Olen tuo väsynyt vaimo-ketjun ap, oivalsin eilen jotain.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Voi AP <3 Teit varmasti hyvän, reilun ja rehellisen päätöksen itseäsi ja miestäsi ajatellen, kun päätit tuosta kahden vuoden "koeajasta". Sitä ainoastaan katkeroituu, jos jää iäkseen epäreiluun ja epätyydyttävään parisuhteeseen.

Olen itse kasvanut sellaisessa perheessä, jossa isän osa oli maata sohvalla. Vasta jälkikäteen olen ymmärtänyt, miten inhottavaa se varmasti äidilleni oli, että kun molemmilla on takana pitkä työpäivä, voi toinen kellahtaa sohvalle ja toisen täytyy ruveta laittamaan ruokaa perheelle. Sitten se sohvalla makaava käskee laittamaan keittiön oven kiinni, kun perunamuussin vatkaamisesta tuleva ääni häiritsee telkkarin toljotusta... Äitini hoiti KAIKEN: laittoi ruuan, kävi kaupassa, siivosi, hoiti lapset, huolehti yhteydenpidosta sukulaisiin, huolehti pihan, hankki lapsille vaatteet ja keittiöön uuden lampun. Äiti huolehti isänkin paperiasiat, varasi isän parturit ja lääkärit. 

Vähän säälittää nähdä, kuinka äiti on silminnähden kateellinen meidän tyttäriensä perhe-elämästä. Varmasti ylpeä siitä, ettemme suostuneet samanlaisiksi heittopusseiksi kuin äiti, mutta silti se kateus paistaa joistain asioista läpi. 

Millainen äiti kadehtii tytärtään?! Eikö jokainen toivo omalle lapselleen parempaa tulevaisuutta ku mitä itsellään on ja ole onnellinen kun niin käykin?

No, voin kyllä kuvitella millainen äiti: marttyriäiti.

typerä kommentti. kateus on inhimillinen tunne, ja kun on kyse siitä, että on tullut koko elämänsä kohdelluksi epäoikeudenmukaisesti niin totta kai siitä saa olla surullinen. mitään marttyrointia siihen tarvita. mistä teitä mitääntajuamattomia urpoja sikiää?

Kyllä inhimillisempää olisi osata olla onnellinen lapsensa paremman elämän puolesta. Mutta ehkä tämän asenteen peukutus ketjussa kertookin juuri siitä, mistä perheissänne kenkä puristaa. Ei osata asettua sen miehen asemaan.

Tiedän tunteen. Olen kotona lasten kanssa vanhempainvapaalla, joten kodinhoito kuuluukin mulle, mutta tiedän että se jatkuu myös silloin kun palaan töihin. Miehellä loppuu työpäivä klo 15.30, mulla n klo 22.

Miehestä tuntuu etten arvosta hänen työssäkäyntiään ja sitä, että hän tuo leivän pöytään. (Kyllä, kauppalaskut ovat iso osa, mutta kaikki muu menee puoliksi, en siis ole kyllä mikään lompakkoloinen). Maksaisin kyllä kauppalaskujakin mutta rahat eivät yksinkertaisesti riitä niihin). Hän on monta kertaa sanonut että hän ei mulle enää ruokia osta. Ei vaan tajua sitä, että jos homma menee niin, niin mun täytyy palata töihin ja sitten joutuukin maksamaan päiväkotimaksut (puoliksi), joista on myös sanonut että niihin hänellä ei ole varaa.

Koen sen erittäin loukkaavaksi, että hän uhkailee tuollaisilla, osoittaa ettei hänelläkään ole tippaakaan arvostusta sitä kohtaan mitä minä teen. Vaikea tilanne on kyllä meillä. Tsemppiä sulle ap

Vastaus niille, jotka ihmettelevät, miksi olemme valinneet laiskan miehen:

Omalla kohdallani oli niin, että asuin ensin yksin ja huolehdin siis kaikesta yksin. Sitten tuli mies, mutta taisin huolehtia edelleen suurimmasta osasta asioista, mutta se ei ollut ongelma, sillä ei kaksin kerrostaloasunnossa paljoa kotitöitä ollutkaan. Sitten tuli lapsi ja jäin kotiin ja oli luontevaa että kotonaolija tekee enemmän. Tuli sisarus ja sama jatkui. Kun menin töihin, kotitöiden määrä oli ihan eri levelillä kuin alkutilanteessa ja saavutettiin piste, jossa kuormitusta tulee yhdelle liikaa ja toisen pitäisi ruveta ottamaa aiempaa enemmän vastuuta. Ei sitä aiemmin tajunnut, kun hommia oli niin vähän. Ja tietenkin mies oli töiden alkua odotellessa sitä mieltä, että tekee totta kai osansa, kun molemmat ollaan kokopäivätöissä, mutta ei se vaan ole toiminut oikeasti.

Äiti jätti isän, koska isä ei osallistunut juuri ollenkaan perheen kuluihin tai tehnyt kotitöitä.

Isä maksoi puolet lainasta, mutta käytti hieman suuremman palkkansa kokonaan omiin menoihinsa.

Äiti maksoi koko perheen ruoat, omat ja kahden tyttären vaatteet, harrastukset jne.

Äiti hoiti kaikki kotityöt. Tietenkin sisareni ja minä autoimme siivouksessa, ruoanlaitossa jne.

Isällä oli iltaisin niin paljon menoja kavereiden kanssa, ettei hän ollut juuri koskaan kotona.

Äidin kanssa kävimme kävelyllä, museoissa, kirjastoissa, luistelemassa tai hiihtämässä jne.

Isä oli niin vihainen äidille siitä, että muutimme pois, ettei hän tavannut moneen vuoteen meitä tyttäriään. Isän uusi puoliso, joka on todella mukava nainen, pyysi meitä kylään vuosien kuluttua ja tilanteesta tuli mukavampi. Isällä oli tapaamisoikeus meihin ja oikeus tavata meitä lomalla, mutta hän ei halunnut, koska hän inhosi äitiä niin paljon. Äiti oli hänen mielestään kaamea, koska äiti erosi hänestä.

Elän yksin, koska olen nähnyt aivan liikaa parisuhteita ja perheitä, joissa nainen tekee kaiken ja mies lepäilee sohvalla. Lompakkoloinen on mielestäni kurja sana, mutta ikävä kyllä isä oli juuri sellainen. Hänen nykyinen vaimonsa hoitaa kaikki kotityöt, vaikka isä on ollut jo pitkään kotona eläkkeellä. 

Vierailija kirjoitti:

Moikka kaikki,

Olen siis tuon väsynyt vaimo-ketjun ap. Tulin katsomaan, onko aloittamani keskustelu vielä hengissä ja pääsisin lukemaan teidän kokemuksianne. Suu loksahti auki, kun löysin yli tuhat peukkua. Oikeasti aika järkyttävää. Tajusin, että mä en ihan oikeasti ole yksin näiden tunteideni kanssa, en ole ainoa jolla on toivoton olo.Luin tekstini uudelleen ja sekin vaivasi. Valtavasti kirjoitusvirheitä, suttuista tekstiä, nimikin meni väärin. Olin kyllä todella tunnekuohussa.. Nyt ketju on lukittu syystä jota en tiedä, ilmeisesti täällä ei saa mainita nimiä ketjuissa, rikoin jotain palstan sääntöä vastaan (?). Viestejä on niin paljon, etten millään kerkeä lukemaan niitä mutta aion todellakin.

Halusin vain tulla kertomaan tänne, että perjantaina oikeasti itkin väsymykstä ja pahasta olosta ennen nukkumaanmenoa. Se on todella harvinaista, en yleensä "itke tunteitani." Lauantaina sitten pidettiin tyttöjen kanssa sairaspäivää ja meillä oli tyttöjen kurjasta olosta huolimatta todella mukavaa. Oli kivaa ja rentoa, käytiin jopa mäkkärin luukulla ja pienempi oli onnensa kukkuloilla. Tuleekohan sitä koskaan enää riemuitsemaan niin puhtaasti mistään kun tyttöni oli siitä purilaisesta :D Lapset on kyllä niin rakkaita.

Kuitenkin niin.. Tähän tilanteeseen palaten.

Olen kokenut syvää uupumusta n. vuoden. Sitä ennenkin tietysti, mutta erityisesti tänä syksynä asia on jotenkin konkretisoitunut. Tuntuu, että teen aina, menen aina, suoritan aina. Hoidan, järjestän, korjaan, siivoan. Työ ei lopu ikinä eikä tilanne parane ikinä. Miehellä on ollut töissä rankempaa tänä syksynä, mutta hänellä on silti useana päivänä lyhyemmät työajat kuin minulla. Meillä on hyvin erillainen työnkuva ja koulutus (minä korkeammin koulutettu) ja välillä tuntuu, että hän väheksyy jopa työtäni. Mies valittaa hyvin usein väsymystä töistä päästyään. Tämä näkyy esim. siinä, että tekee harvemmin kuin minä ruoat koko perheelle kotiin päästyään. Ja vaikka tekisi, tiedän kaaoksen olevan vastassa kun pääsen kotiin. Jostain syystä onnistuu sotkemaan ihan tolkuttoman paljon, jättäen kaiken levälleen ihan kaapinovista lähtien kun itse kokkaa.Kuitenkin huomattavasti useammin se on minun työni käydä töiden jälkeen kaupassa ja tehdä ruoka, vaikka menisikin pidempään. Tällöin mies vaan antaa lapsille hirveästi välipalaa pitääkseen heidät käynnissä mun tuloa odotellessa. Homma ei siis mene niin, että me sovittaisiin kokkausvuorot ja tilanne pyörisi sen mukaan. Yritettiin sitä, mies valitti niin paljon, etten jaksanut. Useimmiten mies vaan ilmoittaa viestillä, että tänään kokkaan hän kokkaa, muina päivinä se on itsestään selvyytenä minun osani.

Se on aina selkeästi palvelus. Iso palvelus, josta pitää kiittää ja tehdä numero. Mies myös selkeästi vaatii kiitosta ruoast, saatttaa kysellä ärsyttävän lapsellisella tavalla onko hyvää ja ei todellakaan ikinä putsaisi jälkiään, koska on niin hirveän uupunut.

Tässä ei nyt ole kyse pelkästään tosta kokkaamisesta, vaan koko kuvasta. Tavallaan homma menee niin, että minä olen se ns. itsestään selvä kokkaaja. Se pääkokkaaja ja pääsiivoaja ja ja päälastenhoitaja ja pääkodinhoitaja ja sitten miehen tehdessä satunnaisia kotitöitä hän tekee minulle "palveluksen" koska "osallistuu."

Tuntuu, että olen äiti, jolle mieheni sitten suorittaa näitä asioita välillä kiukutellen ja koko ajan kehuja odottaen. Vaikka hän itse syö ja elää perheessämme, on silti vastuu minulla näiden asioiden pyörimisestä. Imuroiminen saattaa olla niin iso numero, että oikeasti voisi luulla miehen odottavan viikkorahaa palkkioksi (vaikka siis minä olisin hoitanut KAIKEN muun koko päivän ajan. Teen muutenkin leijonanosan kaikesta siivoamisesta.). Hänellä itsellään ei tunnu olevan mitään paloa hypätä avukseni tähän rooliin. Olen yrittänyt keskustella, homma pyörii täydellistä kehää, useimmiten keskutelun jälkeen mulla on pahempi olo kuin ennen sitä. Hommat menee aina, siis AINA samaa kaavaa. Tässä on ne pääpiirteittäin, yrittää asiaa lähestyä miltä kantilta tahansa:

-.sullahan toi homma pyörii niin hyvin, sä oot parempi tässä ja tässä (ilmeisesti esim. pyykkikoneen täyttämisessä tai kaatuneen maitolasin siivoamisessa voi olla isoja tasoeroja. Tämä oli mulle uutta ennenkuin mieheni tapasin) niin hoida sä tää, sulta sujuu niin hyvin toi (lisää kotityö tähän) ja suunnittelu, etten viitstinyt tunkea väliin sotkemaanja blaa blaa (eli siis kehumalla tehtävien sysimistä minulle.)

-Mies laiskottelemalla ja hutaisemalla työntää tehtävät minulle. Siis tekee tahalleen niin puolitiehen, että tietää mun tulevan perässä ja hoitavan loppuun koska se asia on vaan pakko tehdä. Joskus en jaksa edes pyytää jonkun tehtävän tekemistä, vaikka sitä imurointia, kun tiedän, että makuuhuone on täynnä villakoiria senkin jälkeen (esim. sängyn alta ei yksinkertaisesti voi siirtää paria matkalaukkua, että sen oikeasti voisi imuroida, liinavaatteita ei voi vaan tunkea valtavassa, viikkaamattomassa kasassa sinne kaappiin jos haluaa ottaa seuraavalla kerralla vetämättä kaikkea alas). Tästä puhuttaessa mies on pari kertaa myöntänyt tekevänsä niin tarkoituksella. Usein kuitenkin näistä asioista puhuessa syyttää minua nipottamisesta, liian tarkan jäljen vaatimisesta eli juuri siitä "täydellisyyden tavoittelusta". Omituista on se, että pystyy tähän täydellisyyteen tarvittaessa. Esim. jos pyydän silittämään jonkun työvaatteeni aamulla hänen vaatteidensa mukana, tulee minun vaatteeni lähes alkuperäisessä kunnossa takaisin, hänen työvaatteensa ovat moitteettomat. Eli usein teen sen uudestaan itse.

-Tai sitten on kolmas ja tuntuu, että yleisin vaihtoehto, eli jättää vaan tekemättä.

Jättää vaan pukematta, jättää vaan pesemättä, jättää vaan sopimatta. Jos odotan miehen sopivan lapselle ajan johonkin palveluun, odotan loppuelämäni. Pyykit on vaan helppo ja mukava jättää viikkokausiksi pyörimään ja kasaantumaan. Asia tai tavara jonka on luvannut hoitaa jaa vaan pyörimään määrittelemättömäksi ajaksi. Jos huomautan asiasta, nalkutan. En anna hänen tehdä omalla tavallaan. Ilmeisesti esim. se, että kasaa pyykkikoriin kuukauden ajan petivaatteita, muttei vain yksinkertaisesti pese niitä on omalla tavalla hoitamista. Mulle on vaan helpompi ottaa itse se puhelin käteen ja tehdä asia. On kuitenkin oikeasti surullista, miten tiedän, etten voi luottaa miehen sanaan. Hän kyllä sanoo joojoo. Toi joojookin loukkaa mua. Mies on taas teini, joka huutaa törpölle mutsilleen et joojoo ihan kohta. Mut mä vaan oon se äiti, eikä murrosikä tule ikinä menemään ohi.

-kaiken tämän taustalla on se, että kotitöistä puhuessa mies aina tuo esiin sen, kuinka minun pitäisi olla "kiitollinen", että mulla on se osallistuva aviomies. Miten "se ei oo mikään itsestään selvyys, että mä kokkaan ja teen tätä ja tuota", miten hänen lapsuudenkodissaan ja miehen kavereiden kotona asiat on ihan toisin ja hän on selkeästi tekevin ja osallistuvin koko porukasta. Just tuota kiitosta ja ihailua kaipaa kovasti työstään (erona artikkeliin, että osaa kyllä vaatia. Itse kokee sen olevan niin, että puurtaa ilman kiitosta). Musta tuntuu helvetin vaikealta antaa sitä kiitosta, kun mulle kiitosta ei tarjoilla. Kukaan ei kiitä siitä, että hei kiitti kun pidät koko meidän perheen pystyssä. Muutenkin tuntuu, että mies vähän naureskelee tai vähättelee tekemääni työtä. Tai, että liiottellen.

Sitten kun mies tuli viikolla keskeyttämään mun hampaiden pesun ja näyttämään sitä väestöliiton parisuhdeterapeutin artikkelia, naama vakavana ja ääni asiallisena, tuntui että voisin oikeasti huutaa ääneen. En huutanut kylläkään, osasin sano vaan typerästi, että "oikeasti, oletko tossisasi?". Siinä oli kaikki ne mitä mies kokee saavansa, eli vähättelyä, en "anna tehdä omalla tavallaan", nipotan ja vaadin täydellisyyksiä, olen kireä jne.

Oon miettinyt nyt tän viikonlopun asiaa. Olen yrittänyt ajatella asiaa miehen kannalta, asettua hänen rooliinsa, nähdä oman käytökseni hänen silmillään. Onko ongelman ydin sitten kuitenkin minussa? Onko kodin rauhan ja miehen hyvän mielen avain kuitenkin minun asenteeni? Ratkeaisiko kaikki tämä, jos vain muuttaisin asennettani? Pitäisikö minun vaan joustaa ja sinnitellä? Pitäisikö mun vaan hyväksyä, että naiset nyt vaan hoitaa kodin ja sukupuolierot eivät muutu, vaikka tienaisinkin enemmän kuin mieheni? Että naisille nyt kotityöt vaan on mukavempia ja helpompia tehdä syystä x, ja se näkyy esim siinä, miten yh-isät kärsii kokee kaikista perhemuodoista itsensä tyytymättömimpinä tai miksi yksin jäävät miesvanhukset ovat niin kädettömiä ja hukassa.

Asiaa siis pohdiskelin ja päädyin eilen siihen päätökseen, että jos annan itselleni ja meille kaksi vuotta aikaa muuttua. Jos tilanne ei muutu eikä oloni helpotu, otan avioeron.

Yksi syy siihen, miksi koen niin oli se, kuinka mukava ja helppo olo mulla oli esim. eilen kun oltiin vaan kolmistaan. Toinen oli se, miten ehdottoman pitelemättä mies hyppäsi siihen kaltoinkohdellun ja kärsivän aviomiehen osaan. Hän ei sanonut edes, että mitä mieltä olet tästä, katsos tätä jne. Vaan aloitti keskustelun: "Tässä ois vähän näist mitä mä oon aina sanonu, mitä mieltä oot?" Mä näin oikeasti punasta, kun ajattelin asiaa.

Mä en tiedä. Olen umpikujassa. Ajattelin, että alan pitämään listaa tekemästäni ja miehen tekemästä. Ehkä, jos sen näkee selkeästi silmiensä alla niin asia jotenkin konkretisoituisi ja kirkastuisi hänelle.

Anteeksi superpitkä avautuminen. Mies on pian tulossa kotiin ja ei yhtään huvittaisi edes nähdä häntä. Katsotaan miten asia etenee. Kaksi asiaa kuitenkin tiedän. Ensimmäinen on se, että teen nyt kahta työtä. En tule jaksamaan tätä loputtomiin. Mennään oikeasti mun kapasiteetin rajoilla.

Toinen on se, että hyvä ystäväni sanoi avioliitostaan näin: "Me ollaan joukkue, joka tähtää yhdessä voittoon. Me ei olla kilpailussa keskenämme, vaan toistemme suurimmat tukijat."

Tulin surulliseksi, koska en koe yhtään noin. Koen, että olen juuri se äitihahmo joka hoitaa pesuettaan. Nyt pitää mennä, sori jos on liian pitkä viesti. Luen mielelläni teidän kokemuksianne, saattaa vastailu vaan kestää kun pääsen vaihtelevasti.

Niinpä. Mutta ei nämä tule miehellesi kirkastumaan. Suosittelen eroamaan, niin itsekin tein. Usko tai älä, mutta työmäärä väheni ja myös oma vointi kun ei kerta toisensa jälkeen tarvinnut pettyä mieheen. Koti on myös siistimpi nykyään.

Hmm.. Kauhulla lukee näitä. Pelottaa tuleva. Tuntuu, etten osaa jatkossakaan olla parisuhteessa/pitää puoliani. En ole tottunut siihen, että toisen huomioon ottamista pitää kysyä/vaatia. Kuinkakohan monella on oikeasti hyvä/osallistuva mies.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mussuti mussuti, vittu sä alat ap jo raivostuttaa. Onneksi mulla on mies, joka hoitaa kaikki kotihommat mun masennuttuani ja romahdettuani täysin, eikä mulla ole todellakaan varaa valitaa siitäkään, jos tarhasta soitettaisiin, että lapsella ei ole oikein päällä.

Sanoisin sille tarhan ihmiselle, että haluatko, että vedän itseni jojoon vai tehdäänkö tuosta ongelma? Varmaan ei ole niin iso ongelma.

Mä en lainkaan ihmettele, että masennuit ja romahdit. Sitä ihmettelen, onko sinulla lapsia? Puhutko heille noita jojopuheitasi? Siis jos joku soittaa sinulle haluakseen keskustella lapsesi hyvinvoinnista teet siitä teidän kahden välisen ongelman? Täti soittaa vaan haastaakseen riitaa?

Arvaa mitä, mun äiti oli masentunut ja hyvin sun kaltaisesi. Ainainen suojelu, ettei sano tai pyydä jotain väärää ja äidin voimien laskeminen oli hirveää. Siis hirveää. Jos et trollaa, niin jumalauta lapsiesi kuullen et puhu noita uhkaanpa sua itsemurhalla kun asiat ei suju mieleni mukaan-korttia. Äiti on ollut kuolleena yli 10,vuotta ja pelkään edelleen välillä kun puhelin soi.

No en tietenkään puhu noin lasteni kuullen, eikä mun ole tarvinnut sanoa moista kellekään. Mutta pointtini oli, että ap ja muut teette itsestänne täydellisen, koska miehet tekevät lastenhoidossa virheitä tai hoitavat asiat eri tavalla kuin te. Mun mies on sanonut, että ne tarhan tädit ovat meidän palvelijoitamme, emmekä me ota mussutusta vastaan heiltä, siis jos aviokriisi seuraa siitä, että TARHAN TÄTI soittaa, että nyt on väärät vaatteet lapsella.

Me naisethan syyllistymme tunnetusti sellaisesta, miehet eivät.

On minullakin työtä siinä, että hyväksyn miehen minusta väärän tavan tehdä asioita, mutta minulla ei ole ollut vaihtoehtoja, mitäpä jos itsekin menisitte 2 kuukaudeksi työkomennukselle, niin eiköhän ne miehetkin kotona lasten kanssa pärjäisi. Olisi teille ihan terveellistä.

Palvelijoita.. Siis palvelijoita. Sulla on päässä vikaa. Enkä nyt tarkoita masennusta. Lapsestasi soitetaan, että hän palelee ja on puettu epäasiallisesti, niin tää rouva vastaa et turpa kiinni palvelija tai vedän itseni jojoon.

Sä oot oikeasti vajaa. Meidön ei siitä tarvi kiistellä, koska et tule sitä ymmärtämään koskaan. Vaikutat sairaalloisen itsekkäältä.

Haluat tahallasi ymmärtää kaiken väärin. Tarkoitin sitä, että jos soitto aiheuttaisi minussa sen tason syyllisyyden kuin aloittajassa, niin viis veisaisin siitä, mitä mulle tarhasta sanotaan. Siis ymmärtäisin asian, mutta miksi siitä pitää syyllistyä tai hermostua niin, että pukee itse lapsen, jotta puhelu ei toistu? Miksei anna miehen jatkaa? Se oli kirjoitukseni pointti. Miehen pitää saada jatkaa, eihän se muuten opi.

Ja jos tarhan täti haluaa syyllistää minua, että ymmärrän varmasti olla asiasta häpeissäni (miksi ap sitten oli, jos ei tarvitse?) niin silloin sanoisin hänelle, että meillä on isompiakin ongelmia, enkä aio häveten itse edelleenkään pukea lastani. Vaan mies saa sen hoitaa. Tunge häpeä hänelle!

Itse olen joutunut sanomaan tarhasta tulleisiin kommentteihin, että puhukaa miehelleni asiasta. Koska en hoida lapsia.

Minusta tuntuu, että tämä nopea yhteiskunnallinen murros ei ole oikein ehtinyt sisäistyä arjen toimintamalleiksi. Nimittäin aikana, jolloin kotityöt (siis lähinnä sisätyöt ja maalla eläinten hoito) jäivät pääosin ja monesti ihan kokonaan naisten vastuulle, mies oikeasti vastasi taloudellisesta pärjäämisestä, naiset ehkä kävivät auttamassa kodin ulkopuolella tienatakseen vähän jotain lisää, sitten oli tietenkin mahdolliset taksvärkit yms. Itselleni asia valottui Täällä pohjantähden alla -trilogian myötä.

Sota-aika toi muutoksia, kun kaikki työikäinen miesväki oli rintamalla tai muutoin kiinni sotatoimissa, monia kuolikin siellä. Naisten oli pakko pärjätä, hoidella koti, lapset ja toimeentulo. Osa miehistä vaurioitui psyykkisesti pahoin ja jäi työkyvyttömäksi. Siinä tilanteessa kysyttiin naisia ja nuoria miehenalkuja. Silloinkin mies lähti kodin ulkopuolelle tienaamaan. Ja ikään kuin ansaitsi tietyn ylöspidon tienaamalla elämiseen tarvittavia varoja.

Sitä asennetta oli sitten hyvinkin vielä sodan jälkeenkin syntyneillä. Oma appeni mm. oli ilmoittanut avioituessaan, että vaimon paikka on kotona ja tehtävä hoitaa koti ja lapset, hän tuo rahat. Tuollainen jakohan on ihan looginen ja ymmärrettävä. Ja siinä taustalla ajatus, että vaimolta ei puutu mitään sitä vastaan, että koti ja lapset on hoidettu.

Tuo miesten osallistumattomuus kotitöihin jäi tietenkin helpoksi malliksi, vaikka naiset siirtyivät isommassa määrin työelämään. Ero näkyy vaan siinä, että nykyään naisen oletetaan hankkivan itse toimeentulonsa sen sijaan, että mies hoitaisi osuutensa tuosta entisaikaisesta työnjaosta.

Omalla kohdallani kävi onnellisesti niin, että minulla oli vakituinen työ ennen miestä. Olin omillani ja päässyt työnteon makuun. Saimme lapsia, mutta yhteiskunta oli jo muuttunut sen verran, että miehen ja naisen roolijaon malli oli tasapäistynyt. Ja onnekseni mieheni puolesta ei oltu tehty kaikkia kotitöitä. Jätin kaksi viimeistä vanhempainvapaan viikkoa käyttämättä ja lähdin töihin. Mies jäi pyörittämään kotia.. ensimmäisestä lapsesta lähtien mies on pitänyt isäkuukaudet ja minä olen lähtenyt töihin. Anoppi on ollut vähän katkeran oloinen...

Mutta olen sitä mieltä, että nämä mallit, jotka on juurtuneet aikojen saatossa syvään, eivät muutu, jollei myös miehet oivalla mallin ongelmia. Ja ne opitaan mallista, ei periaatteella tee niin kuin minä sanon, älä niin kuin minä teen. Valitettavasti omat poikani eivät siivoa mielellään minun kanssani, mutta mieheni kanssa kyllä...

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Viestissäsi ap ei ole kyllä järkeä. Sanoit, että kolmistaan lasten kesken oli mukavaa ja helppoa. Tämähän selvästi osoittaa, että ihan itse päässäsi kehittelet tästä suuren ongelman. Koska jos ilman miestä pystyit selviytymään päivästä ilman ongelmia, niin mitä miehen lisäpanostus auttaisi? Ja se jos eroaisit, joutuisit tekemään vieläkin enemmän työtä kotona, sillä ilmeisesti miehesi tällä hetkellä tekee ainakin hiukan joskus jotakin.

Miehen lisäpanostuksella mies tavallaan oikeuttaisi osuutensa perhe-elämästä. Oletettavasti hän myös saa jotain siitä, että hänellä on asioista huolehtiva vaimo ja ihania lapsia, joten olisi kohtuullista vastineeksi myös antaa jotakin. On ihan eri juttu tehdä asioita itselleen ja lapsilleen kuin itselleen, lapsilleen ja miehelle, joka aina vain ottaa, ei juuri koskaan anna. 

-eri

On miehiä jotka perheen saatuaan edelleenkin bilettävät, kännäävät ja eivät ole perheelleen läsnä. Jos taas nainen löytää miehen joka haluaa sitoutua, antaa paljon läheisyyttä ja huomiota, sekä vielä osallistuu rahallisesti -- eli on näissä asioissa selvästi muita miehiä "edellä" -- niin on loogista, että nainen ottaa kodinhoidosta suuremman vastuun. Näin nainen ikään kuin antaa vastapalveluksena kodinhoidon siitä, että tällainen hyvä ja mukava mies pysyisi hänellä.

Että ihan onskuna pitää olla kun tällaisen palkintosonnin on löytäny?

Anna mun kaikki kestää, joidenkin miehinen ylemmyydentunne on huolestuttavaa.

Meillä ei ole lapsia, mutta kuvio on tuttu (itse asiassa lastenteko arveluttaa juuri siksi, että minulla onkin sitten ehkä kaksi "lasta" huolehdittavana. YKSIN.).  Jos mies vie roskat (jotka ovat odotelleet ehkä viikon keittiön kaapin edustalla), minun pitäisi huomata se ja kiitellä. Siivoamiseksi mies katsoo sen, että hän lakaisee keittiön lattian.

No, mitä minä teen? Käyn kaupassa, teen ruoat, laitan pyykit koneeseen/kuivumaan/kaappiin... Jos joku imuroi, se olen minä. Vessaa mies ei siivoa koskaan, eli senkin minä hoidan. Miehen vaatteet on yleensä pitkin asuntoa: paitoja sohvalla, farkut olohuoneen lattialla ym.

Ai niin, mies on opiskelija (odottelee inspiraatiota lopputyöhönsä, ei käy luennoilla enää) ja käy pari kertaa viikossa töissä ja minä olen kokopäivätöissä. Maksan lainanlyhennyksen yksin, vastikkeen, sähkölaskun, ruoat ym. koska hänellä on pienemmät tulot.

Että niin, miksi naiset ovat tyytymättömiä??? Kysyy kyllä tahtoa välillä arvostaa tuota kumppania. Mies ei näe mitään vikaa tässä työnjaossa.

Vierailija kirjoitti:

Moikka. Ap tässä. 

Mies oli kuulemma miettinyt meidän puhelinkeskustelun takia asiaa. 

On nyt matkalla kotiin. Lähetti tälläisen viestin: http://www.iltasanomat.fi/seksi-parisuhde/art-1288536322788.html?pos=ok…

..

Sellasta. Oli kuulemma vitsi.

Voi luoja kyllä sai nauraa tuollekin tutkimukselle. Amerikassa tehty, maassa jossa on niin paljon suomea tavallisempaa että äiti hoitaa lapsia kotona vähintään kouluikään asti, ellei jopa täysi-ikäiseksi... Ei todella verrattavissa suomalaisen kotonahoidon arkeen, eli pikkulapsi aikaan, joka on kymmeniä kertoja rankempaa kuin 7-10v:n hoito...

Jos mun mies olis kokannut ja siivonnut jäljet/imuroinut/ym. minun ollessa käymässä salilla, tai edes minun pääseminen salille ei aiheuttaisi nurinaa ja komentamista miten pöydälle pitää järjestää kaikki mitä ikinä vauva voi tarvita JA saisin koko omani ajan (n.2t) perääni ei soiteltaisi missä mikäkin on (no siinä pirun pöydällä) ja koska tulen takaisin, niin lentäisin yllätyksestä perseelleni ja olisin todellakin valmis pöllyyttämään lakanoita ilolla pitkin iltaa. Ja veikkaampa että meitä muitakin löytyy, että haluamme puolisoamme ilahduttaa, jos hän todella näkee jotakin vaivaa, osoittaa halua helpottaa toisen arkea.

Vierailija kirjoitti:

Ketju ilmoitettu asiattomaksi, ja jos se ei poistu kokonaan, niin huomenna otan yhteyden poliisiin ja tasa-arvoelimiin vihapuheen sallimisesta ja kirjoittajista. Joku saatanan tolkku miesten mollaamiselle.

Miksi sinä aina tulet lukemaan nämä ketjut? Haluat piinata itseäsi? Eikö olisi parempi availla vain jotain muita ketjuja, mitä täällä nytkin pyörii, vaikka tuo vaahtojarkkeja ja vaaleanpunaista hattaraa? Sinä otat nämä kommentit henkilökohtaiesti ja vedät herneen nenään. Ei näillä sinua tarkoiteta, jokainen puhuu omista kokemuksistaan ja OMASTA miehestään. Ja sinä et luultavasti ole kenenkään mies? Eli ei nää sinua koske.  Ymmärrä nyt, nää kommentit EI ole yleistyksiä, vaan yksilöllisesti koettuja. 

Vierailija kirjoitti:

Viestissäsi ap ei ole kyllä järkeä. Sanoit, että kolmistaan lasten kesken oli mukavaa ja helppoa. Tämähän selvästi osoittaa, että ihan itse päässäsi kehittelet tästä suuren ongelman. Koska jos ilman miestä pystyit selviytymään päivästä ilman ongelmia, niin mitä miehen lisäpanostus auttaisi? Ja se jos eroaisit, joutuisit tekemään vieläkin enemmän työtä kotona, sillä ilmeisesti miehesi tällä hetkellä tekee ainakin hiukan joskus jotakin.

Kuule luitko kunnolla?

Minä tiedän ihan omasta kokemuksesta että mies sotkee enemmän kuin siivoaa.

Vaatii ruokaa ja huomioimista.

Eli menee helposti miinuksen puolelle ellei mies tee juuri mitään ja sen vähänkin huonosti ja huolimattomasti.

Ei läheskään kaikki miehet mutta monet, ikävä kyllä.

Ehdotan ap:lle Vuoden Marttyyri -palkintoa. 

Toista on vaikeaa muuttaa, mutta ihminen voi itse muuttua jos haluaa. Minusta olisi kuitenkin reilua kertoa toiselle osapuolelle tunteista ja että olet harkinnut lähtemistä kahden vuoden jälkeen tilanteen pysyessä samana.

Itse olen huomannut, että miehet vain ajattelevat asioista usein erillä tavoin eivätkä ymmärrä vihjailuja vaan suoraa puhetta. Kerro, että olet tyytymätön tilanteeseen ja sopikaa yhteiset standardit kodinhoidossa. Voisitteko vaikka jakaa kotitehtäviä esim. toinen hoitaa keittiön ja toinen pyykit? Saatat joutua hiukan karsimaan omista standardeista, mutta eikö se ole tärkeintä, että hommat tulee tehtyä?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Viestissäsi ap ei ole kyllä järkeä. Sanoit, että kolmistaan lasten kesken oli mukavaa ja helppoa. Tämähän selvästi osoittaa, että ihan itse päässäsi kehittelet tästä suuren ongelman. Koska jos ilman miestä pystyit selviytymään päivästä ilman ongelmia, niin mitä miehen lisäpanostus auttaisi? Ja se jos eroaisit, joutuisit tekemään vieläkin enemmän työtä kotona, sillä ilmeisesti miehesi tällä hetkellä tekee ainakin hiukan joskus jotakin.

En ole ap, mutta meillä ainakin lapsen isä lähinnä aiheutti lisää siivottavaa, vei kaiken tilan tavaroillaan, vei kaiken henkisen itlan jatkuvalla meuhkaamisellaan ja vei rahat viinaan. Todella paljon helpompaa ilman yhtä ylimääräistä "aikuista".

Ja anna kun arvaan, mies aivan "yllättäen" muutui tuollaiseksi? Oli alkoholinkäytön suhteen aina järkevä ja muutenkin rauhallinen ihminen, etkä koskaan ikinä milloinkaan nähnyt mitään tulevaan viittaavaa?

Mielenkiintoinen tämä "mies-muuttui-täysin-avioliiton/lasten-myötä"-teoria. Ja kovin suosittu.

Mietittäväksi jää kuitekin...1) miksi aina miehet muuttuvat - eivät naiset?,...2) miksi miehet muuttuvat aina huonompaan suuntaan - ei koskaan parempaan?,...3) kaikki miehet eivät kuitenkaan muutu - miksi nämä muuttuvat miehet osuvat vain osalle naisia?

Jos kerran vain osa miehistä muuttuu niin eiköhän se ole aika selvä että he osuvat vain osalle naisista.

Vierailija kirjoitti:

Toista on vaikeaa muuttaa, mutta ihminen voi itse muuttua jos haluaa. Minusta olisi kuitenkin reilua kertoa toiselle osapuolelle tunteista ja että olet harkinnut lähtemistä kahden vuoden jälkeen tilanteen pysyessä samana.

Itse olen huomannut, että miehet vain ajattelevat asioista usein erillä tavoin eivätkä ymmärrä vihjailuja vaan suoraa puhetta. Kerro, että olet tyytymätön tilanteeseen ja sopikaa yhteiset standardit kodinhoidossa. Voisitteko vaikka jakaa kotitehtäviä esim. toinen hoitaa keittiön ja toinen pyykit? Saatat joutua hiukan karsimaan omista standardeista, mutta eikö se ole tärkeintä, että hommat tulee tehtyä?

Ap kirjoitti näin: "Homma ei siis mene niin, että me sovittaisiin kokkausvuorot ja tilanne pyörisi sen mukaan. Yritettiin sitä, mies valitti niin paljon, etten jaksanut."

Erittäin hyvä ajatus tuo sivistynyt suora keskustelu ja töiden jakaminen. Mutta kas, se ei näytä ap:n tapauksessa toimivan. Molemmat on uupuneita, mikä johtaa siihen, että toinen ei jaksa tehdä kotihommia. Mikä taas johtaa siihen että toisen on pakko, jaksoi tai ei.

Suhde muuttuu kun lapsi syntyy. Kumpikin vanhempi joutuu muuttuneen tilanteen eteen. Naisesta tulee äiti ja miehestä isä. Kahdesta tulee kolme. Triadin eli kolmiosuhteen muodostaminen on monelle vaikeaa, kuten näistä jutuista täällä näkee. Aikuiseksi kasvaminenkin voi olla vaikeaa, kumpikin ehkä jollain tavalla haluaisi vielä olla se pieni, jota autetaan. Niin mies kuin nainenkin kaipaavat tukea toisiltaan uudessa tilanteessa. 

Joiltain se onnistuu. Jos se ei juuri sinun kohdallasi onnistunut, niin mieti missä kohtaa lähti menemään pieleen. Voit miettiä tätä oletpa sitten nainen tai mies. Tärkeätä on miettiä nimenomaan mitä itse olisit ehkä voinut tehdä toisin ja missä vaiheessa. Toista ei varsinaisesti voi muuttaa, itseään voi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Toista on vaikeaa muuttaa, mutta ihminen voi itse muuttua jos haluaa. Minusta olisi kuitenkin reilua kertoa toiselle osapuolelle tunteista ja että olet harkinnut lähtemistä kahden vuoden jälkeen tilanteen pysyessä samana.

Itse olen huomannut, että miehet vain ajattelevat asioista usein erillä tavoin eivätkä ymmärrä vihjailuja vaan suoraa puhetta. Kerro, että olet tyytymätön tilanteeseen ja sopikaa yhteiset standardit kodinhoidossa. Voisitteko vaikka jakaa kotitehtäviä esim. toinen hoitaa keittiön ja toinen pyykit? Saatat joutua hiukan karsimaan omista standardeista, mutta eikö se ole tärkeintä, että hommat tulee tehtyä?

Ap kirjoitti näin: "Homma ei siis mene niin, että me sovittaisiin kokkausvuorot ja tilanne pyörisi sen mukaan. Yritettiin sitä, mies valitti niin paljon, etten jaksanut."

Erittäin hyvä ajatus tuo sivistynyt suora keskustelu ja töiden jakaminen. Mutta kas, se ei näytä ap:n tapauksessa toimivan. Molemmat on uupuneita, mikä johtaa siihen, että toinen ei jaksa tehdä kotihommia. Mikä taas johtaa siihen että toisen on pakko, jaksoi tai ei.

Mikä on miehen ehdotus jos äiti kertoo olevansa niin väsynyt että ei jaksa tehdä kaikkia kotitöitä?

Vierailija kirjoitti:

Aikuiseksi kasvaminenkin voi olla vaikeaa, kumpikin ehkä jollain tavalla haluaisi vielä olla se pieni, jota autetaan

Oivalsin juuri jotain! Tähän mun seurusteluyritykset kariutuu toistuvasti: huomaan tämän autetuksi tulemisen tarpeen voimakkaana deittikumppaneissa, sen heidän takertuvuuden ja passatuksi tulemisen palon. Ja sitä en siedä. En halua ylenpalttisesti hyysätä aikuista. En halua olla tauotta se, joka hoitaa, hoivaa ja järjestää. Mutta tätä minulta odotetaan, ja siksi en löydä kumppania.

Kiitos tuon lainauksen kirjoittajalle, puit sanoiksi ahdinkoni parisuhdemarkkinoilla!