Lue keskustelun säännöt.
Olen tuo väsynyt vaimo-ketjun ap, oivalsin eilen jotain.
17.01.2016 |
Moikka kaikki,
Olen siis tuon väsynyt vaimo-ketjun ap. Tulin katsomaan, onko aloittamani keskustelu vielä hengissä ja pääsisin lukemaan teidän kokemuksianne. Suu loksahti auki, kun löysin yli tuhat peukkua. Oikeasti aika järkyttävää. Tajusin, että mä en ihan oikeasti ole yksin näiden tunteideni kanssa, en ole ainoa jolla on toivoton olo.Luin tekstini uudelleen ja sekin vaivasi. Valtavasti kirjoitusvirheitä, suttuista tekstiä, nimikin meni väärin. Olin kyllä todella tunnekuohussa.. Nyt ketju on lukittu syystä jota en tiedä, ilmeisesti täällä ei saa mainita nimiä ketjuissa, rikoin jotain palstan sääntöä vastaan (?). Viestejä on niin paljon, etten millään kerkeä lukemaan niitä mutta aion todellakin.
Halusin vain tulla kertomaan tänne, että perjantaina oikeasti itkin väsymykstä ja pahasta olosta ennen nukkumaanmenoa. Se on todella harvinaista, en yleensä "itke tunteitani." Lauantaina sitten pidettiin tyttöjen kanssa sairaspäivää ja meillä oli tyttöjen kurjasta olosta huolimatta todella mukavaa. Oli kivaa ja rentoa, käytiin jopa mäkkärin luukulla ja pienempi oli onnensa kukkuloilla. Tuleekohan sitä koskaan enää riemuitsemaan niin puhtaasti mistään kun tyttöni oli siitä purilaisesta :D Lapset on kyllä niin rakkaita.
Kuitenkin niin.. Tähän tilanteeseen palaten.
Olen kokenut syvää uupumusta n. vuoden. Sitä ennenkin tietysti, mutta erityisesti tänä syksynä asia on jotenkin konkretisoitunut. Tuntuu, että teen aina, menen aina, suoritan aina. Hoidan, järjestän, korjaan, siivoan. Työ ei lopu ikinä eikä tilanne parane ikinä. Miehellä on ollut töissä rankempaa tänä syksynä, mutta hänellä on silti useana päivänä lyhyemmät työajat kuin minulla. Meillä on hyvin erillainen työnkuva ja koulutus (minä korkeammin koulutettu) ja välillä tuntuu, että hän väheksyy jopa työtäni. Mies valittaa hyvin usein väsymystä töistä päästyään. Tämä näkyy esim. siinä, että tekee harvemmin kuin minä ruoat koko perheelle kotiin päästyään. Ja vaikka tekisi, tiedän kaaoksen olevan vastassa kun pääsen kotiin. Jostain syystä onnistuu sotkemaan ihan tolkuttoman paljon, jättäen kaiken levälleen ihan kaapinovista lähtien kun itse kokkaa.Kuitenkin huomattavasti useammin se on minun työni käydä töiden jälkeen kaupassa ja tehdä ruoka, vaikka menisikin pidempään. Tällöin mies vaan antaa lapsille hirveästi välipalaa pitääkseen heidät käynnissä mun tuloa odotellessa. Homma ei siis mene niin, että me sovittaisiin kokkausvuorot ja tilanne pyörisi sen mukaan. Yritettiin sitä, mies valitti niin paljon, etten jaksanut. Useimmiten mies vaan ilmoittaa viestillä, että tänään kokkaan hän kokkaa, muina päivinä se on itsestään selvyytenä minun osani.
Se on aina selkeästi palvelus. Iso palvelus, josta pitää kiittää ja tehdä numero. Mies myös selkeästi vaatii kiitosta ruoast, saatttaa kysellä ärsyttävän lapsellisella tavalla onko hyvää ja ei todellakaan ikinä putsaisi jälkiään, koska on niin hirveän uupunut.
Tässä ei nyt ole kyse pelkästään tosta kokkaamisesta, vaan koko kuvasta. Tavallaan homma menee niin, että minä olen se ns. itsestään selvä kokkaaja. Se pääkokkaaja ja pääsiivoaja ja ja päälastenhoitaja ja pääkodinhoitaja ja sitten miehen tehdessä satunnaisia kotitöitä hän tekee minulle "palveluksen" koska "osallistuu."
Tuntuu, että olen äiti, jolle mieheni sitten suorittaa näitä asioita välillä kiukutellen ja koko ajan kehuja odottaen. Vaikka hän itse syö ja elää perheessämme, on silti vastuu minulla näiden asioiden pyörimisestä. Imuroiminen saattaa olla niin iso numero, että oikeasti voisi luulla miehen odottavan viikkorahaa palkkioksi (vaikka siis minä olisin hoitanut KAIKEN muun koko päivän ajan. Teen muutenkin leijonanosan kaikesta siivoamisesta.). Hänellä itsellään ei tunnu olevan mitään paloa hypätä avukseni tähän rooliin. Olen yrittänyt keskustella, homma pyörii täydellistä kehää, useimmiten keskutelun jälkeen mulla on pahempi olo kuin ennen sitä. Hommat menee aina, siis AINA samaa kaavaa. Tässä on ne pääpiirteittäin, yrittää asiaa lähestyä miltä kantilta tahansa:
-.sullahan toi homma pyörii niin hyvin, sä oot parempi tässä ja tässä (ilmeisesti esim. pyykkikoneen täyttämisessä tai kaatuneen maitolasin siivoamisessa voi olla isoja tasoeroja. Tämä oli mulle uutta ennenkuin mieheni tapasin) niin hoida sä tää, sulta sujuu niin hyvin toi (lisää kotityö tähän) ja suunnittelu, etten viitstinyt tunkea väliin sotkemaanja blaa blaa (eli siis kehumalla tehtävien sysimistä minulle.)
-Mies laiskottelemalla ja hutaisemalla työntää tehtävät minulle. Siis tekee tahalleen niin puolitiehen, että tietää mun tulevan perässä ja hoitavan loppuun koska se asia on vaan pakko tehdä. Joskus en jaksa edes pyytää jonkun tehtävän tekemistä, vaikka sitä imurointia, kun tiedän, että makuuhuone on täynnä villakoiria senkin jälkeen (esim. sängyn alta ei yksinkertaisesti voi siirtää paria matkalaukkua, että sen oikeasti voisi imuroida, liinavaatteita ei voi vaan tunkea valtavassa, viikkaamattomassa kasassa sinne kaappiin jos haluaa ottaa seuraavalla kerralla vetämättä kaikkea alas). Tästä puhuttaessa mies on pari kertaa myöntänyt tekevänsä niin tarkoituksella. Usein kuitenkin näistä asioista puhuessa syyttää minua nipottamisesta, liian tarkan jäljen vaatimisesta eli juuri siitä "täydellisyyden tavoittelusta". Omituista on se, että pystyy tähän täydellisyyteen tarvittaessa. Esim. jos pyydän silittämään jonkun työvaatteeni aamulla hänen vaatteidensa mukana, tulee minun vaatteeni lähes alkuperäisessä kunnossa takaisin, hänen työvaatteensa ovat moitteettomat. Eli usein teen sen uudestaan itse.
-Tai sitten on kolmas ja tuntuu, että yleisin vaihtoehto, eli jättää vaan tekemättä.
Jättää vaan pukematta, jättää vaan pesemättä, jättää vaan sopimatta. Jos odotan miehen sopivan lapselle ajan johonkin palveluun, odotan loppuelämäni. Pyykit on vaan helppo ja mukava jättää viikkokausiksi pyörimään ja kasaantumaan. Asia tai tavara jonka on luvannut hoitaa jaa vaan pyörimään määrittelemättömäksi ajaksi. Jos huomautan asiasta, nalkutan. En anna hänen tehdä omalla tavallaan. Ilmeisesti esim. se, että kasaa pyykkikoriin kuukauden ajan petivaatteita, muttei vain yksinkertaisesti pese niitä on omalla tavalla hoitamista. Mulle on vaan helpompi ottaa itse se puhelin käteen ja tehdä asia. On kuitenkin oikeasti surullista, miten tiedän, etten voi luottaa miehen sanaan. Hän kyllä sanoo joojoo. Toi joojookin loukkaa mua. Mies on taas teini, joka huutaa törpölle mutsilleen et joojoo ihan kohta. Mut mä vaan oon se äiti, eikä murrosikä tule ikinä menemään ohi.
-kaiken tämän taustalla on se, että kotitöistä puhuessa mies aina tuo esiin sen, kuinka minun pitäisi olla "kiitollinen", että mulla on se osallistuva aviomies. Miten "se ei oo mikään itsestään selvyys, että mä kokkaan ja teen tätä ja tuota", miten hänen lapsuudenkodissaan ja miehen kavereiden kotona asiat on ihan toisin ja hän on selkeästi tekevin ja osallistuvin koko porukasta. Just tuota kiitosta ja ihailua kaipaa kovasti työstään (erona artikkeliin, että osaa kyllä vaatia. Itse kokee sen olevan niin, että puurtaa ilman kiitosta). Musta tuntuu helvetin vaikealta antaa sitä kiitosta, kun mulle kiitosta ei tarjoilla. Kukaan ei kiitä siitä, että hei kiitti kun pidät koko meidän perheen pystyssä. Muutenkin tuntuu, että mies vähän naureskelee tai vähättelee tekemääni työtä. Tai, että liiottellen.
Sitten kun mies tuli viikolla keskeyttämään mun hampaiden pesun ja näyttämään sitä väestöliiton parisuhdeterapeutin artikkelia, naama vakavana ja ääni asiallisena, tuntui että voisin oikeasti huutaa ääneen. En huutanut kylläkään, osasin sano vaan typerästi, että "oikeasti, oletko tossisasi?". Siinä oli kaikki ne mitä mies kokee saavansa, eli vähättelyä, en "anna tehdä omalla tavallaan", nipotan ja vaadin täydellisyyksiä, olen kireä jne.
Oon miettinyt nyt tän viikonlopun asiaa. Olen yrittänyt ajatella asiaa miehen kannalta, asettua hänen rooliinsa, nähdä oman käytökseni hänen silmillään. Onko ongelman ydin sitten kuitenkin minussa? Onko kodin rauhan ja miehen hyvän mielen avain kuitenkin minun asenteeni? Ratkeaisiko kaikki tämä, jos vain muuttaisin asennettani? Pitäisikö minun vaan joustaa ja sinnitellä? Pitäisikö mun vaan hyväksyä, että naiset nyt vaan hoitaa kodin ja sukupuolierot eivät muutu, vaikka tienaisinkin enemmän kuin mieheni? Että naisille nyt kotityöt vaan on mukavempia ja helpompia tehdä syystä x, ja se näkyy esim siinä, miten yh-isät kärsii kokee kaikista perhemuodoista itsensä tyytymättömimpinä tai miksi yksin jäävät miesvanhukset ovat niin kädettömiä ja hukassa.
Asiaa siis pohdiskelin ja päädyin eilen siihen päätökseen, että jos annan itselleni ja meille kaksi vuotta aikaa muuttua. Jos tilanne ei muutu eikä oloni helpotu, otan avioeron.
Yksi syy siihen, miksi koen niin oli se, kuinka mukava ja helppo olo mulla oli esim. eilen kun oltiin vaan kolmistaan. Toinen oli se, miten ehdottoman pitelemättä mies hyppäsi siihen kaltoinkohdellun ja kärsivän aviomiehen osaan. Hän ei sanonut edes, että mitä mieltä olet tästä, katsos tätä jne. Vaan aloitti keskustelun: "Tässä ois vähän näist mitä mä oon aina sanonu, mitä mieltä oot?" Mä näin oikeasti punasta, kun ajattelin asiaa.
Mä en tiedä. Olen umpikujassa. Ajattelin, että alan pitämään listaa tekemästäni ja miehen tekemästä. Ehkä, jos sen näkee selkeästi silmiensä alla niin asia jotenkin konkretisoituisi ja kirkastuisi hänelle.
Anteeksi superpitkä avautuminen. Mies on pian tulossa kotiin ja ei yhtään huvittaisi edes nähdä häntä. Katsotaan miten asia etenee. Kaksi asiaa kuitenkin tiedän. Ensimmäinen on se, että teen nyt kahta työtä. En tule jaksamaan tätä loputtomiin. Mennään oikeasti mun kapasiteetin rajoilla.
Toinen on se, että hyvä ystäväni sanoi avioliitostaan näin: "Me ollaan joukkue, joka tähtää yhdessä voittoon. Me ei olla kilpailussa keskenämme, vaan toistemme suurimmat tukijat."
Tulin surulliseksi, koska en koe yhtään noin. Koen, että olen juuri se äitihahmo joka hoitaa pesuettaan. Nyt pitää mennä, sori jos on liian pitkä viesti. Luen mielelläni teidän kokemuksianne, saattaa vastailu vaan kestää kun pääsen vaihtelevasti.
Kommentit (395)
Totta, 77! Naiset vastustavat eniten tuota 6+6+6- mallia. Sitä, joka tois sen tasa-arvon ja isän osallistumaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Väsyneiden vaimojen vastapainoksi täällä viikonloppuna oli ketjuja, joissa naiset kertoivat mitä miehesi tekee (kun hän vahtaa nettikeskustelua), ulkoiluttivat lapsia, siivosivat, nukuttivat, lukivat iltasatija... ja toiset naiset kertoivat jättäneensä lapset miehen hoiviin ja siirtyneet skumpan juontii kakkoskotiin, kun pikkulapsiarkea ei muuten kestä. Jos Vaarala sortui mielipiteissään yleistyksiin ja syyttelyihin niin täällä ollaan yhtä kehnoja tuossa. Parisuhde ei koskaan ole täysin 50:50, missään asiassa, vai kuinka monessa perheessä esim. rahaa tuodaan kotiin yhtä paljon. Ainut, missä näemmä ollaan "yhtä hyviä" , on toisen sukupuolen syyttely, vähättely ja onnettomat kommunikaatiotaidot (jäkättäminen ei ole kommunikaatiota). Kouluihin enemmän kotitaloutta, oppii niin onnettomat pojat kuin sotkuiset tytöt perusasiat ja parisuhdeoppi pakolliseksi ennen naimisiinmenoa, jonkinlaiset taidot ristiriitojen ratkaisuun. NIitä ongelmia tulee eteen vielä paljon pahempia kuin väärin täytetty tiskikone (lasten vakavat sairaudet, vanhempien kuolemat, omat sairaudet, taloudelliset ongelmat) joita pitäisi yhdessä selvitä läpi toistaan tukien, jos vuorovaikutustaidot ovat tätä luokkaa ei hyvältä näytä... Ja se kyllä minä mutta kun... ei pitkälle vie, kannattaisi ennemminkin miettiä miten minä paremmin - jos ei tuon nykyisen kanssa, niin sitten sen seuraavan suhteen aikaan jossa varmasti tulee eteen jonkinlaisia ongelmia.
Vierailija kirjoitti:
Joskus mietin, miten paljon mielummin ottaisin meidän kriisiksi vaikka pettämisen.
Mies saattaisi vaikka katua ja ryhdistäytyä. Mulla olisi "oikea" syy kokea pahaa oloa. Mies kokisi itsekin tehneensä jotain väärää.
Nyt tää on jollain tavalla paljon syvempää kun pelkät kotityöt.
Ei kannata toivoa pettämistä. Ap:n tarina on kuin meiltä, miehet on tuollaisia. Meillä se kärjistyi miehen yhden illan juttuun. Kuulemma seksi oli kaiken väsymyksen keskellä liian väritöntä ja 3 kertaa viikossa liian vähän. Siinä hajosi joukkue eli perhe. Asutaan vielä yhdessä, hoidetaan lapsia mutta en koe meitä enää joukkueeksi. Perheessä elää nykyään kaksi yksikköä. Toinen yksikkö on minä ja lapset, toinen mies.
En tee enää juurikaan kotitöitä. Teen itselle ja lasille ruuat, pesen omat ja lasten pyykit, siivoan lasten huoneet. Miehen pyykkeihin en koske, ruokaa en sille enää tee enkä siivoa sen sotkuja.
Mies on aivan kädetön nyt ja tavarat aina kadoksissa. Vaatteensa pesee kiroilun kanssa vasta sitten kun kaapista on loppunut puhtaat. Lakanansa vaihtaa sängystä kun valkoiset on muuttuneet harmaiksi. Olen kuulemma vittuilija, kun en enää auta häntä hänen henkilökohtaisissa kotihommissa.
Olen nyt sanonut että tein sulle aiemmin kaiken ja kiitit pettämällä. Enää en tee, en ikinä. Olen tarjonnut avioeroa miehelle mutta itkee että rakastaa mua eikä suostu eroon. Jep, jep, tosi onnellista.
Jotain outoa miesten päissä liikuu.
miettivä kirjoitti:
Minä olen ihan samaa mieltä, että äidin kantavat suurimman osan perheen vastuusta. Yleensä kotiin tuleen synnytysosastolta se pirttihirmu, joka on omii lapsen ja työntää isän kauemmaksi. Tämä on nähty monta kertaa. Loppupeleissä isälle jää seuraajan rooli ja alkaa passivoituminen.
Minä kannattaisin, että Suomeen tuodaan Ruotsista 6+6+6 malli, ja miehille tarjotaan mahdollisuus olla kotona ja opetella lasten hoitoa itsenäisesti. Samoin kannatan Ruotsin tyyliin eron sattuessa vuoroviikoin asumista, jolloin kumpikin vanhemmista jakaa vastuun. Mutta suurimmat vastustajat löytyvät juuri meistä naisista.Minun mieheni on sottapytty. On ollut sellainen jo kun tavattiin. Itse pidän siististä talosta. Olen aina pitänyt. Mieheni standardi ei ole muuttunut lasten syntymän jälkeen kuten ei ole minunkaan. Mutta olemme löytänert kultaisen keskitien. Lauantaina on siivouspäivä. Astianpesukoneen täytän minä yleensä, mutta mies tekee viikolla ruoan ja minä viikonloppuna. Mieheni ei osaa käyttää pyykkikonetta, mutta hänen vastuulla on auto ja remonttityöt. Minä taas hoidan synttärit ja ne joulukortit.
Myös laatu on erilainen. Miehen imurointi kestää tunnin siinä missä minun kaksi tuntia. Mutta ei se mitään, sillä kummassakin tapauksessa talo tulee siivottua ja kaikki ovat tyytyväisiä.Mutta ihmisiä on moneksi. On niitä huonoja isiä ja miehiä, mutta myös huonoja äitejä ja vaimoja. Mutta jos tätä palstaa lukee, niin voisi päätellä, että suurin osa Suomen miehistä on huonoja. Toivottavasti näin ei ole. Epäilen, että kysymys on enemmän näkemyserosta.
'
Erittäin hyvä ja rakentava kommentti! Vastakkainasettelusta ratkaisuihin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
AP: pariterapia.
Joskus keskusteleminen kotona ei auta: sano vaikka miten selvästi ja ystävällisellä äänensävyllä mutta asiat eivät silti uppoa kalloon.
Pariterapiassa on kolmas osapuoli jonka silkka läsnäolo saattaa saada keskustelunaiheista konkreettisempia molemmille.
Toinen juttu on se, että nykyinen tilanteenne ei ole ongelma miehellesi. Jos haluat että hän ikinä osallistuu, et missään tapauksessa saa korjata hänen jälkiään. Jos siihen sorrut, keität omaa soppaasi aina vaan edelleen.
Voi olla että loppujen lopuksi ette voi elää ihan putsblank-kodissa jos haluatte elää yhdessä.
Eipä taida olla pariterapiasta apua jos terapeutti on jo etukäteen päättänyt mikä parin ongelma on, kuten Väestöliiton parisuhdekeskuksen johtajan Heli Vaarasen haastattelusta HS 15.1. käy ilmi. On todella huolestuttavaa jos terapeutilla on näin asenteellinen suhtautuminen asiakkaisiinsa. Parisuhdeterapiaan hakeutuvilla, niin naisilla kuin miehilläkin, pitäisi olla oikeus tulla kuulluksi ja saada puolueetonta tukea ja apua tilanteeseensa.
Puhut ihan totta, mutta Heli Vaaranen on vain yksi terapeutti.
Terapeutille menossa pitää pitää mielessä että terapeuttia voi ja kannattaa vaihtaa jos terapeutti ei vaikuta sopivalta.
Kyllä, mutta Väestöliiton parisuhdekeskuksen johtajana toimii todennäköisesti myös useamman terapeutin esimiehenä. Uskon ja toivon todellakin ettei näkemyksineen edusta mitään terapeuttien enemmistöä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En jaksanut lukea ap:n itsesäälissä rypemistä eli en tiedä millaista keskustelua ovat asiasta käyneet, mutta veikkaan ettei kovin kummoista. Mikä siinä kommunikoissa on niin vaikeaa. Ja nuo et yhtäkkiä läväytetään erot silmille tsi koeajat (josta toinen ei edes tiedä??) on tosi paskamaisia temppuja. Siinä vetästään matto jalkojen alta. Puhukaa, puhukaa, puhukaa! Ei täällä vaan sille miehelle.
Vaikeita tilanteita...Homma muuttuu vasta siinä vaiheessa kun nainen on ns. nalkissa. Kun ei se yksinhuoltajaksi lähteminenkään ole tietenkään helppoa, ei todellakaan. Ainoaksi ratkaisuksi näkisin pitkän tähtäimen asennekasvatuksen kotona. Poikalapset tekemään yhtä paljon kotitöitä kuin tyttölapset heti siitä 1v iästä lähtien. Ja ne tuoreet isät kotiin! Äiti töihin kun lapsi on 3-6kk ikäinen ja isä siinä vaiheessa hoitamaan lasta ja kotihommia vähintään puoleksi vuodeksi. Lapset rohkeasti isän vastuulle! Ei pidä ajatella vain rahaa (iskä tienaa enemmän joten siksi äiti jää kotiin), kyllä perheen säilyminen perheenä on arvokkaampaa kuin se muutama tonni/muutama kymppitonni mikä rahassa hävitään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Veikkaan et ap:n miehen versio vois olla erilainen
Surullista tässä on se, et ap ihan oikeesti uskoo et mies tuhoaa tuon suhteen. Yksin.
Ehkäpä osa ongelmasta tulee siitä kun naiset ottavat päävastuun lastenhoidosta. Tämä luonnollisesti johtaa siihen, että nainen viettää suuren osan päivistä lasten käyttäytymismallien vaikutuksen alaisena. Näin ajan myötä myös nainen taantuu lapsen tasolle käyttäytymisen suhteen, jolloin parisuhteen asetelma muuttuu. Naisesta tulee teinityttö, joka kohtelee miestänsä kuin isäänsä: kokeilemalla koko ajan rajoja.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vaikeita tilanteita...Homma muuttuu vasta siinä vaiheessa kun nainen on ns. nalkissa. Kun ei se yksinhuoltajaksi lähteminenkään ole tietenkään helppoa, ei todellakaan. Ainoaksi ratkaisuksi näkisin pitkän tähtäimen asennekasvatuksen kotona. Poikalapset tekemään yhtä paljon kotitöitä kuin tyttölapset heti siitä 1v iästä lähtien. Ja ne tuoreet isät kotiin! Äiti töihin kun lapsi on 3-6kk ikäinen ja isä siinä vaiheessa hoitamaan lasta ja kotihommia vähintään puoleksi vuodeksi. Lapset rohkeasti isän vastuulle! Ei pidä ajatella vain rahaa (iskä tienaa enemmän joten siksi äiti jää kotiin), kyllä perheen säilyminen perheenä on arvokkaampaa kuin se muutama tonni/muutama kymppitonni mikä rahassa hävitään.
Kuule ne pahimmat valittajat on niitä, jotka ei ikimaailmassa suostuis tuohon malliin. Ku eihän ne miesreppanat osaa/tiedä mitään!!!!!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Viestissäsi ap ei ole kyllä järkeä. Sanoit, että kolmistaan lasten kesken oli mukavaa ja helppoa. Tämähän selvästi osoittaa, että ihan itse päässäsi kehittelet tästä suuren ongelman. Koska jos ilman miestä pystyit selviytymään päivästä ilman ongelmia, niin mitä miehen lisäpanostus auttaisi? Ja se jos eroaisit, joutuisit tekemään vieläkin enemmän työtä kotona, sillä ilmeisesti miehesi tällä hetkellä tekee ainakin hiukan joskus jotakin.
En ole ap, mutta meillä ainakin lapsen isä lähinnä aiheutti lisää siivottavaa, vei kaiken tilan tavaroillaan, vei kaiken henkisen itlan jatkuvalla meuhkaamisellaan ja vei rahat viinaan. Todella paljon helpompaa ilman yhtä ylimääräistä "aikuista".
Ja anna kun arvaan, mies aivan "yllättäen" muutui tuollaiseksi? Oli alkoholinkäytön suhteen aina järkevä ja muutenkin rauhallinen ihminen, etkä koskaan ikinä milloinkaan nähnyt mitään tulevaan viittaavaa?
Mielenkiintoinen tämä "mies-muuttui-täysin-avioliiton/lasten-myötä"-teoria. Ja kovin suosittu.
Mietittäväksi jää kuitekin...1) miksi aina miehet muuttuvat - eivät naiset?,...2) miksi miehet muuttuvat aina huonompaan suuntaan - ei koskaan parempaan?,...3) kaikki miehet eivät kuitenkaan muutu - miksi nämä muuttuvat miehet osuvat vain osalle naisia?
Säästän sinulta miettimisaikaa, ja vihjaan että muuttuvat miehet osuvat vain osalle naisia siksi, koska kaikki miehet eivät muutu. Parempaan muuttuneista miehistä ei varmaan tule kukaan kertoneeksi ketjuissa, joissa puhutaan huonompaan muuttuneista miehistä.
On myös turhaa yrittää katsoa tätä ilmiötä ilman sukupuolittamista, koska kyseessä on voimakkaasti sukupuolittunut ilmiö. Suomessa on perinteisesti ollut naisten ja miesten työt ja molemmilla on töitä riittänyt. Kaupungistumisen myötä nuo miesten työt ovat monessa perheessä kadonneet tyystin esim. metsästys ja kalastus, polttopuiden hankinta ja pilkkominen, remonttityöt, peltotyöt jne. Vielä tänäkin päivänä monilla miehillä on se käsitys, että heidän ei tarvitse palkkatyön lisäksi tehdä kuin perinteisen miehen malliin sopivia töitä. Eli auton renkaiden vaihto kaksi kertaa vuodessa vastaa naisen palkkatyön lisäksi tekemää ympärivuotista siivous-, ruuanlaitto-. pyykinpesu- ja lastenhoitotyötä.
Omassa nuoruudessani oli täysin yleistä, että perheissä tyttölapset joutuivat koulun jälkeen kotitöihin kun taas pojat saivat leikkiä täysin vapaasti eikä heiltä vaadittu mitään. Näin oli omassakin kotonani eikä sitä osannut oikein edes kyseenalaistaa. Seuraava sukupolvi tulee varmasti olemaan jo erilainen, mikäli kasvatuksessa otetaan huomioon se ettei haluta kasvattaa uutta sukupolvea vapaamatkustajamiehiä.
Itse en tajunnut miettiä näitä asioita alle 30v vaan olin juuri niitä ihmisiä joilla on iso suu mutta ei kokemusta. Ja väitin että koska muualla on kurjempaa niin täällähän on kaikki hienosti. vasta omien lasten saaminen aukaisi silmät.
Siksi ihailen yli kaiken sellaisia NUORIA ihmisiä, joilla on kykyä havainnoida ja kriittisesti keskustella asioista ja jotka esimerkiksi vaikka ovat miehiä, ovat tasa-arvon kannattajia. Tällaisia on nykyään, siis fiksuja nuoria miehiäkin, ja naisia, jotka näkevät jopa ilman että tekevät omia pentuja, että sukupuolet eivät ole lähellekään tasa-arvoisia.
Kukkapuska heidän vanhemmlleen!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
En jaksanut lukea ap:n itsesäälissä rypemistä eli en tiedä millaista keskustelua ovat asiasta käyneet, mutta veikkaan ettei kovin kummoista. Mikä siinä kommunikoissa on niin vaikeaa. Ja nuo et yhtäkkiä läväytetään erot silmille tsi koeajat (josta toinen ei edes tiedä??) on tosi paskamaisia temppuja. Siinä vetästään matto jalkojen alta. Puhukaa, puhukaa, puhukaa! Ei täällä vaan sille miehelle.
En ole Ap mutta tilanteeni oli sama. Puhuin, puhuin ja puhuin siitä ettei ole reilua että toinen tekee kaikki kotityöt ja toinen ei voi edes syötyään viedä astioita tiskipöydälle vaan jättää niitä ympäri asuntoa. Tein listan kaikista pakollisista kotitöistä (ei sisältänyt joulukortteja tai juhlia, niistä olin jo luopunut) ja näytin sen miehelle. Näistä töistä minä tein kaiken, mies kävi joskus kaupassa ja vei toisinaan roskat. Miesten töitä taloudessamme ei ollut, minä hoidin tietenkin myös lamppujen vaihdot, sulakkeet ja hajulukot, auton huollot ja katsastukset.
Kun olin näyttänyt listan miehelle, kysyin häneltä onko joku näistä töistä hänen mielestään tarpeeton ja pitäisi jättää pois. Miehen mielestä kaikki olivat tarpeellisia, joten jaoimme hommat puoliksi, niin että mies sai ensimmäisenä päättää mitkä kotityöt valitsee. Neljän kuukauden jälkeen hän ei ollut tehnyt valitsemistaan töistä ensimmäistäkään, koska joka kerta kun hän oli aikonut tehdä jotain, oli tullut joku muu tärkeämpi homma (syöminen, vessassa käyminen, tietokonepelit, baarireissut). Tässä vaiheessa kerroin että edessä on ero jos tilanne ei muutu.
Kun kotitöiden "jakamisesta" oli kulunut vuosi, eikä mies edelleenkään osallistunut mihinkään, kerroin että aion etsiä itselleni uuden asunnon. Yhteisille ystävillemme mies kertoi että jätin hänet varoittamatta ja syytä kertomatta. Miehen puolustukseksi täytyy sanoa, että hän ei kertakaikkiaan tuntunut ymmärtävän että kotitöitä on pakko tehdä. Hänen mielestään tiskaaminen ja pyykinpesu tehdään silloin, kun talouden kaikki astiat ovat likaisia, tai kun vaatekaapista on käytetty joka ikinen vaate.
Eromme jälkeen miehen äiti on käynyt siivoamassa 32-vuotiaan poikansa asuntoa ja hakemassa likapyykkejä pestäväksi.
Mun mies on oppinut vuosien myötä. Ihan sillä että olen jättänyt tekemättä. Olen hammasta purren elänyt sotkuisessa (siivonnut vain sen verran ettei kukaan voi lasua tehdä) kodissa, olen hammasta purren pessyt vain koneellisen lasten pyykkejä ja antanut muun pyykin olla. Olen tehnyt kuten mies, antanut lapsille välipalaa ja odottanut, että joku muu (mies) tekee ruuan. Ja kas, nykyisin tuo tekee kotitöitä kitisemättä. Kyllä se alkuun katseli mua myrkyllinen ilme naamallaan, mutta annoin olla. Jatkoin omia hommiani (telkkarin katselua, nettailua tai lasten kanssa olemista) kuin ei mitään. En syyllistynyt ja mennyt tekemään, sanoin itselleni että nyt on miehen vuoro. Välillä tuo nalkuttikin mulle siinä ruokaa laittaessaan tai siivotessaan. Näki ilmeestä että miehen olis tehnyt mieli haukkua mut kunnolla, muttei kuitenkaan kehdannut. Kai se jollain tasolla käsitti etten mä ole sen kotipiika. Mutta motkotusta tuli, tavarat oli kuulemma jätetty hujan hajan tai muuta sellaista. Annoin olla, ihan samaahan tuo tekee itsekin ja minä siitä motkotan. Pakko munkin on siis vain kestää :) Lapsetkin osaltaan auttoi tossa hommassa ilmoittamalla isälleen että nyt on sun vuoro pestä hampaat kun äiti on ne pessyt jo kahtena iltana peräkkäin. Mies yritti monet kerrat vedota siihen että tee sä kun sä osaat paremmin, johon vaan totesin että opettele. Käskin miettiä, että mitä hän sitten tekee jos mä kuolen. Hyvä on osata kaikki hommat kaiken varalta.
Nykyisin tuolle voi huoleti jättää lapset, ne tulee hoidettua. Mies ymmärtää hoitaa ruuan, kohtuullisen siisteyden ja katsoo että lapsilla on kunnolliset vaatteet. Ei meillä edelleenkään aina ole siistiä, eikä kaikkea tehdä tiptop. Mun on ollut pakko laskea standardeja (jotka ei kyllä alunalkaenkaan olleet kovin korkeita), mutta myös miehen on ollut pakko oppia tekemään. Omalla tavallaan minä edelleen olen se päävastuunottaja, mutta se ei enää niin haittaa kun tietää että mies tekee jos pyytää. Ja mies kuitenkin ottaa myös sitä vastuuta, joskus jopa ihan itse ja yllättäen. Eikä meillä mies vaadi kiitoksia eikä kehuja. Hänelle kotihommat ovat itsestäänselvyyksiä, ei suuria palveluksia toiselle. Eikä mies koe olevansa suuri mies hoitaessaan omia lapsiaan ja omaa kotiaan vaan ihan tavallinen isä ja aviomies. Yhteisen yrityksen pyörittäjä. Nytkin tuo on viemässä lapsia harrastukseen kun minä olen flunssassa. Ei tarvinnut tapella, sanoin etten jaksa ja mies otti vetovastuun.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Viestissäsi ap ei ole kyllä järkeä. Sanoit, että kolmistaan lasten kesken oli mukavaa ja helppoa. Tämähän selvästi osoittaa, että ihan itse päässäsi kehittelet tästä suuren ongelman. Koska jos ilman miestä pystyit selviytymään päivästä ilman ongelmia, niin mitä miehen lisäpanostus auttaisi? Ja se jos eroaisit, joutuisit tekemään vieläkin enemmän työtä kotona, sillä ilmeisesti miehesi tällä hetkellä tekee ainakin hiukan joskus jotakin.
Miehen lisäpanostuksella mies tavallaan oikeuttaisi osuutensa perhe-elämästä. Oletettavasti hän myös saa jotain siitä, että hänellä on asioista huolehtiva vaimo ja ihania lapsia, joten olisi kohtuullista vastineeksi myös antaa jotakin. On ihan eri juttu tehdä asioita itselleen ja lapsilleen kuin itselleen, lapsilleen ja miehelle, joka aina vain ottaa, ei juuri koskaan anna.
-eri
On miehiä jotka perheen saatuaan edelleenkin bilettävät, kännäävät ja eivät ole perheelleen läsnä. Jos taas nainen löytää miehen joka haluaa sitoutua, antaa paljon läheisyyttä ja huomiota, sekä vielä osallistuu rahallisesti -- eli on näissä asioissa selvästi muita miehiä "edellä" -- niin on loogista, että nainen ottaa kodinhoidosta suuremman vastuun. Näin nainen ikään kuin antaa vastapalveluksena kodinhoidon siitä, että tällainen hyvä ja mukava mies pysyisi hänellä.
Kerrassaan outo ja kaksinaismoralistinen ajatus. Yhtä laillahan se nainen usein sitoutuu, antaa läheisyyttä ja käy töissä. Kuka näissä tapauksissa mielestäsi tekee kotityöt, kun molemmat ovat toisilleen "vastapalveluksen" velkaa?
Kyllä se vaan niin on, että kun lapsia tulee, ja kun ne on pieniä, niin kotitöiden määrä lisääntyy, ja ei sitä aina jaksa töiden päälle kumpikaan pitää yllä samaa tasoa kuin ennen lapsia. Minä olen ollut uupunut jo 7 vuotta, ja ennenkin inhosin kotitöitä, mutta tein kuitenkin lähes kaikki yksin, mies vei roskat ja tamppasi matot kun pyysin. Kun kaksoset syntyi se kävi mun voimille niin paljon että tuntuu että en ole vieläkään toipunut. Itse lastenhoito ei tietenkään enää rasita, mutta kyllä noi kersat sotkee kämppää, tavaran määrä ja siivottavien neliöiden määrä on lisääntynyt. Minä vaan jätin tekemättä. Lapset hoidin, kävin kaupassa ja tein ruokaa, ja se siitä. Pyykkiäkin pesen joo, mutta ensin mies alkoi tiskata kun alkoi ne tiskivuoret vituttaa, nykyään mies hoitaa myös lattioiden pesun ja imuroinnin, harvoin, mutta kuitenkin, minä en enää sitä jaksa. Mieskään ei jaksa, on raskas vuorotyö, reuma ja kilpirauhasen vajaatoiminta, mutta molemmat tehdään mitä jaksetaan, pääasia että lapset on onnellisia. Ehkä sitä jaksaa sitten paremmin puunata kun lapset on isompia tai sitten ei. Olen myös luovuttanut sen suhteen että meillä olisi siistiä kun tulee vieraita, nytkin yleensä siivotaan ennen vieraiden tuloa, mutta koskaan ei ehdi ja jaksa kaikkea mitä pitäisi. Mua vituttaa ajatus siitä että kun tänne kämppään tulee vieraita niin ajattelevat että ompa kumma kun minä en ole siivonnut paremmin, eikä niin että mieheni ei ole siivonnut. Mutta en jaksa kuitenkaan siitä sen enenpää murehtia, en jaksa niin en jaksa, enkä voi miestäkään vaatia tekemään enenpää kuin jaksaa.
Vierailija kirjoitti:
Mun mies on oppinut vuosien myötä. Ihan sillä että olen jättänyt tekemättä. Olen hammasta purren elänyt sotkuisessa (siivonnut vain sen verran ettei kukaan voi lasua tehdä) kodissa, olen hammasta purren pessyt vain koneellisen lasten pyykkejä ja antanut muun pyykin olla. Olen tehnyt kuten mies, antanut lapsille välipalaa ja odottanut, että joku muu (mies) tekee ruuan. Ja kas, nykyisin tuo tekee kotitöitä kitisemättä. Kyllä se alkuun katseli mua myrkyllinen ilme naamallaan, mutta annoin olla. Jatkoin omia hommiani (telkkarin katselua, nettailua tai lasten kanssa olemista) kuin ei mitään. En syyllistynyt ja mennyt tekemään, sanoin itselleni että nyt on miehen vuoro. Välillä tuo nalkuttikin mulle siinä ruokaa laittaessaan tai siivotessaan. Näki ilmeestä että miehen olis tehnyt mieli haukkua mut kunnolla, muttei kuitenkaan kehdannut. Kai se jollain tasolla käsitti etten mä ole sen kotipiika. Mutta motkotusta tuli, tavarat oli kuulemma jätetty hujan hajan tai muuta sellaista. Annoin olla, ihan samaahan tuo tekee itsekin ja minä siitä motkotan. Pakko munkin on siis vain kestää :) Lapsetkin osaltaan auttoi tossa hommassa ilmoittamalla isälleen että nyt on sun vuoro pestä hampaat kun äiti on ne pessyt jo kahtena iltana peräkkäin. Mies yritti monet kerrat vedota siihen että tee sä kun sä osaat paremmin, johon vaan totesin että opettele. Käskin miettiä, että mitä hän sitten tekee jos mä kuolen. Hyvä on osata kaikki hommat kaiken varalta.
Nykyisin tuolle voi huoleti jättää lapset, ne tulee hoidettua. Mies ymmärtää hoitaa ruuan, kohtuullisen siisteyden ja katsoo että lapsilla on kunnolliset vaatteet. Ei meillä edelleenkään aina ole siistiä, eikä kaikkea tehdä tiptop. Mun on ollut pakko laskea standardeja (jotka ei kyllä alunalkaenkaan olleet kovin korkeita), mutta myös miehen on ollut pakko oppia tekemään. Omalla tavallaan minä edelleen olen se päävastuunottaja, mutta se ei enää niin haittaa kun tietää että mies tekee jos pyytää. Ja mies kuitenkin ottaa myös sitä vastuuta, joskus jopa ihan itse ja yllättäen. Eikä meillä mies vaadi kiitoksia eikä kehuja. Hänelle kotihommat ovat itsestäänselvyyksiä, ei suuria palveluksia toiselle. Eikä mies koe olevansa suuri mies hoitaessaan omia lapsiaan ja omaa kotiaan vaan ihan tavallinen isä ja aviomies. Yhteisen yrityksen pyörittäjä. Nytkin tuo on viemässä lapsia harrastukseen kun minä olen flunssassa. Ei tarvinnut tapella, sanoin etten jaksa ja mies otti vetovastuun.
Tosi hieno onnistumistarina!
Voi teitä pieniä. Itku meinaa tulla kun tietää tuon teidän väsymysen. Se on niin tuttua. Itse onneksi jo päässyt sen ajan ohi kun lapset pieniä ja kaikki kaatuu päälle. Palaa mieleen niin elävästi nuo ajat kun eli jatkuvassa sumussa ja valtavassa väsymyksessä. Ja niin kuin joku tuolla kirjoitti, pahinta ei edes ole se väsymys vaan se pettymys, kun mies ei ymmärrä . Kerta kerran jälkeen kun yrität puhua,eikä mitään muutosta tapahdu. Ja minä kun kuvittelin,että minulla on niin vanha/vanhanaikainen mies ja sen takia ei mene perille, mutta mikään ei näköjään ole muuttunut. Voimia siskot!
Meillä on ollut vastaavaa kuin ap:llä ja kuvittelin että aloittamani työ, jossa joudun olemaan välillä useita päiviä pois, pakottaa miehen tekemää enemmän kotitöitä. Ei mennyt ihan niin. Koti on sotkuinen ja pyykit pesemättä. Ruoat on hoitanut kyllä ihan hyvin.
Eilinen tilanne kuvaa hyvin miehen asennetta. Käytävällä lojui jokin keittiökoneen ohjekirja, jonka hän vain potkaisi pois edestään! Puutuin tähän heti ja sanoin, että jos joku on tiellä, viet sen paikoilleen etkä vain potki syrjään. "No en minä voi tietää mihin tämä kuuluu." Ai että näin punaista. Tuollainen käytös ja kommentti kertoo, että mies olettaa, että minä raivaan syrjään potkitun tavaran jossain vaiheessa ja että minä tiedän joka jumalan tavaralle oikean paikan ja olen tästä järjestyksestä vastuussa. Ymmärtäisin jos olisin valittanut tavaroiden laittamisesta väärään paikkaan, mutta olen valittanut vain siitä, että tavaroita ei raivata ollenkaan.
Muute suhde on kunnossa ja mies on hyvä isä, mutta kyllä tää kotitöiden epätasainen jakautuminen ongelma on.
Puhut ihan totta, mutta Heli Vaaranen on vain yksi terapeutti.
Terapeutille menossa pitää pitää mielessä että terapeuttia voi ja kannattaa vaihtaa jos terapeutti ei vaikuta sopivalta.