoman pariskunnan ongelmiin? Eihän siinä tapauksessa voi tietää, miten heikot ne vuorovaikutustaidot lopulta ovatkaan. Jos aiemmin ongelmat ovat tyyliin mitä laitetaan pizzan päälle ja millainen taulu laitetaan seinälle, eihän siihen kummoisia vuorovaikutustaitoja tarvita. Kun mukaan tulee suuri vastuu lapsesta ja unettomat yöt ym, niistä ei välttämättä ihan halipusuilla selvitäkään. Vai onko kaikilla tosiaan ennen lasten hankintaa parisuhteissa suuriakin ongelmia ja vastoinkäymisiä? Esimerkiksi vuoden unettomuuteen verrattavaa tilaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
E-pillerillä on paljon suurempi merkitys kuin yleisesti kuvitellaan. Se saa naiset tutkitusti valitsemaan vääränlaisia kumppaneita. Sitten tehdään lapset ja huomataan miksi ihmeessä onkaan ikinä sitouduttu kyseisen miehen kanssa ja erotaan. Tähän päälle tarve ja paine yrittää olla samaan aikaan uranainen ja äiti. Molemmissa epäonnistutaan.
http://www.scientificamerican.com/article/birth-control-pills-affect-wo…
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vaikka kuinka tutustuisi puolisoonsa vuosia ja vuosia, ei mitenkään voi ennakoida, jos lapsen syntymä tai vanhemmuus aiheuttaa tässä jotain sellaista, joka ei positiivisesti vaikuta perheen hyvinvointiin!
En oikein ymmärrä miksi muutoksia ei pystyisi ennakoimaan.
Live and learn! Joillain lapsen syntymä voi laukaista jotain traumaattista menneisyydestä, omasta lapsuudesta, eikä vanhemman roolia pysty kantamaan. Tämä vain yksi esimerkki. En tiedä miten ton pystyisi ennakoimaan. Koiranpennulla? :p
Miksi juuri sen pitäisi pystyä ennakoimaan. Silti sen että elämässä voi ja usein tapahtuu yllättäviä asioita jotka ei kuulu suunnitelmiin pystyy ennakoimaan. Muutos ainoa pysyvä asia. Asioita voi suunnitella, mutta suunnitelmia kannattaa aika ajoin tarkistaa tarvittaessa muuttaa tai luopua joistakin aikaisemmin suunnitelluista asioista kokonaan. Keskustelulla, tietyllä joustavuudella (ei periksiantavuudella) selviää niin parisuhteessa kuin lapsiperhe arjessakin pitkälle.
Ymmärrettävästi perhe-elämä ja parisuhde on ylä- ja alamäkeä, kyllä jokainen normaali ihminen osaa suhtautua ongelmiin rakentavassa hengessä. Perhe on yhteinen "yritys", ja jos sitä kantaa, ohjaa vain yksi aikuinen mutta fyysisesti läsnä on kaksi, joista toinen ehkä mahdollisesti sekä henkisesti että fyysisesti ailahteleva, miten pitkään tätä luovitaan ja ymmärretään? Etenkin jos myös kekustelussa on vain yksi osapuoli? Millaiset psykiatrian opinnot (vaiko maalaisjärki ja ymmärrys) kantavalta puolisolta on tervettä edellyttää?
Psykiatrisia taitoja tärkeämpinä pitäisin niitä vuorovaikutustaitoja. Ja jos se vuorovaikutus jotakuinkin on parisuhteessa sujunut ennen lapsia, mihin ne taidot häviäisi lasten syntymisen jälkeen.
On varmasti niin että keskustelu ei ole aivan yhtä tärkeää ennen lapsia kuin lasten saamisen jälkeen tai tilanteissa joissa elämässä muuten tapahtuu muutoksia. Tärkeää minusta kuitenkin on että ne taidot on opeteltu ennen niitä muutoksia ja sen voi ja pystyy ennakoimaan että hyvillä (tai edes välttävillä) vuorovaikutustaidoilla on ennen pitkää käyttöä. Jos toinen ei osaa kommunikoida ollenkaan ja kaikki on yksipuolista ehkä perheen perustaminen on syytä unohtaa.Johtuisiko siitä, että lapseen liittyvät ongelmat ovat moninkertaisia verrattuna lapsettoman pariskunnan ongelmiin? Eihän siinä tapauksessa voi tietää, miten heikot ne vuorovaikutustaidot lopulta ovatkaan. Jos aiemmin ongelmat ovat tyyliin mitä laitetaan pizzan päälle ja millainen taulu laitetaan seinälle, eihän siihen kummoisia vuorovaikutustaitoja tarvita. Kun mukaan tulee suuri vastuu lapsesta ja unettomat yöt ym, niistä ei välttämättä ihan halipusuilla selvitäkään. Vai onko kaikilla tosiaan ennen lasten hankintaa parisuhteissa suuriakin ongelmia ja vastoinkäymisiä? Esimerkiksi vuoden unettomuuteen verrattavaa tilaa.
Aivan. Ja jos todella lapsen syntymän tiimoilta toisen vanhemman psyyke alkaa horjua, mikä ei terapiallakaan tokene. Miten toisen osapuolen, yhden ihmisen vuorovaikutustaidot siinä riittävät?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Osaselitys saattaa olla siinä että pienen ikäeron tapauksessa äiti ei palaa välillä töihin. Tällaisen pitkän kotiäitiyden aikana roolit helposti vinksahtavat siihen että kaikki lapsiin ja kotiin liittyvä jää äidin harteille ja asia ei korjaannukaan kun äiti palaa muutaman vuoden päästä työelämään. Kun ikäero on pidempi, äiti palaa todennäköisesti välillä työelämään ja tuollaista "roolijakoa" ei välttämättä ehdi tapahtumaan,
Minua eniten ihmetyttää kuinka selkeästi epätasapainoiset ihmiset yrittävät korjata elämäänsä uusilla lapsilla. Esim. yksinhuoltaja joka potee masennusta, ryntää kiinni seuraavaan mieheen ja heti seuraava lapsi. Ei tarvitse olla kovin hyvä ennustaja kun näkee mitä pian tapahtuu... Olisiko mitenkään mahdollista hoitaa se oma pää ja (omat parisuhdeongelmat pareilla joilla ongelmia on jo ensimmäisen lapsen jälkeen) kuntoon - ja vasta sitten laittaa se seuraava lapsi alulle?
Vierailija kirjoitti:
Minua eniten ihmetyttää kuinka selkeästi epätasapainoiset ihmiset yrittävät korjata elämäänsä uusilla lapsilla. Esim. yksinhuoltaja joka potee masennusta, ryntää kiinni seuraavaan mieheen ja heti seuraava lapsi. Ei tarvitse olla kovin hyvä ennustaja kun näkee mitä pian tapahtuu... Olisiko mitenkään mahdollista hoitaa se oma pää ja (omat parisuhdeongelmat pareilla joilla ongelmia on jo ensimmäisen lapsen jälkeen) kuntoon - ja vasta sitten laittaa se seuraava lapsi alulle?
Tiedän yhden tällaisen tapauksen. Halusi erota alkoholisoituvasta miehestään, mutta "kun aina oli ollut unelmana" kolme lasta pykäsi vielä yhden... Kolmen lapsen yh:na on varmasti helpompaa kuin kahden? Ja viivästyy se erokin, lapset saavat pitempään asua ahdistavassa ympäristössä? En ymmärrä.
Vierailija kirjoitti:
[Johtuisiko siitä, että lapseen liittyvät ongelmat ovat moninkertaisia verrattuna lapsettoman pariskunnan ongelmiin? Eihän siinä tapauksessa voi tietää, miten heikot ne vuorovaikutustaidot lopulta ovatkaan. Jos aiemmin ongelmat ovat tyyliin mitä laitetaan pizzan päälle ja millainen taulu laitetaan seinälle, eihän siihen kummoisia vuorovaikutustaitoja tarvita. Kun mukaan tulee suuri vastuu lapsesta ja unettomat yöt ym, niistä ei välttämättä ihan halipusuilla selvitäkään. Vai onko kaikilla tosiaan ennen lasten hankintaa parisuhteissa suuriakin ongelmia ja vastoinkäymisiä? Esimerkiksi vuoden unettomuuteen verrattavaa tilaa.
Ei vuorovaikutustaitojen harjoittelu tai "testaaminen" vaadi suuria ongelmia. Hyviä tilanteita harjoitella voi olla juuri pienet arkiset tilanteet. (materiaalia löytyy runsaasti niin netistä kuin esim. kirjoista/lehdistä ym.)
Jos puolisolle on aina sama mitä sinä laitat pizzan päälle se hyvinkin todennäköisesti on ihan sama kuinka hoidat lapsia. Toisaalta jos hänen mukaansa on aina valittava miten pizzan kuuluu tehdä on melko todennäköistä että hän ei jousta mielipiteistään päätöksistään myöskään lapsiperhe arjessa.
Siihen että lapsi perhe arki voi aiheuttaa unettomuutta kannattaa varautua. Siitä on hyvä puhua myös puolison kanssa ennen perheen perustamista.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vaikka kuinka tutustuisi puolisoonsa vuosia ja vuosia, ei mitenkään voi ennakoida, jos lapsen syntymä tai vanhemmuus aiheuttaa tässä jotain sellaista, joka ei positiivisesti vaikuta perheen hyvinvointiin!
En oikein ymmärrä miksi muutoksia ei pystyisi ennakoimaan.
Kun ei itsestäänkään tiedä loppujen lopuksi millainen vanhempi tulee olemaan, kuinka paljon yövalvomiset rassaavat tai miten suhtautuu siihen että lapsi on niin vaativa.
Monesti lapsen tulo aktivoi joitakin tunteita tai traumoja jotka on painanut sisimpäänsä yms. Eikä kumppanikaan käyttäydy välttämättä niinkuin oli uskonut/ toivonut ja siihen taas reagoi ehkä eri tavalla kuin olisi uskonut itsekään.
Kyllähän nuo kaikki kasvattaa vanhempiakin jos niistä vain päästään yli ilman eroa ja vaikka se erokin tulisi.
Vaikuttaa varmaan joillakin (miehillä) että mitä vanhempana lapsen tekee niin sitä hankalampi siihen perhe-elämään on sitoutua.
Vaikka etukäteen asioista puhuttu, niin se voi ihan oikeasti tulla yllätyksenä että perhe-elämä ei ole yksinään sen toisen vanhemman vastuulla ja koti ei ole paikka jossa äiti hoitaa lapsen ja arjen ja toinen käy vaan syömässä ja nukkumassa. Tai jos vauva valvottaa yöllä niin se valitettavasti vaikuttaa myös sen työssäkäyvän yöuniin.
Ymmärrettävästi perhe-elämä ja parisuhde on ylä- ja alamäkeä, kyllä jokainen normaali ihminen osaa suhtautua ongelmiin rakentavassa hengessä. Perhe on yhteinen "yritys", ja jos sitä kantaa, ohjaa vain yksi aikuinen mutta fyysisesti läsnä on kaksi, joista toinen ehkä mahdollisesti sekä henkisesti että fyysisesti ailahteleva, miten pitkään tätä luovitaan ja ymmärretään? Etenkin jos myös kekustelussa on vain yksi osapuoli? Millaiset psykiatrian opinnot (vaiko maalaisjärki ja ymmärrys) kantavalta puolisolta on tervettä edellyttää?