Lue keskustelun säännöt.
Minkä ikäisenä mielesi ns "rauhottui"?
15.01.2016 |
Minkä ikäisenä aloit tuntea olevasi sinä itse, ihan sellaisena kuin olet ja minkä ikäisenä aloit saavuttaa (edes) jonkinlaista tasapainoa tai sellaista tunnetta että tunnet itsesi ja että olosi on "rauhoittunut"?
Itselläni alkaa vasta nyt, pitkäsi yli 40-vee tuntua siltä etten enää hätäile tai hermoile esim. siitä mitä muut ajattelee. En enää ole niin älyttömän epävarma ja siksi yritä miellyttää kaikkia. Osaan nykyään olla jopa tyytyväinen itseeni enkä enää huolestu jokaisesta ihmisestä joka ei näytä siltä että pitäisi minusta.
Näin siksi että olen ollut naimisissa kultaisen, fiksun, tasapainoisen, luonnollisesti positiivisen ja onnellisen mieheni kanssa toistakymmentä vuotta.Hän on täyttä kultaa. Syystä että hänellä on ollut hyvä ja turvallinen lapsuus eikä hänen ole koskaan tarvinnut todistaa mitään vanhemmilleen, taikka epäillä mitenkään etteikö pärjäisi tai osaisi. kaikki on tullut hänelle rakastavan ja oikeudenmukaisen kodin kautta. (Kateus). Ilman hänen esimerkkiään ja tukeaan olisin varmaan edelleen pelkkää epävarmuutta ja siitä kumpuavaa epätasapainoista käytöstä ja hätäilyä.
Tämä on ihanaa, aina välillä kun tämän huomaan. Eihän sitä joka päivä ajattele, eikä edes muista niitä sekoaikoja tai epävarmuuksia. Mutta aina välillä havahdun siihen, että mullahan on ihan rauhallinen ja hyvä olo koko ajan!
Lähinnä säälittää se nuori minä, joka ei osannut relata eikä uskoa itseensä. Yiopistokin jäi gradua vaille. Ei nyt siksi että olin epävarma, vaan siksi ettei ylipäätään ollut mitään suuntaa elämässä taikka vahvuutta toteuttaa mitään suunnitelmaa ylipäätään.
Mutta pitää nauttia tästä mitä nyt on, ja osata huomata se aina välillä. Toivon sydämenstäni samaa kaikille muillekin!
Kommentit (27)
Olen nyt 41 vuotias ja luulen, että on alkanut 30 ja 35 iän välillä pikkuhiljaa. Olen saanut toisen lapseni 31 v. ja luulen, että kasvuni ihmisenä liittyy myös vahvasti äidiksi tulemiseen. Tuntuu, että olen saanut rauhan. Prosessi on vielä kesken, mutta olen jo pitkällä. Katsotaan miten avioliiton käy.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Säälittävää, että nainen tarvitsee 20 vuoden avioliiton tunteakseen itsensä....ei SAATANA.
Itsevarmuus tai -tuntemus ei ikinä tule toisen ihmisen kautta.
Jep, tämä pisti silmään itsellänikin. Järkyttävää suorastaan, että tarvitaan joku mies tasapainottamaan elämää... No, kai noita säälittäviäkin naisia tosiaan on.
Taitaa aika monella mieli rauhoittua tuossa 24-26-vuotiaana. Itsellä ihan samalailla kävi, nyt 31-vuotiaanan ei paljon hetkauta ja osaan olla rennompi eri jutuissa.
27-vuotiaana olin rauhoittunut, asettunut aikoja sitten aloilleni yhteiseen kotiin puolison kanssa. Kaikki asiat olivat loksahtaneet paikoilleen, velat maksettu, innostava ammatti löydetty ja elämä oli (on) aivan jumalattoman ihanaa ja mielekästä ja tajusin saaneeni jonkinlaisen aikuisen naisen itseluottamuksen, kaikki aiempi epävarmuus ja turhasta stressaus jäi.
Oma rauhoittumiseni alkoi kun 24-vuotiaana erosin pitkästä suhteesta. Koko maailma oli auki edessä, mikä vain oli mahdollista. Ennen kaikkea minun olisi mahdollista olla onnellinen. Noh, tätä seurasi tietenkin vuoden kestävä villi sinkkuaika, mutta kun se oli ohi, tunsin rauhoittuvani. 26-vuotiaana löysin mieheni, joka opetti minulle niin monia asioita elämästä, että olen hänelle ikuisesti kiitollinen vaikka joskus eroaisimme. Tiedän, että voin olla onnellinen milloin ja missä vain, vaikka mitä kauheaa tapahtuisi.
Joka vuosi huomaan muuttuneeni parempaan suuntaan, enkä malta odottaa tulevaa kun viimeisetkin ahdistuksen ja epävarmuuden rippeet toivottavasti sulavat hiljaa pois.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sain henkisen rauhan 23 vuotiaana kuin menin naimisiin ihanan miehen kanssa. Itselleni avioliitto on aika ollut todelalla tärkeä ja halusin naimisiin ennen kuin olen 25. Olen vaan ollut todella nirso miesten suhteen joten olin todella stressaantunut sen takia että tulenko koskaan löytämään sellaista miestä kuin mistä unelmoin. Nyt tunnen oloni todella onnelliseksi ja kokonaiseksi!
Tuolta tullaan vielä rytinällä alas. Onnea ei saa ikinä rakentaa toisen ihmisen varaan.
Kaikki sen tietävät että ihmisen ei ole hyvä olla yksin joten ihan ymmärrettävää että monet ovat ns löytäneet itsensä joko avioitumisen tai lasten saannin jälkeen mitkä molemmat tuovat sisältöä ja rauhallisuutta elämään. Onko sattumaa että juuri monet yksinäiset kärsivät mielenterveysongelmista tai tuntevat itseensä syrjäytyneiksi.
N. 30 -vuotiaana.