Vasu, tuli palautetta lapsen käytöksestä.

Näen asian niin, että halutaan vain tukea lasta ilmaisemaan tunteitaan ja mielipiteitään myös kodin ulkopuolella. Minusta se on hyvä asia. Ei se tarkoita että teissä vanhemmissa on vikaa, se asia vaan tuotiin esille koska se kuuluu työhön. 

Itse olin lapsena tosi ujo ja hillitty päiväkodissa, koulussa ja myöhemmin vielä työelämässäkin. Sain jopa sellaisia leimoja kuten "open lellikki" ja "seinäruusu". Noiden leimojen vuoksi en edes uskaltanut enää olla mitään muuta, koska jouduin heti silmätikuksi jos käyttäydyin normaalista poikkeavasti. Jos esim. tunnilla olin epätavallisen aktiivinen, seläntakana supistiin että mitä, osaako se puhua ja mitä, onko sillä mielipiteitäkin. Tuollaista hiljaista kiusaamista vaikka toki minulla paljon kavereitakin oli. Kotona taas olin ihan normaali lapsi, joka huusi ja kiukutteli vanhemmilleen aika ajoin. 

Mutta koitan sanoa, että olisi ollut hienoa jos minua olisi pienestä pitäen kannustettu ilmaisemaan itseäni paremmin myös kodin ulkopuolella. Sen sijaan että päälle lyötiin se "kiltti ja hiljainen tyttö"- leima. Meni siis vuosikymmeniä että pääsin siitä eroon, työpaikalla nykyään olen edelleen se rauhallinen työntekijä, mutta en enää hiljainen. 

Nykyään ollaan tiedostettu paremmin näitä ns. ongelmallisia rooleja. Pojan riehuminen kuitataan sillä että pojat on poikia. Vaikka todellisuudessa siellä riehuvalla pojalla voi olla jonkinlaista erityisen tuen tarvetta. Ja että kukaan tyttö ei ole aina vaan kiltti ja hiljainen eikä se ole mikään hiton tavoite, vaan tyttöäkin tulisi tukea ilmaisemaan mielipiteitään ja tunteitaan ääneen, vaikka hillitty olisikin. Meidän koulu- ja työelämäkin on yhä enemmän ja enemmän ryhmätyö- / esiintymiskeskeinen, joten ne on oikeasti tärkeitä taitoja ettei jää sivuun ja pärjää vaativissa opinnoissa myöhemmin. Ei kaikkien tarvitse siitä nauttia tai olla esiintymisen mestari, mutta kaikkien pitäisi saada suunsa auki ilman että sitä täytyy tarpeettoman paljon pelätä tai jännittää. Ja se harjoittelu ja tukeminen lähtee ihan sieltä varhaislapsuudesta, lapsen itsetunnon kasvattaminen. 

t. lastenhoitaja

Vierailija kirjoitti:

Lain mukaan LTO on vastuussa, että jokaisesta ryhmän lapsesta tehdään VASU, mutta sen voi tehdä myös lastenhoitaja.

... mutta mikä hyöty on siitä, että sen tekee lastenhoitaja???

Esim. se että ryhmässä on parhaimmillaan 23 lasta. Vaikka olisi kuinka hiton hyvä LTO, ei kukaan ihminen pysty tarkkailemaan ja viettämään yhtä paljon aikaa kaikkien 23:n lapsen kanssa. Parempi työtapa on se että lapset jaetaan kolmeen ryhmään ja jokaiselle lapselle nimetään omahoitaja. Silloin jokaista lasta pystytään tarkkailemaan enemmän, hänen kanssaan pystyy viettämään enemmän aikaa, häntä pystyy enemmän kuuntelemaan ja hänen kanssaan pystyy enemmän keskustelemaan. Näinollen lastenhoitaja yksinkertaisesti oppii tuntemaan lapsen paremmin LTO. On parempi että VASU:n tekee henkilö joka tuntee lapsen parhaiten, eikä se jolla on ns. paras koulutus ja on kaikista saanut selville vain pintaraapaisun verran. 

Yhtään ketään syyttelemättä ja vähättelemättä! Minusta olisi hienoa jos LTO voisi tehdä kaikista lapsista VASU:n laadukkaasti, mutta ei tällä työmäärällä ja työtahdilla. Muistan jo harjoittelusta sen kuinka vuolaasti eräs LTO kiitteli minua, kun olin harjoittelun aikana pistänyt paperille kaikkien lasten nimet ylös ja kirjoittanut heistä havaintojani. Pääosin ne oli hyviä (tarkkailun tarkoitus ei ole etsiä vain vikoja!!!), mutta myös jos olin huomannut esim. jotain hienoista kiusaamista tai porukan ulkopuolelle jättämistä. Hän sanoi että listassa oli paljon asioita mitä hän ei ollut kertaakaan ehtinyt huomaamaan lapsiryhmässä, koska työaikaa lasten tarkkailuun ja seuraamiseen ei ollut riittävästi. Minä taas opiskelijana pystyin istumaan esim. leikkihuoneessa pari tuntia ilman että piti lähteä mihinkään tai keskittyä mihinkään muuhun kuin lapsiin. Siinä ehti huomaamaan yhtä jos toista. 

t. lastenhoitaja

Lisään vielä että vaikka meillä lastenhoitajat periaatteessa tekee sen VASU;n omasta hoitolapsesta, niin sitä on tapana käydä yhdessä läpi vielä koko työporukan kanssa; eli LTO:n ja toisen hoitajan. Näin varmistetaan että kaikki tarvittavat asiat tulee huomioitu ja myös jaettu tietoja ja havaintoja toisillemme. 

t. lastenhoitaja

Meillä yksi lapsista juuri tällainen, myös kotona. Tottelee aina ja on ystävällinen. Ei ole koskaan suuttunut. Muiden luonteet erilaisia. Miksei vaan voida hyväksyä että ollaan erilaisia. Aina jotain valitettavaa.

Me ollaan saatu samaa palautetta kerhosta, ja aluksi ongelmana oli ihan puhumattomuus, pienempänä lapsi ei puhunut ääneen MITÄÄN ennen kuin alkoi todella luottaa paikan aikuisiin, ja myöhemmin puhui "neutraaleista asioista" mutta ei ilmaissut eriävät mielipidettä, toivetta tai ärtymystä. Minusta se oli ihan hyödyllinen info meille kotiin, jossa lapsi taas ilmaisee erimielisyytensä korviavihlovalla kirkumisella ja mätkimisellä ja olisi kova kiusaus keskittyä pitämään lapselle tiukkaa linjaa siinä miten niitä tunteita on lupa ilmaista. Kun siis kotona ei ole tullut esille että lapsella olisi hankaluuksia ilmaista tunteensa vaan että ne tunteet räiskyvät naamalle suhteettomasti ja itseä lähinnä pelotti että mihin se lapsi päätyy myöhemmin itsehillinnän puutteessa esim. kaverisuhteissa. Mutta jos ymmärtää, että kodin ulkopuolella hän pitää kaiken sisällään, taipuu kaikessa, kestää mielestään epäreiluja tilanteita kun ei uskalla sanoa, niin ymmärtää paremmin ne kotona suhteettomilta tuntuvat purkaukset ja osaa suhtautua niihin paremmin. Ei toki korvaan kirkumista tai lyömistä sallien.

Nykyään kohta 6-vuotiaana lapsi osaa kiukutella kohtuullisesti mummolassa, kerhossa ei edelleenkään juurikaan ilmaise aikuisille tunteita mutta kerhokavereille osaa näyttää uhmakasta naamaa jos hänen näkemyksensä yritetään jyrätä leikissä toistuvasti. Mutta valtava edistysaskel on että osaa kotona sanoa jälkikäteen jos jokin kerhossa tai mummolassa tms. oli epäreilua/suututti. Ja kotikilarit ovat oikeastaan loppuneet. En varmaan olisi jaksanut niin kärsivällisesti sanoittaa ja lypsää niitä lapsen tunteita jos olisin kokenut että ne kotikilarit syntyy siitä kotona olevasta tilanteesta, jolloin reaktio on ihan älytön (leivällä olikin juusto vaikka lapsi olikin päänsä sisällä muuttanut mieltään ja halunnut leikkeleen), mutta kun ymmärsi että siinä takana on se patoutunut "tää ei mee niin kuin toivoisin mutta en uskalla sanoa" niin oli helpompi sallia sille lapsen tunteelle se tila. On otettu käyttöön tunnekortteja ja kiinnitetty muutenkin tunneasioihin huomiota leikin varjolla. Lapsi suhtautuu edelleen välillä nihkeästi siihen että joku muu sanoittaa hänen tunteensa (jos sanot että "sua taitaa harmittaa kun..." niin lapsi saattaa hermostua lisää), mutta kun on sivusta seurannut kun teen pikkusisaruksen kanssa samaa niin sieltä selvästi imee sanoja omillekin fiiliksilleen.

Tarkoitan vaan siis että minusta oli hyvä ja kiva että kerhosta kerrottiin lapsen pidättyvästä käytöksestä. Se auttoi minua ymmärtämään lastani paremmin.

Kyllähän ne toivoo, että osaa ilmaista omaa tahtoa ja pitää puoliaan.

Meilläkin päiväkodissa iloittiin, kun ensin joku vei lelun kädestä ja lapsi tyytyi siihen, kunnes oppi pitämään puoliaan ja pisti meteliksi ja ei alistunut enään muiden pompotettavaksi.

Up.

Vierailija kirjoitti:

Lapsi suhtautuu edelleen välillä nihkeästi siihen että joku muu sanoittaa hänen tunteensa (jos sanot että "sua taitaa harmittaa kun..." niin lapsi saattaa hermostua lisää), mutta kun on sivusta seurannut kun teen pikkusisaruksen kanssa samaa niin sieltä selvästi imee sanoja omillekin fiiliksilleen.

Kuka EI hermostuisi tuollaisesta?

Jos lapsesi käytös jatkuu tällaisena:tyytyy kaikkeen, tekee asioita kun käsketään, ei ilmaise omia mielipiteitä vaan alistuu muiden määräysvaltaan kaikessa niin eikö se ole aika ongelma.Kyllä varmaan jo koulumaailmassa, puhumattakaan työelämästä lastasi käytetään sumeilematta hyväksi.Nää on ääripäitä-riehujat ja kaikkeen alistujat.Ja kun ei oo sitä kristallipalloa mistä katsoo oppiiko lapsesi pitämään itse puoliaan vai tarviiko kannustusta siihen.

Käyttäjä953 kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapsi suhtautuu edelleen välillä nihkeästi siihen että joku muu sanoittaa hänen tunteensa (jos sanot että "sua taitaa harmittaa kun..." niin lapsi saattaa hermostua lisää), mutta kun on sivusta seurannut kun teen pikkusisaruksen kanssa samaa niin sieltä selvästi imee sanoja omillekin fiiliksilleen.

Kuka EI hermostuisi tuollaisesta?

Ainakaan se pikkusisarus :) Mut juu, ymmärrän kyllä että lässyttävällä äänensävyllä toi on vain provosoivaa ja mitätöivää, mutta ei ne lapset opi sanoittamaan tunteita jos niitä ei heille sanoiteta. Joillekin temperamenteille toimii kun tilanne on päällä, joillekin irrallaan tilanteesta, mutta jossain välissä ne sanat on annettava. "Näen kyllä että sua harmittaa. Siitä huolimatta meillä ei ole välipalaksi jätskiä." on paljon rakentavampi jatkon kannalta kuin "Ei tipu, älä kiukkua.".

Meidän tyttö oli lapsena tuollainen. Alkoi jo huolestuttamaan, koska lapsi oli superkiltti, teki kaiken mitä käskettiin, ei väittänyt vastaan eikä valittanut. Joku vei lelun kädestä, niin tyttö antoi viedä eikä pitänyt puoliaan.

Asiasta keskusteltiin hoitajien, opettajien ja tytön itsensä kanssa. Tuloksetta. Luonne vain oli sellainen.

Kannattaa varoa mitä toivoo, koska teini-iässä se oma tahto löytyi korkojen kanssa.