Tee tähän anonyymi tunnustus itsestäsi tai elämästäsi, jota et ikinä voisi/uskaltaisi/haluaisi ääneen sanoa

En rakasta puolisoani enkä ole ikinä rakastanutkaan, olen hänen kanssaan vain tottumuksesta ja velvollisuudentunnosta.

Myin itseäni 18 vuotiaana ja jäin kiinni äidilleni.

Haistelen kakkapapereitani pyyhkimisen jälkeen. Häpeän, mutten pysty lopettamaankaan😞

Olen alkoholisti, ja siksi en juo ollenkaan alkoholia koskaan.

Minusta on kiva kun olen normalipainoinen ja osa kavereista on läskejä. En ikinä sanoisi tätä asiaa ääneen edes miehelleni.

Veljeni on hyväksikäyttänyt minua.

Olen bi.

Työni vuoksi en voi edes vapaa-ajalla sanoa suoraan sitä, että olen täysin kyllästynyt suomalaisista poikkeaviin ihmisiin. Ennen katsoin ihmisiä yksilöinä enkä tehnyt johtopäätöksiä laajemmin perustein, mutta nyt tilanne on muuttunut. Tulkitse miten haluat.

Vierailija kirjoitti:

Myin itseäni 18 vuotiaana ja jäin kiinni äidilleni.

Miten siitä voi jäädä kiinni??

En ole ikinä edes suudellut kenenkään kanssa. :(

>40v

En kestä elämää omassa kaupungissa. Aijon muuttaa pois vielä. En halua rakentaa uraa tässä pikkukylässä jossa kritisoidaan miten pukeudun ja puhun.

Jos sanoisin porukoille niin he olis ihan kauhuissaan

Mulla on vahva seksuaalinen kiinnostus naisia kohtaan. Pidän miehen kroppaa kiihottavana, mutta se ei ole mitään verrattuna naisen kroppaan. Ihastun kuitenkin yleensä vain miehiin. Asia vaivaa mua ja paljon...

Olen alipainoinen teini, väitän että haluaisin lihoa, mutta oikeasti pelkään lihomista ja paljon.

Menin naapuriin hakemaan kaveriani ulos, mutta ei ollutkaan kotona. Isoveli oli yksinään, jotain 15-v. Pisti tyynyn naamalleni ja en oikein tiedä mitä teki, mutta ei kuitenkaan ihan loppuun asti. Olin yhdeksän. 

Vihaan töissä pienessä konttorissa sitä, että kaikilla on pakottava tarve tulla syömään just samaan aikaan eikä onnistu, että olen mennyt aikaisemmin tai myöhemmin, aina muutkin siirtävät taukonsa samaan aikaan. Lounaalle kaupungille tai kotiin en ehdi. Haluaisin syödä yksin, kun en jaksa esimiehen tenttaamisesta omasta elämästäni (on muuten mies) enkä nuoren työkaverin kamalia pöytätapoja, rouskutuksine ja maiskutuksineen. Muita ei ole, kuin me kolme. 

Kävin 25-vuotiaana avioeron läpi ja pelkään jääväni loppuiäkseni yksin.

Kuuntelen k-popia ja suunnittelen matkaa Japaniin nähdäkseni erään suosikkiryhmäni konsertin.

Ahmin kaikkea lihottavaa. Suklaalevy menee muutamassa hetkessä ja se loppuu aina ns .kesken. Syön salaa. Inhoan ihmisiä, suurin osa näyttää ihan karseilta, minä mukaanlukien.

Olen rakastunut itseäni yli 50 vuotta vanhempaan mieheen

Olen 25-vuotias ja edelleen neitsyt. Häpeän sitä niin paljon, että torjun välittömästi jokaisen miehen lähestymisyritykset tai treffipyynnöt etten vain ikinä joutuisi sitä myöntämään kenellekään.

Mä saatan ruveta ihan yhtäkkiä itkemään (vaikken oikeasti ole ollenkaan surullinen) ja sitten en kehtaa tunnustaa seurassa olevalleni ihmisille tätä joten he varmaan luulevat että oon ihan rikki ja mun elämä paskaa.