Uutisissa: Pikkulasten vanhemmat eroavat enemmän

Vierailija kirjoitti:

Voi kun edes osa siitä ajasta, rahasta je enrgiasta mitä laitetaan unelmahäiden järjestämiseen käytettäisiinkin Ylen ohjelman kaltaiseen pariterapiaan. Opittais olemaan eri mieltä riitelemättä, ottamaan toinen huomioon ja tekemään kompromisseja. Ei päädyttäisi nalkutus-mykkyysakselille ja tuohon vuorovaikutushaluttumuuteen. Koska kun parisuhteeseen on alettu ja lapsia laitettu niin molemmilla osapuolilla on ollut tahto pysyä yhdessä onnellisena perheenä.

Ja sinä luulet, että ne nalkuttajanaiset ovat haluttomampia sinne pariterapiaan?

Eron ymmärtää, jos puoliso on väkivaltainen psykopaatti, rapajuoppo tai rahansa hävinnyt peluri.

Muutoin puolisosta kannattaa pitää kiinni, vaikka ihan kämppispohjalta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vaikka kuinka tutustuisi puolisoonsa vuosia ja vuosia, ei mitenkään voi ennakoida, jos lapsen syntymä tai vanhemmuus aiheuttaa tässä jotain sellaista, joka ei positiivisesti vaikuta perheen hyvinvointiin!

En oikein ymmärrä miksi muutoksia ei pystyisi ennakoimaan.

Kun ei itsestäänkään tiedä loppujen lopuksi millainen vanhempi tulee olemaan, kuinka paljon yövalvomiset rassaavat tai miten suhtautuu siihen että lapsi on niin vaativa.Monesti lapsen tulo aktivoi joitakin tunteita tai traumoja jotka on painanut sisimpäänsä yms. Eikä kumppanikaan käyttäydy välttämättä niinkuin oli uskonut/ toivonut ja siihen taas reagoi ehkä eri tavalla kuin olisi uskonut itsekään.Kyllähän nuo kaikki kasvattaa vanhempiakin jos niistä vain päästään yli ilman eroa ja vaikka se erokin tulisi.

Minusta ennakointi ei tarkoitakaan sitä että minun täytyisi tietää mitä tulee tapahtumaan tai millainen juuri minä olen vanhempana tai miten lapsen isä muuttuu vanhemmuuden myötä.Ennakointi ei ole oletusten tekemistä. Ennakointi on enemmän varatumista siihen että niitä muutoksia tapahtuu.

Mitä hyödyttää varautua tilanteisiin, joista ajattelit selviäväsi, mutta et todellisuudessa selviäkään?

En nyt ihan ymmärrä mitä ajat takaa? Minusta siihenkin että ei selviä tilanteesta ilman apua kannattaa varautua.

Mutta kun kaikki ei ole aukotonta. Eihän mihinkään voisi oikeasti varautua, jos se varasuunnitelman varasuunnitelmakin lopulta pettää. Sinäkin voit varautua kolariin turvavyöllä, mutta voit silti kuolla. Et voi millään väittää, että ihan kaiken voi vaan ennakoida.

Ennakoinnista on ilmiselvästi turha enää jankata koska käittämme se joka tapauksessa eritavalla. Minulle se ei edelleenkään tarkoita sitä että kaiken pitäisi olla aukotonta tai varasuunnitelman suunnitelmallakin pitäisi olla suunnitelma.

Jos jätät turvavyön käyttämättä kuolet todennäköisemmin kuin jos käytät sitä. Jos ennakoit muutoksia lapsiperhe arjessa ja esim. varaudut niihin vuorovaikutustaitoja kehittämällä ero pikkulapsi vaiheessa on luultavasti epätodennäköisempi kuin jos et ollenkaan ennakoi sitä että muutoksia joka tapauksessa tulee. Mahdollista toki eroon päätyminen on silloinkin.

Mutta kun sinä et voi tietää, miten nämä eronneet ovat ennakoineet ja silti epäonnistuneet, kun ne varasuunnitelmat ovat kaikki pettäneet. En tajua tätä oletusta, että kaikki eroavat heti, kun tulee ensimmäinen riita. Kyllä siellä voi olla käytössä vaikka millaiset turvavyöt, mutta kuolema tuli silti.

Just tämä. Kaikki jotka joskus eronneet, tietävät kyllä että sitä perhettä ei lähdetä ihan pikkujutuista hajottamaan vaan kyllä siellä on isoja ja oikeita ongelmia takana vaikka ulkopuolisen silmiin näyttäisi miltä. Harva niitä eron todellisia syitä ulkopuolisille kertoo.

Kukaan ei voi tietää mitä niiden eronneiden seinien sisällä tapahtunut ja mitä kaikkea sen suhteen eteen on yritetty tehdä.

Ullatus

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Rankkaa on kirjoitti:

Miksi ihmeessä ne lapset täytyy tehdä niin nopeasti peräjälkeen??!!

Yhteiskunta on viritetty suosimaan tällaista toimintaa.  Jos meinaat vielä tehdä jotain uraa lasten jälkeen, on lapset parempi pykätä peräjälkeen.  Asia on tilastollisesti näin.  Kysykää vaikka Juhana Vartiaiselta, jos ette minua usko.

Juuri näin, kiitos! Lisäksi etenkin yliopistokoulutetut tekevät lapset vanhempana, koska opiskelut kestävät pitempään, eikä heti valmistumisenkaan jälkeen voi oiken jäädä pitkille perhevapaille. Naisilla tulee ikä vastaan.

Tuo ei ole mikään hyvä selitys. Maisterin suoritettuaan on noin 23-24-vuotias. Onhan siinä vielä 15-20 vuotta aikaa. Toki jos haahuilee välivuosien kanssa ja vetkuttelee opintojen kanssa ja "elää", on kolmikymppisenä vasta valmis. Ja sen voi valita, pitääkö pitkiä perhevapaita vai ei. 

Minusta on ehdottomasti järkevä pyrkiä saamaan lapset nopeassa tahdissa. Me saatiin 3 lasta 3,5 vuoden sisään. Muutamassa vuodessa on elämä jälleen mallillaan, lapsilla on seuraa toisistaan, he oppivat kilvan toisiltaan eikä sisaruskateutta ole, kun sisarukset ovat olleet olemassa "aina".  Kolme lasta kolmen-neljän vuoden välein venyttäisi vauvakurjuuden 10-15 vuoden mittaiseksi jaksoksi ja itse en ainakaan sellaista haluaisi.  

Sisaruskateutta nimenomaan on näissä pienten ikäerojen sisarussuhteissa. Lapsi irrottautuu äidistä henkisesti noin 3-vuotiaana, sitä ennen hän kokee hylkäämisenä sen, jos taloon tulee uusi vauva.

Mitäköhän kehityspsykaa tämä taas on? Fiksut vanhemmat kohtelevat lapsiaan tasapuolisesti eivätkä nosta vauvaa muiden yläpuolelle.

Vastasyntynyt tarvitsee hirvittävän paljon hoivaa eikä parivuotias käsitä, miksi äiti pitää vauvaa koko ajan sylissä. Jos isällä ei ole aikaa esikoiselle, niin aivan varmasti lapsi tuntee itsensä syrjäytetyksi vaikka miten äiti yrittäisi ottaa esikoisenkin huomioon.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Välinpitämättömyys, kunnioituksen puute ja turvattomuus, ihan helppoja nakkeja, kunhan vain varautuu, niinkö?

Mihin kunnioitus tai välinpitäminen lapsiperhe arjessa häviää?

Kyllä se vaan monilla häviää.

Oisin mä tyytynyt vähempäänkin

Kaksi kaveriperhettä eros viime vuonna eli ihan tuttu aihepiiri. Onneksi suht sopuisat erot. Ulospäin ainakin

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kerrohan millaisia ongelmia sinä selätit parisuhteessasi ennen perheen perustamista?

Itseasiassa hyvinkin monenlaisia, mutta se olisi välttämätöntä ennen perheen perustamista. Olennaisempaa on pystyä selvittämään se että puoliso kunnioittaa, tukee erilaisissa asioissa, välittää, keskustelee hankaliltakin tuntuvista asioista jne. eli ne asiat joihin parisuhde perustuu. On tietenkin hyvä selvittää että hän pystyy tekemään kompromisseja esim. sen että pizzaan ei laiteta sen paremmin tonnikalaa kuin kinkkua se tehdään vaihteeksi jostakin kokonaan muista aineista tai että se tehdäänkin puoliksi toiseen puoleen tonnikala, toiseen kinkku.

Niin, tätähän juuri aiemmin sanoinkin. Kun ongelmat ovat tätä luokkaa, siitä tulee kai oletus, että ongelmat pystytään selvittämään ja vuorovaikutustaidot riittävät. Sitten kun oikeassa elämässä tuleekin niitä isompia ongelmia, mikä takaa, että ne vuorovaikutustaidot riittävät niihinkin? Ei mikään.

Niinmeidän ei kyllä ole koskaan tarvinnut riidellä pitsan teosta. Isompiakin ongelmia ratkaistavaksi on ollut jo alkumetreillä.Ennen lapsia ehdittiin olla yhdessäkin yli 10 vuotta. Se ei silti tarkoittanut sitä että että olisin teinnyt millainen vanhempi toinen on, yllätyksiä tuli myös sen suhteen millainen itse todellisuudessa olen vanhempana. Keskustelutaidot ja se että kunnioittaa toista on sälynyt. Alusta saakka siitä on ollut myös itsestään selvää puhua miten tärkeitä sekä toisenkunnioittaminen että kuunteleminen on. Aina se kuunteleminen ei ole ollut helppoa itselleni, tavat kommunikoida on olleet puolisolla erilaiset kuin itselläni, hän ei puhu samalla tavalla tunteistaan kun minä, mutta silti ne hänen tuntemuksensa ei ole yhtään vähäpätöisempiä kuin omani. Vuorovaikutustaitoja itse olen joutunut opiskelemaan jo oman ammatillisen koulutukseni kautta. On itsestään selvää että ongelma tilanteissa niistä opeista on ollut hyötyä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Välinpitämättömyys, kunnioituksen puute ja turvattomuus, ihan helppoja nakkeja, kunhan vain varautuu, niinkö?

Mihin kunnioitus tai välinpitäminen lapsiperhe arjessa häviää?

Kyllä se vaan monilla häviää.

Se on toki tullut selväksi jo tämänkin ketjun myötä että se häviää, mutta mihin ja miten ja jos haluttaisi estää ero/erot olisiko se mahdollista estää tai onko sen kadonneen kunnioituksen mahdollista jostakin löytää uudelleen?

Mä en vaan käsitä että omasta puolisosta kuoriutuu jotain ihan tuntematonta vanhemmuuden myötä. En vaan jotenkin pysty samaistumaan siihen skenaarioon, tosin meillä on ollut lasten saamisen jälkeenkin ollut tärkeää oman identiteetin säilyminen. Edelleen puoliso on minun paras ystävä, hyvä isä ja sitä rataa. Miten hyvästä puolisosta tulee huono lasten myötä? Valaiskaa tietämätöntä?

Miten voisin ennakoida sen, että mieheni yrittää yhtäkkiä minut tappaa, tai että tyhjentää väärennetyllä valtakirjalla pankkitilin.  Ei koskaan voi kaikkea tietää.

Mä en ole ikinä ymmärtänyt, että lapset on joku urakka ("on lapset sitten tehty") tai tehdään kaveria lapselle. Kaverin tekeminen on aika monessa perheessä käytännössä sitä, että 1-vuotiaasta tehdään "isotyttö/-poika" ja sitten vielä tapellaan, kun on niin raskasta. Uskokaa pois, mutta lapset arvostaisi onnellista kotia ja ehjää perhettä enemmän kuin sisarusta ylipäätään saati sitä, että onko sisarukseen nyt 1 vai 3 vuotta ikäeroa. Ymmärrän, että jos on sitä jaksamista tai on ikää paljon, mutta kun ollaan jo esikoisen kanssa aivan poikkia ja aikaa tehdä lapsia olisi 15 vuotta, mutta kun on se pakkomielle siitä kaverista. Sitten perhehelvetti vasta alkaa.

Ja kyllä, näitä on nähty paljon. Mitenkään ei mene jakeluun, että kahden pienen kanssa on hirveän rankkaa ja se muutenkin riitaisa suhde hajoaa siihen lopullisesti. Ei malteta odottaa sitä 3-4 vuotta, että omatkin voimat palaa ja isompi lapsi on omatoimisempi.

En todellakaan paheksu pieniä ikäeroja, jos sitä energiaa on. Mutta kun tehdään väkisin jonkun pakkomielteen mukaan...

Vierailija kirjoitti:

Mä en ole ikinä ymmärtänyt, että lapset on joku urakka ("on lapset sitten tehty") tai tehdään kaveria lapselle. Kaverin tekeminen on aika monessa perheessä käytännössä sitä, että 1-vuotiaasta tehdään "isotyttö/-poika" ja sitten vielä tapellaan, kun on niin raskasta. Uskokaa pois, mutta lapset arvostaisi onnellista kotia ja ehjää perhettä enemmän kuin sisarusta ylipäätään saati sitä, että onko sisarukseen nyt 1 vai 3 vuotta ikäeroa. Ymmärrän, että jos on sitä jaksamista tai on ikää paljon, mutta kun ollaan jo esikoisen kanssa aivan poikkia ja aikaa tehdä lapsia olisi 15 vuotta, mutta kun on se pakkomielle siitä kaverista. Sitten perhehelvetti vasta alkaa.

Ja kyllä, näitä on nähty paljon. Mitenkään ei mene jakeluun, että kahden pienen kanssa on hirveän rankkaa ja se muutenkin riitaisa suhde hajoaa siihen lopullisesti. Ei malteta odottaa sitä 3-4 vuotta, että omatkin voimat palaa ja isompi lapsi on omatoimisempi.

En todellakaan paheksu pieniä ikäeroja, jos sitä energiaa on. Mutta kun tehdään väkisin jonkun pakkomielteen mukaan...[/

Hyvin sanottu!!!

Nykyään rikki mennyt heitetään roskiin, vanhoina aikoina rikki mennyt korjattiin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vaikka kuinka tutustuisi puolisoonsa vuosia ja vuosia, ei mitenkään voi ennakoida, jos lapsen syntymä tai vanhemmuus aiheuttaa tässä jotain sellaista, joka ei positiivisesti vaikuta perheen hyvinvointiin!

En oikein ymmärrä miksi muutoksia ei pystyisi ennakoimaan.

Live and learn! Joillain lapsen syntymä voi laukaista jotain traumaattista menneisyydestä, omasta lapsuudesta, eikä vanhemman roolia pysty kantamaan. Tämä vain yksi esimerkki. En tiedä miten ton pystyisi ennakoimaan. Koiranpennulla? :p

Juuri näin kävi meillä, ja miehellä oli kyllä koira jo ennen kun tavattiin :D Pykättiin ensimmäistä useampi vuosi ennen kun tulin edes raskaaksi ja saatiin sitten pari peräjälkeen. Miehellä kuitenkin lapsuuden käsittelemättömät asiat laukas masennusta ja muuta ja lopulta piti ihan turvallisuussyistä erota kun lääkitykset ja terapiakaan ei tasannut tilannetta. Mies on rakas edelleen enkä suhdettamme/lapsiamme kadu ikinä, mutta en tiedä voisinko palata yhteen vaikka mies tervehtyisikin. Sen näyttää aika.

Lisään vielä että meillä on ollut ihanat, kiltit, hyvin nukkuvat lapset joiden kanssa olen pärjännyt ihan yksinkin, olen kokenut pienen ikäeron vain hyväksi asiaksi vaikka täysin ymmärrän että kaikille se ei sovi. Kaikissa ikäeroissa on ne hyvät ja huonot puolet ihan samalla tavalla, pitää vaan miettiä mikä itselle on se kynnyskysymys. Meillä riitti aikaa parisuhteellekin mutta se nyt ei aina ole se ratkaiseva tekijä. -97

Meillä tehtiin minun työurani vuoksi lapset peräjälkeen, jotta voisin olla kummankin kanssa kotona sen kolme vuotta, sen vaikuttamatta liikaa uraani. Lapsilla on ikäeroa tasan vuosi.

Esikoinen ei kokenut kuopusta uhkana, vaan hän sai osallistua hoitoon oman halunsa mukaan. Kummankin kanssa oltiin paljon = kun kuopus nukkui kantoliinassa sylissä, leikin esikoisen kanssa. Luettiin kirjoja molemmat sylissä, laulettiin ja leikittiin laululeikkejä, usein nukutettiin kuopusta päiväunille rauhallisilla piirileikeillä jne. En usko sekuntiakaan, että esikoinen koki olevansa jotenkin syrjitty tms. 

Lapset riitelevät paljon, mutta läheisen kanssa aina riidellään. Ei neljän tai viiden vuoden ikäerolla näin paljon riideltäisi, koska ei oltaisi näin läheisiä. Leikkivät paljon keskenään ja ovat toisilleen äärimmäisen tärkeitä. Kun kummankin kanssa on vietetty omaa aikaa (vuorotellaan aina kumpi on isän/äidin kanssa tai mummolassa), ensimmäisenä syöksytään halaamaan sitä sisarusta. 

Ja koska ikäeroa on vain vuosi, ei esikoisesta ole tullut mitään "isoa tyttöä", vaan on saanut rauhassa mennä oman kehitysvaiheensa mukaan. 

Ainoa ongelma, joka syntyi oli, että minä, joka olen aina ollut energinen ja jaksava, sairastuin masennukseen raskausaikana äärimmäisen kivuliaan fyysisen, raskaudesta seuranneen vamman seurauksena. Vamma parani hiljalleen synnytyksen jälkeen, mutta oli ehtinyt jo aiheuttaa synnytyksenjälkeisen masennuksen joka kroonistui. Jaksoin olla ja leikkiä lasten kanssa, mutta miehen tultua töistä, hän joutui ottamaan vetovastuun lapsista ja kotitöistä pitkän aikaa. Miehellä onneksi oli mahtava jaksaminen ja aina oli ollut selvää, että hän osallistuu kaikkeen tasaveroisesti. Joutui sitten osallistumaan vähän enemmänkin, mutta hyvin selvisi.

Menimme pariterapiaan heti kuopuksen syntymän jälkeen, jotta parhaiten selviäisimme tiiminä masennuksestani. Olemme olleet naimisissa pitkään ennen lapsia ja suhteellamme on vahva pohja. Siitä huolimatta saimme pariterapiasta valtavasti apua ja työkaluja jaksamiseen. Saimme myös jaksamista muuttaa omat elämämme täysin ja lähdimme kummatkin opiskelemaan uutta alaa. Masennuslääkitystäni syön lopun ikääni, mutta se on pieni hinta hyvästä elämästä. Haittavaikutuksia ei ole ja voin hienosti.

Nyt lapset eivät enää ole niin pieniä. Ovat edelleen toisilleen maailman tärkein asia. En muuttaisi yhtään mitään. Pariterapiaa suosittelen lämpimästi. Vaikkemme olleet avioeron partaalla, eikä meillä ollut mitään suuria selvittämättömiä riitoja, saimme siitä paljon irti. 

3 vuotta on pienin, jollain tavalla edes inhimillinen ikäero sisarusten välillä, mielummin vielä vähän enemmän. Isomman ei tarvitse olla "iso" 1 tai 2-vuotiaana, jolloin hän ei sitä todellakaan ole. Ja äitikään ei rupsahda samalla tavalla kun ehtii palautua kunnolla lasten välissä... 

Ennen muinoin kun imetettiin pidempään, niin lasten ikäerot olivat huomattavasti pidempiä. Nykyään kun annetaan vaan korviketta (toki on poikkeuksia), niin voi tehdä vauvoja vaikka vuoden välein. Mutta luonnotontahan se on.

Vierailija kirjoitti:

Mä en vaan käsitä että omasta puolisosta kuoriutuu jotain ihan tuntematonta vanhemmuuden myötä. En vaan jotenkin pysty samaistumaan siihen skenaarioon, tosin meillä on ollut lasten saamisen jälkeenkin ollut tärkeää oman identiteetin säilyminen. Edelleen puoliso on minun paras ystävä, hyvä isä ja sitä rataa. Miten hyvästä puolisosta tulee huono lasten myötä? Valaiskaa tietämätöntä?

Ole onnellinen, olet varmasti itse ehjästä perheestä ja samoin puolisosi. Mutta monet ovat kokeneet paljon pahaa jo lapsuudessaan (ehkä olet kuullut joskus jotain tarinoita), useille ei ole edes annettu mitään työkaluja käsitellä niitä ongelmia. Oman lapsen syntymä saattaa kuitenkin hyvinkin laukaista ne käsittelemättömät lapsuuden traumat.