Lue keskustelun säännöt.
Aikuisuus jää elämättä lasten myötä?
29.12.2015 |
Toisessa ketjussa pohdittiin, miten nuoruus voi jäädä elämättä lasten saamisen myötä. Tämähän on tuttua tematiikaa kaikille, jotka vähääkään ympäristöään seuraavat. Mutta jostakin syystä paljon vähemmän puhutaan siitä, miten aikuisuus jää elämättä lasten saamisen myötä.
Tämä on minusta outoa, koska lasten hankinta rajoittaa kuitenkin aikuisikää paljon enemmän kuin se rajoittaa nuoruutta. Nuorena ei ole rahaa, arki on säänneltyä ja vaikutusmahdollisuudet omaan elämään ovat verraten vähäiset. Lasten hankinta ei tuota muuksi muuta. Aikuisena on rahaa, itsevarmuutta, suunnitelmallisuutta, tietoa ja erilaisia kykyjä tehdä, mitä nyt sitten haluaakin,ja jättää tekemättä se, mikä ei kiinnosta. Tämän vapauden lasten hankinta rikkoo. Jos mietin vaikka omaa elämääni, juuri mikään siinä ei jäisi ennalleen, jos päättäisin ryhtyä vanhemmaksi.
En nyt ota kantaa siihen, kannattaako lasten hankinta vai ei. Mutta kysyn: Miksi lasten hankkimista nuorena paheksutaan, vaikka sen vaikutus aikuisen elämään on paljon suurempi?
Kommentit (195)
Kylläpä ap:lla on ylevää sisältöä elämälleen... tuntemani keski-ikäiset lapsettomat tekevät hirveästi töitä tai pyörittävät yritystä, vapaa-ajallaan sitten katselevat sarjojen tuotantokausia ja leffoja kotisohvallaan, joku laittaa pihaa ja harrastaa kasveja, yksi rassaa autoja ja tämän tyylistä. Ei siis mitään normaalia harrastamista kummempaa itsensä kehittämistä tai mitään sellaista mitä ei lastenkin kanssa voisi tehdä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mistä se + 30-vuotias jää paitsi? Nuorena kaverit opiskelevat ja bilettävät, matkustelevat ja elävät sellaista huoletonta nuoruutta. 30-vuotiaana elämä on monilla jo huomattavasti vakiintuneempaa. Ja jos on elänyt sitä villiä elämää 20-30-vuotiaana, niin harvemmin sitä enää kaipaa samanlaista menoa vanhempana.
Kaikki menee hyvin jos kypsällä iällä lapsen hankkinut ei sairastu. Meillä kävi niin. Äiti joka sai ekan ja ainoan lapsensa 37 vuotiaana ollut jatkuvasti sairas. Minä, isä, siis joudun tekemään kaikki huusholllihommat. Eikä siinä vielä kaikki. Me ei voida lähteä lomailemaan minnekään kauas, uran luominen jäi stressin vuoksi tekemättä. Lisäksi lapsen koulunkäynti takkuilee. Tuntuu myös hölmöltä istua koulun vanhempainilloissa 10 vuotta nuorempien äitien ja isien kanssa. Sanoisin että jos lapsia ei ole ehditty hankkia ennenkuin on 35 niin parempi olla hankkimatta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tuo ajatus aikuisuudesta huolien, velvollisuuksien ja vastuiden leimaamana elämänvaiheena taitaa olla lisääntyjien harha. Minun (lapsettomassa) aikuisen elämässäni velvollisuuksilla on hyvin pieni osa. Aikuisuuteen kuuluu oleellisena osana syventyminen omiin kiinnostuksenkohteisiin, oppiminen ja itsen kehittäminen, omistautuminen omille intohimoille, aktiivinen kansalaisuus ja aktivismi, ystävyyssuhteiden ja parisuhteen vaaliminen, opiskelujen myötä saavutetusta taloudellisesta asemasta nautiskelu, huolettomuus ja monet muut asiat, jotka muuttuvat joko mahdottomaksi tai hyvin hankaliksi, kun hankkii lapsia. -ap
Voisit kehittää itseäsi opiskelemalla kehityspsykologiaa
Millainen elämänvaihe on aikuisuus?
Osaa ottaa vastuun itsestään. Mutta myös muista. Perheen perustaminen on useimmille osa tuota aikuisuutta. Koko menee antamaan jotain, myös luopumaan tuosta itsekeskeisyydestä.
Ymmärrän hyvin, että aikuinen voi olla ilman lapsia ja perhettä. Mutta en ymmärrä tapaasi sitä pohtia. Luultavasti sinä et ole vielä kasvanut aikuiseksiTeoriat, joihin viittaat, on kehitetty yhteiskunnassa, jossa suurin osa ihmisistä lisääntyy, ja aikana, jolloin ns. perhearvot olivat voimissaan. Siksi on ihan ymmärrettävää, että nimenomaan luopumisen, uhrautumisen ja jatkuvan vastuun teemat korostuvat. Nämä ilmiöt ovat niin voimakkaasti läsnä vanhempien elämässä. -ap
Ihmettelen aina kauheasti tätä velojen vakuuttelua monissa ketjuissa, kuinka heidän elämänsä on parempaa ja kehittyneempää, kuin lapsellisten ihmisten.
Mistähän tämä johtuu
Sanoin jo aikaisemmassa viestissäni, etten ota kantaa siihen, kummanlainen elämä on parempaa.
Ketjun aiheenahan on se kummallinen ilmiö, että nuoruuden katsotaan jäävän elämättä lasten vuoksi mutta aikuisuuden ei. Tämä kertoo siitä, että aikuisuuden katsotaan olevan automaattisesti tietynlaista, vastuiden ja omista tarpeista ja hauskanpidosta luopumisen värittämää. -ap
No ihan samallalailla nuoriuteenkin liittyy tuollaisia odotuksia, että nuoruus on tietynlaista. Nuoruuteen yleensä katsotaan kuuluvan nuo kaikki festarikäymiset, huoleton ja vastuuton eläminen, juominen jne. siis kaikkea sellaista, mihin lapset eivät kuulu, joten siksi varmasti lasten katsotaan jäävän elämättä lasten takia. Aikuiseen elämään puolestaan usein liitetään lapset ja perhe-elämä, joten luonnollisestikaan lapset eivät aikuisuutta pilaa vaan ne jopa tekevät sen. Ja kysehän nyt ei ole siitä, että olisi vain yhdenlaista oikeaa nuoruutta ja aikuisuutta. Mutta monien nuorten elämään kuuluu festarit ym. ja monien aikuisten elämään lapset ja perhe, joten siksi tuollaiset asiat ajatellaan kuuluvaksi nuoruuteen/aikuisuuteen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mistä se + 30-vuotias jää paitsi? Nuorena kaverit opiskelevat ja bilettävät, matkustelevat ja elävät sellaista huoletonta nuoruutta. 30-vuotiaana elämä on monilla jo huomattavasti vakiintuneempaa. Ja jos on elänyt sitä villiä elämää 20-30-vuotiaana, niin harvemmin sitä enää kaipaa samanlaista menoa vanhempana.
Kaikki menee hyvin jos kypsällä iällä lapsen hankkinut ei sairastu. Meillä kävi niin. Äiti joka sai ekan ja ainoan lapsensa 37 vuotiaana ollut jatkuvasti sairas. Minä, isä, siis joudun tekemään kaikki huusholllihommat. Eikä siinä vielä kaikki. Me ei voida lähteä lomailemaan minnekään kauas, uran luominen jäi stressin vuoksi tekemättä. Lisäksi lapsen koulunkäynti takkuilee. Tuntuu myös hölmöltä istua koulun vanhempainilloissa 10 vuotta nuorempien äitien ja isien kanssa. Sanoisin että jos lapsia ei ole ehditty hankkia ennenkuin on 35 niin parempi olla hankkimatta.
Ja noinko ei voi sitten käydä nuoremmille? Tiedän 2-kymppisiä sairaseläkeläisiä, jotka eivät voi edes ajatella mitään uran luomista koska eivät ole ehtineet edes opiskella mitään.
No lisääntymistä aikuisena ei katsota niin kieroon kuin bilettämistä ja riehumista aikuisena. Antaa lasten olla lapsia ja nuorten nuoria niin pitkään kuin voivat. Kovin yksipuoliseksi elämä jää jos se perustuu vain perheen perustamiseen eikä hanki elämänkokemusta mistään muusta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mä ainakin olen aina elänyt intohimoisesti ja rohkeasti. Sain lapsen yksin 32-vuotiaana. Pikkulapsivaihe, jota nyt elän, on rankkaa, mutta olen kokenut sen myös hyvin syvänä elämänä. Joku tuossa aiemmin sanoi, että lapsen saatuaan ihmetteli millaisen eläimen se hänessä herätti. Minusta se oli hyvin sanottu. Olen saanut ja löytänyt lapsen myötä niin paljon kaikkea, että sitä on vaikea sanoin kertoa. Kehitän yhä itseäni niin ammatillisesti kuin henkisestikin. Elän sitä elämää mitä haluan. Kyllä välillä harmittaa, jos ei lapselle löydy hoitajaa, mutta se on tosi pieni juttu kokonaisuuteen nähden. Aikuiselämä lapsen myötä jatkuu, mutta muuttaa muotoaan.
Aikuisuuteen kuuluu minun mielestäni vastuun otto, nuoruuteen taas ei. Sen takia mun nuoruus olisi jäänyt elämättä jos olisin saanut lapset aikaisemmin. 33v äidiksitulo oli minulle oikea ratkaisu, enkä menettänyt mitään :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tässä on hyvä kirjoitus teiniäitiydestä. http://blogit.kaksplus.fi/kiljuvapikkunalka/en-suosittele-teiniaitiytta/
On siinä nuoruudessa paljon muutakin menetettävää, kuin baari-illat. Se on se huolettomuus. Haaveilu siitä mitä elämässä voi tehdä. Lapsen saamisen jälkeen on aina mietittävä ensin miten mikäkin asia vaikuttaa lapseen. Todennäköisesti parisuhde lapsen isään rikkoontuu ja lapsen lisäksi yhteishuoltajuus rajoittaa elämää todella paljon. Puhumattakaan nyt sitten siitä että lapsen kasvattaminen on muutakin kuin että antaa sille ruokaa ja vaihtaa vaippaa. Enemmän se on henkistä työtä ja vaatii oikeasti pohdintaa, ettei seilaisi pelkän tuurin varassa.
Minusta täsmälleen samat menetykset pätevät aikuiselämäänkin, jopa enemmän kuin nuoruuteen! Minä ainakin olen nyt aikuisena (36v) paaaaljon huolettomampi kuin 15-20 vuotta sitten. Nyt on töitä ja rahaa ja oma pysyvä koti, kun taas nuorena joutui koko ajan murehtimaan pääseekö opiskelemaan, pääseekö töihin, mistä löytää vuokra-asunnon, onko ensi kuussa rahaa ruokaan jne jne.
Jos tähän tekisi lapsen, niin heihei se ihana aikuisen elämän huolettomuus. Ei puhettakaan että voisi jäädä vuorottelu- tai opintovapaalle (ei riittäisi rahat kun olisi lapsi elätettävänä), tai vaihtaa asuinpaikkaa vapaasti (pitäisi aina pohtia lapsen huoneen tila ja koulu/tarhatarjonta sekä turvaverkot), tai ostaa sitä autoa minkä haluaisi (pitäisi ottaa huomioon lapsen kuljettamiseen vaadittava tila) jne jne jne.
Minusta lapsi rajoittaisi aikuisuutta huomattavasti enemmän kuin nuoruutta, jolloin vaihtoehdot ovat jo valmiiksi paljon rajatumpia (rahan puutteen yms takia).
Te jotka ette ymmärrä mitä ap tarkoittaa, olette säälittäviä lasten kautta eläjiä. Kyllä minä ainakin välillä mietin miten lapsetonkin elämä voisi olla mukavaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tässä on hyvä kirjoitus teiniäitiydestä. http://blogit.kaksplus.fi/kiljuvapikkunalka/en-suosittele-teiniaitiytta/
On siinä nuoruudessa paljon muutakin menetettävää, kuin baari-illat. Se on se huolettomuus. Haaveilu siitä mitä elämässä voi tehdä. Lapsen saamisen jälkeen on aina mietittävä ensin miten mikäkin asia vaikuttaa lapseen. Todennäköisesti parisuhde lapsen isään rikkoontuu ja lapsen lisäksi yhteishuoltajuus rajoittaa elämää todella paljon. Puhumattakaan nyt sitten siitä että lapsen kasvattaminen on muutakin kuin että antaa sille ruokaa ja vaihtaa vaippaa. Enemmän se on henkistä työtä ja vaatii oikeasti pohdintaa, ettei seilaisi pelkän tuurin varassa.
Huolettomuus??? Nuorenahan sitä murehtii kaikkea mahdollista ulkonäöstä poikaystäviin, opiskelu, työpaikka... Minä en sitä helvettiä haluaisi takaisin, varsinkin kun mun nuoruus ajoittui pahimpaan lama-aikaan, siitä oli huolettomuus kaukana. Nuoret ovat usein masentuneita ja tekevät jopa itsemurhia koska murehtivat ihan tyhjänpäiväisiä asioita.
Lähinnä tarkoitan ehkä sitä huolettomuutta, mikä tulee siitä ettei oikein vielä hahmota ihmisen elämän lyhyyttä ja rajallisuutta ja miten nopeasti aika ajaa ohi niistä tilanteista joissa ratkaisuja elämän suunnasta tehdään. Nuoruuden huolet on tuollaisia, että tällä viikolla minulla on tämä kaamea finni ja naapurin Arttu ei tykkää musta enää. Yhtään vähättelemättä, nehän tuntuu maailmanlopulta silloin. Mutta tulevaisuus on avoin eri tavalla kuin vanhempana ja silloin kun on lapsia. Huolettomuus tulee siitä, että kaikki on vielä mahdollista (paitsi ehkä se naapurin Arttu). Sitä aikaa ei saa takaisin. Voihan sitä aikuisenakin repäistä ja tehdä kaikenlaista, muuttaa vaikka Australiaan, mutta kaikki liikut tulee tehtyä niin harkitusti, ettei siinä ole enää sitä samaa fiilistä.
En kyllä voi ollenkaan samaistua tähän. Ajatusmaailmasi on niin kaukana omastani, että en ymmärrä ollenkaan.
Itse murehdin nuorena mm: miten selviää opiskeluista, saanko ikinä töitä, millä maksan vuokran ensi kuussa kun keikkatöissä ei riittänyt tunteja tälle kuulle, uskallanko nostaa opintolainaa, millä maksan sen joskus pois jos en saa töitä, valitsinko varmasti oikean opiskelualan ja kurssit jne jne. En todellakaan kokenut että "kaikki on mahdollista", sillä vaihtoehdot rahattomana ja ilman valmista tutkintoa/työkokemusta olivat huomattavasti rajatummat ja valinnat kauaskantoisempia kuin nykyään.
Nyt aikuisena murehdin lähinnä uskallanko ostaa sijoitusasunnon vai pitäisikö ostaa osakkeita. Mihin mennä seuraavalla lomamatkalla. Hakisiko jatkokoulutukseen ja jäisi opintovapaalle (johon nyt on hyvin rahaa, 10+ työvuoden jälkeen). Mitähän kosteusvoidetta kokeilisi seuraavaksi kun naama kuivuu pakkasella.
Kyllä ne nuoruuden huolet oli paljon vakavampia ja perustavanlaatuisempia kuin nyt. Virhearviointi esim. opiskelupaikan valinnassa olisi saattanut vaikuttaa koko loppuelämään dramaattisesti. Samoin vaikka se, jos olisi jäänyt ilman oman alan harjoittelupaikkaa. Ei nyt aikuisena ole tehtävänä läheskään yhtä suuria päätöksiä, joita joutuisi stressaamaan ja miettimään!
Sitäpaitsi huomaatko, että sinä liitit nimenomaan aikuisuuden murheisiin lapset? Jos niitä lapsia ei ole, ei ole juuri murheita tai huoliakaan. Jos et ole ehtinyt elää aikuisen huoletonta elämää (sitä, kun on jo pitkä työura takana, asunto maksettu jne) niin ethän sinä raukka edes tiedä kuinka ihanaa tämä voi olla, ja kuinka vähissä huolet!
Vierailija kirjoitti:
Aikuisuuteen kuuluu minun mielestäni vastuun otto, nuoruuteen taas ei. Sen takia mun nuoruus olisi jäänyt elämättä jos olisin saanut lapset aikaisemmin. 33v äidiksitulo oli minulle oikea ratkaisu, enkä menettänyt mitään :)
Vastuuta on sekin, ettei hanki lapsia. Siinä kantaa vastuuta ympäristöstä ja väestönmäärästä. Suurin osa vanhemmista kasvattaa lapsista vastuuttomia, ikävä kyllä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kylläpä ap:lla on ylevää sisältöä elämälleen... tuntemani keski-ikäiset lapsettomat tekevät hirveästi töitä tai pyörittävät yritystä, vapaa-ajallaan sitten katselevat sarjojen tuotantokausia ja leffoja kotisohvallaan, joku laittaa pihaa ja harrastaa kasveja, yksi rassaa autoja ja tämän tyylistä. Ei siis mitään normaalia harrastamista kummempaa itsensä kehittämistä tai mitään sellaista mitä ei lastenkin kanssa voisi tehdä.
Lasten kanssa ei voi elää lapsetonta elämää. Esim. nuo sinun tuntemasi lapsettomat eivät pystyisi tekemään niin paljon töitä, panostamaan yritykseen, katsomaan sarjoja ja elokuvia rauhassa, laittaa pihaa ja harrastaa kasveja ja autojen rassausta läheskään siinä määrin vapaasti kuin lapsiperheellisenä, jolloin sekä aika että raha olisivat paljon rajoitetumpia. Lapset eivät varmasti estä kokonaan noiden harrastamista, mutta estävät niiden harrastamisen samoissa määrin ja samalla lailla kuin lapsettomana.
Vierailija kirjoitti:
Niin. Hyvä mietintä. Itse olen itse olen 26v ja sain kesällä neljännen ja "viimeisimpäni" lapsen.
Olen 36v kun esikoinen tulee täysi-ikäiseksi, 38v kun toinen tulee...
Monet naiset ovat 38v iässä vasta tekemässä lapsia, tai sitten heillä on se raskain vaihe menossa kun lapset on 0-6 vuotiaita. En halua edes ajatella sen enempää mitä se olisi sen ikäisenä...
Olen hommani hoitanut niin että olen nuori vielä kun lapset ovat jo sen verran isoja etteivät estä minun menoja ollenkaan :) Se lohduttaa minua raskailla hetkillä.
Kestävyysurheilijatkin ovat parhaimmillaan 30-40-vuotiaina. Sinulla taitaa olla nuoren ihmisen koominen näkemys siitä että nelikymppinen olisi jotenkin jo raihnainen ja jaksamaton. Perusterve ihminen on kyllä ihan normaaleissa nuoren ihmisen voimvaroissa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kun tekee yhden lapsen nuorena, niin voi jo tässä 30+ -iässä elää aika huoletonta ja itsekästäkin elämää. Biletystä en harrasta, mutta matkustelua senkin edestä. Rahaa on paaaaaljon enemmän kuin silloin lapsettomina aikoina, uraakin voi tehdä, ja silti elämässä on myös se yksi ihana puoli, josta lapseton jää paitsi - äitiys.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mistä se + 30-vuotias jää paitsi? Nuorena kaverit opiskelevat ja bilettävät, matkustelevat ja elävät sellaista huoletonta nuoruutta. 30-vuotiaana elämä on monilla jo huomattavasti vakiintuneempaa. Ja jos on elänyt sitä villiä elämää 20-30-vuotiaana, niin harvemmin sitä enää kaipaa samanlaista menoa vanhempana.
Kaikki menee hyvin jos kypsällä iällä lapsen hankkinut ei sairastu. Meillä kävi niin. Äiti joka sai ekan ja ainoan lapsensa 37 vuotiaana ollut jatkuvasti sairas. Minä, isä, siis joudun tekemään kaikki huusholllihommat. Eikä siinä vielä kaikki. Me ei voida lähteä lomailemaan minnekään kauas, uran luominen jäi stressin vuoksi tekemättä. Lisäksi lapsen koulunkäynti takkuilee. Tuntuu myös hölmöltä istua koulun vanhempainilloissa 10 vuotta nuorempien äitien ja isien kanssa. Sanoisin että jos lapsia ei ole ehditty hankkia ennenkuin on 35 niin parempi olla hankkimatta.
Ja noinko ei voi sitten käydä nuoremmille? Tiedän 2-kymppisiä sairaseläkeläisiä, jotka eivät voi edes ajatella mitään uran luomista koska eivät ole ehtineet edes opiskella mitään.
Itse sairastuin parikymppisenä krooniseen tautiin, jota lääkärit eivät osanneet diagnosoida ja elin kuin vanhus 10 vuotta. Kolmekymppisenä kaikki aukesi, kun sain diagnoosin ja hoidon, jonka ansiosta voin elää normaalia elämää. Lasten saaminen nuorena olisi varmasti johtanut huostaanottoon ja terveyteni täydelliseen romahtamiseen. Nyt olen jaksavainen nelikymppinen monen lapsen äiti, joka ei koe olevansa mitenkään rasittunut perhe-elämästä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mistä se + 30-vuotias jää paitsi? Nuorena kaverit opiskelevat ja bilettävät, matkustelevat ja elävät sellaista huoletonta nuoruutta. 30-vuotiaana elämä on monilla jo huomattavasti vakiintuneempaa. Ja jos on elänyt sitä villiä elämää 20-30-vuotiaana, niin harvemmin sitä enää kaipaa samanlaista menoa vanhempana.
Kaikki menee hyvin jos kypsällä iällä lapsen hankkinut ei sairastu. Meillä kävi niin. Äiti joka sai ekan ja ainoan lapsensa 37 vuotiaana ollut jatkuvasti sairas. Minä, isä, siis joudun tekemään kaikki huusholllihommat. Eikä siinä vielä kaikki. Me ei voida lähteä lomailemaan minnekään kauas, uran luominen jäi stressin vuoksi tekemättä. Lisäksi lapsen koulunkäynti takkuilee. Tuntuu myös hölmöltä istua koulun vanhempainilloissa 10 vuotta nuorempien äitien ja isien kanssa. Sanoisin että jos lapsia ei ole ehditty hankkia ennenkuin on 35 niin parempi olla hankkimatta.
Onpa kapea näkemys. Kaikenikäiset ihmiset voivat sairastua eikä se liity yleensä lasten tekemiseen mitenkään. Vanhempainiltojen ikäjakauman perusteella pitäisi tehdä päätöksiä omien lasten saamisesta? Ymmärrätkö miten naurettavalta tuo kuulostaa?
No jaa, ehkä tässä tuntee eläneensä nuoruutta ja aikuisuutta sitten riittävästi, kun päätettiin pitkän miettimisen jälkeen tehdä lapsi. Töissä sujuu mukavasti, parisuhde ihana ja vakaa, taloudellisesti elämä on helppoa, ollaan terveitä ja huolettomia. En ole koskaan kokenut mitään vauvakuumetta, mutta nyt alkoi tuntua, että voisi olla varaa yhden lapsen verran keikuttaa venettä ja se voisi olla ihan antoisaa ja tuoda elämään jotain uusia ulottuvuuksia. Vaikken mitenkään kyllästynyt ollutkaan. Raskauduin helposti, mikä oli tietysti kiva yllätys, mutta edelleen ajattelen että olisin ollut ihan onnellinen lapsettomanakin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tuo ajatus aikuisuudesta huolien, velvollisuuksien ja vastuiden leimaamana elämänvaiheena taitaa olla lisääntyjien harha. Minun (lapsettomassa) aikuisen elämässäni velvollisuuksilla on hyvin pieni osa. Aikuisuuteen kuuluu oleellisena osana syventyminen omiin kiinnostuksenkohteisiin, oppiminen ja itsen kehittäminen, omistautuminen omille intohimoille, aktiivinen kansalaisuus ja aktivismi, ystävyyssuhteiden ja parisuhteen vaaliminen, opiskelujen myötä saavutetusta taloudellisesta asemasta nautiskelu, huolettomuus ja monet muut asiat, jotka muuttuvat joko mahdottomaksi tai hyvin hankaliksi, kun hankkii lapsia. -ap
Voisit kehittää itseäsi opiskelemalla kehityspsykologiaa
Millainen elämänvaihe on aikuisuus?
Osaa ottaa vastuun itsestään. Mutta myös muista. Perheen perustaminen on useimmille osa tuota aikuisuutta. Koko menee antamaan jotain, myös luopumaan tuosta itsekeskeisyydestä.
Ymmärrän hyvin, että aikuinen voi olla ilman lapsia ja perhettä. Mutta en ymmärrä tapaasi sitä pohtia. Luultavasti sinä et ole vielä kasvanut aikuiseksiTeoriat, joihin viittaat, on kehitetty yhteiskunnassa, jossa suurin osa ihmisistä lisääntyy, ja aikana, jolloin ns. perhearvot olivat voimissaan. Siksi on ihan ymmärrettävää, että nimenomaan luopumisen, uhrautumisen ja jatkuvan vastuun teemat korostuvat. Nämä ilmiöt ovat niin voimakkaasti läsnä vanhempien elämässä. -ap
Ihmettelen aina kauheasti tätä velojen vakuuttelua monissa ketjuissa, kuinka heidän elämänsä on parempaa ja kehittyneempää, kuin lapsellisten ihmisten.
Mistähän tämä johtuu
Sanoin jo aikaisemmassa viestissäni, etten ota kantaa siihen, kummanlainen elämä on parempaa.
Ketjun aiheenahan on se kummallinen ilmiö, että nuoruuden katsotaan jäävän elämättä lasten vuoksi mutta aikuisuuden ei. Tämä kertoo siitä, että aikuisuuden katsotaan olevan automaattisesti tietynlaista, vastuiden ja omista tarpeista ja hauskanpidosta luopumisen värittämää. -ap
No ihan samallalailla nuoriuteenkin liittyy tuollaisia odotuksia, että nuoruus on tietynlaista. Nuoruuteen yleensä katsotaan kuuluvan nuo kaikki festarikäymiset, huoleton ja vastuuton eläminen, juominen jne. siis kaikkea sellaista, mihin lapset eivät kuulu, joten siksi varmasti lasten katsotaan jäävän elämättä lasten takia. Aikuiseen elämään puolestaan usein liitetään lapset ja perhe-elämä, joten luonnollisestikaan lapset eivät aikuisuutta pilaa vaan ne jopa tekevät sen. Ja kysehän nyt ei ole siitä, että olisi vain yhdenlaista oikeaa nuoruutta ja aikuisuutta. Mutta monien nuorten elämään kuuluu festarit ym. ja monien aikuisten elämään lapset ja perhe, joten siksi tuollaiset asiat ajatellaan kuuluvaksi nuoruuteen/aikuisuuteen.
Näin juuri. Mikään ei ole säälittävämpää kuin eräs lapseton nelikymppinen tuttuni, joka kulkee samoissa baareissa ja samoilla festareilla ja opiskelijaristeilyillä kuin parikymppiset. Mahtaa olla ihmettelemistä sekä niillä nuorilla että aikuisilla. Vaikka lapsia ei haluaisi saadakaan niin jonkinlainen aikuistumisvaihe olisi varmaan hyvä käydä läpi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mistä se + 30-vuotias jää paitsi? Nuorena kaverit opiskelevat ja bilettävät, matkustelevat ja elävät sellaista huoletonta nuoruutta. 30-vuotiaana elämä on monilla jo huomattavasti vakiintuneempaa. Ja jos on elänyt sitä villiä elämää 20-30-vuotiaana, niin harvemmin sitä enää kaipaa samanlaista menoa vanhempana.
Kaikki menee hyvin jos kypsällä iällä lapsen hankkinut ei sairastu. Meillä kävi niin. Äiti joka sai ekan ja ainoan lapsensa 37 vuotiaana ollut jatkuvasti sairas. Minä, isä, siis joudun tekemään kaikki huusholllihommat. Eikä siinä vielä kaikki. Me ei voida lähteä lomailemaan minnekään kauas, uran luominen jäi stressin vuoksi tekemättä. Lisäksi lapsen koulunkäynti takkuilee. Tuntuu myös hölmöltä istua koulun vanhempainilloissa 10 vuotta nuorempien äitien ja isien kanssa. Sanoisin että jos lapsia ei ole ehditty hankkia ennenkuin on 35 niin parempi olla hankkimatta.
Onpa kapea näkemys. Kaikenikäiset ihmiset voivat sairastua eikä se liity yleensä lasten tekemiseen mitenkään.
Tottakai liittyy, monestikin. Moni sairaus aiheutuu tai laukeaa raskaudesta ja synnytyksestä, mm. MS-tauti. Puhumattakaan laskeumista, repeämisistä, diabeteksestä, mielenterveysongelmista jne. Myös pahimmillaan vuosikausien huonot yöunet altistavat mitä moninaisemmille sairauksille.
Lapsettomuudessa ainoa terveysriski on hieman kasvanut rintasyöpäalttius, joka sekin saattaa osaltaan johtua pidempiaikaisesta hormoniehkäisyn käytöstä, ja on siten suht helposti pienennettävissä välttämällä hormoneja.
Mielestäni se on kyllä enemmän järjestely- ja ajankäyttökysymys, että toteutuvatko nuo luottelemasi asiat perheellistymisen jälkeen. Ei se ole mustavalkoisesti joko-tai. Ja sinulle voi olla uusi asia, että useimmat vanhemmat ottavat lapsensa jollain tavalla mukaan kiinnostuksensa kohteisiin ja arvojensa toteuttamiseen liittyvään tekemiseen, ja se on ihan palkitsevaakin.