Lue keskustelun säännöt.
Olen tuo väsynyt vaimo-ketjun ap, oivalsin eilen jotain.
17.01.2016 |
Moikka kaikki,
Olen siis tuon väsynyt vaimo-ketjun ap. Tulin katsomaan, onko aloittamani keskustelu vielä hengissä ja pääsisin lukemaan teidän kokemuksianne. Suu loksahti auki, kun löysin yli tuhat peukkua. Oikeasti aika järkyttävää. Tajusin, että mä en ihan oikeasti ole yksin näiden tunteideni kanssa, en ole ainoa jolla on toivoton olo.Luin tekstini uudelleen ja sekin vaivasi. Valtavasti kirjoitusvirheitä, suttuista tekstiä, nimikin meni väärin. Olin kyllä todella tunnekuohussa.. Nyt ketju on lukittu syystä jota en tiedä, ilmeisesti täällä ei saa mainita nimiä ketjuissa, rikoin jotain palstan sääntöä vastaan (?). Viestejä on niin paljon, etten millään kerkeä lukemaan niitä mutta aion todellakin.
Halusin vain tulla kertomaan tänne, että perjantaina oikeasti itkin väsymykstä ja pahasta olosta ennen nukkumaanmenoa. Se on todella harvinaista, en yleensä "itke tunteitani." Lauantaina sitten pidettiin tyttöjen kanssa sairaspäivää ja meillä oli tyttöjen kurjasta olosta huolimatta todella mukavaa. Oli kivaa ja rentoa, käytiin jopa mäkkärin luukulla ja pienempi oli onnensa kukkuloilla. Tuleekohan sitä koskaan enää riemuitsemaan niin puhtaasti mistään kun tyttöni oli siitä purilaisesta :D Lapset on kyllä niin rakkaita.
Kuitenkin niin.. Tähän tilanteeseen palaten.
Olen kokenut syvää uupumusta n. vuoden. Sitä ennenkin tietysti, mutta erityisesti tänä syksynä asia on jotenkin konkretisoitunut. Tuntuu, että teen aina, menen aina, suoritan aina. Hoidan, järjestän, korjaan, siivoan. Työ ei lopu ikinä eikä tilanne parane ikinä. Miehellä on ollut töissä rankempaa tänä syksynä, mutta hänellä on silti useana päivänä lyhyemmät työajat kuin minulla. Meillä on hyvin erillainen työnkuva ja koulutus (minä korkeammin koulutettu) ja välillä tuntuu, että hän väheksyy jopa työtäni. Mies valittaa hyvin usein väsymystä töistä päästyään. Tämä näkyy esim. siinä, että tekee harvemmin kuin minä ruoat koko perheelle kotiin päästyään. Ja vaikka tekisi, tiedän kaaoksen olevan vastassa kun pääsen kotiin. Jostain syystä onnistuu sotkemaan ihan tolkuttoman paljon, jättäen kaiken levälleen ihan kaapinovista lähtien kun itse kokkaa.Kuitenkin huomattavasti useammin se on minun työni käydä töiden jälkeen kaupassa ja tehdä ruoka, vaikka menisikin pidempään. Tällöin mies vaan antaa lapsille hirveästi välipalaa pitääkseen heidät käynnissä mun tuloa odotellessa. Homma ei siis mene niin, että me sovittaisiin kokkausvuorot ja tilanne pyörisi sen mukaan. Yritettiin sitä, mies valitti niin paljon, etten jaksanut. Useimmiten mies vaan ilmoittaa viestillä, että tänään kokkaan hän kokkaa, muina päivinä se on itsestään selvyytenä minun osani.
Se on aina selkeästi palvelus. Iso palvelus, josta pitää kiittää ja tehdä numero. Mies myös selkeästi vaatii kiitosta ruoast, saatttaa kysellä ärsyttävän lapsellisella tavalla onko hyvää ja ei todellakaan ikinä putsaisi jälkiään, koska on niin hirveän uupunut.
Tässä ei nyt ole kyse pelkästään tosta kokkaamisesta, vaan koko kuvasta. Tavallaan homma menee niin, että minä olen se ns. itsestään selvä kokkaaja. Se pääkokkaaja ja pääsiivoaja ja ja päälastenhoitaja ja pääkodinhoitaja ja sitten miehen tehdessä satunnaisia kotitöitä hän tekee minulle "palveluksen" koska "osallistuu."
Tuntuu, että olen äiti, jolle mieheni sitten suorittaa näitä asioita välillä kiukutellen ja koko ajan kehuja odottaen. Vaikka hän itse syö ja elää perheessämme, on silti vastuu minulla näiden asioiden pyörimisestä. Imuroiminen saattaa olla niin iso numero, että oikeasti voisi luulla miehen odottavan viikkorahaa palkkioksi (vaikka siis minä olisin hoitanut KAIKEN muun koko päivän ajan. Teen muutenkin leijonanosan kaikesta siivoamisesta.). Hänellä itsellään ei tunnu olevan mitään paloa hypätä avukseni tähän rooliin. Olen yrittänyt keskustella, homma pyörii täydellistä kehää, useimmiten keskutelun jälkeen mulla on pahempi olo kuin ennen sitä. Hommat menee aina, siis AINA samaa kaavaa. Tässä on ne pääpiirteittäin, yrittää asiaa lähestyä miltä kantilta tahansa:
-.sullahan toi homma pyörii niin hyvin, sä oot parempi tässä ja tässä (ilmeisesti esim. pyykkikoneen täyttämisessä tai kaatuneen maitolasin siivoamisessa voi olla isoja tasoeroja. Tämä oli mulle uutta ennenkuin mieheni tapasin) niin hoida sä tää, sulta sujuu niin hyvin toi (lisää kotityö tähän) ja suunnittelu, etten viitstinyt tunkea väliin sotkemaanja blaa blaa (eli siis kehumalla tehtävien sysimistä minulle.)
-Mies laiskottelemalla ja hutaisemalla työntää tehtävät minulle. Siis tekee tahalleen niin puolitiehen, että tietää mun tulevan perässä ja hoitavan loppuun koska se asia on vaan pakko tehdä. Joskus en jaksa edes pyytää jonkun tehtävän tekemistä, vaikka sitä imurointia, kun tiedän, että makuuhuone on täynnä villakoiria senkin jälkeen (esim. sängyn alta ei yksinkertaisesti voi siirtää paria matkalaukkua, että sen oikeasti voisi imuroida, liinavaatteita ei voi vaan tunkea valtavassa, viikkaamattomassa kasassa sinne kaappiin jos haluaa ottaa seuraavalla kerralla vetämättä kaikkea alas). Tästä puhuttaessa mies on pari kertaa myöntänyt tekevänsä niin tarkoituksella. Usein kuitenkin näistä asioista puhuessa syyttää minua nipottamisesta, liian tarkan jäljen vaatimisesta eli juuri siitä "täydellisyyden tavoittelusta". Omituista on se, että pystyy tähän täydellisyyteen tarvittaessa. Esim. jos pyydän silittämään jonkun työvaatteeni aamulla hänen vaatteidensa mukana, tulee minun vaatteeni lähes alkuperäisessä kunnossa takaisin, hänen työvaatteensa ovat moitteettomat. Eli usein teen sen uudestaan itse.
-Tai sitten on kolmas ja tuntuu, että yleisin vaihtoehto, eli jättää vaan tekemättä.
Jättää vaan pukematta, jättää vaan pesemättä, jättää vaan sopimatta. Jos odotan miehen sopivan lapselle ajan johonkin palveluun, odotan loppuelämäni. Pyykit on vaan helppo ja mukava jättää viikkokausiksi pyörimään ja kasaantumaan. Asia tai tavara jonka on luvannut hoitaa jaa vaan pyörimään määrittelemättömäksi ajaksi. Jos huomautan asiasta, nalkutan. En anna hänen tehdä omalla tavallaan. Ilmeisesti esim. se, että kasaa pyykkikoriin kuukauden ajan petivaatteita, muttei vain yksinkertaisesti pese niitä on omalla tavalla hoitamista. Mulle on vaan helpompi ottaa itse se puhelin käteen ja tehdä asia. On kuitenkin oikeasti surullista, miten tiedän, etten voi luottaa miehen sanaan. Hän kyllä sanoo joojoo. Toi joojookin loukkaa mua. Mies on taas teini, joka huutaa törpölle mutsilleen et joojoo ihan kohta. Mut mä vaan oon se äiti, eikä murrosikä tule ikinä menemään ohi.
-kaiken tämän taustalla on se, että kotitöistä puhuessa mies aina tuo esiin sen, kuinka minun pitäisi olla "kiitollinen", että mulla on se osallistuva aviomies. Miten "se ei oo mikään itsestään selvyys, että mä kokkaan ja teen tätä ja tuota", miten hänen lapsuudenkodissaan ja miehen kavereiden kotona asiat on ihan toisin ja hän on selkeästi tekevin ja osallistuvin koko porukasta. Just tuota kiitosta ja ihailua kaipaa kovasti työstään (erona artikkeliin, että osaa kyllä vaatia. Itse kokee sen olevan niin, että puurtaa ilman kiitosta). Musta tuntuu helvetin vaikealta antaa sitä kiitosta, kun mulle kiitosta ei tarjoilla. Kukaan ei kiitä siitä, että hei kiitti kun pidät koko meidän perheen pystyssä. Muutenkin tuntuu, että mies vähän naureskelee tai vähättelee tekemääni työtä. Tai, että liiottellen.
Sitten kun mies tuli viikolla keskeyttämään mun hampaiden pesun ja näyttämään sitä väestöliiton parisuhdeterapeutin artikkelia, naama vakavana ja ääni asiallisena, tuntui että voisin oikeasti huutaa ääneen. En huutanut kylläkään, osasin sano vaan typerästi, että "oikeasti, oletko tossisasi?". Siinä oli kaikki ne mitä mies kokee saavansa, eli vähättelyä, en "anna tehdä omalla tavallaan", nipotan ja vaadin täydellisyyksiä, olen kireä jne.
Oon miettinyt nyt tän viikonlopun asiaa. Olen yrittänyt ajatella asiaa miehen kannalta, asettua hänen rooliinsa, nähdä oman käytökseni hänen silmillään. Onko ongelman ydin sitten kuitenkin minussa? Onko kodin rauhan ja miehen hyvän mielen avain kuitenkin minun asenteeni? Ratkeaisiko kaikki tämä, jos vain muuttaisin asennettani? Pitäisikö minun vaan joustaa ja sinnitellä? Pitäisikö mun vaan hyväksyä, että naiset nyt vaan hoitaa kodin ja sukupuolierot eivät muutu, vaikka tienaisinkin enemmän kuin mieheni? Että naisille nyt kotityöt vaan on mukavempia ja helpompia tehdä syystä x, ja se näkyy esim siinä, miten yh-isät kärsii kokee kaikista perhemuodoista itsensä tyytymättömimpinä tai miksi yksin jäävät miesvanhukset ovat niin kädettömiä ja hukassa.
Asiaa siis pohdiskelin ja päädyin eilen siihen päätökseen, että jos annan itselleni ja meille kaksi vuotta aikaa muuttua. Jos tilanne ei muutu eikä oloni helpotu, otan avioeron.
Yksi syy siihen, miksi koen niin oli se, kuinka mukava ja helppo olo mulla oli esim. eilen kun oltiin vaan kolmistaan. Toinen oli se, miten ehdottoman pitelemättä mies hyppäsi siihen kaltoinkohdellun ja kärsivän aviomiehen osaan. Hän ei sanonut edes, että mitä mieltä olet tästä, katsos tätä jne. Vaan aloitti keskustelun: "Tässä ois vähän näist mitä mä oon aina sanonu, mitä mieltä oot?" Mä näin oikeasti punasta, kun ajattelin asiaa.
Mä en tiedä. Olen umpikujassa. Ajattelin, että alan pitämään listaa tekemästäni ja miehen tekemästä. Ehkä, jos sen näkee selkeästi silmiensä alla niin asia jotenkin konkretisoituisi ja kirkastuisi hänelle.
Anteeksi superpitkä avautuminen. Mies on pian tulossa kotiin ja ei yhtään huvittaisi edes nähdä häntä. Katsotaan miten asia etenee. Kaksi asiaa kuitenkin tiedän. Ensimmäinen on se, että teen nyt kahta työtä. En tule jaksamaan tätä loputtomiin. Mennään oikeasti mun kapasiteetin rajoilla.
Toinen on se, että hyvä ystäväni sanoi avioliitostaan näin: "Me ollaan joukkue, joka tähtää yhdessä voittoon. Me ei olla kilpailussa keskenämme, vaan toistemme suurimmat tukijat."
Tulin surulliseksi, koska en koe yhtään noin. Koen, että olen juuri se äitihahmo joka hoitaa pesuettaan. Nyt pitää mennä, sori jos on liian pitkä viesti. Luen mielelläni teidän kokemuksianne, saattaa vastailu vaan kestää kun pääsen vaihtelevasti.
Kommentit (395)
Ap, annan täyden tukeni ja ymmärrykseni tilanteellesi, olen sielunsiskosi 💖 Valitettavasti jotkut ovat tulkinneet tämän ketjun miesvihaksi jota tämä ei ehdottomasti ole. Kyse on siitä kun pariskunnasta tulee perhe ja perheestä ei tulekaan tasapainoinen yksikkö. Koko keskusteluhan alkoi vaaralan tekstistä ja jotkut naiset purkivat turhautumistaan kuinka tasapainon hakeminen tulkitaan miehen vähättelyksi.
Yritä ilmaista itseäni parilla esimerkillä; mies käy lääkityksensä takia paljon useammin apteekissa kuin minä. Kertaakaan hänelle ei tule mieleen mitä muita tuotteita voisi tuoda mukanaan kotiapteekkiin. Jos pyydän häntä tuomaan niin sen hän tulkitsee nalkutukseksi. Kuitenkin mikäli kotona ei ole laastareita, haavanpuhdistusnestettä ym kun lapsi loukkaa itsensä niin mies ragee minulle.
Katsomme lomamatkoja; joka kerta mies ensiksi ehdottaa matkoja, jotka ylittävät yhteisesti sovitun budjetin ja toiseksi paikkoja, jotka eivät sovellu lapsiperheelle ja enkä tarkoita mitään bamseklubin puuttumista vaan ihan oikeasti khteita jotka ovat aikuisille. Kun mainitsen asiasta, mies kokee että vähättelen hänen ideoitaan ja jättää päätöksenteon minulle. Tämä tarkoittaa sitä että mitä tahansa negatiivista lomakohteessa onkin ja tapahtuukin niin se on minun vikani koska "sähän tämän paijan valitsit".
Kyseessä on kuitenkin ihan järkevä, fiksu mies joka on hyvä isä. Mutta koen kuten ap että tämän perheyksikön vetovastuu on jätetty minulle ja asiasta ei ole demokraattisesti äänestetty.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ihan oikeasti, jos mies ei hoida osuuttaan arjen pyörittämisestä ja sluibailee kotitöistä, se on kunnioittamisen ja arvostuksen puutetta. Jos siis asiasta on keskusteltu ja tilanne jatkuu samanlaisena.
Jos ei ole keskusteltu, voi olla, että mies ei ole edes ajatellut asiaa.
Tässäkin ruikutusketjussa (hyvä jumala, anna se olla viimeinen tältä ap:ltä) nähdään miten avuttomia, päättämättömiä ja tumpeloita naiset ovat. Ruikutetaan kilometrin pituisilla spämmeillä nettipalstalla, mutta ei tehdä mitään oman elämän parantamiseksi tai ongelmien ratkaisemiseksi.
Vierailija kirjoitti:
Tässäkin ruikutusketjussa (hyvä jumala, anna se olla viimeinen tältä ap:ltä) nähdään miten avuttomia, päättämättömiä ja tumpeloita naiset ovat. Ruikutetaan kilometrin pituisilla spämmeillä nettipalstalla, mutta ei tehdä mitään oman elämän parantamiseksi tai ongelmien ratkaisemiseksi.
Niin vaan sinäkin täällä viihdyt tätäkin ketjua lukemassa. Tuntuuko nyt olosi fiksulta ja voimakkaalta, kun olet päässyt haukkumaan ihmisiä, jotka ottavat pieniä askelia kohti päämääräänsä?
Vierailija kirjoitti:
Tiedän tunteen. Olen kotona lasten kanssa vanhempainvapaalla, joten kodinhoito kuuluukin mulle, mutta tiedän että se jatkuu myös silloin kun palaan töihin. Miehellä loppuu työpäivä klo 15.30, mulla n klo 22.
Miehestä tuntuu etten arvosta hänen työssäkäyntiään ja sitä, että hän tuo leivän pöytään. (Kyllä, kauppalaskut ovat iso osa, mutta kaikki muu menee puoliksi, en siis ole kyllä mikään lompakkoloinen). Maksaisin kyllä kauppalaskujakin mutta rahat eivät yksinkertaisesti riitä niihin). Hän on monta kertaa sanonut että hän ei mulle enää ruokia osta. Ei vaan tajua sitä, että jos homma menee niin, niin mun täytyy palata töihin ja sitten joutuukin maksamaan päiväkotimaksut (puoliksi), joista on myös sanonut että niihin hänellä ei ole varaa.
Koen sen erittäin loukkaavaksi, että hän uhkailee tuollaisilla, osoittaa ettei hänelläkään ole tippaakaan arvostusta sitä kohtaan mitä minä teen. Vaikea tilanne on kyllä meillä. Tsemppiä sulle ap
Todella loukkaavaa ja epäarvostavaa mieheltä. Aivan kuin hän ei ymmärtäisi, että sinun kotonaolosi mahdollistaa hänen työssäkäyntinsä, koska hoidat hänen lapsiaan. Muuten hän joutuisi jäämään hoitovapaalle itse tai tosiaan hankkimaan lastenhoidon kodin ulkopuolelta. Totta kai hänellä on velvollisuus maksaa sinun elämisesi tässä tilanteessa.
Jossain ketjussa joku kertoi, että maksoi miehen kanssa kaiken puoliksi myös hoitovapaalla ollessaan, oli käyttänyt säästönsä siihen. Aivan uskomatonta, että joku nainen näkee tasa-arvoiseksi sen, että joutuu syömään säästönsä samalla kun miehelle ei tule mitään kustannuksia itse hankkimistaan lapsista. Lisänä sitten vielä se, miten lasten kanssa kotona oleminen vaikuttaa naisen uraan ja eläkekertymään.
Ap:lle sanoisin, että kirjoittaa ylös kaikki kotona tehtävät työt, sitten vaikka lista esille ja rasti ruutuun kumpi työn on tehnyt. Näin saadaan kohtuullisen nopeasti selville, kuinka työt jakaantuvat jos mies ei tällä hetkellä sitä näe. Kaikkein hemmotelluimmat miehet eivät välttämättä edes tiedä, mitä töitä kodinhoidossa on olemassa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Sama väsynyt provo uusintakierroksella. Plääh.
Aika usein tällä palstalla komppaan provon huutelijoita. Valitettavasti ap:n kuvailema elämä on kuin minun oma elämäni. Arjesta monissa suomalaisissa kodeissa ei puhuta ja on itsestään selvää, että nainen/äiti hoitaa. Vaikka äitiä ei huvita tai äiti ei jaksa. Tai jaksaisi, jollei vielä vittuiltaisi päälle ja tuotettaisi moninkertaista lisätyötä esim. roskaamalla. Vedin herneet syvälle nokkaan Heli Vaarasen mielipidekirjoituksesta hesarissa kuten moni muukin.
Kannatan, että ap tiivistäisi ja siistisi alkuperäisen kirjoituksensa tänne ja lähettäisi sen vastineena hesariin. Mukaan voi vaikka liittää viittauksen satojen naisten vastaaviin kokemuksiin, jotka löytyvät vauva.fi-palstalta. On sitä heikommalla aineistolla tehty opinnäytetöitäkin.
Minulla oli juuri tuollaista ja paljon pahempaakin. Hoidin kaikki kotityöt töihin palattuanikin vaikka oli sovittu että jaetaan puoliksi. Mies vain hoiti kuopuksen päiväkotikyyditykset neljänä päivänä viikossa ja siitäkin kehtasi rutista että on niin rankkaa hommaa. Ehdotin että vaihdetaanko päikseen mutta ei innostunut. No, otin eron ja ongelma ratkesi sillä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Voisko joku linkata alkuperäisen ketjun, siis sen väsynyt vaimo, kun sillä nimellä en löydä...
Vierailija kirjoitti:
Voisko joku linkata alkuperäisen ketjun, siis sen väsynyt vaimo, kun sillä nimellä en löydä...
Katso vaikka suosituimmista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
No heti löysin kun menin kyselemään. Muillekin pöljille: http://www.vauva.fi/keskustelu/2477518/vasyneen_naisen_vastaus_heli_vaa…
Linkki oli tämän ketjun sivulla 2. En kokeillut toimiiko enää, lieneekö ketju poistettu kokonaan?
No ei näköjään toimi enää linkki. Ketju oli tänään jostain käsittämättömästä syystä lukittu ja nyt sitten ilm. poistettu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei ole poistettu. Mene "Suosituimpien" kautta, niin kuin sanoin...
Mulla on kaikki sympatiat näiden ap:n kaltaisten äitien puolella. Mutta en silti voi olla miettimättä, kuka ne lapset on oikeasti loppupeleissä halunnut hankkia (tai pitää, riippuen oliko vahinkoraskaus vai suunniteltu). Siis jos mies on vähänkin osoittanut vastahakoisuutta lapsen hankinnan suhteen, se merkki pitäisi ottaa vakavasti huomioon ja ymmärtää seuraamukset; mies ei välttis ole kiinnostunut perhe-elämästä eikä siis tule panostamaan siihen myöhemmässäkään vaiheessa.
Ja sitten toinen juttu: ap, näytä tämä kirjoituksesi miehellesi. Ja se ensimmäinenkin (väestöviraston naiselle tarkoitettu). Älä sano mitään vaan näytä vaan teksti ja totea, että tämä on se mitä sinä ajattelet tilanteesta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
miettivä kirjoitti:
Mieheni ei osaa käyttää pyykkikonetta, mutta hänen vastuulla on auto ja remonttityöt.
Tarkoitat varmaan, että miehesi on päättänyt leikkiä sellaista leikkiä, ettei hän osaa käyttää pyykkikonetta?
Tehkää hyvät naiset jotain asialle ennenkuin on myöhäistä!
Ap:n tarina on tuttu minullekin. Meillä on 3 lasta pienillä ikäeroilla, pyöritetään yritystä, yksi lapsista on erityinen jne. Minä paloin loppuun, jouduin pitkälle saikulle enkä ole kunnossa vieläkään. Vuosien ja vuosien jatkuva uupuminen, siihen päälle huolet ja murheet, itsensä pakottaminen jne. Tuonkin päälle vielä olin sairastunut sairauteen joka aiheutti voimakasta väsymystä sekä vanhempani kuolivat joten kuormitusta oli ihan liikaa.
Mutta kaikki tuo piti käydä läpi että mies tajusi etten ole kone. Ei tämä vieläkään toimi kuten tasa-arvoinen suhde mutta entiseen on parannusta huimasti.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
AP: pariterapia.
Joskus keskusteleminen kotona ei auta: sano vaikka miten selvästi ja ystävällisellä äänensävyllä mutta asiat eivät silti uppoa kalloon.
Pariterapiassa on kolmas osapuoli jonka silkka läsnäolo saattaa saada keskustelunaiheista konkreettisempia molemmille.
Toinen juttu on se, että nykyinen tilanteenne ei ole ongelma miehellesi. Jos haluat että hän ikinä osallistuu, et missään tapauksessa saa korjata hänen jälkiään. Jos siihen sorrut, keität omaa soppaasi aina vaan edelleen.
Voi olla että loppujen lopuksi ette voi elää ihan putsblank-kodissa jos haluatte elää yhdessä.
Eipä taida olla pariterapiasta apua jos terapeutti on jo etukäteen päättänyt mikä parin ongelma on, kuten Väestöliiton parisuhdekeskuksen johtajan Heli Vaarasen haastattelusta HS 15.1. käy ilmi. On todella huolestuttavaa jos terapeutilla on näin asenteellinen suhtautuminen asiakkaisiinsa. Parisuhdeterapiaan hakeutuvilla, niin naisilla kuin miehilläkin, pitäisi olla oikeus tulla kuulluksi ja saada puolueetonta tukea ja apua tilanteeseensa.
Tuskinpa Vaarasen ammattitaidosta kannattaa liian pitkiä johtopäätöksiä tehdä tuon kolumnin takia. Eiköhän hän ole myös työssään nähnyt kaikenlaista, myös AP:n viestin kaltaisia parisuhteita. Monet tuntuvat ottavan henkilökohtaisesti tuon Vaarasen kolumnin, niin kuin se olisi kirjoitettu heidän parisuhteestaan, mutta eihän se niin mene. Kolumni nyt vain sattui käsittelemään tietynlaisia parisuhteita, joita on myös varmasti paljon, ja jollaisesta nyt AP:n tapauksessa ei ole kyse.
Olen äiti, joka on aika monta vuotta elänyt niin kuin miehesi. Tosin yksinhuoltajana. Siivonnut vasta pakon edessä, laittanut ruuat rimaa hipoen ja sen alittaen, maannut sohvalla ja huudellut sieltä asiansa.
Nyt kun fyysinen ja henkinen kuntoni on parantunut, tuntuu, etten malttaisi istahtaa, vaan koko ajan on homma käynnissä. Tämä ei väsytä, koska en tee tätä muille kuin itselleni ja lapsilleni. Puolison kiittämättömyyttä olisi hankala sietää.
Tuli mieleen, onko miehesi rapakunnossa fyysisesti. Jos ei olisi, hän tuskin jaksaisi röhnöttää sohvalla ja katsoa sinun touhuamistasi. Otapa tämä puheeksi.
Hyi hitto kuinka paha olo tulee joistain näistä kommenteista. Ymmärrän ap:ta todella hyvin oman kokemukseni pohjalta.
Mulla on aviomies joka hoiti aktiivisimman masennusjaksoni ajan (vajaa vuosi) suurimman osan kodinhoidosta vaikka itse vietin paljon aikaa kotona. Hän tuli töistä kotiin, laittoi meille ruokaa ja sen jälkeen pesi pyykit, tiskasi jne. Viikonloppuisin hoiti isompia siivousjuttuja ja rästihommia. Autoin minkä pystyin ja jaksoin mutta oma-aloitteisuutta mulla ei ollut. Tämä oli miehelleni helvetin rankkaa aikaa, huomasin miten hän rupesi jättämään harrastuksiaan ja ystäviensä näkemistä, lihoi, ja vietti vapaahetkiä enemmän ja enemmän vain tietokoneella pelaten. Mun pahoinvointi tarttui mieheen ja työmäärä oli hälle yksinkertaisesti liikaa. Välillä riideltiin mutta asetelma ei tästä muuttunut sillä mä en vaan osallistunut kuten tarve olisi ollut. Pohjalla vaikutti myös meidän erilainen siisteyskäsitys, mä oon aina ollut ronttasempi kuin mieheni ja miehelleni vaikutti olevan myös kunniakysymys että koti pysyy siistinä vaikka mä läsin sohvalla päivät pitkät.
Sitten tajusin että tällä menolla meille tulee katkera ero, mieheni oli niin äärirajoille vedetty. Päätin säästää vähäisistä työttömyyspäivärahoistani osan kertaluonteiseen siivousavun palkkaamiseen ja aloitin yhdestä pienestä rutiinista kodin haltuunoton. Rupesin tekemään kerran viikossa ruokaa niin että kun mies tuli kotiin sai lämpimän aterian suoraan eteensä ja parin viikon kuluttua pyykkikonekin hurisi samalla. Huomasin että mun masennukseen auttoi ei vain rutiinien ja järjestyksen ylläpito, vaan myös miehen parempi mieli. Kun paranemisprosessini oli päässyt kunnolla vauhtiin, uskalsi mieheni jo nostaa esille epäkohtia työnjaossa ja tehtiin insinöörimäisesti taulukko, johon kumpikin merkkasi tekemiensä kotitöiden määrän kolmen viikon ajalta. Siinä kohtaa mies hallitsi listaa n. 90% työmäärällä. Tehtiin suunnitelma miten saataisiin suhdeluku tasaantumaan ja keskusteltiin avoimesti siitä missä kohdin epätasa-arvoisuus oli sallittua. Mies saattoi esim. suunnitella ja hankkia ruoka-ainekset ja siivota jäljet, mutta mä tein itse ruoan niin että mies sai omaa aikaa sen verran. Pyykit siirtyi täysin mun vastuulle koska olin päivät kotona ja saatiin enemmän pyykkiä pestyä sen avulla. Todettiin myös ettei siinä ole mitään järkeä että mä maksan pienistä tuistani jotain siivoajaa vain jotta sain paremman omatunnon, vaan mieheni jousti omista standardeistaan ja tunnusti että on loppuun palanut.
Nyt kun mun masennus on jäänyt taakse, on meillä aika tasa-arvoinen asetelma. Eniten riidellään niistä kotitöistä mistä kumpikaan ei pidä, mutta ollaan tosta parin vuoden takaisesta vaiheesta opittu se että tärkeintä on ettei kotityöt saa kuormittaa kumpaakaan liikaa. Jopa mä, vakavasti masentunut ihminen, tajusin että mun tekemättömyys venytti liikaa mieheni sietokykyä, vaikka syyt tekemättömyydelleni oli paljon painavammat kuin ap:n miehellä. Itselläni oli kuitenkin sen verran rakkautta jäljellä miestäni kohtaan että olin valmis muuttumaan ja kuuntelemaan myös mikä miestäni otti päähän. Muutos tapahtui kuitenkin vasta siinä kohtaa kun mä tajusin päästää irti siitä syyllisyyden tunteesta mikä mulla oli tekemättömyydestäni ja mieheni anto mulle kunnolla aikaa "päästä takaisin satulaan" syyllistämättä mua hoitamattomista hommista. Tavallaan siis käsikirjoitettiin uudelleen meidän parisuhteen roolit. Pinttyneet rutiinit ei muutu parissa viikossa ja musta ap:n ehdotus kahden vuoden jaksosta on ihan järkevä, kunhan kumpikin osapuoli on valmis sitoutumaan siihen. Se vaatii sillon myös sitä että vaikeistakin asioista puhutaan ääneen ja käydään läpi mitä toinen toivoo ja mihin on itse valmis. Ihan niinku muutenkin avioliitossa.
Toivottavasti teilläkin ap päästään parempaan lopputulokseen, oli kyseessä sitten tasa-arvoisempi työnjako tai ero.
Vierailija kirjoitti:
Hyi hitto kuinka paha olo tulee joistain näistä kommenteista. Ymmärrän ap:ta todella hyvin oman kokemukseni pohjalta.
Mulla on aviomies joka hoiti aktiivisimman masennusjaksoni ajan (vajaa vuosi) suurimman osan kodinhoidosta vaikka itse vietin paljon aikaa kotona. Hän tuli töistä kotiin, laittoi meille ruokaa ja sen jälkeen pesi pyykit, tiskasi jne. Viikonloppuisin hoiti isompia siivousjuttuja ja rästihommia. Autoin minkä pystyin ja jaksoin mutta oma-aloitteisuutta mulla ei ollut. Tämä oli miehelleni helvetin rankkaa aikaa, huomasin miten hän rupesi jättämään harrastuksiaan ja ystäviensä näkemistä, lihoi, ja vietti vapaahetkiä enemmän ja enemmän vain tietokoneella pelaten. Mun pahoinvointi tarttui mieheen ja työmäärä oli hälle yksinkertaisesti liikaa. Välillä riideltiin mutta asetelma ei tästä muuttunut sillä mä en vaan osallistunut kuten tarve olisi ollut. Pohjalla vaikutti myös meidän erilainen siisteyskäsitys, mä oon aina ollut ronttasempi kuin mieheni ja miehelleni vaikutti olevan myös kunniakysymys että koti pysyy siistinä vaikka mä läsin sohvalla päivät pitkät.
Sitten tajusin että tällä menolla meille tulee katkera ero, mieheni oli niin äärirajoille vedetty. Päätin säästää vähäisistä työttömyyspäivärahoistani osan kertaluonteiseen siivousavun palkkaamiseen ja aloitin yhdestä pienestä rutiinista kodin haltuunoton. Rupesin tekemään kerran viikossa ruokaa niin että kun mies tuli kotiin sai lämpimän aterian suoraan eteensä ja parin viikon kuluttua pyykkikonekin hurisi samalla. Huomasin että mun masennukseen auttoi ei vain rutiinien ja järjestyksen ylläpito, vaan myös miehen parempi mieli. Kun paranemisprosessini oli päässyt kunnolla vauhtiin, uskalsi mieheni jo nostaa esille epäkohtia työnjaossa ja tehtiin insinöörimäisesti taulukko, johon kumpikin merkkasi tekemiensä kotitöiden määrän kolmen viikon ajalta. Siinä kohtaa mies hallitsi listaa n. 90% työmäärällä. Tehtiin suunnitelma miten saataisiin suhdeluku tasaantumaan ja keskusteltiin avoimesti siitä missä kohdin epätasa-arvoisuus oli sallittua. Mies saattoi esim. suunnitella ja hankkia ruoka-ainekset ja siivota jäljet, mutta mä tein itse ruoan niin että mies sai omaa aikaa sen verran. Pyykit siirtyi täysin mun vastuulle koska olin päivät kotona ja saatiin enemmän pyykkiä pestyä sen avulla. Todettiin myös ettei siinä ole mitään järkeä että mä maksan pienistä tuistani jotain siivoajaa vain jotta sain paremman omatunnon, vaan mieheni jousti omista standardeistaan ja tunnusti että on loppuun palanut.
Nyt kun mun masennus on jäänyt taakse, on meillä aika tasa-arvoinen asetelma. Eniten riidellään niistä kotitöistä mistä kumpikaan ei pidä, mutta ollaan tosta parin vuoden takaisesta vaiheesta opittu se että tärkeintä on ettei kotityöt saa kuormittaa kumpaakaan liikaa. Jopa mä, vakavasti masentunut ihminen, tajusin että mun tekemättömyys venytti liikaa mieheni sietokykyä, vaikka syyt tekemättömyydelleni oli paljon painavammat kuin ap:n miehellä. Itselläni oli kuitenkin sen verran rakkautta jäljellä miestäni kohtaan että olin valmis muuttumaan ja kuuntelemaan myös mikä miestäni otti päähän. Muutos tapahtui kuitenkin vasta siinä kohtaa kun mä tajusin päästää irti siitä syyllisyyden tunteesta mikä mulla oli tekemättömyydestäni ja mieheni anto mulle kunnolla aikaa "päästä takaisin satulaan" syyllistämättä mua hoitamattomista hommista. Tavallaan siis käsikirjoitettiin uudelleen meidän parisuhteen roolit. Pinttyneet rutiinit ei muutu parissa viikossa ja musta ap:n ehdotus kahden vuoden jaksosta on ihan järkevä, kunhan kumpikin osapuoli on valmis sitoutumaan siihen. Se vaatii sillon myös sitä että vaikeistakin asioista puhutaan ääneen ja käydään läpi mitä toinen toivoo ja mihin on itse valmis. Ihan niinku muutenkin avioliitossa.
Toivottavasti teilläkin ap päästään parempaan lopputulokseen, oli kyseessä sitten tasa-arvoisempi työnjako tai ero.
Mahtava stoori, tätähän luki kuin fiktiota, joka sisältää yllättäviä käänteitä. Vaikutatte pariskunnalta, joka pystyy mihin vaan.
Niin varmaan ap, niin varmaan. Että miehesi keskeytti ihan hampaanpesun. Jepjep.