Lue keskustelun säännöt.
Olen tuo väsynyt vaimo-ketjun ap, oivalsin eilen jotain.
17.01.2016 |
Moikka kaikki,
Olen siis tuon väsynyt vaimo-ketjun ap. Tulin katsomaan, onko aloittamani keskustelu vielä hengissä ja pääsisin lukemaan teidän kokemuksianne. Suu loksahti auki, kun löysin yli tuhat peukkua. Oikeasti aika järkyttävää. Tajusin, että mä en ihan oikeasti ole yksin näiden tunteideni kanssa, en ole ainoa jolla on toivoton olo.Luin tekstini uudelleen ja sekin vaivasi. Valtavasti kirjoitusvirheitä, suttuista tekstiä, nimikin meni väärin. Olin kyllä todella tunnekuohussa.. Nyt ketju on lukittu syystä jota en tiedä, ilmeisesti täällä ei saa mainita nimiä ketjuissa, rikoin jotain palstan sääntöä vastaan (?). Viestejä on niin paljon, etten millään kerkeä lukemaan niitä mutta aion todellakin.
Halusin vain tulla kertomaan tänne, että perjantaina oikeasti itkin väsymykstä ja pahasta olosta ennen nukkumaanmenoa. Se on todella harvinaista, en yleensä "itke tunteitani." Lauantaina sitten pidettiin tyttöjen kanssa sairaspäivää ja meillä oli tyttöjen kurjasta olosta huolimatta todella mukavaa. Oli kivaa ja rentoa, käytiin jopa mäkkärin luukulla ja pienempi oli onnensa kukkuloilla. Tuleekohan sitä koskaan enää riemuitsemaan niin puhtaasti mistään kun tyttöni oli siitä purilaisesta :D Lapset on kyllä niin rakkaita.
Kuitenkin niin.. Tähän tilanteeseen palaten.
Olen kokenut syvää uupumusta n. vuoden. Sitä ennenkin tietysti, mutta erityisesti tänä syksynä asia on jotenkin konkretisoitunut. Tuntuu, että teen aina, menen aina, suoritan aina. Hoidan, järjestän, korjaan, siivoan. Työ ei lopu ikinä eikä tilanne parane ikinä. Miehellä on ollut töissä rankempaa tänä syksynä, mutta hänellä on silti useana päivänä lyhyemmät työajat kuin minulla. Meillä on hyvin erillainen työnkuva ja koulutus (minä korkeammin koulutettu) ja välillä tuntuu, että hän väheksyy jopa työtäni. Mies valittaa hyvin usein väsymystä töistä päästyään. Tämä näkyy esim. siinä, että tekee harvemmin kuin minä ruoat koko perheelle kotiin päästyään. Ja vaikka tekisi, tiedän kaaoksen olevan vastassa kun pääsen kotiin. Jostain syystä onnistuu sotkemaan ihan tolkuttoman paljon, jättäen kaiken levälleen ihan kaapinovista lähtien kun itse kokkaa.Kuitenkin huomattavasti useammin se on minun työni käydä töiden jälkeen kaupassa ja tehdä ruoka, vaikka menisikin pidempään. Tällöin mies vaan antaa lapsille hirveästi välipalaa pitääkseen heidät käynnissä mun tuloa odotellessa. Homma ei siis mene niin, että me sovittaisiin kokkausvuorot ja tilanne pyörisi sen mukaan. Yritettiin sitä, mies valitti niin paljon, etten jaksanut. Useimmiten mies vaan ilmoittaa viestillä, että tänään kokkaan hän kokkaa, muina päivinä se on itsestään selvyytenä minun osani.
Se on aina selkeästi palvelus. Iso palvelus, josta pitää kiittää ja tehdä numero. Mies myös selkeästi vaatii kiitosta ruoast, saatttaa kysellä ärsyttävän lapsellisella tavalla onko hyvää ja ei todellakaan ikinä putsaisi jälkiään, koska on niin hirveän uupunut.
Tässä ei nyt ole kyse pelkästään tosta kokkaamisesta, vaan koko kuvasta. Tavallaan homma menee niin, että minä olen se ns. itsestään selvä kokkaaja. Se pääkokkaaja ja pääsiivoaja ja ja päälastenhoitaja ja pääkodinhoitaja ja sitten miehen tehdessä satunnaisia kotitöitä hän tekee minulle "palveluksen" koska "osallistuu."
Tuntuu, että olen äiti, jolle mieheni sitten suorittaa näitä asioita välillä kiukutellen ja koko ajan kehuja odottaen. Vaikka hän itse syö ja elää perheessämme, on silti vastuu minulla näiden asioiden pyörimisestä. Imuroiminen saattaa olla niin iso numero, että oikeasti voisi luulla miehen odottavan viikkorahaa palkkioksi (vaikka siis minä olisin hoitanut KAIKEN muun koko päivän ajan. Teen muutenkin leijonanosan kaikesta siivoamisesta.). Hänellä itsellään ei tunnu olevan mitään paloa hypätä avukseni tähän rooliin. Olen yrittänyt keskustella, homma pyörii täydellistä kehää, useimmiten keskutelun jälkeen mulla on pahempi olo kuin ennen sitä. Hommat menee aina, siis AINA samaa kaavaa. Tässä on ne pääpiirteittäin, yrittää asiaa lähestyä miltä kantilta tahansa:
-.sullahan toi homma pyörii niin hyvin, sä oot parempi tässä ja tässä (ilmeisesti esim. pyykkikoneen täyttämisessä tai kaatuneen maitolasin siivoamisessa voi olla isoja tasoeroja. Tämä oli mulle uutta ennenkuin mieheni tapasin) niin hoida sä tää, sulta sujuu niin hyvin toi (lisää kotityö tähän) ja suunnittelu, etten viitstinyt tunkea väliin sotkemaanja blaa blaa (eli siis kehumalla tehtävien sysimistä minulle.)
-Mies laiskottelemalla ja hutaisemalla työntää tehtävät minulle. Siis tekee tahalleen niin puolitiehen, että tietää mun tulevan perässä ja hoitavan loppuun koska se asia on vaan pakko tehdä. Joskus en jaksa edes pyytää jonkun tehtävän tekemistä, vaikka sitä imurointia, kun tiedän, että makuuhuone on täynnä villakoiria senkin jälkeen (esim. sängyn alta ei yksinkertaisesti voi siirtää paria matkalaukkua, että sen oikeasti voisi imuroida, liinavaatteita ei voi vaan tunkea valtavassa, viikkaamattomassa kasassa sinne kaappiin jos haluaa ottaa seuraavalla kerralla vetämättä kaikkea alas). Tästä puhuttaessa mies on pari kertaa myöntänyt tekevänsä niin tarkoituksella. Usein kuitenkin näistä asioista puhuessa syyttää minua nipottamisesta, liian tarkan jäljen vaatimisesta eli juuri siitä "täydellisyyden tavoittelusta". Omituista on se, että pystyy tähän täydellisyyteen tarvittaessa. Esim. jos pyydän silittämään jonkun työvaatteeni aamulla hänen vaatteidensa mukana, tulee minun vaatteeni lähes alkuperäisessä kunnossa takaisin, hänen työvaatteensa ovat moitteettomat. Eli usein teen sen uudestaan itse.
-Tai sitten on kolmas ja tuntuu, että yleisin vaihtoehto, eli jättää vaan tekemättä.
Jättää vaan pukematta, jättää vaan pesemättä, jättää vaan sopimatta. Jos odotan miehen sopivan lapselle ajan johonkin palveluun, odotan loppuelämäni. Pyykit on vaan helppo ja mukava jättää viikkokausiksi pyörimään ja kasaantumaan. Asia tai tavara jonka on luvannut hoitaa jaa vaan pyörimään määrittelemättömäksi ajaksi. Jos huomautan asiasta, nalkutan. En anna hänen tehdä omalla tavallaan. Ilmeisesti esim. se, että kasaa pyykkikoriin kuukauden ajan petivaatteita, muttei vain yksinkertaisesti pese niitä on omalla tavalla hoitamista. Mulle on vaan helpompi ottaa itse se puhelin käteen ja tehdä asia. On kuitenkin oikeasti surullista, miten tiedän, etten voi luottaa miehen sanaan. Hän kyllä sanoo joojoo. Toi joojookin loukkaa mua. Mies on taas teini, joka huutaa törpölle mutsilleen et joojoo ihan kohta. Mut mä vaan oon se äiti, eikä murrosikä tule ikinä menemään ohi.
-kaiken tämän taustalla on se, että kotitöistä puhuessa mies aina tuo esiin sen, kuinka minun pitäisi olla "kiitollinen", että mulla on se osallistuva aviomies. Miten "se ei oo mikään itsestään selvyys, että mä kokkaan ja teen tätä ja tuota", miten hänen lapsuudenkodissaan ja miehen kavereiden kotona asiat on ihan toisin ja hän on selkeästi tekevin ja osallistuvin koko porukasta. Just tuota kiitosta ja ihailua kaipaa kovasti työstään (erona artikkeliin, että osaa kyllä vaatia. Itse kokee sen olevan niin, että puurtaa ilman kiitosta). Musta tuntuu helvetin vaikealta antaa sitä kiitosta, kun mulle kiitosta ei tarjoilla. Kukaan ei kiitä siitä, että hei kiitti kun pidät koko meidän perheen pystyssä. Muutenkin tuntuu, että mies vähän naureskelee tai vähättelee tekemääni työtä. Tai, että liiottellen.
Sitten kun mies tuli viikolla keskeyttämään mun hampaiden pesun ja näyttämään sitä väestöliiton parisuhdeterapeutin artikkelia, naama vakavana ja ääni asiallisena, tuntui että voisin oikeasti huutaa ääneen. En huutanut kylläkään, osasin sano vaan typerästi, että "oikeasti, oletko tossisasi?". Siinä oli kaikki ne mitä mies kokee saavansa, eli vähättelyä, en "anna tehdä omalla tavallaan", nipotan ja vaadin täydellisyyksiä, olen kireä jne.
Oon miettinyt nyt tän viikonlopun asiaa. Olen yrittänyt ajatella asiaa miehen kannalta, asettua hänen rooliinsa, nähdä oman käytökseni hänen silmillään. Onko ongelman ydin sitten kuitenkin minussa? Onko kodin rauhan ja miehen hyvän mielen avain kuitenkin minun asenteeni? Ratkeaisiko kaikki tämä, jos vain muuttaisin asennettani? Pitäisikö minun vaan joustaa ja sinnitellä? Pitäisikö mun vaan hyväksyä, että naiset nyt vaan hoitaa kodin ja sukupuolierot eivät muutu, vaikka tienaisinkin enemmän kuin mieheni? Että naisille nyt kotityöt vaan on mukavempia ja helpompia tehdä syystä x, ja se näkyy esim siinä, miten yh-isät kärsii kokee kaikista perhemuodoista itsensä tyytymättömimpinä tai miksi yksin jäävät miesvanhukset ovat niin kädettömiä ja hukassa.
Asiaa siis pohdiskelin ja päädyin eilen siihen päätökseen, että jos annan itselleni ja meille kaksi vuotta aikaa muuttua. Jos tilanne ei muutu eikä oloni helpotu, otan avioeron.
Yksi syy siihen, miksi koen niin oli se, kuinka mukava ja helppo olo mulla oli esim. eilen kun oltiin vaan kolmistaan. Toinen oli se, miten ehdottoman pitelemättä mies hyppäsi siihen kaltoinkohdellun ja kärsivän aviomiehen osaan. Hän ei sanonut edes, että mitä mieltä olet tästä, katsos tätä jne. Vaan aloitti keskustelun: "Tässä ois vähän näist mitä mä oon aina sanonu, mitä mieltä oot?" Mä näin oikeasti punasta, kun ajattelin asiaa.
Mä en tiedä. Olen umpikujassa. Ajattelin, että alan pitämään listaa tekemästäni ja miehen tekemästä. Ehkä, jos sen näkee selkeästi silmiensä alla niin asia jotenkin konkretisoituisi ja kirkastuisi hänelle.
Anteeksi superpitkä avautuminen. Mies on pian tulossa kotiin ja ei yhtään huvittaisi edes nähdä häntä. Katsotaan miten asia etenee. Kaksi asiaa kuitenkin tiedän. Ensimmäinen on se, että teen nyt kahta työtä. En tule jaksamaan tätä loputtomiin. Mennään oikeasti mun kapasiteetin rajoilla.
Toinen on se, että hyvä ystäväni sanoi avioliitostaan näin: "Me ollaan joukkue, joka tähtää yhdessä voittoon. Me ei olla kilpailussa keskenämme, vaan toistemme suurimmat tukijat."
Tulin surulliseksi, koska en koe yhtään noin. Koen, että olen juuri se äitihahmo joka hoitaa pesuettaan. Nyt pitää mennä, sori jos on liian pitkä viesti. Luen mielelläni teidän kokemuksianne, saattaa vastailu vaan kestää kun pääsen vaihtelevasti.
Kommentit (395)
Hyvä ap, kuvasit täydellisesti meidän avioeron syyn, en ole saanut sitä ikinä noin tyhjentävästi ilmaistua. Miehen mukaan mun pitäisi olla onnellinen, että hän ei ryyppää, petä tai hakkaa. Ihmettelee, miksei mulle mikään riitä. Mä toin suurimman osan rahoista taloon ja tein suurimman osan kaikesta, mutta hän se on niin väsynyt, kun on yrittäjä. Menetin valtavasti rahaa avioerossa, mut mikä ihana vapaus mulla nyt onkaan. Rahaa saa aina uutta. Mulla ei ole enää sitä ylimääräistä kakaraa, pettymyksiä kun aikuinen ihminen ei tee mitään, en voinut kunnioittaa miestäni enää pätkääkään juuri mainitsemistasi syistä ja sanomattakin selvää ettei seksi moisen loisen kanssa kiinnosta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ap. Älä odota kahta vuotta. Ehdit sen aikana murtua ja romahtaa todella pahasti jos jäät eikä mikään muutu. Arveletko miehen sitten huolehtivan kodista ja lapsista? Melkoisen raaka kokeilu lapsille.
Tämä ketju on kauheaa luettavaa :-(
Mun mies on oikeesti täydellinen: hän leipoo, kokkaa, siivoaa ja pyykkää. Kun joudun toisinaan toppuuttelemaan, että anna nyt hyvä mies jo olla! Eikö se riitä, kun oot kämpän rakentanut, hoitanut juoksevat asiat, huolehtinut täysin talkkarihommat ok-talossamme, jne loputtomiin.
Niin arvatkaapa arvon naiset ja muutkin miehet, mitä ukkokultani tähän sanomaan? - Kyllä minäkin saan jotain tehdä. Selitä nyt sille sitten, että vaimonsakin vois jotain tehdä.. :D
Toki miehen jälki ei aina vastaa minun näkemyksiäni esim. pyykkäyksessä ym., mutta hups! vähät siitä.
Se, mitä arvostaa itse, arvostaa myös toinen ja lapset ottavat mallia.
Kyllä se Heli Vaarasen artikkeli on ihan täyttä asiaa. Naiset ovat jotenkin sokeita näille omille pimeille puolilleen ja syyttävät niistä miehiä.
Kävin töissä, maksoin laskut, selvittelin vakuutus- ja pankkiasiat, pidin huolta auton toimintakunnosta ja tankkauksesta, kävin bussilla töissä että vaimo sai kuljetella lapsia, nukutin suurimman osan lapsista iltaisin, laitoin tiskejä, autoin pyykinpesussa, suunnittelin matkojen matkareitit ja aikataulut, kävin kaupassa. Töiden jälkeen olin naatti, mutta silti yritin nopeasti ehtiä kotiin vaimon avuksi. Vaimo oli päivät kotona lasten kanssa.
Jossain vaiheessa en enää jaksanut (kävin koulua vielä työn ohessa) ja pyysin ymmärrystä vaimolta. Yritin ilmaista, että pitäisi minusta huolta enemmän kun tuon pääosan tuloista talouteen. Ehdotin myös töihin lähtöä, että taloustilanne paranisi ja vaimo pääsisi välillä aikuisten ihmisten kanssa tekemisiin. Vaimo oli kaikesta täysin eri mieltä, ei jaksa katsella minua, en auta siivoamisessa, en hemmottele ja yllätä häntä koskaan, ei halua lähteä töihin muutamaan vuoteen kun lapset liian pieniä jne.
Yksi kaunis päivä vaimo sitten ilmoitti haluavansa eron ja kahden viikon päästä muutti lasten kanssa pois. Yritin ehdottaa suhteen pelastamista, mutta hän oli kuulemma ollut jo pidempään onneton ja päätöksensä tehnyt. Millaisia ihmeen harhakäsityksiä naisilla oikein on perhe-elämästä? Jos arki on niin uuvuttavaa näille nykyajan naisille, niin mitähän tapahtuu jos Suomeen tulee jokin oikea kriisi? Ymmärrän tietysti, että olisi kivaa kun voisi elää kuin joku sinkkubloggari tai tosi-tv julkkis ja mies sitten maksaisi elämisen ja hoitaisi perheen siinä taustalla. Haloo?!
Täydellinen ihminen en ole enkä niin kuvittele. Tein minäkin avioliiton aikana virheitä, näen ne nyt paremmin kun on ollut aikaa miettiä ja murehtia, mutta mielestäni mitään sellaista joka oikeuttaisi vaimoni käyttäytymisen en ole löytänyt. Ilmeisesti osasyy tilanteeseen olivat vaimoni epärealistiset kuvitelmat, joita kotona oleminen ja suhteellisen turvattu elämä olivat kasvattaneet. Koki varmaankin kasvaneensa henkisesti paremmaksi ihmiseksi...no ainoa vaan että jonkun muun olisi pitänyt kustantaa nämä hänen ylevät suunnitelmansa ja ajatuksensa.
Mitä tulee metatyöhön, niin on sitä miehillä myös. Naisten on ihan turha omia sitä itselleen. On sitten tapauskohtaista miten se perheessä jakaantuu.
Kiitos teille kaikille, jotka osallistutte tähän keskusteluun jakamalla kokemuksianne!! Nyt vasta tajuan, että en ole yksin tämän ihan saman ongelman kanssa. Olen myös miettinyt eroa miehestäni, juuri näistä samoista syistä, mitä niin moni täällä on kommentoinut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tuo jutun mies kuullostaa kyllä melko lusmulta. Meillä on asiat miltei päinvastoin: Miehenä saa hoita perinteiset miestentyöt (osaan korjata kaikkea ja vaihtaa renkaita), jonka lisäksi vastuulleni kuuluu oikeat siivoukset, eli sellaiset joissa myös sänkyjen alta imuroidaan ja lattiatkin pestään, tiskikone yms tiskiasiat, kaupassa käynnit jne. Hoidan koiran heti työpäivän jälkeen, yritän vielä urheillakin että jaksan. Ainoastaan pyykin pesu ja lasten vaateasiat ovat pelkästään vaimoni kontolla, muut on jaettu tai kokonaan minun. Työpäiväni ovat aina pidempiä ja työmatkaa kertyy kymmeniä kertoja enemmän. Silti saan kuulla säännöllisesti kuinka rankkaa on olla perheenäiti. Minulla ei ole edes aikaa katsoa TV:tä arki-iltaisin, vaimolla kyllä on. Ja jos väsyttää niin minä puren hammasta ja toimin, vaimo taas on saman tien toimintakyvytön. Nukun säännöllisesti vain noin viiden tunnin yöunia, silti jos itse valitan väsymyksestä, saan vain kuulla kuinka tarvitsen poikkeuksellisen pitkät yöunet. Vaimo kuitenkin nukkuu aina vähintään 8 tuntia...
Ihan oikeasti, heittäkää nyt tuollaiset laiskat vässykkämiehet pihalle, ei sellaista tarvitse kenekään katsella. Mutta muistakaa nyt kaikessa kiihkossanne että meitäkin on. Tunnen monia kaltaisiani.
Onko ap vielä linjoilla, mikä on tilanne nyt?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minuakin kiinnostaisi tietää, mikä on ap:n tilanne :-)
Meillä on aivan samanlaista. Meillä mies sitten vielä on minulle vihainen, kun en halua tarpeeksi seksiä.
Ei tajua mitään yhteyttä näiden asioiden välillä, että onpa kumma kun ei minulla riitä enää energiaa.
Hän olettaa, että kun hän vaan illalla (yöllä) viimein vääntäytyy viereeni, niin heti pitäisi minunkin haluta. Juu ei, no thanks.
Meillä on uusperhe, minulla lapsi ja miehellä ei.
Olen hoitanut omaan lapseeni liittyvät jutut yhäkin kuin olisin yh. Esim illalla kaikki ruuan laittamiset ja tiskaamiset ja pyykit ja iltatoimet ja nukuttamiset ja kaikki.
Mies elää taas kuin lapsettoman sinkun elämää. Eilen tv:stä tuli leffa, josta olin sanonut etukäteen, että olisi kivs nöhdä se. Piti kuitenkin tehdä näitä kaikkia koti- ja lastenhoitotöitä, enkä nähnyt. Lopulta sohvalla koko ajan maannut mies huusi mulle keittiöön kärsimättömänä, että enkö nyt sitten haluakaan nähdä sitä, kun en ollenkaan ole katsomassa. Silloin mä hieman repesin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kaksi vuotta on kulunut. Mitä kävi? Tuliko ero vai muutos?
Mun vinkki on se, että kannattaa muuttaa omaa käytöstään. Jos ei jaksa siivota miehen ruuanlaiton jälkiä, ei siivoa. Kauanko ne lojuisivat? Päivän, viikon, kuukauden? Vaatii kyllä oman asenteen muokkausta myös, että kestää katsella sitä loivaa oppimiskäyrää
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Joulukortti-episodiin liittyy myös muistaakseni Hesarissa ollut juttu eronneiden miesten yksinäisyydestä. Kun oli tullut ero, ja oli totuttu siihen että vaimo piti yhteyttä kaikkiin sukulaisiin ja kirjoitti ne joulukortitkin. Niin sitten tuli vähän niin kuin yllätyksenä, että eron jälkeen olisi pitänyt sukulaisuus- ja muita suhteita hoitaa, että ylipäätään olisi niitä ihmissuhteita.
No osa miehistä on kai jo tajunnutkin että kannattaa hoitaa omat ihmissuhteensa itse, että se ei ole mikään automaatio. Mutta senpä vuoksi niitä joulukortteja, syntymäpäivälahjoja ja kaikkea muuta laitetaan myös.
En jaksanut lukea ihan kaikkea. Mutta naiset; erotkaa ja etsikää hyvä mies jos siltä tuntuu.
Oma mies tekee ruokaa, pyykkää, pitää kotia siistinä yhdessä minun kanssa vaikka hänellä on vaativa työ. Harrastetaan myös paljon ja ollaan liikunnallisia. Mies osallistuu lapsen asioihin ja maksaa hoitajan että päästään treffeille.
Elämä on lyhyt. Ei kannata viettää sitä seurassa mikä ei tuo onnea.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Oma arvaukseni on että osalla miehistä tapahtuu jokin ihme roolinvaihto kun heistä tulee isiä. Siis sen normaalin jutun sijaan että he kasvaisivat isän rooliin ja pitäisivät perheestään huolta he rupeavat näkemään vaimonsa äitinä. Ja äitihän hoiti lapsuudessakin kaiken ruuanlaiton, pyykit, siivoukset jne. Eli tiedostamatta he rupeavat käyttäytymään kuin lapsi/teini.
Onneksi omalle miehelle ei käynyt näin.
Jos joku tunnistaa että oma mies kohtelee vaimoaan kuin tämä olisi äitinsä (odottaa kehut imuroinnista, jättää lupaamansa asist tekemättä, odottaa äidin huolehtivan aina lapsista, soivouksista jne) niin voisitko kokeilla keskustelua. Kysyisit mieheltä rauhallisena hetkenä että haluaisiko hän mielummin parisuhteen äidin vai vaimon kanssa. Jos mies vastaa vaimon niin kysy miksi hän sitten kohtelee vaimoaan kuin lapsi äitiään?
Tiedätkö, millä vuosikymmenellä väkivallan käsite on rikoslain muodossa laajentunut sisältämään myös aviopuolison raiskauksen? Ja tiedätkö, kuinka pitkään raiskauksensa uhrin kanssa naimisiin meneminen mitätöi raiskauksen?
Miksi ne kotityöt pitää ROUVAn määrätä? Olipa kyseinen Rouva sitten oma äiti, vaimo tai sosiaalitantta, ei ole älyä, halua eikä edes kykyä tehdä kotitöitä muuten kuin Rouvan mieliksi?
Tällaisiako nämä nykymiehet todella ovat? Minun mieheni on 1950-luvun vuosimallia, mutta onpa kerran ostanut lapselle vaatteita ihan oma-aloitteisesti. Se tapahtui silloin, kun oli oksentanut isänsä mukana automatkalla ne, jotka silloin olivat päällä, ja hyvät ostikin ( muistaakseni, siitä on jo aikaa).