Lue keskustelun säännöt.
Olen tuo väsynyt vaimo-ketjun ap, oivalsin eilen jotain.
17.01.2016 |
Moikka kaikki,
Olen siis tuon väsynyt vaimo-ketjun ap. Tulin katsomaan, onko aloittamani keskustelu vielä hengissä ja pääsisin lukemaan teidän kokemuksianne. Suu loksahti auki, kun löysin yli tuhat peukkua. Oikeasti aika järkyttävää. Tajusin, että mä en ihan oikeasti ole yksin näiden tunteideni kanssa, en ole ainoa jolla on toivoton olo.Luin tekstini uudelleen ja sekin vaivasi. Valtavasti kirjoitusvirheitä, suttuista tekstiä, nimikin meni väärin. Olin kyllä todella tunnekuohussa.. Nyt ketju on lukittu syystä jota en tiedä, ilmeisesti täällä ei saa mainita nimiä ketjuissa, rikoin jotain palstan sääntöä vastaan (?). Viestejä on niin paljon, etten millään kerkeä lukemaan niitä mutta aion todellakin.
Halusin vain tulla kertomaan tänne, että perjantaina oikeasti itkin väsymykstä ja pahasta olosta ennen nukkumaanmenoa. Se on todella harvinaista, en yleensä "itke tunteitani." Lauantaina sitten pidettiin tyttöjen kanssa sairaspäivää ja meillä oli tyttöjen kurjasta olosta huolimatta todella mukavaa. Oli kivaa ja rentoa, käytiin jopa mäkkärin luukulla ja pienempi oli onnensa kukkuloilla. Tuleekohan sitä koskaan enää riemuitsemaan niin puhtaasti mistään kun tyttöni oli siitä purilaisesta :D Lapset on kyllä niin rakkaita.
Kuitenkin niin.. Tähän tilanteeseen palaten.
Olen kokenut syvää uupumusta n. vuoden. Sitä ennenkin tietysti, mutta erityisesti tänä syksynä asia on jotenkin konkretisoitunut. Tuntuu, että teen aina, menen aina, suoritan aina. Hoidan, järjestän, korjaan, siivoan. Työ ei lopu ikinä eikä tilanne parane ikinä. Miehellä on ollut töissä rankempaa tänä syksynä, mutta hänellä on silti useana päivänä lyhyemmät työajat kuin minulla. Meillä on hyvin erillainen työnkuva ja koulutus (minä korkeammin koulutettu) ja välillä tuntuu, että hän väheksyy jopa työtäni. Mies valittaa hyvin usein väsymystä töistä päästyään. Tämä näkyy esim. siinä, että tekee harvemmin kuin minä ruoat koko perheelle kotiin päästyään. Ja vaikka tekisi, tiedän kaaoksen olevan vastassa kun pääsen kotiin. Jostain syystä onnistuu sotkemaan ihan tolkuttoman paljon, jättäen kaiken levälleen ihan kaapinovista lähtien kun itse kokkaa.Kuitenkin huomattavasti useammin se on minun työni käydä töiden jälkeen kaupassa ja tehdä ruoka, vaikka menisikin pidempään. Tällöin mies vaan antaa lapsille hirveästi välipalaa pitääkseen heidät käynnissä mun tuloa odotellessa. Homma ei siis mene niin, että me sovittaisiin kokkausvuorot ja tilanne pyörisi sen mukaan. Yritettiin sitä, mies valitti niin paljon, etten jaksanut. Useimmiten mies vaan ilmoittaa viestillä, että tänään kokkaan hän kokkaa, muina päivinä se on itsestään selvyytenä minun osani.
Se on aina selkeästi palvelus. Iso palvelus, josta pitää kiittää ja tehdä numero. Mies myös selkeästi vaatii kiitosta ruoast, saatttaa kysellä ärsyttävän lapsellisella tavalla onko hyvää ja ei todellakaan ikinä putsaisi jälkiään, koska on niin hirveän uupunut.
Tässä ei nyt ole kyse pelkästään tosta kokkaamisesta, vaan koko kuvasta. Tavallaan homma menee niin, että minä olen se ns. itsestään selvä kokkaaja. Se pääkokkaaja ja pääsiivoaja ja ja päälastenhoitaja ja pääkodinhoitaja ja sitten miehen tehdessä satunnaisia kotitöitä hän tekee minulle "palveluksen" koska "osallistuu."
Tuntuu, että olen äiti, jolle mieheni sitten suorittaa näitä asioita välillä kiukutellen ja koko ajan kehuja odottaen. Vaikka hän itse syö ja elää perheessämme, on silti vastuu minulla näiden asioiden pyörimisestä. Imuroiminen saattaa olla niin iso numero, että oikeasti voisi luulla miehen odottavan viikkorahaa palkkioksi (vaikka siis minä olisin hoitanut KAIKEN muun koko päivän ajan. Teen muutenkin leijonanosan kaikesta siivoamisesta.). Hänellä itsellään ei tunnu olevan mitään paloa hypätä avukseni tähän rooliin. Olen yrittänyt keskustella, homma pyörii täydellistä kehää, useimmiten keskutelun jälkeen mulla on pahempi olo kuin ennen sitä. Hommat menee aina, siis AINA samaa kaavaa. Tässä on ne pääpiirteittäin, yrittää asiaa lähestyä miltä kantilta tahansa:
-.sullahan toi homma pyörii niin hyvin, sä oot parempi tässä ja tässä (ilmeisesti esim. pyykkikoneen täyttämisessä tai kaatuneen maitolasin siivoamisessa voi olla isoja tasoeroja. Tämä oli mulle uutta ennenkuin mieheni tapasin) niin hoida sä tää, sulta sujuu niin hyvin toi (lisää kotityö tähän) ja suunnittelu, etten viitstinyt tunkea väliin sotkemaanja blaa blaa (eli siis kehumalla tehtävien sysimistä minulle.)
-Mies laiskottelemalla ja hutaisemalla työntää tehtävät minulle. Siis tekee tahalleen niin puolitiehen, että tietää mun tulevan perässä ja hoitavan loppuun koska se asia on vaan pakko tehdä. Joskus en jaksa edes pyytää jonkun tehtävän tekemistä, vaikka sitä imurointia, kun tiedän, että makuuhuone on täynnä villakoiria senkin jälkeen (esim. sängyn alta ei yksinkertaisesti voi siirtää paria matkalaukkua, että sen oikeasti voisi imuroida, liinavaatteita ei voi vaan tunkea valtavassa, viikkaamattomassa kasassa sinne kaappiin jos haluaa ottaa seuraavalla kerralla vetämättä kaikkea alas). Tästä puhuttaessa mies on pari kertaa myöntänyt tekevänsä niin tarkoituksella. Usein kuitenkin näistä asioista puhuessa syyttää minua nipottamisesta, liian tarkan jäljen vaatimisesta eli juuri siitä "täydellisyyden tavoittelusta". Omituista on se, että pystyy tähän täydellisyyteen tarvittaessa. Esim. jos pyydän silittämään jonkun työvaatteeni aamulla hänen vaatteidensa mukana, tulee minun vaatteeni lähes alkuperäisessä kunnossa takaisin, hänen työvaatteensa ovat moitteettomat. Eli usein teen sen uudestaan itse.
-Tai sitten on kolmas ja tuntuu, että yleisin vaihtoehto, eli jättää vaan tekemättä.
Jättää vaan pukematta, jättää vaan pesemättä, jättää vaan sopimatta. Jos odotan miehen sopivan lapselle ajan johonkin palveluun, odotan loppuelämäni. Pyykit on vaan helppo ja mukava jättää viikkokausiksi pyörimään ja kasaantumaan. Asia tai tavara jonka on luvannut hoitaa jaa vaan pyörimään määrittelemättömäksi ajaksi. Jos huomautan asiasta, nalkutan. En anna hänen tehdä omalla tavallaan. Ilmeisesti esim. se, että kasaa pyykkikoriin kuukauden ajan petivaatteita, muttei vain yksinkertaisesti pese niitä on omalla tavalla hoitamista. Mulle on vaan helpompi ottaa itse se puhelin käteen ja tehdä asia. On kuitenkin oikeasti surullista, miten tiedän, etten voi luottaa miehen sanaan. Hän kyllä sanoo joojoo. Toi joojookin loukkaa mua. Mies on taas teini, joka huutaa törpölle mutsilleen et joojoo ihan kohta. Mut mä vaan oon se äiti, eikä murrosikä tule ikinä menemään ohi.
-kaiken tämän taustalla on se, että kotitöistä puhuessa mies aina tuo esiin sen, kuinka minun pitäisi olla "kiitollinen", että mulla on se osallistuva aviomies. Miten "se ei oo mikään itsestään selvyys, että mä kokkaan ja teen tätä ja tuota", miten hänen lapsuudenkodissaan ja miehen kavereiden kotona asiat on ihan toisin ja hän on selkeästi tekevin ja osallistuvin koko porukasta. Just tuota kiitosta ja ihailua kaipaa kovasti työstään (erona artikkeliin, että osaa kyllä vaatia. Itse kokee sen olevan niin, että puurtaa ilman kiitosta). Musta tuntuu helvetin vaikealta antaa sitä kiitosta, kun mulle kiitosta ei tarjoilla. Kukaan ei kiitä siitä, että hei kiitti kun pidät koko meidän perheen pystyssä. Muutenkin tuntuu, että mies vähän naureskelee tai vähättelee tekemääni työtä. Tai, että liiottellen.
Sitten kun mies tuli viikolla keskeyttämään mun hampaiden pesun ja näyttämään sitä väestöliiton parisuhdeterapeutin artikkelia, naama vakavana ja ääni asiallisena, tuntui että voisin oikeasti huutaa ääneen. En huutanut kylläkään, osasin sano vaan typerästi, että "oikeasti, oletko tossisasi?". Siinä oli kaikki ne mitä mies kokee saavansa, eli vähättelyä, en "anna tehdä omalla tavallaan", nipotan ja vaadin täydellisyyksiä, olen kireä jne.
Oon miettinyt nyt tän viikonlopun asiaa. Olen yrittänyt ajatella asiaa miehen kannalta, asettua hänen rooliinsa, nähdä oman käytökseni hänen silmillään. Onko ongelman ydin sitten kuitenkin minussa? Onko kodin rauhan ja miehen hyvän mielen avain kuitenkin minun asenteeni? Ratkeaisiko kaikki tämä, jos vain muuttaisin asennettani? Pitäisikö minun vaan joustaa ja sinnitellä? Pitäisikö mun vaan hyväksyä, että naiset nyt vaan hoitaa kodin ja sukupuolierot eivät muutu, vaikka tienaisinkin enemmän kuin mieheni? Että naisille nyt kotityöt vaan on mukavempia ja helpompia tehdä syystä x, ja se näkyy esim siinä, miten yh-isät kärsii kokee kaikista perhemuodoista itsensä tyytymättömimpinä tai miksi yksin jäävät miesvanhukset ovat niin kädettömiä ja hukassa.
Asiaa siis pohdiskelin ja päädyin eilen siihen päätökseen, että jos annan itselleni ja meille kaksi vuotta aikaa muuttua. Jos tilanne ei muutu eikä oloni helpotu, otan avioeron.
Yksi syy siihen, miksi koen niin oli se, kuinka mukava ja helppo olo mulla oli esim. eilen kun oltiin vaan kolmistaan. Toinen oli se, miten ehdottoman pitelemättä mies hyppäsi siihen kaltoinkohdellun ja kärsivän aviomiehen osaan. Hän ei sanonut edes, että mitä mieltä olet tästä, katsos tätä jne. Vaan aloitti keskustelun: "Tässä ois vähän näist mitä mä oon aina sanonu, mitä mieltä oot?" Mä näin oikeasti punasta, kun ajattelin asiaa.
Mä en tiedä. Olen umpikujassa. Ajattelin, että alan pitämään listaa tekemästäni ja miehen tekemästä. Ehkä, jos sen näkee selkeästi silmiensä alla niin asia jotenkin konkretisoituisi ja kirkastuisi hänelle.
Anteeksi superpitkä avautuminen. Mies on pian tulossa kotiin ja ei yhtään huvittaisi edes nähdä häntä. Katsotaan miten asia etenee. Kaksi asiaa kuitenkin tiedän. Ensimmäinen on se, että teen nyt kahta työtä. En tule jaksamaan tätä loputtomiin. Mennään oikeasti mun kapasiteetin rajoilla.
Toinen on se, että hyvä ystäväni sanoi avioliitostaan näin: "Me ollaan joukkue, joka tähtää yhdessä voittoon. Me ei olla kilpailussa keskenämme, vaan toistemme suurimmat tukijat."
Tulin surulliseksi, koska en koe yhtään noin. Koen, että olen juuri se äitihahmo joka hoitaa pesuettaan. Nyt pitää mennä, sori jos on liian pitkä viesti. Luen mielelläni teidän kokemuksianne, saattaa vastailu vaan kestää kun pääsen vaihtelevasti.
Kommentit (395)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hyi hitto kuinka paha olo tulee joistain näistä kommenteista. Ymmärrän ap:ta todella hyvin oman kokemukseni pohjalta.
Mulla on aviomies joka hoiti aktiivisimman masennusjaksoni ajan (vajaa vuosi) suurimman osan kodinhoidosta vaikka itse vietin paljon aikaa kotona. Hän tuli töistä kotiin, laittoi meille ruokaa ja sen jälkeen pesi pyykit, tiskasi jne. Viikonloppuisin hoiti isompia siivousjuttuja ja rästihommia. Autoin minkä pystyin ja jaksoin mutta oma-aloitteisuutta mulla ei ollut. Tämä oli miehelleni helvetin rankkaa aikaa, huomasin miten hän rupesi jättämään harrastuksiaan ja ystäviensä näkemistä, lihoi, ja vietti vapaahetkiä enemmän ja enemmän vain tietokoneella pelaten. Mun pahoinvointi tarttui mieheen ja työmäärä oli hälle yksinkertaisesti liikaa. Välillä riideltiin mutta asetelma ei tästä muuttunut sillä mä en vaan osallistunut kuten tarve olisi ollut. Pohjalla vaikutti myös meidän erilainen siisteyskäsitys, mä oon aina ollut ronttasempi kuin mieheni ja miehelleni vaikutti olevan myös kunniakysymys että koti pysyy siistinä vaikka mä läsin sohvalla päivät pitkät.
Sitten tajusin että tällä menolla meille tulee katkera ero, mieheni oli niin äärirajoille vedetty. Päätin säästää vähäisistä työttömyyspäivärahoistani osan kertaluonteiseen siivousavun palkkaamiseen ja aloitin yhdestä pienestä rutiinista kodin haltuunoton. Rupesin tekemään kerran viikossa ruokaa niin että kun mies tuli kotiin sai lämpimän aterian suoraan eteensä ja parin viikon kuluttua pyykkikonekin hurisi samalla. Huomasin että mun masennukseen auttoi ei vain rutiinien ja järjestyksen ylläpito, vaan myös miehen parempi mieli. Kun paranemisprosessini oli päässyt kunnolla vauhtiin, uskalsi mieheni jo nostaa esille epäkohtia työnjaossa ja tehtiin insinöörimäisesti taulukko, johon kumpikin merkkasi tekemiensä kotitöiden määrän kolmen viikon ajalta. Siinä kohtaa mies hallitsi listaa n. 90% työmäärällä. Tehtiin suunnitelma miten saataisiin suhdeluku tasaantumaan ja keskusteltiin avoimesti siitä missä kohdin epätasa-arvoisuus oli sallittua. Mies saattoi esim. suunnitella ja hankkia ruoka-ainekset ja siivota jäljet, mutta mä tein itse ruoan niin että mies sai omaa aikaa sen verran. Pyykit siirtyi täysin mun vastuulle koska olin päivät kotona ja saatiin enemmän pyykkiä pestyä sen avulla. Todettiin myös ettei siinä ole mitään järkeä että mä maksan pienistä tuistani jotain siivoajaa vain jotta sain paremman omatunnon, vaan mieheni jousti omista standardeistaan ja tunnusti että on loppuun palanut.
Nyt kun mun masennus on jäänyt taakse, on meillä aika tasa-arvoinen asetelma. Eniten riidellään niistä kotitöistä mistä kumpikaan ei pidä, mutta ollaan tosta parin vuoden takaisesta vaiheesta opittu se että tärkeintä on ettei kotityöt saa kuormittaa kumpaakaan liikaa. Jopa mä, vakavasti masentunut ihminen, tajusin että mun tekemättömyys venytti liikaa mieheni sietokykyä, vaikka syyt tekemättömyydelleni oli paljon painavammat kuin ap:n miehellä. Itselläni oli kuitenkin sen verran rakkautta jäljellä miestäni kohtaan että olin valmis muuttumaan ja kuuntelemaan myös mikä miestäni otti päähän. Muutos tapahtui kuitenkin vasta siinä kohtaa kun mä tajusin päästää irti siitä syyllisyyden tunteesta mikä mulla oli tekemättömyydestäni ja mieheni anto mulle kunnolla aikaa "päästä takaisin satulaan" syyllistämättä mua hoitamattomista hommista. Tavallaan siis käsikirjoitettiin uudelleen meidän parisuhteen roolit. Pinttyneet rutiinit ei muutu parissa viikossa ja musta ap:n ehdotus kahden vuoden jaksosta on ihan järkevä, kunhan kumpikin osapuoli on valmis sitoutumaan siihen. Se vaatii sillon myös sitä että vaikeistakin asioista puhutaan ääneen ja käydään läpi mitä toinen toivoo ja mihin on itse valmis. Ihan niinku muutenkin avioliitossa.
Toivottavasti teilläkin ap päästään parempaan lopputulokseen, oli kyseessä sitten tasa-arvoisempi työnjako tai ero.
Mahtava stoori, tätähän luki kuin fiktiota, joka sisältää yllättäviä käänteitä. Vaikutatte pariskunnalta, joka pystyy mihin vaan.
Kiitos! Usko on kyllä kummallakin ollut aika koetuksella näiden vuosien saatossa mutta ehkä meillä on pohjalla niin vahva yhteinen arvomaailma ja vilpitön arvostus ja kunnioitus toista kohtaan ettei suhde ole kariutunut. Kummatkin vielä avioerolapsina ja yksinäisen lapsuuden viettäneinä haluaa pitää kiinni siitä että aviopuoliso on tosiaan elämänkumppani ja elämänkumppania ei noin vaan vaihdeta tai hylätä ilman yrittämistä.
Musta tuntuu että moni sekä ap:n kaltaisista naisista että Heli Vaaran vastaanotolla käyvistä miehistä kärsii pohjimmiltaan yksinäisyydestä ja tunnustamisen puutteesta. Että kuinka tärkeää jokaiselle meistä on saada tuntea olevansa arvokas ja merkittävä, erityisesti puolison silmissä. Ja kuinka yllättävän moni testaa omaa itsetuntoaan ja paikkaansa venyttämällä toisen sietokykyä niinkuin lapsi. Sitä mäkin tein miehelleni, olin itkuinen, itsetuhoinen, kiukutteleva ja ailahteleva jotta voisin tuntea ne turvalliset kädet jotka ottaa syliin.
Omista paskoista puolista ja traumoista ei voi koskaan kasvaa irti ellei kohdalle satu oikeaa motivaattoria. Mulle se oli mun aviomies, mutta ei sen kaikille tarvitse olla parisuhteeseen liittyvä juttu. Esim. omien lasten hyvinvointi, itsensä toteuttaminen ja rakastaminen tai urahaaveet on myös ihan yhtä hyviä syitä muuttaa omaa käyttäytymistään.
#159
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kiitos, hyvä teksti ap. Oletko miettinyt ihan tosissasi, että voisit esimerkiksi näyttää avausviestisi miehellesi?
Jos mun vaimo kokisi tällä tavalla ja olisi kirjoittanut asiasta näin perusteellisesti, haluaisin todellakin lukea sen ja miettiä elämääni ja suhtautumista parisuhteeseeni ja osallisuuteeni perheen pyörittämisessä aika perusteellisesti. Monesti omien tuntojen ilmaiseminen välittäminen on niin paljon helpompaa tekstillä, kun saa tehdä koko puheenvuoron alusta loppuun ilman että toinen provosoituu tai menee puolustuskannalle ja yrittää vain voittaa väittelyn.
Jotain tässä olisi muututtava perustavanlaatuisella tavalla, jos olisin sun tilanteessa. Jos mies tämän lukemisesta suuttuisi eikä asiaa vähän aikaa pyöriteltyään ymmärtäisi paremmin sun näkökulmaa, niin musta se olisi aika vahva signaali siitä kannattaa alkaa miettimään niitä eropapereita.
M30
Lehtisen Jenny kirjoitti:
http://yle.fi/aihe/artikkeli/2015/10/29/jenny-lehtinen-metatyo-kunniaan
Tämä on ollut täällä ennenkin, mutta linkkaan tämän nyt ihan itse. Olen itsekin painiskellut samojen ongelmien kanssa vuosia, ja pakko on sanoa, että eron myötä ei tullut mitään muutosta metatyön määrään. Eli tarkoittaa sitä, että tein ennenkin kaiken, mitä nytkin.
Tämä on ihan paska tilanne monille naisille, ja uuvuttaa, erityisesti vielä siksi, että tuntuu että monet miehet ei vaan oikeasti tajua, tai halua tajuta tilannetta. Vetoavat edelleen renkaidenvaihtoon....
Jenny Lehtinen, Marja Hintikka Live
Nerokas havainto tuo että kyse on ensisijaisesti aivotyöstä! Tosiasia on, että harva työ kuluttaa enää fyysisesti tekijäänsä välittömästi. Fyysinen "romahtaminen" tulee seurauksena. Tuon aivotyön avuksi tarvittaisiin tietenkin sovelluksia. On silkkaa tuuria jos yhtä useampi aikuinen pystyy sen hanskaamaan ilman konkreettisia apuneuvoja.
1502
Vierailija kirjoitti:
miettivä kirjoitti:
Mieheni ei osaa käyttää pyykkikonetta, mutta hänen vastuulla on auto ja remonttityöt.
Tarkoitat varmaan, että miehesi on päättänyt leikkiä sellaista leikkiä, ettei hän osaa käyttää pyykkikonetta?
Mä en ihan oikeasti tajua, mitä hiton "hoitamista" auto vaatii? Olen nainen, en ymmärrä MITÄÄn autoista mutta sellaisen omistan.
Asioita jota teen autolle: tankkaan ja käyn pesussa kuukaudessa sen pari kertaa. Asioita mitä teen todella harvoin: käyn katsastuksessa. Vielä harvemmin: vien korjaamolle.
Wtf? Miten noi voi ees olla hoitamista? Tankatessa pidän hetken nappulaa pohjassa, pesussa ajan läpi sen harjahommelin, katsastuksessa istun ja luen. Noita ei voi edes verrata siihen, että teen kerran päivässä ne kolme ateriaa rasittavuudeltaan.
Kuinka usein teillä on remontti? Kerran viikossa/kuukaudessa/vuodessa/10 vuoden välein? Me ollaan 12 vuotta asuttu tässä talossamme ja remonttia ei olla kertaakaan tarvittu.
Kokeeko ihan oikeasti teidän miehet osallistuvansa, jos voivat lisätä urotyölistaansa remontin kerran viidessä vuodessa???
Lehtisen Jenny kirjoitti:
http://yle.fi/aihe/artikkeli/2015/10/29/jenny-lehtinen-metatyo-kunniaan
Tämä on ollut täällä ennenkin, mutta linkkaan tämän nyt ihan itse. Olen itsekin painiskellut samojen ongelmien kanssa vuosia, ja pakko on sanoa, että eron myötä ei tullut mitään muutosta metatyön määrään. Eli tarkoittaa sitä, että tein ennenkin kaiken, mitä nytkin.
Tämä on ihan paska tilanne monille naisille, ja uuvuttaa, erityisesti vielä siksi, että tuntuu että monet miehet ei vaan oikeasti tajua, tai halua tajuta tilannetta. Vetoavat edelleen renkaidenvaihtoon....
Jenny Lehtinen, Marja Hintikka Live
Tässähän se on!!!! Juuri tätä on elämäni (ja miksi se väsyttää)!!!!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Meillä on IHAN SAMANLAISTA!!!!
Ainoa ero toki on, että minä olen viimeisilläni raskaana, kaksi ja nelivuotiaidenkanssa kotona. Odotan perheen viidettä lasta.
Suurin osa kotitöistä on automaattisesti minun hoidettavanani. Myös viikonloppuisin. Olen antanut aika paljon periksi siksi, että mies on arkena päivät koulussa, ja minä enemmän kotonaolevana ehdin tehdä enemmän. Joihinkin asioihin haluaisin silti tasapuolisuutta ja apua, niin eiköhän mies sitten mieluusti TEE HOMMAT NIIN HUONOSTI KUIN VOI, että minä tympääntyisin ja käskisin olla tekemättä.
Tässäpä yksi pitkähkö esimerkki.
Perheessämme on kaksi koiraa, joista toinen on kiinanharjakoira, eli alaston ja hyvin herkästi kylmettyvä. Sisällä ollessa koiralla on koko ajan pitkälahkeinen aluspuku ja pitkälahkeinen villapuku, mutta ulos mennessä näillä pakkasilla sille pitää vielä LISÄKSI pukea toppahaalari, ihan niin kuin lapselle. Raskausmahani on jo sen verran iso, että en oikein hyvin taivu koiraa pukemaan joten olemme kahden isomman lapsen kanssa tehneet koirankäyttötaulukon, jossa on minulle, miehelleni ja isoille lapsille aikataulut, jolloin kukakin käyttää koirat lenkillä, ettei minun aina tarvisi yksinäni koiria hoitaa kodin muiden askareiden lisäksi. Mies on tietysti sitä vastaan, koska hänen mielestään koirien vastuu ei ole hänen töitään. (kuulema siksi, koska toinen (se pieni ja kalju) koirista on hänen mielestään tyhmä!!) Sanoin että näin nyt kuitenkin tehdään, koska minä tarvitsen tukea tässä asiassa, ja sillä selvä.
NO! Koittipa sitten sunnuntaina sellainen aamu, jolloin minä olisin vuorostani halunnut/saanut nukkua pitkään... (lauantai-aamuna annoin miehen nukkua klo 11.30 asti) Sainkin siihen tavallaan mahdollisuuden, kun patistelin miehen nousemaan kuopuksen huudahdelessa sängystään kahdeksan aikoihin, vetoamalla siihen että hänellä on koirankäyttövuoro. Jonkun etiäisen havahduttamana päätin kuitenkin nousta katsomaan että mies pukee varmasti pienemmälle koiralle vaattet ulkoilutukseen. Kun kävelen eteiseen, on mies hihnojen ja koirien kanssa valmiina astumassa ovesta ulos, ja koiralla ei TOSIAANKAAN ole ulkovaatteet päällä. Hämmästyneentä kysyn, että aiotko oikeasti mennä sen kanssa ulos noin?!?!?!, niin mies toteaa kokeilevansa, että tarkeneeko se. Lähdin kohti lämpömittaria tarkistaakseni pakkastilanteen, jolloin mies häipyi koirineen pihalle. Pakkasta oli reippaasti yli -20astetta... Soitin miehen perään pää punaisena ja rääyin puhelimeen että mikä helevetti sen ongelma oikein on, kun tekee tuollaisia temppuja!! No mies puhuu joitain takaisin, mutta en tietenkään huudoltani kuule mitä sanoo, ennen kuin lyö minulle luurin korvaan. Tuli kuitenkin takaisin ja puki koiran. Ja, kun kysyin mieheltä, että mikäs oli hänen mielestään eläinkokeen lopputulos, vastasi hän nuivasti että se, että minä huudan..
Että joo. JOPA viattomat luontokappaleet ovat tulilinjalla, kun mies kekkuloi ja venkoilee kotitöiden tekemättömyyden saavuttaakseen. Voitte kuvitella, ettei nukkumisesta tullut enää mitään, ja kaikki loputkin lapset heräsivät valitettavasti huutooni. :(
Viime viikolla mieheni tosiaan myös käski minun lukea sen saman jutun ja oli oikeinkin uhriutuva. Hänen mielestää oli kuulema hyvä juttu joka kannattaa lukea.
Jonkin aikaa teksitin luettuani mietiskelin asiaa ja annoin kyllä niin isolla mitalla takaisin miehelleni aiheesta, ettei mielipiteeni varmasti jäänyt epäselväksi.
Minusta tuntuu, että miehet ovat useimmissa suomalaisissa perheissä saaneet tietyt roolimallit päähänsä vaikuttamaan, ja usein malli on ollut juuri se, että ÄITI tekee kaiken KOTONA, isä taasen töissä. (saman roolimallin ovat saaneet he omilta vanhemmiltaan) Harmi vain, että nykyäidit ovat lähes yhtä usein töissä niiden kotitödensä lisäksi!! Mutta saavutetusta etuoikeudesta ei silti hevillä luovuta. Naiset joutuvat nalkuttamaan miehille siksi, koska tasa-arvoa suhteissa EI LUONNOSTAAN OLE. Jos suhde olisi tasa-arvoinen, ei kenenkään tarvitsisi patistella ja pyydellä toista. Eihän minunkaan mieheni joudu koskaan pyytelemään minulta, että voisinko MINÄ tehdä jonkun kotityön. Kumma kyllä toisin päin homma on ihan eri..
Ja siitä päätäntävallasta.
Meidän perheessämme minä olen ainoa, joka koskaan ehdottaa mitään tekemistä, muutosta tai toimintaa. (no lapset kyllä ehdottaa vaikka mitä kivaa toimintaa aina) Mies ei koskaan. Ja AINA kun kysyn miehen mielipidettä milloin mihinkin asiaan, on vastaus sama: En tiiä. En osaa sanoa.
Olipa kyse sitten matkasta, huonekalusta, vaateostoksesta, ulkoilusta, tms. isommasta tai pienemmästä asiasta . Joten minun on aina pakko päättää yksin.
Että MITEN sitä päätäntävaltaa oikein saisi siihen mieheen siirrettyä, kun kirveelläkään ei saa vastausta ei siihen eikä tähän ihan arkiseenkaan kysymykseen?!?!?
Nyt olen päättänyt tehdä pienen ihmiskokeen. Viikkoon en aio pyytää tai kysyä mieheltä yhtään mitään. Odotan ja oletan hänen toimivan kuin vastuullinen aikuinen ainakin, ja hoitavan oman osansa meidän perheen askareista ihan pyytämättä ja käskemättä. Sen mitä hän jättää tekemättä, jää tekemättä. JOS mies ei käytä koiria vuorollaan, koira tpaskantakoon sisälle. Jos mies ei siivoa paskoja, lapsi leikkiköön niillä ja sotkekoon joka paikan. Jos ei siivoa sitäkään, selvä. Olkoon sekin sitten. (lapsen voin kuitenkin pestä, jos ei sitäkään mies älyä tehdä)
Ettäpä. Nalkuttaminen seis, mutta mies myös nauttikoon tekemättömyyksiensä seuraukset. Katsotaan sitten viikon päästä miten homma on edennyt.
UGH! Olen puhunut.
Vierailija kirjoitti:
miettivä kirjoitti:
Mieheni ei osaa käyttää pyykkikonetta, mutta hänen vastuulla on auto ja remonttityöt.
Tarkoitat varmaan, että miehesi on päättänyt leikkiä sellaista leikkiä, ettei hän osaa käyttää pyykkikonetta?
Minunkin ilmoitti ettei osaa käyttää. Mutta pyysi käyttöopastusta kun kerroin, että haisevat treenivaatteet on pestävä heti tai kiikutan ne ulos. Mies tietysti suuttui mutta kysyi sitten että miten konetta käytetään ja pesi siitä lähtien treenikamansa. Haju oli oksettava ja vaatteet hiestä likomärkiä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
TODELLA hyvin kirjoitettu tämäKIN, kuten edellinen viestisi!!
Pakko tähän väliin mainita, kun niin sopivasti tuo (EX-rakas aviomies, jolla paha peliriippuvuus, jonka takia asunto myynnissä ja ero tuli ja joudutaan asumaan saman katon alla, kun asunto ei mene kaupaksi ja pankki ei suostu eriyttämään lainoja, kun äijällä luottotiedot menny ja..ja..ja joka on reilu 4 vuotta käyttänyt henkistä väkivaltaa ja joka on nyt puolen vuoden aikana muuttunut fyysiseksi) mies laittoi äsken viestiä, että voisinko siivota (imuroida yms.) kun pääsen kotiin.
Niin.. itsehän hän on heittänyt roskat ulos ja laittanut astianpesukoneen päälle... vastasin, että tietysti, kunhan pääsen töistä ja haen lapset tarhasta, jonne aamulla ennen 06 vein ja käydään kaupassa ja teen ruoan ja siivoan jäljet ja leikin ja kuuntelen miten lapsilla on mennyt päivä, niin kyllä, kyllä mä sitten siivoan. Ja siivoankin, haen vaan punkkupullon samalla reissulla kun kaupassa käyn, jotta ehdin mennä nukkumaan (lue: sammua, ennen kuin sankari pääsee töistä) :)
http://www.vauva.fi/keskustelu/2477518/vasyneen_naisen_vastaus_heli_vaa…
Ai tämänkö kirjoittaja? siis alkuperäisessä on naisen eikä vaimon
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lehtisen Jenny kirjoitti:
http://yle.fi/aihe/artikkeli/2015/10/29/jenny-lehtinen-metatyo-kunniaan
Tämä on ollut täällä ennenkin, mutta linkkaan tämän nyt ihan itse. Olen itsekin painiskellut samojen ongelmien kanssa vuosia, ja pakko on sanoa, että eron myötä ei tullut mitään muutosta metatyön määrään. Eli tarkoittaa sitä, että tein ennenkin kaiken, mitä nytkin.
Tämä on ihan paska tilanne monille naisille, ja uuvuttaa, erityisesti vielä siksi, että tuntuu että monet miehet ei vaan oikeasti tajua, tai halua tajuta tilannetta. Vetoavat edelleen renkaidenvaihtoon....
Jenny Lehtinen, Marja Hintikka Live
Kyllä mulla hommat väheni kun miehet sotkuja ei tarvitse enää siivota ja lisäksi ei tarvitse pettyä n 25 kertaa päivässä siihen, ettei mies esim. viitsi viedä likaisia astioita koneeseen, tyhjentää puhtaita koneesta, ripustaa pyykkejä, viedä pyykkejä kaappiin, hoitaa kissoja jne. Teen kotitöitä puolet vähemmän ja kämppä on tuplasti siistimpi.
En pysty lukemaan kaikkea, mutta ymmärrän teitä molempia. Jos teillä on ylimääräisiä varoja, hankkikaa hyvät ihmiset apua. Jos teitä on kaksi palkkatyössä olevaa aikuista, niin ostakaa siivouspalveluja (voi vähentää verotuksessa), viekää lakanapyykit pesulaan sairastelun jälkeen, ostakaa valmisruokia, palkatkaa lastenvahti. Toinen asia, vaatimukssita voi höllentää. Jos on niin väsynyt, niin miksi lähettää joulukortteja? Miksi miettiä, kenet kutsutaan synttäreille? Olen antanut miehen tehdä omalla tavallaan, kun työtilanne on ollut se etten jaksa/ehdi. On sitten erilaiset synttärit, kun mitkä itse järjestäisin, mutta ei ole minulla sanomaista, kun en ole vetovastuussa. Maailma ei kaadu, jos joku jää kutsumatta tai jonkun allergioita ei ole huomioitu. Mun maailma kaatuisi avioeroon, mutta ei tuollaisiin pikkuasioihin.
Jos päiväkodista soitetaan, että lapsella on väärät vaatteet ja mies on vienyt lapsen sinne, niin kauniisti voi kysyä, miksi (helvatissä!!!) ne siitä äidille soittavat????
Meillä miehen numeron on aina ensimmäisenä ja jos jonkun lapsen äiti pyytää leikkimään meidän lapsia, niin ohjaan hänet ottamaan mieheeni yhteyttä, kas kun olen itse työmatkoilla tai valmistautumassa niihin, enkä todellakaan jaksa miettiä hakemisia ja viemisiä. Sujuu ihan hyvin. Kuten sanoin, usein tekisin itse toisin, mutta mieheni tekee myös nykyään monet asiat kymmenen kertaa paremmin kuin minä.
Tsemppiä ja voimia. Rankkaahan työn ja perheen yhteensovittaminen on.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Huomasin miehestäni, että on tottunut eksänsä kanssa siihen, että eksä on kotiäitinä hoitanut kaiken. Nyt, kun mies on eron jälkeen asunut yksin ja opetellut aikuiseksi, hän hoitaa hyvin omat lapsensa. Välillä hän kokeilee ottaisinko lasten suhteen metatyötä itselleni, mutta en suostu siihen.
Kuten kommenteista huomaa, kerran kun suostuu niin se voi jäädä päälle. Antakaa miestenne tehdä - kyllä ne oppii ja pärjää.
Ddddddd kirjoitti:
Huomasin miehestäni, että on tottunut eksänsä kanssa siihen, että eksä on kotiäitinä hoitanut kaiken. Nyt, kun mies on eron jälkeen asunut yksin ja opetellut aikuiseksi, hän hoitaa hyvin omat lapsensa. Välillä hän kokeilee ottaisinko lasten suhteen metatyötä itselleni, mutta en suostu siihen.
Kuten kommenteista huomaa, kerran kun suostuu niin se voi jäädä päälle. Antakaa miestenne tehdä - kyllä ne oppii ja pärjää.
Mulla sama tilanne, miehellä lapsia, minulla ei. Olen alusta lähtien opettanut lapset ja miehen siihen, että mies on aina se ensisijainen vastuunottaja. Eli mies ruokkii lapset, lääkitsee, suunnittelee ohjelmat jne. Autan tietysti tarpeen mukaan, mutta tosiaan vaan autan. Miehellä oli alkuun selvä yritys nakittaa minut vastuuseen lasten päivittäisestä huolehtimisesta. Se on kuitenkin hänen tonttinsa, jonka ihan hyvin kyllä hoitaakin nyt pienen opettelun jälkeen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
AP: pariterapia.
Joskus keskusteleminen kotona ei auta: sano vaikka miten selvästi ja ystävällisellä äänensävyllä mutta asiat eivät silti uppoa kalloon.
Pariterapiassa on kolmas osapuoli jonka silkka läsnäolo saattaa saada keskustelunaiheista konkreettisempia molemmille.
Toinen juttu on se, että nykyinen tilanteenne ei ole ongelma miehellesi. Jos haluat että hän ikinä osallistuu, et missään tapauksessa saa korjata hänen jälkiään. Jos siihen sorrut, keität omaa soppaasi aina vaan edelleen.
Voi olla että loppujen lopuksi ette voi elää ihan putsblank-kodissa jos haluatte elää yhdessä.
Eipä taida olla pariterapiasta apua jos terapeutti on jo etukäteen päättänyt mikä parin ongelma on, kuten Väestöliiton parisuhdekeskuksen johtajan Heli Vaarasen haastattelusta HS 15.1. käy ilmi. On todella huolestuttavaa jos terapeutilla on näin asenteellinen suhtautuminen asiakkaisiinsa. Parisuhdeterapiaan hakeutuvilla, niin naisilla kuin miehilläkin, pitäisi olla oikeus tulla kuulluksi ja saada puolueetonta tukea ja apua tilanteeseensa.
Tuskinpa Vaarasen ammattitaidosta kannattaa liian pitkiä johtopäätöksiä tehdä tuon kolumnin takia. Eiköhän hän ole myös työssään nähnyt kaikenlaista, myös AP:n viestin kaltaisia parisuhteita. Monet tuntuvat ottavan henkilökohtaisesti tuon Vaarasen kolumnin, niin kuin se olisi kirjoitettu heidän parisuhteestaan, mutta eihän se niin mene. Kolumni nyt vain sattui käsittelemään tietynlaisia parisuhteita, joita on myös varmasti paljon, ja jollaisesta nyt AP:n tapauksessa ei ole kyse.
Itse asiassa mun mielestä nimenomaan pitäisi puhua Vaarasen ammattitaidosta ja Väestöliiton näkökulmasta suomalaisiin parisuhteisiin.
Ensinnäkin, Vaarasen sanomat on otsikoitu joka paikkaan tähän tyyliin: "Naiset väheksyvät miehiä parisuhteessa JA SINKKUELÄMÄSSÄ." Esim. hänen ikiomaan hs:sän kolumniin. Pelkkä otsikkokin on täydellisen, yksipuolisen syyllistävä: naiset. Vikana on naiset, naiset on syyllisiä ja miehet kärsii.
Ai että sun mielestä toi kertoo vain tietynlaisia parisuhteita? Ei todellakaan, Vaaranen NIMENOMAAN yleisti näin: "Olen huolissani miehiä väheksyvästä asenneilmastosta liitoissa ja sinkkuelämässä. " Eli toisin sanoen, ihan kaikkialla. Reppana miehiä väheksytään niin parisuhteissa ja sinkkuinakin. Missään ei oikeen oo hyvä kun naiset on kollektiivisesti niin pahoja ja hemmoteltuja ja feminismin mädättämiä, joko ne ei anna tehdä omalla tavallaan kotitöitä tai hylkäävät ihan vaan kenkien takia.
Monet luultavasti ottavat aika henkilökohtaisesti sen, että Suomen suurimmat mediat toitottavat kuorossa miesten huonoa kohtelua, jonka syynä olet sinä, eli nainen. Ilta-sanomia myöten itkettiin kuorossa ja tykkäiltiin tuhannen ihmisten voimin kommenteista, jossa pohdittiin osaako nainen edes rakastaa, miten Vaaranen ei itse ole törmännyt miesten harrastamaan naisten vähättelyyn ja tämä paras:
Miten tasa-arvo on kaukana nykysuhteista. Kyllä, luit oikein. Tasa-arvo. Väestöliiton virallinen mielipide on, että naiset ovat jyränneet miehet.
Luepa kuule ajatuksella tämä: http://www.iltalehti.fi/rakkausjaseksi/2016011320954202_lz.shtml
Sitten mieti näitä kolmea kysymystä
1) Puhuttiinko siinä yksittäisistä parisuhteista?
2) Annettiinko ymmärtää, että toinen sukupuoli olisi vastuussa tästä tilanteesta?
3) Kumman sukupuolen annettiin ymmärtää voivansa ratkaista tämän tilanteen?
Sitten katso pelkkää otsikkoa. Kumpaa sukupuolta se mielestäsi syyllistää? Sitten mietit sitä, miksi naiset ovat ottaneet tämän henkilökohtaisesti. Tämä oli rimanalitus Vaaraselta. Uskon tuhansien suomalaisten miesten heittäytyneen uhrin osaan tekstiä lukiessaan. Jo pelkkä otsikko lietsoo naisvihaa. Asia olisi sama, jos Vaaranen olisi otsikoinut: miehet ovat pedofiilejä. (Vaikka 99% pedofiileistä on miehiä, miehistä pedofiilejä on vain hyvin harva). Ero on siinä, että jos Vaaranen olisi noin otsikoinut, hänen postinsa ja jokainen internettili olisi täynnä tappo-, raiskaus-, ja pahoinpitelyuhkauksia.
Eli JOS Vaarasen pointti oli, että JOISSAKIN HARVOISSA parisuhteissa tilanne on tuollainen, on hän epäonnistunut täydellisesti pointin läpituonnissa. Minä kun en jokaisen haastattelun luettuani jälkeenkään ole ainuttakaan tähän viittaavaa lausetta löytänyt. Sä näköjään kykenit siihen.
Vierailija kirjoitti:
Ddddddd kirjoitti:
Huomasin miehestäni, että on tottunut eksänsä kanssa siihen, että eksä on kotiäitinä hoitanut kaiken. Nyt, kun mies on eron jälkeen asunut yksin ja opetellut aikuiseksi, hän hoitaa hyvin omat lapsensa. Välillä hän kokeilee ottaisinko lasten suhteen metatyötä itselleni, mutta en suostu siihen.
Kuten kommenteista huomaa, kerran kun suostuu niin se voi jäädä päälle. Antakaa miestenne tehdä - kyllä ne oppii ja pärjää.
Mulla sama tilanne, miehellä lapsia, minulla ei. Olen alusta lähtien opettanut lapset ja miehen siihen, että mies on aina se ensisijainen vastuunottaja. Eli mies ruokkii lapset, lääkitsee, suunnittelee ohjelmat jne. Autan tietysti tarpeen mukaan, mutta tosiaan vaan autan. Miehellä oli alkuun selvä yritys nakittaa minut vastuuseen lasten päivittäisestä huolehtimisesta. Se on kuitenkin hänen tonttinsa, jonka ihan hyvin kyllä hoitaakin nyt pienen opettelun jälkeen.
Niin totta! Täällä kolmas, paitsi sukupolvea vanhempi. Miehelläni on aikuisia lapsia ja lapsenlapsia. Mies on järkevä, ja olen puhunut, että omien teinieni ja omien töideni lisäksi en halua ruveta mummeloimaan hänen lapsenlapsiaan. Mies on tähän suostunut. Kuitenkin aina välillä pyrkii ns. ylistämällä alistamaan "kun sä olet niille niin tärkeä niin tee sinä tää ja vastaa sinä tähän ja ole niiden kanssa". Olen tietysti, kun ollaan porukalla yhdessä, mutta en ota hoitovastuuta. Mies ei saa tuijottaa telkkua jos hänen lapsenlapset on meillä, minä en ostele niille joululahjoja enkä suostu muistamaan niiden synttäripäiviä enkä ota myöskään miehen tyttärien kanssa sopiakseni koska lapsia viedään mistä mihin ja koska ne ovat meillä. Kyllä tämä asia suurin piirtein pysyy hanskassa, mutta aina välillä pitää palauttaa asiat oikeille urilleen.
Ddddddd kirjoitti:
Huomasin miehestäni, että on tottunut eksänsä kanssa siihen, että eksä on kotiäitinä hoitanut kaiken. Nyt, kun mies on eron jälkeen asunut yksin ja opetellut aikuiseksi, hän hoitaa hyvin omat lapsensa. Välillä hän kokeilee ottaisinko lasten suhteen metatyötä itselleni, mutta en suostu siihen.
Kuten kommenteista huomaa, kerran kun suostuu niin se voi jäädä päälle. Antakaa miestenne tehdä - kyllä ne oppii ja pärjää.
Muuten hyvä viesti, mutta tuosta lihavoidusta kohdasta olen eri mieltä. Kyse on siitä, että pojat ja miehet pitäisi opettaa lapsesta lähtien siihen malliin, että he ovat tasan samassa asemassa kuin naiset kotitöiden suhteen. He eivät siis auta tai osallistu, vaan tekevät osuutensa. Lauseesi antaa ymmärtää, miten naisten pitää opastaa se imuri käteen ja imuroinnin jälkeen hyväksyä jos kaikkialla on vielä pölyä-se kun opettelee vielä.
Miehen pitäisi itse, ITSE, ottaa se imuri kaapista ja imuroida. Kyselemättä, kehoituksia tarvitsematta ja mitään naisen puolisia antamisia vaatimatta. Lauseessasi on kaiku siitä, miten koko tilanne on kuitenkin vähän niin kuin naisten syy. Kun naiset ei vaan anna tehdä.
Sen myönnän, että kaveripiirissäni olen nähnyt vauvaan niin rakastuneita äitejä, että mies on tönitty pois. Mutta normaalien kotitöiden tekemiseen ei kyllä aikuisen miehen tarvitse mitään lupaa tai antamisia saada.
[
Myös laatu on erilainen. Miehen imurointi kestää tunnin siinä missä minun kaksi tuntia. Mutta ei se mitään, sillä kummassakin tapauksessa talo tulee siivottua ja kaikki ovat tyytyväisiä.
quote]
Kuinka hemmetin iso talo teillä on, että imuroit 2 tuntia?? Vai onko kaikki lattiat täynnä tavaraa, että niiden siirtämiseen menee kohtuuton aika? Meillä on 120 neliön talo ja sen imurointiin menee arviolta 20 minuuttia. Tavaroita ja kenkiä ei roiku lattioilla (tai poikien huoneissa roikkuu, mutta niiden pitää tyhjentää lattiat ennen imurointia).
Vierailija kirjoitti:
[
Myös laatu on erilainen. Miehen imurointi kestää tunnin siinä missä minun kaksi tuntia. Mutta ei se mitään, sillä kummassakin tapauksessa talo tulee siivottua ja kaikki ovat tyytyväisiä.quote]
Kuinka hemmetin iso talo teillä on, että imuroit 2 tuntia?? Vai onko kaikki lattiat täynnä tavaraa, että niiden siirtämiseen menee kohtuuton aika? Meillä on 120 neliön talo ja sen imurointiin menee arviolta 20 minuuttia. Tavaroita ja kenkiä ei roiku lattioilla (tai poikien huoneissa roikkuu, mutta niiden pitää tyhjentää lattiat ennen imurointia).
Meillä imuroin 120 neliön talomme lattiat kokonaan ehkä noin puolessa tunnissa.
Mutta jos imuroin kaikki saunankiukaan takuset, joka sohvan siirrän pois paikaltaan, imuroin pannuhuoneenkin ja imuroin myös kaikki tekstiilipinnat sopivilla suulakkeilla kerralla, niin kyllä siinä saattaa mennä kaksi tuntia. Vois mennä enemmänkin. En ole kyllä ikinä noin isoa urakkaa kerralla ottanut.
Vierailija kirjoitti:
Hmm.. Kauhulla lukee näitä. Pelottaa tuleva. Tuntuu, etten osaa jatkossakaan olla parisuhteessa/pitää puoliani. En ole tottunut siihen, että toisen huomioon ottamista pitää kysyä/vaatia. Kuinkakohan monella on oikeasti hyvä/osallistuva mies.
Minulla on osallistuva mies! Kun aloimme seurustella ja menin hänen luokseen eka kerran kylään, hän kertoi juuri vahanneensa vuokrayksiön lattiat :) Ei kyllä sen jälkeen ole koskaan sitä tehnyt, mutta jo tämä osoitti että miestä kiinnostaa siivoaminen. Ja ruokaa laittoi alusta saakka. Ja nyt vielä remontoi, huoltaa autot, pyörät, voitelee sukset, rakensi meille talon, auttaa vanhempianikin. Eli nain nuorena ihanan duunarin, joka on todella tekevä ja ahkera. Aikaisempi miesystäväni oli insinööri, joka ei tehnyt mitään muuta kuin naputti tietokonettaan. Mm. tiskit homehtui altaassa, nukkui pelkällä patjalla ilman lakanoita. Sen kokemuksen jälkeen ymmärsin, että löytämäni duunari on ihan oikea helmi! Kotitöistä ei ole riidelty koskaan. Itseasiassa mieheni saattaa tehdä erityisen paljon kotitöitä, jos on suuttunut minulle jostakin. Minun pitää huomata silloin kysyä että painaako jokin...
http://yle.fi/aihe/artikkeli/2015/10/29/jenny-lehtinen-metatyo-kunniaan
Tämä on ollut täällä ennenkin, mutta linkkaan tämän nyt ihan itse. Olen itsekin painiskellut samojen ongelmien kanssa vuosia, ja pakko on sanoa, että eron myötä ei tullut mitään muutosta metatyön määrään. Eli tarkoittaa sitä, että tein ennenkin kaiken, mitä nytkin.
Tämä on ihan paska tilanne monille naisille, ja uuvuttaa, erityisesti vielä siksi, että tuntuu että monet miehet ei vaan oikeasti tajua, tai halua tajuta tilannetta. Vetoavat edelleen renkaidenvaihtoon....
Jenny Lehtinen, Marja Hintikka Live