Tulen hulluksi tuon ihmisen kanssa! Olenko oikeasti itse täysi paska??
Muutin yhteen ihanan miehen kanssa, miten nyt suhteet aina alkavat, on naurua ja hymyjä, huumoria, kehuja, läheisyyttä, kiusoittelua ja suuria lupauksia. Olinpa typerä ja luotin jälleen uuteen ihmiseen, ei ilmeisesti olisi todellakaan pitänyt. Tähän väliin sanoisin, että rakastan miestä oikeasti enemmän kuin mitään enkä ole koskaan tuntenut samanlaista aiemmin - ja miehiä on kyllä riittänyt. Hänessä on myös paljon hyvää ja tulen olemaan erittäin onneton ja ikuisesti yksin, jos tämä oikeasti päättyy. En voisi ikinä löytää samanlaista miestä, siis hyvien puolien osalta. Ulkonäkökin on juuri minun makuuni eikä melkein.
Nykyään mies on kuitenkin kauhean ilkeä ja etäinen. Hän näpräilee elektroniikkavehkeitään kaiken aikaa, ei enää kehu spontaanisti, ei osaa puhua mistään, ei osaa ehdottaa tekemistä, hyvä jos osaa vaihtaa ilmettäkään.
Olen yrittänyt ja yrittänyt kertoa, kuinka minuun sattuu se ettei mies panosta vaikka asioista jauhetaan loputtomiin. Kyllä meillä seksiä on, itse kun olen aika kyltymätön sen suhteen. Enpä tiedä olisiko seksiäkään, jos se olisi miehen vastuulla. Hän on masentunut ja tiedän sen, mutta on kausia kun masennus ei vaikuta mihinkään ja sitten taas vaikuttaa.
Olen tuntenut itseni surkeaksi ja olen ollut pitkään surullinen, tuntuu että kaikki on ollut valhetta ja mies ei halua muuttaa asioita lopullisesti paremmaksi.
Suuttuessaan hän tulee naamaan kiinni huutamaan, ei käy käsiksi enkä oikeastaan pelkää, mutta onhan se eleenä todella aggressiivinen. Hän on usein tullut hetken rauhoituttuaan hieromaan sovintoa ja minä olen ollut taas hetken onnellinen, kunnes sama levy on lähtenyt pyörimään jälleen.
Vihaisena mies ei vastaa ekalla kerralla vaikka kuulee kun kysyn ja puhun, tuijottaa vain konetta ja puhelinta keskittyneesti (haluaa provosoida minua) ja jos menen lähelle niin laittaa puhelimen niin etten voi katsoa.
En epäile pettämistä, tuo on miehen tapa yrittää suututtaa ja provosoida koska hän tietää, että se vaikuttaa minuun ja saa aikaan reaktion.
Mies kokee, että minä en arvosta häntä ja hänen tekojaan, en näe missään häneen liittyvässä mitään hyvää. Haluan kuulemma häneltä vain rahaa kaikesta mistä ikinä voi vain vaatia tai pyytää.
Mikään näistä ei pidä paikkaansa. Minä arvostan miestä enemmän kuin ketään, todellakin huomaan hänen hyvät tekonsa ja olen niistä onnellinen - kunnes uusi riita alkaa.
En edes koe että syy tähän kaikkeen on saman katon alla oleminen. En ole ahdistunut siitä, vaan siitä, että mies on muuttunut ja syyttelee minua siitä että olen sellainen ja tuollainen enkä arvosta enkä mitään.
Yksi asia josta olen ajan saatossa myös loukkaantunut on se, kun aikoinaan mies alkoi vaatia minulta bensarahaa yhteisistä autoreissuistamme. Minulle se oli selkeä merkki siitä, että alkuhuuma oli ja meni ja enää en ole niin erityinen, että mies haluaa tehdä minun vuokseni asioita ilmaiseksi.
Tiivistettynä koen, ettei mies halua tehdä minua onnelliseksi eikä jaksa eikä halua panostaa enää. Nyt minun pitäisi vain oppia elämään ilman romantiikkaa, mikäli suhde jatkuu?
Olenko oikeasti liian hankala ihminen? Minä olen toivonut ainoastaan rakkautta ja se on puhdas totuus! En haluaisi ketään muuta, vaan olla onnellinen miehen kanssa jota rakastan.
Ei se varmaan ikinä enää toteudu :(
Kommentit (118)
Oletko itse muistanut kehua ja antaa huomiota miehellesi?
Vierailija kirjoitti:
Bensa on kallista. Kyllä minuakin ketuttaisi jos on kummallakin omat rahat mutta minä maksaisin kaikki autokulut riippumatta siitä ketä kuskataan.
Silloin aikoinaan bensaepisodin aikana se oli minulle merkki siitä, että nyt tuli kiltteyskiintiö täyteen ja enää en ole ilmaisen ajelun arvoinen. En ole missään vaiheessa edes pyytänyt mitään erillisiä autoreissuja, kuvittelin ainoastaan että mies todella haluaa olla kohtelias minulle ja siksi kuskaa minua. Sitten sekin totuus paljastui. Nyt voin vannoa etten enää istu perseelläni siihen autoon, meni sekin ilo siitä. Aiemmin mies hehkutti kuinka rakastaa autoajeluja (ja minä myös), ja yhtäkkiä siitäkin saa maksaa. Tosi romanttista.
Vierailija kirjoitti:
Oletko itse muistanut kehua ja antaa huomiota miehellesi?
Mielestäni olen. Mutta tuntuu, ettei mies edes kaipaa sellaista. En saa hänestä mitään selkoa kun ei hän tyyliin koskaan sano mihinkään mitään. En tiedä mikä hänet saa iloiseksi.
Kuule, se mies on vaan itse huomannut elävänsä narsistin kanssa, mutta ei osaa/uskalla erota (Niinkuin ei miehet yleensä osaa/uskalla).
Mies on alkuhuuman jälkeen huomannut naisensa olevankin erilainen kuin mihin hän ihastui.
nimimerkkini_ kirjoitti:
Ap on tosiaan isänsä halveksuma nainen, joka ei ikinä saanut rakkautta ja ihailua isältään. Ei parisuhteen arjen tarvitse olla kylmää. Mies asuu minun asunnossani eli aika paljon olen helpottanut hänen elämäänsä, kaikki valmiina odottelemassa. En minä sen takia ihastunut ja rakastunut, että vastakohdat olisivat vetäneet puoleensa. Päinvastoin en todellakaan ihastu liian erilaiseen mieheen, vaan me olimme kuin toisillemme "luodut", niin samanlaisia ja ymmärsimme toisiamme täysin.
Mihin se kaikki voi vain kadota? Mieheni pitäisi ainoastaan olla yhtä ihana kuin alussa. Siinä kaikki. Ei hän ole edes rikas, joku kun epäili että olen rahaan ihastunut. Minulla on omat rahani enkä ole ihan köyhäkään. Raha ei liity tippaakaan, ainoastaan haluan että tasapuolisesti hoidetaan asioita eikä niin että minä olen maksunaisena koska rakastan.
Ei voi olla liikaa pyydetty, että mies on yhtä ihana kuin alussakin. Niin hän lupaili, että on juuri sellainen oikeastikin. Epäröin, josko kaikki muuttuu huonommaksi kun suhde vakiintuu. "Miksi ihmeessä muuttuisi?" Niin, ja minä tyhmä uskoin.
Normaalissa parisuhteessa toinen ei ole jalustalla odottamassa ihailua ja palvontaa tunteakseen itsensä hyväksi ihmiseksi. Sellainen on yksinkertaisesti rasksta. Miksi ap et rakasta itseäsi?
Vierailija kirjoitti:
Bensa on kallista. Kyllä minuakin ketuttaisi jos on kummallakin omat rahat mutta minä maksaisin kaikki autokulut riippumatta siitä ketä kuskataan.
Jos mulla on auto ja yhdessä mennään eli on ihan omakin menoni, huvini kyseessä niin aika ääliömäistä pyytää bensarahaa. Mikäs olisi sen helpompi kohta auttaa toista ja antaa hänelle jotain?? Kun ei se milläänlailla ole itseltä pois.
Eri asia on, jos ihan vain toista veisin hänen pyynnöistään useisiin paikkoihin, joihin itsellä ei kiinnostusta mennä tai asiaa.
Sulta ap alkaa nousta se " päättäväinen" esiin... Et kuulosta kovin tyytyväiseltä, no mihinkään;).
Vierailija kirjoitti:
nimimerkkini_ kirjoitti:
Ap on tosiaan isänsä halveksuma nainen, joka ei ikinä saanut rakkautta ja ihailua isältään. Ei parisuhteen arjen tarvitse olla kylmää. Mies asuu minun asunnossani eli aika paljon olen helpottanut hänen elämäänsä, kaikki valmiina odottelemassa. En minä sen takia ihastunut ja rakastunut, että vastakohdat olisivat vetäneet puoleensa. Päinvastoin en todellakaan ihastu liian erilaiseen mieheen, vaan me olimme kuin toisillemme "luodut", niin samanlaisia ja ymmärsimme toisiamme täysin.
Mihin se kaikki voi vain kadota? Mieheni pitäisi ainoastaan olla yhtä ihana kuin alussa. Siinä kaikki. Ei hän ole edes rikas, joku kun epäili että olen rahaan ihastunut. Minulla on omat rahani enkä ole ihan köyhäkään. Raha ei liity tippaakaan, ainoastaan haluan että tasapuolisesti hoidetaan asioita eikä niin että minä olen maksunaisena koska rakastan.
Ei voi olla liikaa pyydetty, että mies on yhtä ihana kuin alussakin. Niin hän lupaili, että on juuri sellainen oikeastikin. Epäröin, josko kaikki muuttuu huonommaksi kun suhde vakiintuu. "Miksi ihmeessä muuttuisi?" Niin, ja minä tyhmä uskoin.
Normaalissa parisuhteessa toinen ei ole jalustalla odottamassa ihailua ja palvontaa tunteakseen itsensä hyväksi ihmiseksi. Sellainen on yksinkertaisesti rasksta. Miksi ap et rakasta itseäsi?
Ihan normaalia ihailua kaipaan, samaa mitä suurin osa naisista kaipaa omalta mieheltään. Enköhän minä rakasta itseäni, mutta totuin taas parisuhteeseen enkä halua olla sinkku. Haluan olla mieheni kanssa. En vain tiedä mitä hän milloinkin päättää.
Taas yksi nainen on ottanut mikki hiiren mieheksi.
T: Valkonen kyy (17cm)
Satunnainen käyttäjä ei rek kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Bensa on kallista. Kyllä minuakin ketuttaisi jos on kummallakin omat rahat mutta minä maksaisin kaikki autokulut riippumatta siitä ketä kuskataan.
Jos mulla on auto ja yhdessä mennään eli on ihan omakin menoni, huvini kyseessä niin aika ääliömäistä pyytää bensarahaa. Mikäs olisi sen helpompi kohta auttaa toista ja antaa hänelle jotain?? Kun ei se milläänlailla ole itseltä pois.
Eri asia on, jos ihan vain toista veisin hänen pyynnöistään useisiin paikkoihin, joihin itsellä ei kiinnostusta mennä tai asiaa.
Niin, ja kun itselleni autoajelut olivat merkki rakkaudesta. Alussakin ajelimme ja mies tykkäsi siitä. Yhtäkkiä sille tulee stoppi ja minun pitää maksella bensoja. Se on aika paha isku päin pläsiä ja tulin surulliseksi.
nimimerkkini_ kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
nimimerkkini_ kirjoitti:
Ap on tosiaan isänsä halveksuma nainen, joka ei ikinä saanut rakkautta ja ihailua isältään. Ei parisuhteen arjen tarvitse olla kylmää. Mies asuu minun asunnossani eli aika paljon olen helpottanut hänen elämäänsä, kaikki valmiina odottelemassa. En minä sen takia ihastunut ja rakastunut, että vastakohdat olisivat vetäneet puoleensa. Päinvastoin en todellakaan ihastu liian erilaiseen mieheen, vaan me olimme kuin toisillemme "luodut", niin samanlaisia ja ymmärsimme toisiamme täysin.
Mihin se kaikki voi vain kadota? Mieheni pitäisi ainoastaan olla yhtä ihana kuin alussa. Siinä kaikki. Ei hän ole edes rikas, joku kun epäili että olen rahaan ihastunut. Minulla on omat rahani enkä ole ihan köyhäkään. Raha ei liity tippaakaan, ainoastaan haluan että tasapuolisesti hoidetaan asioita eikä niin että minä olen maksunaisena koska rakastan.
Ei voi olla liikaa pyydetty, että mies on yhtä ihana kuin alussakin. Niin hän lupaili, että on juuri sellainen oikeastikin. Epäröin, josko kaikki muuttuu huonommaksi kun suhde vakiintuu. "Miksi ihmeessä muuttuisi?" Niin, ja minä tyhmä uskoin.
Normaalissa parisuhteessa toinen ei ole jalustalla odottamassa ihailua ja palvontaa tunteakseen itsensä hyväksi ihmiseksi. Sellainen on yksinkertaisesti rasksta. Miksi ap et rakasta itseäsi?
Ihan normaalia ihailua kaipaan, samaa mitä suurin osa naisista kaipaa omalta mieheltään. Enköhän minä rakasta itseäni, mutta totuin taas parisuhteeseen enkä halua olla sinkku. Haluan olla mieheni kanssa. En vain tiedä mitä hän milloinkin päättää.
Päättää?
nimimerkkini_ kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oletko itse muistanut kehua ja antaa huomiota miehellesi?
Mielestäni olen. Mutta tuntuu, ettei mies edes kaipaa sellaista. En saa hänestä mitään selkoa kun ei hän tyyliin koskaan sano mihinkään mitään. En tiedä mikä hänet saa iloiseksi.
Jos se olet sinä vain? Ihan ilman mitään sen ihmeempiä tekoja. Niin mä ainakin koen kumppanini riittävän minulle.
Mutta sinun tarvitsevuutesi ehkä ahdistaa häntä. Ehkei hän ole kovin isällinen? Vaikka haluaa lapsia niin se ei tarkoita, että kaipaisi kumppaninsa olevan joku jota ihailla. Anteeksi että sanon näin suoraan ja ihailu voi olla ihan niin arkista, ettei se tule ilotulituksina tai edes tekoina. Ainakaan isoina tekoina. Tietää vain sydämessään, että tätä naista kunnioitan tms. Mutta jos se ei ap riitä sinulle, niin ymmärrettävästi mies ei ole iloinen. Ja edelleen epäilen, että miehellä on jotain juttuja, joista puhuin ekoilla sivuilla. Pelkää osoittaa, että on haavoittuvainen tms.
Satunnainen käyttäjä
Vierailija kirjoitti:
nimimerkkini_ kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
nimimerkkini_ kirjoitti:
Ap on tosiaan isänsä halveksuma nainen, joka ei ikinä saanut rakkautta ja ihailua isältään. Ei parisuhteen arjen tarvitse olla kylmää. Mies asuu minun asunnossani eli aika paljon olen helpottanut hänen elämäänsä, kaikki valmiina odottelemassa. En minä sen takia ihastunut ja rakastunut, että vastakohdat olisivat vetäneet puoleensa. Päinvastoin en todellakaan ihastu liian erilaiseen mieheen, vaan me olimme kuin toisillemme "luodut", niin samanlaisia ja ymmärsimme toisiamme täysin.
Mihin se kaikki voi vain kadota? Mieheni pitäisi ainoastaan olla yhtä ihana kuin alussa. Siinä kaikki. Ei hän ole edes rikas, joku kun epäili että olen rahaan ihastunut. Minulla on omat rahani enkä ole ihan köyhäkään. Raha ei liity tippaakaan, ainoastaan haluan että tasapuolisesti hoidetaan asioita eikä niin että minä olen maksunaisena koska rakastan.
Ei voi olla liikaa pyydetty, että mies on yhtä ihana kuin alussakin. Niin hän lupaili, että on juuri sellainen oikeastikin. Epäröin, josko kaikki muuttuu huonommaksi kun suhde vakiintuu. "Miksi ihmeessä muuttuisi?" Niin, ja minä tyhmä uskoin.
Normaalissa parisuhteessa toinen ei ole jalustalla odottamassa ihailua ja palvontaa tunteakseen itsensä hyväksi ihmiseksi. Sellainen on yksinkertaisesti rasksta. Miksi ap et rakasta itseäsi?
Ihan normaalia ihailua kaipaan, samaa mitä suurin osa naisista kaipaa omalta mieheltään. Enköhän minä rakasta itseäni, mutta totuin taas parisuhteeseen enkä halua olla sinkku. Haluan olla mieheni kanssa. En vain tiedä mitä hän milloinkin päättää.
Päättää?
Niin. Jos hän päättää elää ilman minua niin enpä mahda asialle mitään. Tuntuu että olen elänyt valheessa. En nytkään tiedä mikä tilanne on, kun mies katoilee eikä puhu.
Vierailija kirjoitti:
nimimerkkini_ kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oletko itse muistanut kehua ja antaa huomiota miehellesi?
Mielestäni olen. Mutta tuntuu, ettei mies edes kaipaa sellaista. En saa hänestä mitään selkoa kun ei hän tyyliin koskaan sano mihinkään mitään. En tiedä mikä hänet saa iloiseksi.
Jos se olet sinä vain? Ihan ilman mitään sen ihmeempiä tekoja. Niin mä ainakin koen kumppanini riittävän minulle.
Mutta sinun tarvitsevuutesi ehkä ahdistaa häntä. Ehkei hän ole kovin isällinen? Vaikka haluaa lapsia niin se ei tarkoita, että kaipaisi kumppaninsa olevan joku jota ihailla. Anteeksi että sanon näin suoraan ja ihailu voi olla ihan niin arkista, ettei se tule ilotulituksina tai edes tekoina. Ainakaan isoina tekoina. Tietää vain sydämessään, että tätä naista kunnioitan tms. Mutta jos se ei ap riitä sinulle, niin ymmärrettävästi mies ei ole iloinen. Ja edelleen epäilen, että miehellä on jotain juttuja, joista puhuin ekoilla sivuilla. Pelkää osoittaa, että on haavoittuvainen tms.
Satunnainen käyttäjä
Toki ymmärrän tuon myös, että ihailu voi olla hiljaista ja sisäistä. Minua vaan rikkoo se, etten voi tietää mitä mies ajattelee. Ei se mene niin, että nyt hän halaa minua eli hän rakastaa minua yli kaiken, nyt hän pussaa minua eli ei hän halua jättää minua. Ei ne teotkaan yksin riitä, kuka tahansa voi tehdä asioita ihan rutiinina. Kaipaan vain sitä tunnetta, että tiedän olevani se maailman rakkain. Ei nyt ainakaan välity se tunne kyllä mistään. Kaikki tuntuu valheelta ja minä olen sinisilmäinen idiootti.
nimimerkkini_ kirjoitti:
Satunnainen käyttäjä ei rek kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Bensa on kallista. Kyllä minuakin ketuttaisi jos on kummallakin omat rahat mutta minä maksaisin kaikki autokulut riippumatta siitä ketä kuskataan.
Jos mulla on auto ja yhdessä mennään eli on ihan omakin menoni, huvini kyseessä niin aika ääliömäistä pyytää bensarahaa. Mikäs olisi sen helpompi kohta auttaa toista ja antaa hänelle jotain?? Kun ei se milläänlailla ole itseltä pois.
Eri asia on, jos ihan vain toista veisin hänen pyynnöistään useisiin paikkoihin, joihin itsellä ei kiinnostusta mennä tai asiaa.Niin, ja kun itselleni autoajelut olivat merkki rakkaudesta. Alussakin ajelimme ja mies tykkäsi siitä. Yhtäkkiä sille tulee stoppi ja minun pitää maksella bensoja. Se on aika paha isku päin pläsiä ja tulin surulliseksi.
Etkö ymmärrä, että tuo kuulostaa vaatimukselta myös? Ajat (maksaen), tai en koe, että rakastat minua.
Terapian ja kasvun paikka ap? Jos toi on nyt joku juttu isäsuhteestasi johtuen? Sinulle märkä rätti, mutta mitä se mahtoi olla miehelle?
Sun pitäis olla siitä kiinnostunut, jos haluat olla tämän miehen kanssa. Jos mies ei pysty kertomaan niin raivarit, itku, pettyminen tai mikään sellainen EI AUTA. Jos oppisit suhtautumaan tyynesti ja itseäsi rakastaen niin, että kestät tuollaisen että mies lopetti ajot, voisi suhteenne edetä eteenpäin. Sellaiseen romantiikkaan, jossa molemmat saatte äänenne esille.
nimimerkkini_ kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
nimimerkkini_ kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oletko itse muistanut kehua ja antaa huomiota miehellesi?
Mielestäni olen. Mutta tuntuu, ettei mies edes kaipaa sellaista. En saa hänestä mitään selkoa kun ei hän tyyliin koskaan sano mihinkään mitään. En tiedä mikä hänet saa iloiseksi.
Jos se olet sinä vain? Ihan ilman mitään sen ihmeempiä tekoja. Niin mä ainakin koen kumppanini riittävän minulle.
Mutta sinun tarvitsevuutesi ehkä ahdistaa häntä. Ehkei hän ole kovin isällinen? Vaikka haluaa lapsia niin se ei tarkoita, että kaipaisi kumppaninsa olevan joku jota ihailla. Anteeksi että sanon näin suoraan ja ihailu voi olla ihan niin arkista, ettei se tule ilotulituksina tai edes tekoina. Ainakaan isoina tekoina. Tietää vain sydämessään, että tätä naista kunnioitan tms. Mutta jos se ei ap riitä sinulle, niin ymmärrettävästi mies ei ole iloinen. Ja edelleen epäilen, että miehellä on jotain juttuja, joista puhuin ekoilla sivuilla. Pelkää osoittaa, että on haavoittuvainen tms.
Satunnainen käyttäjäToki ymmärrän tuon myös, että ihailu voi olla hiljaista ja sisäistä. Minua vaan rikkoo se, etten voi tietää mitä mies ajattelee. Ei se mene niin, että nyt hän halaa minua eli hän rakastaa minua yli kaiken, nyt hän pussaa minua eli ei hän halua jättää minua. Ei ne teotkaan yksin riitä, kuka tahansa voi tehdä asioita ihan rutiinina. Kaipaan vain sitä tunnetta, että tiedän olevani se maailman rakkain. Ei nyt ainakaan välity se tunne kyllä mistään. Kaikki tuntuu valheelta ja minä olen sinisilmäinen idiootti.
"Ei ne teotkaan yksin riitä, kuka tahansa voi tehdä asioita ihan rutiinina." Aika kylmälle ajattelulle kuulostaa... Kuka tahansa...sä et arvosta miestäsi, vaikka tiedän, että vänkäät vastaan, mutta jokin paikka, kohta, sinussa ei arvosta miestäsi, se sama, jota isäsi loukkasi, tai jotain.
Et sä voi sanoa noin toisen halaukseen, että kuka tahansa tekis tän mulle näin. Jos se ei merkitse sinulle enempää, miehen pelkkä halaus, niin ongelma on si-nul-la. Koska kuka sä olet väittämään, mitä hän sillä tarkoittaa? Mikset usko "hyvintä" mahdollista parasta, vaan mitätöit!? Tai ehket haavasi takia voi, mutta herää, ei sun haavasi väännellä miehen tavallista olemista ratkea muuten kuin sinun kauttasi. Sinun itsesi on oivallettava että voit uskoa saavasi hyvää.
Satunnainen käyttäjä
Ette ole selvästi kumpikaan onnellisia. Et saa alkuaikojen miestä takaisin. Se oli parastaan esittävä mies, tämä on se todellinen. Ette sovi toisillenne, siinä yksinkertaisesti se.
Ps. Et ole vielä sanallakaan kertonut mikä siinä miehessä on ihanaa. Siis nykyään, ei x aikaa sitten.
Kauanko te nyt sittem olette asuneet yhdessä ja minkä ikäisiä te olette?
Ei kukaan toinen voi tehdä toista onnelliseksi, todella ja oikeasti ja aidosti ja lopullisesti. Jokainen on vastuussa oman elämänsä onnellisuudesta, itsensä onnelliseksi tekemisestä. Vasta kun ihminen tämän tajuaa hän kykenee kunnolla parisuhteeseen. Sellaiseen, jossa voidaan olla onnellisia yhdessä.
Ap on tosiaan isänsä halveksuma nainen, joka ei ikinä saanut rakkautta ja ihailua isältään. Ei parisuhteen arjen tarvitse olla kylmää. Mies asuu minun asunnossani eli aika paljon olen helpottanut hänen elämäänsä, kaikki valmiina odottelemassa. En minä sen takia ihastunut ja rakastunut, että vastakohdat olisivat vetäneet puoleensa. Päinvastoin en todellakaan ihastu liian erilaiseen mieheen, vaan me olimme kuin toisillemme "luodut", niin samanlaisia ja ymmärsimme toisiamme täysin.
Mihin se kaikki voi vain kadota? Mieheni pitäisi ainoastaan olla yhtä ihana kuin alussa. Siinä kaikki. Ei hän ole edes rikas, joku kun epäili että olen rahaan ihastunut. Minulla on omat rahani enkä ole ihan köyhäkään. Raha ei liity tippaakaan, ainoastaan haluan että tasapuolisesti hoidetaan asioita eikä niin että minä olen maksunaisena koska rakastan.
Ei voi olla liikaa pyydetty, että mies on yhtä ihana kuin alussakin. Niin hän lupaili, että on juuri sellainen oikeastikin. Epäröin, josko kaikki muuttuu huonommaksi kun suhde vakiintuu. "Miksi ihmeessä muuttuisi?" Niin, ja minä tyhmä uskoin.