Onko teistä ihan normaalia tiuskia pahantuulisena rakkailleen?

Meillä tiuskitaan vain asioille, ei koskaan ihmisille. Tyyliin "voi vitun vittu kun tää läppäri taas hidastelee". Minusta tällainen tiuskiminen on ihan ok, koska eihän siitä nyt mitään tule jos tunteita ei saa näyttää ollenkaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kuulepas, kun siihen pitkään rakkausparisuhteeseen kuuluu niin haleja, hyväilyjä, tiuskimisia kuin mykkäkoulujakin. Ainoastaan lyöntejä eikä epäreiluutta siihen ei kuulu.

 

Huutaminen, tiuskiminen ja mykkäkoulu ovat henkistä väkivaltaa jolla voi olla lähes yhtä vakavat seuraukset kuin fyysiselläkin väkivallalla. Erityisesti silloin, kun ne kohdistuvat lapseen.

Ymmärtääkseni tässä ei ollut lapsesta kysymys, vaan kahden aikuisen ihmisen parisuhteesta, johon kommunikointi kuuluu niin rakkaudenosoituksista mököttämisiin ja ne kaikki tunteet on ok.

Vaikka kaikki tunteet olis ok, niin kaikki käytös ei ole ok. Niitä tunteita ilmaistaessa kun saatatkin loukata muita. Mietipä hiukan sitä!

Vierailija kirjoitti:

Olen kasvanut perheessä jossa huudettiin ja kiroiltiin todellakin paljon. Muistan pienenä pelänneeni välillä kun riita vanhempien välillä yltyi ja huutaminen. Huomaan kuitenkin nyt aikuisuudessa kun olen parisuhteessa, että olen itse hyvin nopeasti tulistuva. Saatan esimerkiksi tiuskaista autossa jollekin että "älä nyt tule sieltä", esim tänään eräs auto meinasi kiilata eteeni. Joskus vielä kiroilen ääneen ja muutenkin välillä saatan tiuskia miehelleni myös. Tämä on vaikeaa, sillä mies taas on kasvanut erittäin lempeässä ympäristössä ja on kovin rauhallinen. Pelkään, että mieheni kyllästyy minuun ja luonteeseeni.

 

Tuntuu vaan niin vaikealta, kun en tiedä olenko oikeasti luonteeltani tämmöinen vai onko tämä opittua. Olen erittäin herkkä reagoimaan ja näytän liikaakin tunteitani. Olen myös välillä todella kärsimätön. Miten voisi hillitä itseään?  Tuntuu niin vaikealta muuttuakin, vai olenko vain sitten loppuelämäni tällainen. Vai onko minulle olemassa joku toinen mies, joka ymmärtää luonnettani paremmin. Poden huonoa omaatuntoa tästä.

Aggressiivisuus ja itsehillintä ovat selvästi periytyviä joten olet voinut lyhyen pinnasi periä vanhemmiltasi myös geeneihisi, mutta eihän tuo kasvuympäristösikään siltä kuulosta, että se varsinaisesti olisi ruokkinut rakentavamman tunneilmaisun ja rauhallisemman luonteenlaadun kehittymistä. Perimääsi et voi muuttaa, joten tuskin sinusta koskaan stoalaisen tyyntä tulee, mutta kyllä sitä itsehillintää ja -ilmaisua voi aikuisenakin silti huomattavasti kehittää.

Itse olen kamppaillut äkkipikaisen luonteenlaatuni kanssa koko aikuisikäni ja mitään ihmelääkettä en ole löytänyt, mutta mindfulness-meditaatio ja säännöllinen liikunta ovat huomattavasti vähentäneet kilahteluani, samoin kuin kofeiinista luopuminen ja riittävän pitkistä yöunista huolehtiminen. Lisäksi olen oppinut aiempaa paremmin huomaamaan jo ennakkoon, että kohta menee kuppi totaalisesti nurin ja pyrkinyt ottamaan tilanteesta mahdollisuuksien mukaan pienen aikalisän. Kävelylenkki korttelin ympäri, kymmenen minuuttia nyrkkeilysäkin kanssa kellarissa tai lyhyt meditaatioharjoitus yleensä selkeyttää mielen ja sen jälkeen pystyn käsittelemään kiukunpuuskan aiheuttaneen asian rakentavammin. Usein myös jo se tieto, että minulla nykyisin on näitä toimivia konsteja käytettävissäni rauhoittaa eikä paine kasva räjähdyspisteeseen saakka.

Kumppanilta tuokin vaatii tietysti ymmärrystä, moni kokee tuollaisen aikalisan ottamisen tilanteesta pakenemiseksi tai ongelmalle selän kääntämiseksi. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kuulepas, kun siihen pitkään rakkausparisuhteeseen kuuluu niin haleja, hyväilyjä, tiuskimisia kuin mykkäkoulujakin. Ainoastaan lyöntejä eikä epäreiluutta siihen ei kuulu.

 

Huutaminen, tiuskiminen ja mykkäkoulu ovat henkistä väkivaltaa jolla voi olla lähes yhtä vakavat seuraukset kuin fyysiselläkin väkivallalla. Erityisesti silloin, kun ne kohdistuvat lapseen.

Ymmärtääkseni tässä ei ollut lapsesta kysymys, vaan kahden aikuisen ihmisen parisuhteesta, johon kommunikointi kuuluu niin rakkaudenosoituksista mököttämisiin ja ne kaikki tunteet on ok.

Ei henkinen väkivalta ole kahden aikuisen välisessä suhteessa yhtään sen oikeutetumpaa, vaikka aikuisilla sen suhteen lapsia paksumpi nahka usein onkin. Sen ei ikinä kuulu terveen parisuhteen kommunikointikeinoihin, vaan päinvastoin siinä on kyse kommunikoinnin täydellisestä epäonnistumisesta, rakentavan dialogin murenemisesta itsekeskeiseksi, tuhoavaksi vallankäytöksi.

43, kiitos, ihan älyttömän hyviä neuvoja ja todella kivasti kirjoitettu. En itsekään haluaisi olla tällainen, joten on todella huojentavaa kuulla että  voi vielä oppia säätelemään omaa luonteenlaatuaan, vaikka toki ei sitä kokonaan voi muuttaa. Kiitos vielä, taidan itsekin alkaa harjoittamaan tuota mindfulnessia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä en ainakaan pysty luottamaan/kunnioittamaan sellaista ihmistä joka ei näytä tunteitaan.

Itse itken ja huudan nykyään vapaasti.

Ennen en näyttänyt negatiivisia tunteitani ja meinasin kuolla siihen patoamiseen.

Siis oikeasti oli lähellä etten tehnyt itsemurhaa. (hoidossa olin suljetulla omasta tahdostani)

Minusta on kammottavaa kun ihminen ei saisi olla itkeväinen ja koskaan suuttua.

Kaikki paha sodista ja kidutuksista lähtien on mielestäni juuriaan, tuosta tunteiden häpeämisen ja kiellettyyden kulttuurista.

Tietäkää se että,  jos joku on aina hiljaa ja nätisti hymistelee, eikä ilmaise mielipiteitään, niin hän ei ole se sosiaalisesti lahjakkain, hienoin  ja hyvin ihminen. Se joka uskaltaa ilmaista tunteensa ja ajatuksensa on paremopi, kuin hiljaa kaiken nieleskelevä lammas.

Blaablaablaa. Lue aloitus ja vastaa kysymykseen. Missä kiellettiin suuttuminen tai mielipiteiden ilmaiseminen?

Aphan sanoi, ettei ITSE ilmaise tunteitaan miehelleen.

Virhe.

Nyt ap:n pitää itse kertoa miehelle miltä tiuskiminen tuntuu (minä-muodossa) niin, ettei miehellä ole epäselvyyttä tästä. Minä myös inhoan niin tiuskijoita, mutta myös tunteiden panttaajia ja kumpikin on kyllä omalta osaltaan koko suhteesta vastuussa. Ei vain se tiuskija (että hänen pitäisi muuttua. Aika vaikeaa, jos toinen ei kerro miksi.)

Kirjoitin vähän epäselvästi, kyllä olen kertonut miltä se tuntuu, ja mies tietää sen hyvin. Olemme puhuneet paljonkin asiasta. Mies on sanonut ettei pidä itsekään siitä että tiuskii minulle, eikä haluaisi, ja on paljon kehittynyt kahdessa vuodessa. On myös kertonut että lapsuudenkodissaan tiuskittiin ja huudettiin, ja hänen vanhempansa tekevät niin yhä, itse ahdistun siitä heidän jatkuvasta kinastelustaan. Silti ovat olleet 40 vuotta yhdessä. Mieheni on oppinut jo lapsena että se on normaalia, siitä on vaikea oppia pois. Miehen isä tiuskaisi kerran vaimolleen, että "sinusta ei ole koskaan mitään apua missään" vaikka asia ei todellakaan ole niin. Tuollaista on koko ajan. Kumpikin minusta suorastaan dissaa toisiaan. Olemme puhuneet tästä kaikesta ja ymmärrän miestäni, kyllä tuollaisessa ilmapiirissä eläminen vaikuttaa.

 Tiuskiminen on vähentynut todella paljon. Ja itse olen todella herkkä. Siksi, jos huomaan vaikka aamulla miehen olevan pahalla tuulella ja hän tiuskaisee, en välttämättä enää nosta meteliä asiasta kuten aiemmin tein, vaan koitan ymmärtää, ja odotan että hänellä menee se tunne ohitse. Silti kyyneleeni saattavat joskus alkaa valua. Mies huomaa sen ja tulee halaamaan. Eli tätä tarkoitin aloituksessani, etten aina välttämättä näytä että olen pahoittanut mieleni. Olen todella herkkä, enkä halua että mieheni joutuu olemaan aina varpaillaan. Ja monesti hän on sanonut, että "tämä ei johdu sinusta, oli p*ska päivä tänään töissä. Eli eteenpäin ollaan menossa. Mutta silti noita tilanteita tulee vielä aina välillä. Uskon että menemme kihloihin, mutta naimisiinmenon kanssa odotan vuoden, pari, minun täytyy nähdä että hän haluaa edelleen kehittyä, ja itsekin haluan kehittyä ymmärtämään enemmän, että minä en aiheuta näitä hänen pahoja tuuliaan, kuten hän on sanonut.

Hän ei ole mikään ilkeä ihminen, päinvastoin, noin suurimmaksi osaksi, meidän tunteenilmaisumme vaan on erilaista. Jos minä olen pahalla tuulella, en pura sitä miehelleni tiuskimalla, vaan kerron, että esim. tänään olen pahalla tuulella, koska....ja sitä olen opettanut miehellekin, ja se on alkanut joskus jo onnistua. Olemme olleet kaksi vuotta yhdessä, kehitystä on tapahtunut, paljonkin, ja tapahtuu edelleen, uskon. Silti haluaisin vielä odottaa isompien päätösten kanssa.

ap

Vierailija kirjoitti:

Meillä tiuskitaan vain asioille, ei koskaan ihmisille. Tyyliin "voi vitun vittu kun tää läppäri taas hidastelee". Minusta tällainen tiuskiminen on ihan ok, koska eihän siitä nyt mitään tule jos tunteita ei saa näyttää ollenkaan.

Nimenomaan. On eri asia purkaa tunteitaan TOISELLE kuin purkaa niitä TOISEEN. Ja aloituksessa on ymmärtääkseni kyse jälkimmäisestä. Minä en sellaisesta tykkää ja minusta se on tosi lapsellista ja myöskin epäreilua. Mieheni silti aina joskus sellaiseen syyllistyy, ja teen kyllä sitten myös mielipiteeni selväksi. Meillä on kyllä perheen sisälläkin tässä eroja, siskoni mielestä on ihan normaalia purkaa pahaa oloaan toiseen, minusta ei. En tiedä mistä tämä eroavaisuutemme johtuu. Onneksi mieheni tekee tuota kuitenkin niin harvoin, että ei se mikään raskauttava asia ole. On hän ehkä oppinutkin vähän kehittyneempiä tapoja ilmaista tunteitaan, kun on saanut niin paljon pyyhkeitä syyttömälle tiuskimisesta :)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meillä tiuskitaan vain asioille, ei koskaan ihmisille. Tyyliin "voi vitun vittu kun tää läppäri taas hidastelee". Minusta tällainen tiuskiminen on ihan ok, koska eihän siitä nyt mitään tule jos tunteita ei saa näyttää ollenkaan.

Nimenomaan. On eri asia purkaa tunteitaan TOISELLE kuin purkaa niitä TOISEEN. Ja aloituksessa on ymmärtääkseni kyse jälkimmäisestä. Minä en sellaisesta tykkää ja minusta se on tosi lapsellista ja myöskin epäreilua. Mieheni silti aina joskus sellaiseen syyllistyy, ja teen kyllä sitten myös mielipiteeni selväksi. Meillä on kyllä perheen sisälläkin tässä eroja, siskoni mielestä on ihan normaalia purkaa pahaa oloaan toiseen, minusta ei. En tiedä mistä tämä eroavaisuutemme johtuu. Onneksi mieheni tekee tuota kuitenkin niin harvoin, että ei se mikään raskauttava asia ole. On hän ehkä oppinutkin vähän kehittyneempiä tapoja ilmaista tunteitaan, kun on saanut niin paljon pyyhkeitä syyttömälle tiuskimisesta :)

Juuri näin, minustakin on ookoo purkaa tunteitaan toiselle, ja itse teen niin. joskus kun oikein harmittaa, itken mieheni kainalossa ja puran sitä mikä harmittaa. Ja mieheni kuuntelee ja lohduttaa. <3 Itse hän nimenomaan on purkanut kiukkuaan minuun, ja olen yrittänyt opettaa hänelle, että kerro minulle mikä vaivaa, minä kuuntelen, mutta älä tiuski, se ei aiheuta kuin pahaa mieltä. Ja tosiaan pikkuhiljaa on mennyt jakeluun mut vielä näitä tiuskimisia välillä tulee.

ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meillä tiuskitaan vain asioille, ei koskaan ihmisille. Tyyliin "voi vitun vittu kun tää läppäri taas hidastelee". Minusta tällainen tiuskiminen on ihan ok, koska eihän siitä nyt mitään tule jos tunteita ei saa näyttää ollenkaan.

Nimenomaan. On eri asia purkaa tunteitaan TOISELLE kuin purkaa niitä TOISEEN.

Otetaan esimerkki. Mies on aamulla jo pahalla tuulella, kiukuttelee kun on väsynyt ja pitää herätä, eikä ehdi käydä suihkussa tai lenkillä, ja lähtiessä vielä auton avaimet on hukassa. Mies kiukuttelee tavaroille: missä vitussa ne avaimet on, ja saatana kun ei taas mikään tänään onnistu. Vaimo kysyy: voinks mä auttaa? Mies: no vittu et voi. Johonkin helvettiin mä ne avaimet eilen laitoin. Mee siitä helvettiin nyt kyselemästä. Vaimo: okei. Mies: no vittu anteeks nyt vaan, on vähän vitun paska aamu.

Onko parempi? Ei ole. Vaikka mies kiukuttelee itselleen ja tavaroilleen, on siinä vaimonkin aamu pilattu. Ei ole oikein jakaa omaa paskaa oloaan koko perheelle, ja pilata koko kodin tunnelma vain sen takia, että yksi on nukkunut pommiin ja on huonolla tuulella.

Millä oikeudella aina mennään sen temperamenttisemman tuulien mukaan, sillä on oikeus aina "näyttää tunteensa" ja repiä kaikkien muiden hyvät tuulet rikki? Eikö siltä voisi joskus odottaa myös joustoa, ja yritystä edes kokeilla hillitä niitä räiskyviä tunteitaan, ihan vaikka niiden omien rakkaiden takia? Vai onko näillä temperamentti-taunoilla ja tainoilla aina veto-oikeus siihen, miten kotona tunteita näytetään, aina saa tuppuroida kun siltä tuntuu, ja toisten pitää ymmärtää? Miksei ne joskus voi ymmärtää niitä, jotka haluaa purkaa asioita rauhallisemmin?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä en ainakaan pysty luottamaan/kunnioittamaan sellaista ihmistä joka ei näytä tunteitaan.

Itse itken ja huudan nykyään vapaasti.

Ennen en näyttänyt negatiivisia tunteitani ja meinasin kuolla siihen patoamiseen.

Siis oikeasti oli lähellä etten tehnyt itsemurhaa. (hoidossa olin suljetulla omasta tahdostani)

Minusta on kammottavaa kun ihminen ei saisi olla itkeväinen ja koskaan suuttua.

Kaikki paha sodista ja kidutuksista lähtien on mielestäni juuriaan, tuosta tunteiden häpeämisen ja kiellettyyden kulttuurista.

Tietäkää se että,  jos joku on aina hiljaa ja nätisti hymistelee, eikä ilmaise mielipiteitään, niin hän ei ole se sosiaalisesti lahjakkain, hienoin  ja hyvin ihminen. Se joka uskaltaa ilmaista tunteensa ja ajatuksensa on paremopi, kuin hiljaa kaiken nieleskelevä lammas.

Blaablaablaa. Lue aloitus ja vastaa kysymykseen. Missä kiellettiin suuttuminen tai mielipiteiden ilmaiseminen?

Aphan sanoi, ettei ITSE ilmaise tunteitaan miehelleen.

Virhe.

Nyt ap:n pitää itse kertoa miehelle miltä tiuskiminen tuntuu (minä-muodossa) niin, ettei miehellä ole epäselvyyttä tästä. Minä myös inhoan niin tiuskijoita, mutta myös tunteiden panttaajia ja kumpikin on kyllä omalta osaltaan koko suhteesta vastuussa. Ei vain se tiuskija (että hänen pitäisi muuttua. Aika vaikeaa, jos toinen ei kerro miksi.)

Kirjoitin vähän epäselvästi, kyllä olen kertonut miltä se tuntuu, ja mies tietää sen hyvin. Olemme puhuneet paljonkin asiasta. Mies on sanonut ettei pidä itsekään siitä että tiuskii minulle, eikä haluaisi, ja on paljon kehittynyt kahdessa vuodessa. On myös kertonut että lapsuudenkodissaan tiuskittiin ja huudettiin, ja hänen vanhempansa tekevät niin yhä, itse ahdistun siitä heidän jatkuvasta kinastelustaan. Silti ovat olleet 40 vuotta yhdessä. Mieheni on oppinut jo lapsena että se on normaalia, siitä on vaikea oppia pois. Miehen isä tiuskaisi kerran vaimolleen, että "sinusta ei ole koskaan mitään apua missään" vaikka asia ei todellakaan ole niin. Tuollaista on koko ajan. Kumpikin minusta suorastaan dissaa toisiaan. Olemme puhuneet tästä kaikesta ja ymmärrän miestäni, kyllä tuollaisessa ilmapiirissä eläminen vaikuttaa.

 Tiuskiminen on vähentynut todella paljon. Ja itse olen todella herkkä. Siksi, jos huomaan vaikka aamulla miehen olevan pahalla tuulella ja hän tiuskaisee, en välttämättä enää nosta meteliä asiasta kuten aiemmin tein, vaan koitan ymmärtää, ja odotan että hänellä menee se tunne ohitse. Silti kyyneleeni saattavat joskus alkaa valua. Mies huomaa sen ja tulee halaamaan. Eli tätä tarkoitin aloituksessani, etten aina välttämättä näytä että olen pahoittanut mieleni. Olen todella herkkä, enkä halua että mieheni joutuu olemaan aina varpaillaan. Ja monesti hän on sanonut, että "tämä ei johdu sinusta, oli p*ska päivä tänään töissä. Eli eteenpäin ollaan menossa. Mutta silti noita tilanteita tulee vielä aina välillä. Uskon että menemme kihloihin, mutta naimisiinmenon kanssa odotan vuoden, pari, minun täytyy nähdä että hän haluaa edelleen kehittyä, ja itsekin haluan kehittyä ymmärtämään enemmän, että minä en aiheuta näitä hänen pahoja tuuliaan, kuten hän on sanonut.

Hän ei ole mikään ilkeä ihminen, päinvastoin, noin suurimmaksi osaksi, meidän tunteenilmaisumme vaan on erilaista. Jos minä olen pahalla tuulella, en pura sitä miehelleni tiuskimalla, vaan kerron, että esim. tänään olen pahalla tuulella, koska....ja sitä olen opettanut miehellekin, ja se on alkanut joskus jo onnistua. Olemme olleet kaksi vuotta yhdessä, kehitystä on tapahtunut, paljonkin, ja tapahtuu edelleen, uskon. Silti haluaisin vielä odottaa isompien päätösten kanssa.

ap

Kannattaa varmaan odotellakin. Tuommoset luonteen erot ja lapsuudessa opitut käyttäytymismallit pysyy tiukassa. Osittain voi oppia muuttamaan itseään, mies hillitsemään kiukkuaan, sinä olemaan noteeraamatta sitä. Mutta jos tuo ero on isa ja varsinkin jos halu ratkaista ero ei ole molemminpuolista, se kyllä riepoo jatkossakin. Erosin itse 30 vuoden jälkeen. Olemme hyvin erilaisia luonteeltaan, ja kasvaneet erilaisissa kodeissa. Nuo erot joihin yritti sopeutua alkoi ahdistaa koko ajan enemmän, veti erilleen. Minun kotona puhuttiin ja halattiin, miehen ei. Minun kotona myös riideltiin ja huudettiin (erityisesti äitini), minä taas opin inhoamaan sitä huutamista lapsena, ahdistun vieläkin kun joku kaataa pahan olonsa muiden niskaan. Ja mies kiukustui ja möykkäsi jatkuvasti eikä kyllä anteeksipyydellyt, minä ahdistuin enkä enää loppuajasta sannut mitään vastaan kun halusin melun menevän äkkiä ohi. Erosin, ja nyt elän huuhshollissa jossa on rauhallista. Kyllä joskus suututaan ja lasten kanssa saatetaan huutaakin toisillemme, mutta tuo vain harvoin kun oikein sukset ristiin menee, ja riidat sovitaan nopeasti. Ihmiset vaan ovat erilaisia ja minä huomasin etten itse jaksa koko elämääni toisen ihmisen tapoihin sopeutua jos ne ovat kovin erilaisia kuin itsellä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meillä tiuskitaan vain asioille, ei koskaan ihmisille. Tyyliin "voi vitun vittu kun tää läppäri taas hidastelee". Minusta tällainen tiuskiminen on ihan ok, koska eihän siitä nyt mitään tule jos tunteita ei saa näyttää ollenkaan.

Nimenomaan. On eri asia purkaa tunteitaan TOISELLE kuin purkaa niitä TOISEEN.

Otetaan esimerkki. Mies on aamulla jo pahalla tuulella, kiukuttelee kun on väsynyt ja pitää herätä, eikä ehdi käydä suihkussa tai lenkillä, ja lähtiessä vielä auton avaimet on hukassa. Mies kiukuttelee tavaroille: missä vitussa ne avaimet on, ja saatana kun ei taas mikään tänään onnistu. Vaimo kysyy: voinks mä auttaa? Mies: no vittu et voi. Johonkin helvettiin mä ne avaimet eilen laitoin. Mee siitä helvettiin nyt kyselemästä. Vaimo: okei. Mies: no vittu anteeks nyt vaan, on vähän vitun paska aamu.

 

Onko parempi? Ei ole. Vaikka mies kiukuttelee itselleen ja tavaroilleen, on siinä vaimonkin aamu pilattu. Ei ole oikein jakaa omaa paskaa oloaan koko perheelle, ja pilata koko kodin tunnelma vain sen takia, että yksi on nukkunut pommiin ja on huonolla tuulella.

 

Millä oikeudella aina mennään sen temperamenttisemman tuulien mukaan, sillä on oikeus aina "näyttää tunteensa" ja repiä kaikkien muiden hyvät tuulet rikki? Eikö siltä voisi joskus odottaa myös joustoa, ja yritystä edes kokeilla hillitä niitä räiskyviä tunteitaan, ihan vaikka niiden omien rakkaiden takia? Vai onko näillä temperamentti-taunoilla ja tainoilla aina veto-oikeus siihen, miten kotona tunteita näytetään, aina saa tuppuroida kun siltä tuntuu, ja toisten pitää ymmärtää? Miksei ne joskus voi ymmärtää niitä, jotka haluaa purkaa asioita rauhallisemmin?

olen kanssasi ihan samaa mieltä. ja hih, tuo esimerkkisi oli kuin meiltä suoraan, tollaisia aamuja miehellä on. Oli viime viikolla viimeksi, ja silloin en sanonut mitään ettei hän tiuskisi, mutta kyyneleet alkoivat multa valua, mies huomasi ja tuli halaamaan lämpimästi ja sanoi että anteeksi rakas, en ole sulle vihainen, huono aamu vaan. Kyllä se tuntui hyvältä. Mutta vaikka en aina sano hänelle heti kun hän on tiuskinut ja on huonolla tuulella, otan asian aina puheeksi myöhemmin, ja sanon että tuntui pahalta, ja mies sen jo tietääkin. 

ap

ap

Minä harrastan tuota tiuskimista. Mutta itselleni. Jos en ole yksin kotona, niin kyllähän sen muutkin kuulee. Mutta tiuskiminen johtuu siitä, että joku ei vaan onnistu. Enkä siis syytä siitä ketään muuta kuin itseäni. Mutta se kirosana tai joku muu nyt vaan tulee päästettyä, kun mikään ei onnistuu.

Mies on oppinut, että parempi antaa mun tiuskia itsekseni kuin yrittää tulla tarjoamaan apua. Mielessäni kyllä sitten miehenkin manaan, että perkele kun ei tule auttamaan :) Mutta jos tulis, niin sanomista tulisi varmaan siitäkin :)

Tästä ominaisuudestani sanoin miehelle jo suhteen alkutaipaleella, joten itse tämän tiedostan kyllä.

Te tiuskijat ja kiroilijat: onko teidän mielestä teillä oikeus näyttää ne kiukun tunteet silloin kun huvittaa, mutta puolisolla ei ole oikeutta pahoittaa mieltään tai menettää omaa hyvää tuultaan sen kiroilun ja tuiskeen kuuntelemisessa? Koska te ette pysty hillitsemään itseänne, puolison on pakko hillitä oma reaktionsa? Eli teillä on suurempi oikeus määritellä, miten kotona käyttäydytään? Miksi te saatte määrätä puolisoanne olemaan välittämättä tiuskimisesta; kai hänellä on yhtä suuri oikeus tunteisiinsa kuin teilläkin, ja jos loukkaantuu tiuskimisesta, niin saa kai sitä loukkaantua. Sittenhän olette saaneet tahtonne perille, kun koko perhe on huonolla tuulella vain sen takia, että itseltänne on auton avaimet hukassa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kuulepas, kun siihen pitkään rakkausparisuhteeseen kuuluu niin haleja, hyväilyjä, tiuskimisia kuin mykkäkoulujakin. Ainoastaan lyöntejä eikä epäreiluutta siihen ei kuulu.

 

Huutaminen, tiuskiminen ja mykkäkoulu ovat henkistä väkivaltaa jolla voi olla lähes yhtä vakavat seuraukset kuin fyysiselläkin väkivallalla. Erityisesti silloin, kun ne kohdistuvat lapseen.

Ymmärtääkseni tässä ei ollut lapsesta kysymys, vaan kahden aikuisen ihmisen parisuhteesta, johon kommunikointi kuuluu niin rakkaudenosoituksista mököttämisiin ja ne kaikki tunteet on ok.

Ei henkinen väkivalta ole kahden aikuisen välisessä suhteessa yhtään sen oikeutetumpaa, vaikka aikuisilla sen suhteen lapsia paksumpi nahka usein onkin. Sen ei ikinä kuulu terveen parisuhteen kommunikointikeinoihin, vaan päinvastoin siinä on kyse kommunikoinnin täydellisestä epäonnistumisesta, rakentavan dialogin murenemisesta itsekeskeiseksi, tuhoavaksi vallankäytöksi.

"Voi vittu perkeleen helvetti kun tuo x ei toimi!" "Mihin perkeleeseen mä ne avaimet tungin?! Vitun paska!!!"

Av-mamman analyysi: ihan hirveetä  henkistä väkivaltaa, jätä heti se sika!

Vierailija kirjoitti:

Te tiuskijat ja kiroilijat: onko teidän mielestä teillä oikeus näyttää ne kiukun tunteet silloin kun huvittaa, mutta puolisolla ei ole oikeutta pahoittaa mieltään tai menettää omaa hyvää tuultaan sen kiroilun ja tuiskeen kuuntelemisessa? Koska te ette pysty hillitsemään itseänne, puolison on pakko hillitä oma reaktionsa? Eli teillä on suurempi oikeus määritellä, miten kotona käyttäydytään? Miksi te saatte määrätä puolisoanne olemaan välittämättä tiuskimisesta; kai hänellä on yhtä suuri oikeus tunteisiinsa kuin teilläkin, ja jos loukkaantuu tiuskimisesta, niin saa kai sitä loukkaantua. Sittenhän olette saaneet tahtonne perille, kun koko perhe on huonolla tuulella vain sen takia, että itseltänne on auton avaimet hukassa.

No kannattaisko siinä puolison valinnassa miettiä pystyykö kestämään myös toisen huonot puolet? Eikä ruveta suhteeseen sellaisen kanssa joka kiukuttelee ahdistavalla tavalla. Mua joidenkin kumppanien kohdalla se kiukuttelu on ahdistanut, joidenkin kohdalla se on tuntunut ymmärrettävältä, jos mulla on ollu hyvä käsitys siitä miksi toinen ärsyyntyy niin ei se häiritse jos se näkyykin.  Aika pienestä joukosta tosin varmaan saa puolisonsa valita jos haluaa sellaisen joka ei koskaan ole huonolla tuulella tai ainakaan osoita sitä ikinä mitenkään.

Vierailija kirjoitti:

Sen että onko tuo normaalia tai oikeastaan siedettävää, määrittää se että joutuuko aloittaja olemaan jotenkin varuillaan miehen kanssa, jännittämään mistä se milloinkin hermostuu. Ja toisaalta tuo kiroilemalla kiukutteleminen voi olla liian ärsyttävää ja rasittavaa siedettäväksi.

Näin. Jos joutuu jännittämään tai ahdistumaan toisen käytöksestä niin silloin se ei ole OK. Mutta elämää on sekin että joskus ollaan huonolla tuulella eikä täydellisen rauhallisia ja hillittyjä. (Paitsi av-mammoilla tietysti on ihan aina täydellinen itsehillintä eikä mistään ikinä riidelläkään.) Jos jonkun kanssa aikoo elää joutuu ottamaan myös ne toisen huonotkin puolet.

On se normaalia, mutta tulisi myös osata pyytää anteeksi.

Mun edellinen mies oli juuri oli sellainen tiuskija, joka ei osannut purkaa pahaa oloaan rakentavasti tai keskustella mieltään painavista asioista. Erosimme, siihen syynä myös miehen pettäminen, mutta suhteen alamäki oli kyllä alkanut jo tuosta miehen käytöksestä.

Nykyisen miehen kanssa menee hyvin. Meillä on molemmilla huonoja hetkiä, mutta toimintatapamme on täysin toisenlainen kuin ex-mieheni. Jos toisella on huono päivä töissä, niin lähetämme viestin että asiasta että toinen tietää toisella olevan raskas päivä ja illan keskusteluja kannattaa miettiä sen mukaan. Jos avaimet ovat hukassa, niin ne ovat hukassa. Sille ei voi tiuskimisella mitään.

Itsehilintää, keskustelutaitoja ja itsetuntemusta voi opetella. Minä esimerkiksi olen oppinut että alhainen verensokeri aiheuttaa mulle suuttumista. Joten nykyään kun mulle tulee kiukkuine olo, syön sen sijaan että puhuisin.

Kyllä ihminen saa olla pahalla tuulella. Jopa parisuhteessa oleva.

Toinen juttu tietenkin on, MITEN voimakkaasti tiuskii. Mitään jatkuvaa kiukuttelua tai toisen syyttelyä tyhjästä en minäkään sietäisi, vaan kehottaisin miettimään, miksi projisoi niin voimakkaasti oloaan minuun.

Mutta minusta voi olla lyhytsanainen ja kärttyisä, kunhan olotila ei kestä loputtomiin ja muistaa myös pyytää anteeksi ja todeta pahan mielen johtuvan ihan muista tekijöistä.

Ja toisaalta....Ihan yhtä lailla on puolison tunteiden huomioimista se, että kun huomaa toisen olevan jostain syystä kärttyisällä päällä, antaa tälle tilaa ja rauhaa olla pahalla tuulella. Eikä tivaa, mistä se johtuu; selitä omia pikkusattumuksiaan vaikkei toista jaksa kiinnostaa pätkääkään; yritä väkisin piristää toista ja koe henkilökohtaisena loukkauksena sitä, jos toinen ei *vips* piristykään jne.

Eli: tunteita saa näyttää, mutta turhan vuoksi niistä ei saa syyttää toista. Pitää kertoa, miksi on kuin persiiseen ammuttu karhu ja yrittää päästä siitä pahasta tuulesta myös jollakin aikavälillä eroon. Kukaan ei jaksa päivätolkulla tiuskivaa puolisoa.

Vierailija kirjoitti:

Ja toisaalta....Ihan yhtä lailla on puolison tunteiden huomioimista se, että kun huomaa toisen olevan jostain syystä kärttyisällä päällä, antaa tälle tilaa ja rauhaa olla pahalla tuulella. Eikä tivaa, mistä se johtuu; selitä omia pikkusattumuksiaan vaikkei toista jaksa kiinnostaa pätkääkään; yritä väkisin piristää toista ja koe henkilökohtaisena loukkauksena sitä, jos toinen ei *vips* piristykään jne.

 

 

Komps. antakaa tilaa olla ja möllöttää sitten, jos on pahalla tuulella.