Tulen hulluksi tuon ihmisen kanssa! Olenko oikeasti itse täysi paska??
Muutin yhteen ihanan miehen kanssa, miten nyt suhteet aina alkavat, on naurua ja hymyjä, huumoria, kehuja, läheisyyttä, kiusoittelua ja suuria lupauksia. Olinpa typerä ja luotin jälleen uuteen ihmiseen, ei ilmeisesti olisi todellakaan pitänyt. Tähän väliin sanoisin, että rakastan miestä oikeasti enemmän kuin mitään enkä ole koskaan tuntenut samanlaista aiemmin - ja miehiä on kyllä riittänyt. Hänessä on myös paljon hyvää ja tulen olemaan erittäin onneton ja ikuisesti yksin, jos tämä oikeasti päättyy. En voisi ikinä löytää samanlaista miestä, siis hyvien puolien osalta. Ulkonäkökin on juuri minun makuuni eikä melkein.
Nykyään mies on kuitenkin kauhean ilkeä ja etäinen. Hän näpräilee elektroniikkavehkeitään kaiken aikaa, ei enää kehu spontaanisti, ei osaa puhua mistään, ei osaa ehdottaa tekemistä, hyvä jos osaa vaihtaa ilmettäkään.
Olen yrittänyt ja yrittänyt kertoa, kuinka minuun sattuu se ettei mies panosta vaikka asioista jauhetaan loputtomiin. Kyllä meillä seksiä on, itse kun olen aika kyltymätön sen suhteen. Enpä tiedä olisiko seksiäkään, jos se olisi miehen vastuulla. Hän on masentunut ja tiedän sen, mutta on kausia kun masennus ei vaikuta mihinkään ja sitten taas vaikuttaa.
Olen tuntenut itseni surkeaksi ja olen ollut pitkään surullinen, tuntuu että kaikki on ollut valhetta ja mies ei halua muuttaa asioita lopullisesti paremmaksi.
Suuttuessaan hän tulee naamaan kiinni huutamaan, ei käy käsiksi enkä oikeastaan pelkää, mutta onhan se eleenä todella aggressiivinen. Hän on usein tullut hetken rauhoituttuaan hieromaan sovintoa ja minä olen ollut taas hetken onnellinen, kunnes sama levy on lähtenyt pyörimään jälleen.
Vihaisena mies ei vastaa ekalla kerralla vaikka kuulee kun kysyn ja puhun, tuijottaa vain konetta ja puhelinta keskittyneesti (haluaa provosoida minua) ja jos menen lähelle niin laittaa puhelimen niin etten voi katsoa.
En epäile pettämistä, tuo on miehen tapa yrittää suututtaa ja provosoida koska hän tietää, että se vaikuttaa minuun ja saa aikaan reaktion.
Mies kokee, että minä en arvosta häntä ja hänen tekojaan, en näe missään häneen liittyvässä mitään hyvää. Haluan kuulemma häneltä vain rahaa kaikesta mistä ikinä voi vain vaatia tai pyytää.
Mikään näistä ei pidä paikkaansa. Minä arvostan miestä enemmän kuin ketään, todellakin huomaan hänen hyvät tekonsa ja olen niistä onnellinen - kunnes uusi riita alkaa.
En edes koe että syy tähän kaikkeen on saman katon alla oleminen. En ole ahdistunut siitä, vaan siitä, että mies on muuttunut ja syyttelee minua siitä että olen sellainen ja tuollainen enkä arvosta enkä mitään.
Yksi asia josta olen ajan saatossa myös loukkaantunut on se, kun aikoinaan mies alkoi vaatia minulta bensarahaa yhteisistä autoreissuistamme. Minulle se oli selkeä merkki siitä, että alkuhuuma oli ja meni ja enää en ole niin erityinen, että mies haluaa tehdä minun vuokseni asioita ilmaiseksi.
Tiivistettynä koen, ettei mies halua tehdä minua onnelliseksi eikä jaksa eikä halua panostaa enää. Nyt minun pitäisi vain oppia elämään ilman romantiikkaa, mikäli suhde jatkuu?
Olenko oikeasti liian hankala ihminen? Minä olen toivonut ainoastaan rakkautta ja se on puhdas totuus! En haluaisi ketään muuta, vaan olla onnellinen miehen kanssa jota rakastan.
Ei se varmaan ikinä enää toteudu :(
Kommentit (118)
Olet joka hetki varuillasi etyei "romanttisuus" katoaisi suhteesta. On aika uus ja jatkaa eri tavoin.Nyt sina tarvitset jotain tekemista/harrastusta myos, jotain Mika kiinnostaa, hyva Etta mies "ei valita" mita teet.Seuraavaksi ala opettelemaan juuri jostain kuulemani harjoitus. Mitkaan Mantrat EI AUTA.Aivot ei hyvaksy jatkuvaa autuasta olotilaa jos ei ole itse Guru.Mutta seuraava auttaa sinua: Joka hetki kun tunnet pahoja tunteita ja epailyja tee niinkuin mina. Esimerkiksi jos en saa unta sankyyn mentyani sanon itselleni Etta MIKSI MINA SAAN UNEN NIIN HELPOSTI?? Tai miksi mieheni on niin avokatinen ja pyytaa vain noin vahan rahaa bensaan? Miksi Han todella on niin antelias? Tama on MAHTAVA keino kaantaa paalaelleen ja kumota turha tyhjanpaivainen ajattelu.Aivot tykkaavat tasta.Ne ei yksinkertaisesti VOI VASTUSTAA sits mitenkaan.Tama on revoluutiomainen ajattelutapa.Ei ollenkaan sama kuin peiliin itseaan silmiin katsominen ja "mina rakastan minus" sanominen.Tata voi tehda vaikka joka minuutti jos on Tarvis.Ei jaa varaa yhtaan negatiovisuudelle eika pienemmillekaan epailyksille.Sitten Sina olet Sina ja Mies on Mies ja kaikki on ok.Aivoille on paljon mielenkiintoisempaa ja antoisaa AJATELLA KYSYMYSTA miksi, miksi open niin onnellinen, kuin tehda vaistamaton PAATOS joka ei ole edes totta,Etta olen ONNETON.Kukas siita paattaa? Siis antakaamme aivojemme tehda paras paatos Mika on tietysti positiivinen.Siis KYSY,kysy ja kysy itseltasi miksi suhteesi tahan miheen ovat niin hyvat ja silla ne sitten tulevat myos hyvaksi. Koita Tata heti ja vastaa kun auttoi heti.Anteeksi kirjoitusvirheet, olen vieraassa maassa ,en Suomalaisilla nappaimilla puhelimessa.
Tuohon suhteeseen vielä lapsia niin miehen pinna kiristyy entisestään!
Täällä kritisoidaan sitä että ap haluaa romanttisia huomionosoituksia ja hellyyttä ja läheisyyttä. Sitten käsketään rakastaa itseä, toinen ei voi tehdä onnelliseksi jne. Totta on se, että harvoin toinen voi tehdä ihmisen onnelliseksi, mutta erittäin usein onnettomaksi. On olemassa erilaisia persoonallisuustyyppejä, ja toisille läheisyys ja nimenomaan ne ulkoiset huomionosoitukset merkitsee enemmän kuin toisille, toiset tarvitsee niitä, toiset ei. Parasta romanttiselle personalle onkin löytää vastaava kumppani. Romanttiset persoonat ovat usein itsekin todella miellyttämisen haluisia, ja haluavat helliä ja hemmotella kumppania, se on normi heille. Itse löysin elämäni rakkauden, mutta luovuin siitä sillä kumppani osoittautui ei-romanttiseksi (ei tykännyt läheisyydestä ja seksistä siinä määrin kuin minä, ei osannut ottaa vastaan rakkauden osoituksia alkuhuuman jälkeen, ei edes lahjoja! Ym.) . Kärsin tilanteesta todella paljon sillä minun käsitykseni parisuhteesta on se, että pitkässäkin suhteessa ollaan aina toiselle ystävällisiä ja romanttisia kohteliaisuudesta, vaikka ei hirveästi huvittaisi. Ostetaan kukkia ja pidetään yllä pientä rakkauden liekkiä arjen pyöriessä. Pieniä asioita, kosketuksia, kehumisia ja arvostuksen osoittamista toiselle. Tunnen itseni niin hyvin, että tiesin, etten pystyisi olemaan onnellinen kumppanini kanssa, vaan hiljaa olisin vain kärsinyt. Uskon että kumppanissani ei ollut mitään vikaa, olimme vain erilaiset ihmiset. Minulle on kunnia-asia kohdella kumppania ihanasti ja yllättää toinen välillä, hemmotella ja osoittaa, että olen hänestä todella ylpeä ja arvostan suhdettamme. Samaa odotan kumppaniltani. Nämä odotukset eivät tee minusta viallista tai johdu huonosta itsetunnosta, se on kuinka näen ihmisten yhteiselon ja rakkauden. Ja minulla on oikeus tavoitella sellaista kumppania. Nyt olen ollut suhteessa vuoden, ja mielenkiinnolla odotan, pystymmekö nykyisen kumppanini kanssa onnistumaan tässä, sillä tulevaisuuden usko on molemmilla kova ja olemme molemmat romanttisia ihmisiä, vaikka vikoja ja ärsytyksiä löytyy kyllä myös puolin ja toisin ja molemmilla on edessä paljon kasvamista. Ja miten löysin tämän nykyisen kumppanini? Luopumalla odotuksista ja liiallisista vaatimuksista, tinkimällä "ulkonäkökriteereistä" ja keskittymällä rakkaani hyvään sydämeen ja kutsuvaan persoonaan, jonka kanssa tunsin sopivani yhteen.
Voimia ap!
Minua jäi kiinnostamaan, että mitä hyvää tässä miehessä nyt oikein on ja mitkä kriteerit hän oikein täytti. Minulla ainakin on listan ykkösenä huomaavainen ja miellyttävä käytös minua kohtaan, eikä se kyllä kuulosta toteutuvan tässä suhteessa.
En lähtisi tuomitsemaan miestä narsistiksi tai ap:ta prinsessaharhaiseksi. Ehkä he vaan tuovat toistensa huonot puolet esiin. Väittäisin, että kumpikin voisi paremmin jonkun toisen kanssa.
Vierailija kirjoitti:
Täällä kritisoidaan sitä että ap haluaa romanttisia huomionosoituksia ja hellyyttä ja läheisyyttä. Sitten käsketään rakastaa itseä, toinen ei voi tehdä onnelliseksi jne. Totta on se, että harvoin toinen voi tehdä ihmisen onnelliseksi, mutta erittäin usein onnettomaksi. On olemassa erilaisia persoonallisuustyyppejä, ja toisille läheisyys ja nimenomaan ne ulkoiset huomionosoitukset merkitsee enemmän kuin toisille, toiset tarvitsee niitä, toiset ei. Parasta romanttiselle personalle onkin löytää vastaava kumppani. Romanttiset persoonat ovat usein itsekin todella miellyttämisen haluisia, ja haluavat helliä ja hemmotella kumppania, se on normi heille. Itse löysin elämäni rakkauden, mutta luovuin siitä sillä kumppani osoittautui ei-romanttiseksi (ei tykännyt läheisyydestä ja seksistä siinä määrin kuin minä, ei osannut ottaa vastaan rakkauden osoituksia alkuhuuman jälkeen, ei edes lahjoja! Ym.) . Kärsin tilanteesta todella paljon sillä minun käsitykseni parisuhteesta on se, että pitkässäkin suhteessa ollaan aina toiselle ystävällisiä ja romanttisia kohteliaisuudesta, vaikka ei hirveästi huvittaisi. Ostetaan kukkia ja pidetään yllä pientä rakkauden liekkiä arjen pyöriessä. Pieniä asioita, kosketuksia, kehumisia ja arvostuksen osoittamista toiselle. Tunnen itseni niin hyvin, että tiesin, etten pystyisi olemaan onnellinen kumppanini kanssa, vaan hiljaa olisin vain kärsinyt. Uskon että kumppanissani ei ollut mitään vikaa, olimme vain erilaiset ihmiset. Minulle on kunnia-asia kohdella kumppania ihanasti ja yllättää toinen välillä, hemmotella ja osoittaa, että olen hänestä todella ylpeä ja arvostan suhdettamme. Samaa odotan kumppaniltani. Nämä odotukset eivät tee minusta viallista tai johdu huonosta itsetunnosta, se on kuinka näen ihmisten yhteiselon ja rakkauden. Ja minulla on oikeus tavoitella sellaista kumppania. Nyt olen ollut suhteessa vuoden, ja mielenkiinnolla odotan, pystymmekö nykyisen kumppanini kanssa onnistumaan tässä, sillä tulevaisuuden usko on molemmilla kova ja olemme molemmat romanttisia ihmisiä, vaikka vikoja ja ärsytyksiä löytyy kyllä myös puolin ja toisin ja molemmilla on edessä paljon kasvamista. Ja miten löysin tämän nykyisen kumppanini? Luopumalla odotuksista ja liiallisista vaatimuksista, tinkimällä "ulkonäkökriteereistä" ja keskittymällä rakkaani hyvään sydämeen ja kutsuvaan persoonaan, jonka kanssa tunsin sopivani yhteen.
Voimia ap!
Kommenttini 101 koskien sitä, että jokainen on vastuussa omasta onnellisuudestaan ei miteknkään tee epätodeksi tätä sinun vuodatustasi. Ajattelet olevasi romanttinen ja toivot romanttisina pidettyjä asioita - haluat suhteen jossa toinen haluaa samantapaisia asioita, myös arjessaan. Pidät kiinni kuitenkin (toivottavasti) siitä, että sinä olet sinä, ja toinen on se toinen. Luulen, että sinä myös ymmärrät, että ensimmäisen kahden viikon tai edes kahden kuukauden tunnehuumaan ei kannata luottaa niin että sen perusteella ajattelee itsen tai toisen olevan ikuisesti sellaisia kuin alussa. Rakastuminen on ihana psykoosi, mutta sen alkuvaihe tasaantuu - onneksikin, aina. Tilalle tulee rakastaminen ja jakaminen ja luottamus, jos hyvin käy. Myötämäet mutta myös ne vastamäet. Kummankin arjen tavat ja tottumukset, kasvamiset ja kipupisteet; tämä kaikki ei rakastumisen myötä ole lopullisesti elämästä poistunut.
Toista voi rakastaa, mutta ensin pitää rakastaa itseä. Omat tarpeet on tuotava esiin, mutta toista ei saa vaatia olemaan muuta kuin hän on. Esimerkiksi "yhtä ihana kuin alussa". Ei se toinen valehdellut itsestään, hän oli vain rakastumisen tilassa. Rakastumisen tila on eri kuin rakastamisen tila. Joku voi pitää hellyydenosoituksia vain alkuvaiheeseen kuuluvina kosintamenoina, jotka sitten jäävät. Toinen tarvitsee niitä aina.
Vaikka en pidä itseäni erityisen romanttisena, paremminkin realistina, minulle on tärkeää että arjessamme on toisen huomioimista, läheisyyttä, seksiäkin. Ja ehdottomasti ystävällistä puhetta, toisen ajatusten ja tunteiden kunnioitamista, iloa ja huumoria. Sitä on minun arkeni. Minua ja miestäni erottaa eniten erot suhteessa estetiikkaan ja asuinympäristöön. Haluan että kotini on siisti ja asiat täällä miellyttävät silmääni, miehelle se ei ole niin tärkeää. Ehkä onneksi; jos hänellä olisi joku maku niin mistä sen tietää vaikka se olisi ihan erilainen kin omani :D
terv. 101
Ap, aloituksesi kirjoitus on kuin entisestä suhteestani. JSSAP, pian. Oikeasti, ei tilanne paremmaksi muutu, pahemmaksi vaan. Ja kohta toi naamaan huutaminen todennäköisesti muuttuu helposti myös fyysiseksi vakivallaksi. Parisuhdeväkivallan resepti menee juuri noin. Alussa uusi kumppani esittää maailman ihaninta, mutta sitten kun saa enemmän valtaa toisesta, esim muutetaan yhteen, alkaa henkinen väkivalta. Ei huomioida toista, mitätöidään puhetta (sitä avomiehesi tekee kun esittää ettei kuule kun puhut), riidoissa huudetaan naaman lähellä uhkaavasti jne. Kiristetään rahasta jos pystytään. Sitten välillä ollaan taas todella kivoja, kun pelätään että suhde loppuu ja pitäisi löytää uusi uhri (väkivallantekijä usein nauttii vallasta ja pelkää kun alkaa menettää tetta uhristaan). Sitten kun saadaan toinen osapuoli sitoutumaan enemmän (esim menemään naimisiin tai hankkimaan lapsi) voidaankin jo siirtyä fyysiseen väkivaltaan, kun uhri on jo niin kiinni tekijässä että ei enää uskalla tai halua lähteä.
Vierailija kirjoitti:
Ap, aloituksesi kirjoitus on kuin entisestä suhteestani. JSSAP, pian. Oikeasti, ei tilanne paremmaksi muutu, pahemmaksi vaan. Ja kohta toi naamaan huutaminen todennäköisesti muuttuu helposti myös fyysiseksi vakivallaksi. Parisuhdeväkivallan resepti menee juuri noin. Alussa uusi kumppani esittää maailman ihaninta, mutta sitten kun saa enemmän valtaa toisesta, esim muutetaan yhteen, alkaa henkinen väkivalta. Ei huomioida toista, mitätöidään puhetta (sitä avomiehesi tekee kun esittää ettei kuule kun puhut), riidoissa huudetaan naaman lähellä uhkaavasti jne. Kiristetään rahasta jos pystytään. Sitten välillä ollaan taas todella kivoja, kun pelätään että suhde loppuu ja pitäisi löytää uusi uhri (väkivallantekijä usein nauttii vallasta ja pelkää kun alkaa menettää tetta uhristaan). Sitten kun saadaan toinen osapuoli sitoutumaan enemmän (esim menemään naimisiin tai hankkimaan lapsi) voidaankin jo siirtyä fyysiseen väkivaltaan, kun uhri on jo niin kiinni tekijässä että ei enää uskalla tai halua lähteä.
Ap:stä tuskin tulee uhri, ellei hän itse "tartu miekkaan". Siitä alkaa itseinho ja tuho on seuraus.
Inhoan tuota, kuka on siis niin vastuuton itsestään, ei ainakaan ap, että toinen manipuloi uhriksi.
Ap ei tartu pahuuteen niin ei tule uhriakaan. Uhri hän on mielestään menettäessään rakkautensa. Mutta se on toki eri asia ja erilaista uhriutta.
Elama on vain jatkuvaa muuttumista.Ei ole muuta. Katso vastaus no 103. Vain siten pystyt tekemaan tarvittavan paatoksen. Naet tilanteen todellisena etka vaatenneltyna kummankaan taholta.
Anteeksi kirjoitus virheet.
Ulkolaiset nappaimet. Vaikea kirjoittaa.
Elama on vain jatkuvaa muuttumista.Ei ole muuta. Katso vastaus no 103. Vain siten pystyt tekemaan tarvittavan paatoksen. Naet tilanteen todellisena etka vaatenneltyna kummankaan taholta.
Anteeksi kirjoitus virheet.
Ulkolaiset nappaimet. Vaikea kirjoittaa.
Ap on narsisti, mies masentunut, koska kuvio on paljastunut miehelle. Ap vaatii jatkuvaa ihailua ja mies on ahdistunut ja oireilee narsistin rinnalla.
Tämä ketju kaipaa tiivistystä ja yksinkertaistamista. Varmaan samoja juttuja tarvii myös ap:n suhde.
Mä en saa kiinni missä teillä nyt mättää ja mikä se oikea ongelma on?
Laittaisitko tähän sen vielä tiivistettynä, sen ongelman ytimen?
Jos sä puhut samalla tyylillä miehellesikin, niin ei sekään välttämättä tajua mitä olet vailla. Haluat romantiikkaa, eli käytännössä mitä haluat? Haluat tuntea olevasi ykkönen, eli miten mies voi sen osoittaa ja kuinka usein?
Rahajuttuihin on ihan mahdoton kommentoida mitään kun et kerro kuka maksaa elämisestä mitäkin, mutta mies siis uskoo että olet sen rahojen perässä. Miksi se uskoo niin?
Mies herkkä masennuksen taipuvainen. Ap narsistinen jatkuvaa ihailua kaipaava, toisen tukahduttava ja vaativa persoona. Googlaa ap vaativa persoonallisuus ;-). Tätä ketjua kun lukee tajuaa miten kujalla ihmiset on.
Ihmiset muuttuu, suhteet muuttuu. Jos ei ole hyvä olla yhdessä, on mietittävä korjaustoimenpiteitä suhteen pelastamiseksi tai erottava. Kummassakaan ei välttämättä ole isompaa vikaa mutta kemiat ei toimi yhteen.
nimimerkkini_ kirjoitti:
25, viestissäsi oli hyviä pointteja, mutta valitettavasti en osaa vastata koska en vain tajua mitä miehen päässä liikkuu :(
Mielestäni olen osoittanut rakkautta ihan aidosta halusta, mutta en sitten tiedä, tekeekö alitajuntani jotain kieroja ratkaisuja joiden luulen olevan jotain muuta.
Minulla on kamala ikävä sitä entistä ihanaa miestä. Hänestä ei ole enää jälkeäkään missään :( Nykyään on vain erouhkailuja, kylmyyttä ja riitaa.
Puhelimen piilottelu edessäni on provosoimista, mies tietää että suutun siitä. Mutta en usko miehen kaipaavan mustasukkaisuutta. Hän haluaa vain saada minut suuttumaan.
En tiedä mistään mitään. Harmittaa että rakastan. Kunpa osaisin olla tunnekylmä ja olla kaipaamatta satumaista rakkautta jota en ikinä saa :(
Minäkin olen kokenut tuollaisen suhteen. Mies oli suhteen alussa aivan ihana ja minä rakastuneempi kuin koskaan. Myöhemmin sitten mies kävi hyvin etääksi, sai kauheita raivareita lähelläni ja nimitteli rumasti. Välillä oli kuitenkin ihania kausia ja mies hellitteli, hali ja pusi. Siksi jaksoin jäädä niin pitkäksi aikaa. Neljä vuotta soudettiin ja huovattiin. Riidellessä mies ei reagoinut mitenkään itkuuni ja siihen miten loukkasi. Aina lupaili tyhjiä lupauksia, jotka pitivät seuraavaan raivariin. Kun yritin puhua, mies keskittyi telkkuun, ei minuun.
Tulin vaan siihen tulokseen, etten ole kyllin tärkeä miehelle. Rakkautemme oli joko yksipuolista tai sitten hänen puoleltaan vain hyvin himmeää. Päätin lähteä.
Nyt aion löytää sellaisen ihmisen rinnalleni, jolle ei ole vaikeaa ottaa minuakin huomioon ja antaa ymmärtää minun olevan hänelle tärkeä. Ei parisuhteeseen pitäisi joutua panostamaan sillä lailla kun minä jouduin, saamatta mitään takaisin.
Te ette vain ole oikeita toisillenne. Mies voi olla jonkun toisen kanssa onnellinen ja niin sinäkin.
Tunnistan teissä molemmissa samoja piirteitä kuin itsessäni ja minulla on epävakaa persoonallisuushäiriö. Sinuun samaistun ehkä enemmän.
Kaikki mitä kerrot on sanasta sanaan myös minun tarinaani. Ymmärrän täysin mitä kirjoitat. Olisi hienoa jutella kanssasi tästä.
Odotuksenne ovat erilaiset. Sinä odotat ja sinun käsityksesi arjesta sisältää paljon hellyyttä, sanallista ja fyysistä. Miehesi odotukset ja käsitykset ovat erilaiset. Kummankaan on vaikea muuttua toisen vuoksi. Miehesi yhtä vaikea kuin sinun. Olen itse luullut että miehelleni muuttuminen olisi helpompaa. Kunhan alkaisi halaamaan, kunhan alkaisi puhumaan. Nyt olen ymmärtämässä että muutos on hänelle yhtä vaikea kuin minulle. Hän ei ole romanttinen. Kaikki ihmiset eivät salaa toivo ympäristöä missä puhjeta romanttisesti kukkaan. Kaikki eivät ole romanttisia. Minun on annettava hänen olla sellainen.
Minulle on luontevaa antaa paljon, sanoja, kosketusta, huomiota. Aina. Minusta se on arkista. Tarvitsen siis kumppanin joka aidosti nauttii siitä että arki on täynnä hellyyttä ja iloitsee siitä luontevasti ja omasyntyisesti, kuten minä.
Voimia! Hengessä mukana :) Odotan kirjoituksiasi :)
Hei, kuulostaa siltä, että teidän pitäisi muuttaa erillenne ainakin toistaiseksi. Tilanne on nyt liian tulehtunut, jotta se voi korjaantua, oma aika tekisi hyvää ja kumpikin voisi miettiä asioita rauhassa. Tiedän tämän kokemusta.
Itse asiassa... se on. Totta kai mies oli sinulle mitä ihanin, rakastavin ja täydellisin suhteen alussa. Sitähän alkuhuuma on: kaikki on ihanaa, kaikki tuntuu loksahtavan paikoilleen, kaikki on niin ihanan virheetöntä. No, sitten tulee karu arki, eikä toinen olekaan se prinssi valkealla ratsulla, mitä hän vaikutti olevan alkusuhteessa. Ei se tarkoita sitä, että kaikki olisi ollut "huijausta", tai että mies olisi suoranaisesti "valehdellut" sinulle. Harva suhde jatkuu läpeensä sellaisena kuin alussa, eikä se tarkoita sitä, että kumppani ei ollutkaan se oikea. Te vain heräsitte todelliseen maailmaan, missä odottavaa arki laskuineen, kaikkineen. Ja jossa toisella on myös oma elämä: täydellinen symbioosi puolison kanssa on hemmetin raskasta.
Järjestät miehellesi aikamoista aivopähkinää, kun hänen pitää keksiä, miten hän onnistuisi loihtimaan sinulle "sen tunteen" rakkaudesta aina, kun itse olet epävarma. Ei kukaan jaksa olla jatkuvasti todistelemassa tunteitaan, saati olla epäilyksen alaisena siitä, mitä nyt milloinkin sattuu tuntemaan. Mitä, jos antaisit hänelle oikeasti happea? Mikä ikinä olikaan isäsuhteesi, miehesi ei onnistu sitä paikkaa yksin täyttämään tai ratkaisemaan. Sinun täytyy tehdä se itse (ehkä toki ulkopuolisen avun kautta, mutta suhde on tuhoontuomittu, jos miehesi joutuu ratkomaan isäsi aiheuttamat traumat yksin).