Paha olo

Nyt on tässä pahassa olossa saavutettu se piste, että en nää enään mitään järkeä jatkaa. Mulla ei ole enää mitään minkä vuoksi elää, mitään minkä takia herätä aamusin. Olisin todennäkösesti päättäny päiväni jo paljon aikasemmin mutta en oo pystyny siihen.....kai tää on se perus "en halua tappaa itteeni mutten elääkään"-tilanne. Nyt vaan tuntuu siltä ettei oo enää väliä....

Oon ollu nyt tän olotilan kanssa jo kolme vuotta. Välillä on ollu iisimpiä jaksoja, välillä taas miettiny itteni tappamista useemman kerran päivässä. Viime aikoina elämästä on kadonnu kaikki minkä takia jatkaa eteenpäin. Jossain vaiheessa työ oli ainoo asia mikä piti mut järjissäni. Jotenkin jaksoin sen takia päivästä toiseen. Oli jotain tekemistä muuten tyhjään elämään ja tapas työkavereita, sai ees jonkun verran sosiaalista kontaktia kai. Mutta en tiedä....jotenkin sekin on ihan turhaa nyt. Kärvistelen just ja just vaadittavan ajan siellä ja yritän välttää kaikkee turhaa kontaktia. Jotenkin se on helpompaa kun ei tarvii valehdella päivästä toiseen että "menee ihan hyvin". En enää pysty siihen. Toisaalta en halua alkaa jakaa asioitani puolituntemattomien kanssa. En oo oikeestaan puhunu mistään tästä mitä mun pään sisällä liikkuu kellekään. Ei tosin kyllä oikeen olis ees ketään jolle jutella. Ihan vitun säälittävää myöntää mutta ei mulla mitään kavereita oo ollu varmaan kaheksaan vuoteen, sen jälkeen kun yläaste loppu. Syö ihmistä sisältä aika helvetisti kun ei oo ketään jolle jutella asioista. Oot aina yksin ja omien ajatuksies kanssa. Alkuun se oli yllättävän helppoo. Ehkä kun oon aina ollu sellanen ihminen että ei mun tarvii hengata porukan kanssa joka päivä. Tarviin omaa aikaa että pystyn huilaan ja tavallaan latautuun takasi kaikesta siitä mitä se sosiaalinen kontakti tavallaan syö musta. Mutta pitemmällä aikavälillä se on aika musertavaa, sattuu ihan fyysisesti. En oikeen osaa kuvailla sitä tunnetta mutta jotenkin se puristaa rintakehää, se että tiedostat tilanteen ja tiedät että se ei todellakaan tuu muuttuun. Oot yksin ja thats it. Ihan sama vaikket haluais olla....Toinen asia mikä syö mua sisältä päin on että en oo ikinä seurustellu. En oo edes ikinä suudellu tai pitäny ketään kädestä. Itsetunto on niin alhaalla etten edes kykene ajattelemaan että uskaltaisin tehdä mitään alotetta. Se että on ollu vuosia koulukiusattu ja että ei oo yhtään kaveria tappaa itsetunnon kokolailla. Siihen kun lisää että ei oo mikään mallin näkönen niin säästyy todennäkösesti vaan ylimääräseltä häpeeltä ja tuskalta kun ei edes yritä....Silti se sattuu ihan saatanasti, itkettää. Kyllä sitä jokanen kai haluais tuntee ittensä tarpeeks hyväks ja kelvata muille. Kyllä mäkin haluaisin jonkun jonka kanssa jakaa elämän ilot ja surut ja joskus jopa perustaa perheen. Mutta ei se asiaa mihinkään muuta.

Mietin aluks että olisin ottanu yliannostuksen lääkkeitä. Googletin hiukan ja hamstrasin sellasen määrän paracetamolia että sillä tappais usemmankin ihmisen. Muuten ihan hyvä mutta tarkemmalla googletuksella tajusin että todennäkösesti oksentaisin ne pillerit pois enkä edes kuolis siihen. Ja vaikka kuolisinkin niin olisin viis päivää ihan vitullisissa tuskissa ennenkun maksa posahtais....että se siitä sitten. Voihan noi lääkkeet vetää huiviin vaikka varalta. Onhan niitä ihmisiä selvinny katolta hyppäämisestäkin. Vähän niinkun että jos selviää niin maksa sanoo silti poks ja pääsee päiviltä. En oo vielä päättäny ihan satavarmaks että miten sen teen. Jossain vaiheessa mietin että ajaisin kahtasataa rekan keulaan mutta en halua tuhota jonkun muun elämää. Jos mulle menee huonosti ja haluan kuolla niin ei mun tarvii jonkun muun elämää/elinkeinoo tuhota samalla. Eli se vähän niinkun jäi pois kans kuvioista. Hyvin todennäkösesti hyppään korkeen rakennuksen katolta. Ajatus siitä ei varsinaisesti houkuttele mutta en kyllä haluais Tammerkoskeenkaan hypätä. Tosin jos se on ainoo vaihtoehto niin teen sitten sen. Ennen 25:ttä syntymäpäivää se on päätettävä kumminkin. Sen pidempään en aio kärvistellä täällä odottelemassa jos kaikki menis paremmin päin.

En oikeen itekään tiedä tarkasti miks avauduin asiasta tänne. Kai mun piti saada kerrottua oma tarina tai sanottua se ääneen ja anonyymipalsta tuntu helpoimmalta ratkasulta. Jos joku tuttu tunnisti niin sori, ei johtunu susta.
Deuces and see you on the other side.