Onko teistä ihan normaalia tiuskia pahantuulisena rakkailleen?

Jep.

Lapsikin kiukuttelee sille aikuiselle, jota pitää turvallisena.

Jos miehesi on sellainen "bitch-mies" niin harkitsisin silti. Tällaisia miehiä on: ulisevat ja kitisevät kuin naiset stereotypisesti. Tyypillisesti "loukkaantuvat" myös helposti. Ominaista on nariseva ääni ja tuhahtelu. Kaksi "nais-naista" suhteessa ei ole hyvä ratkaisu. Lesboissakin yleensä toinen on prinsessa ja toinen äijämäisempi.

Vierailija kirjoitti:

Minä en ainakaan pysty luottamaan/kunnioittamaan sellaista ihmistä joka ei näytä tunteitaan.

Itse itken ja huudan nykyään vapaasti.

Ennen en näyttänyt negatiivisia tunteitani ja meinasin kuolla siihen patoamiseen.

Siis oikeasti oli lähellä etten tehnyt itsemurhaa. (hoidossa olin suljetulla omasta tahdostani)

Minusta on kammottavaa kun ihminen ei saisi olla itkeväinen ja koskaan suuttua.

Kaikki paha sodista ja kidutuksista lähtien on mielestäni juuriaan, tuosta tunteiden häpeämisen ja kiellettyyden kulttuurista.

Tietäkää se että,  jos joku on aina hiljaa ja nätisti hymistelee, eikä ilmaise mielipiteitään, niin hän ei ole se sosiaalisesti lahjakkain, hienoin  ja hyvin ihminen. Se joka uskaltaa ilmaista tunteensa ja ajatuksensa on paremopi, kuin hiljaa kaiken nieleskelevä lammas.

Juuri tuota tarkoitan. Psykiatriset sairaalat ovat täynnä näitä jääkaappeja, viilipyttyjä, kerran teille tulee vielä tosi iso raivotila ja henkinen romahdus.

On tervettä näyttää tunteensa, riidellä, huutaa ja rakastaa. 

On, mutta ei silti tarkoita että se olisi ok. Ymmärrettävää, kyllä siihen itsekin välillä syyllistyn vaikkei pitäisi. Eihän se läheisten syy ole jos on ollut esim. töissä paska päivä ja pinna sen takia kireällä. Parasta on jos pystyy ottamaan tauon (=mikä vaan mikä rentouttaa, oli se sitten suihku, lenkillä käynti tai vaikka kuppikahvia kirjan parissa) töiden jälkeen niin saa irtaanuttua pahasta mielestä.

Vierailija kirjoitti:

Minä en ainakaan pysty luottamaan/kunnioittamaan sellaista ihmistä joka ei näytä tunteitaan.

Itse itken ja huudan nykyään vapaasti.

Ennen en näyttänyt negatiivisia tunteitani ja meinasin kuolla siihen patoamiseen.

Siis oikeasti oli lähellä etten tehnyt itsemurhaa. (hoidossa olin suljetulla omasta tahdostani)

Minusta on kammottavaa kun ihminen ei saisi olla itkeväinen ja koskaan suuttua.

Kaikki paha sodista ja kidutuksista lähtien on mielestäni juuriaan, tuosta tunteiden häpeämisen ja kiellettyyden kulttuurista.

Tietäkää se että,  jos joku on aina hiljaa ja nätisti hymistelee, eikä ilmaise mielipiteitään, niin hän ei ole se sosiaalisesti lahjakkain, hienoin  ja hyvin ihminen. Se joka uskaltaa ilmaista tunteensa ja ajatuksensa on paremopi, kuin hiljaa kaiken nieleskelevä lammas.

Aikuinen ihminen osaa ilmaista tunteensa rakentavasti eikä kiukutellen. Lisäksi on todella pelottavaa kun aikuinen mies karjuu vihaisena. Jos hän nyt karjuu ap:lle, hän karjunee myöhemmin lapsilleen myös, ja koko perhe on täysin sairas. Lapset käyvät terapiassa lopun ikänsä.

Tämän palstan logiikka on hyvin erikoinen. Ei oo ollenkaan normaalia olla koskaan huonolla tuulella. On kuitenkin ihan normaalia aggressioida ympäriinsä vaikka solvaamalla masentuneita huomiohuoriksi.

Sen että onko tuo normaalia tai oikeastaan siedettävää, määrittää se että joutuuko aloittaja olemaan jotenkin varuillaan miehen kanssa, jännittämään mistä se milloinkin hermostuu. Ja toisaalta tuo kiroilemalla kiukutteleminen voi olla liian ärsyttävää ja rasittavaa siedettäväksi. Mutta kun tiuskiminen voi olla niin kevyttä harmituksen purkamista että se ei edes kohdistu mitenkään siihen toiseen ihmiseen. Sellaista että sitä ei tarvitse noteerata mitenkään muuten kuin huomioimalla että Jaaha, tämä on nyt näköjään vähän huonolla tuulella.

No ei täällä av:lla kukaan päätä mikä on nornaalia ja mikä ei. Itse päätät mitä siedät ja mitä et ja siinä se, miten tää asia on niin vaikee ymmärtää ja kaikkee miettiä puhki ja analysoida joka kantilta? Ei oo elämä aina täydellistä harmoniaa ja hiljaisuutta, tuliko yllätyksenä... :D

En tiedä onko normaalia, miehestä on mutta minusta se on hirveää. Juuri nyt en pärjäisi yksin opiskelijaäitinä eikä varmaan hänkään, mutta valmistuttuani otan avioeron. En jaksa sitä että joka päivä ehkä 5 kertaa mies pahoittaa mieleni ilman syytä.

Vierailija kirjoitti:

En tiedä onko normaalia, miehestä on mutta minusta se on hirveää. Juuri nyt en pärjäisi yksin opiskelijaäitinä eikä varmaan hänkään, mutta valmistuttuani otan avioeron. En jaksa sitä että joka päivä ehkä 5 kertaa mies pahoittaa mieleni ilman syytä.

Mikset anna samalla mitalla takaisin? Räjähdät, ja huudat että LOPETA PERKELE, tai ei hyvä seuraa... Miehesi ei sinua arvosta.

Kuulepas, kun siihen pitkään rakkausparisuhteeseen kuuluu niin haleja, hyväilyjä, tiuskimisia kuin mykkäkoulujakin. Ainoastaan lyöntejä eikä epäreiluutta siihen ei kuulu.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä olen kasvanut perheessä, jossa asiat puhuttiin huononakin päivänä asiallisesti halki ja vaikka riitaa tuli joskus milloin mistäkin asiasta, mitään ei paiskottu eikä kukaan huutanut. Pahaa tuulta ja oloa valitettiin ja toisten puolelta hoivailtiin, mutta kukaan ei purkanut pahaa oloaan rakkaaseensa.

 

En anna kenenkään kohdella minua nytkään yhtään huonommin, enkä ehdottomasti sen, joka on luvannut rakastaa. Onneksi ei tarvitsekaan. <3

 

Se on temperamenttikysymys, ihminen joka ei suutu ei näytä tunteitaan. Meillä huudetaan ja rakastetaan, liittoa kestänyt 23 vuotta. Itse en ymmärrä noita tunteiden analysoijia, ne on kylmiä kuin jääkaappi.

Temperamenttiin vetoaminen on varmaan maailman kuluneinen tekosyy oman huonon käytöksensä oikeuttamiseksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä en ainakaan pysty luottamaan/kunnioittamaan sellaista ihmistä joka ei näytä tunteitaan.

Itse itken ja huudan nykyään vapaasti.

Ennen en näyttänyt negatiivisia tunteitani ja meinasin kuolla siihen patoamiseen.

Siis oikeasti oli lähellä etten tehnyt itsemurhaa. (hoidossa olin suljetulla omasta tahdostani)

Minusta on kammottavaa kun ihminen ei saisi olla itkeväinen ja koskaan suuttua.

Kaikki paha sodista ja kidutuksista lähtien on mielestäni juuriaan, tuosta tunteiden häpeämisen ja kiellettyyden kulttuurista.

Tietäkää se että,  jos joku on aina hiljaa ja nätisti hymistelee, eikä ilmaise mielipiteitään, niin hän ei ole se sosiaalisesti lahjakkain, hienoin  ja hyvin ihminen. Se joka uskaltaa ilmaista tunteensa ja ajatuksensa on paremopi, kuin hiljaa kaiken nieleskelevä lammas.

 

Juuri tuota tarkoitan. Psykiatriset sairaalat ovat täynnä näitä jääkaappeja, viilipyttyjä, kerran teille tulee vielä tosi iso raivotila ja henkinen romahdus.

On tervettä näyttää tunteensa, riidellä, huutaa ja rakastaa. 

Höpöhöpö. Enemmän siellä on näitä henkisesti epävakaita huutajia.

Vierailija kirjoitti:

Kuulepas, kun siihen pitkään rakkausparisuhteeseen kuuluu niin haleja, hyväilyjä, tiuskimisia kuin mykkäkoulujakin. Ainoastaan lyöntejä eikä epäreiluutta siihen ei kuulu.

 

Huutaminen, tiuskiminen ja mykkäkoulu ovat henkistä väkivaltaa jolla voi olla lähes yhtä vakavat seuraukset kuin fyysiselläkin väkivallalla. Erityisesti silloin, kun ne kohdistuvat lapseen.

Minä kyllä tiuskin, haukun ja huudankin.

Se mikä pisti silmään aloituksessasi oli, että miksi ihmeessä et kerro miltä sellainen tuntuu? Luuletko toisen tietävän saati ymmärtävän, ettei sinua saa kohdella noin, jos et kerro? Ei sitä ymmärrä. Ajattelee vain, että sinulla nyt on lehmänhermot tai jotain.

En osaa sanoa rakkauden määrästä miehelläsi sinua kohtaan mitään, joillain ihmisillä omat ongelmat (lapsuus), estävät käytännössä kyvyn antaa rakkautta kellekään, ennen kuin ovat saaneet oman rakkausvajeensa täytettyä.

Esim. allerkirjoittanut.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä en ainakaan pysty luottamaan/kunnioittamaan sellaista ihmistä joka ei näytä tunteitaan.

Itse itken ja huudan nykyään vapaasti.

Ennen en näyttänyt negatiivisia tunteitani ja meinasin kuolla siihen patoamiseen.

Siis oikeasti oli lähellä etten tehnyt itsemurhaa. (hoidossa olin suljetulla omasta tahdostani)

Minusta on kammottavaa kun ihminen ei saisi olla itkeväinen ja koskaan suuttua.

Kaikki paha sodista ja kidutuksista lähtien on mielestäni juuriaan, tuosta tunteiden häpeämisen ja kiellettyyden kulttuurista.

Tietäkää se että,  jos joku on aina hiljaa ja nätisti hymistelee, eikä ilmaise mielipiteitään, niin hän ei ole se sosiaalisesti lahjakkain, hienoin  ja hyvin ihminen. Se joka uskaltaa ilmaista tunteensa ja ajatuksensa on paremopi, kuin hiljaa kaiken nieleskelevä lammas.

Blaablaablaa. Lue aloitus ja vastaa kysymykseen. Missä kiellettiin suuttuminen tai mielipiteiden ilmaiseminen?

Aphan sanoi, ettei ITSE ilmaise tunteitaan miehelleen.

Virhe.

Nyt ap:n pitää itse kertoa miehelle miltä tiuskiminen tuntuu (minä-muodossa) niin, ettei miehellä ole epäselvyyttä tästä. Minä myös inhoan niin tiuskijoita, mutta myös tunteiden panttaajia ja kumpikin on kyllä omalta osaltaan koko suhteesta vastuussa. Ei vain se tiuskija (että hänen pitäisi muuttua. Aika vaikeaa, jos toinen ei kerro miksi.)

Olen kasvanut perheessä jossa huudettiin ja kiroiltiin todellakin paljon. Muistan pienenä pelänneeni välillä kun riita vanhempien välillä yltyi ja huutaminen. Huomaan kuitenkin nyt aikuisuudessa kun olen parisuhteessa, että olen itse hyvin nopeasti tulistuva. Saatan esimerkiksi tiuskaista autossa jollekin että "älä nyt tule sieltä", esim tänään eräs auto meinasi kiilata eteeni. Joskus vielä kiroilen ääneen ja muutenkin välillä saatan tiuskia miehelleni myös. Tämä on vaikeaa, sillä mies taas on kasvanut erittäin lempeässä ympäristössä ja on kovin rauhallinen. Pelkään, että mieheni kyllästyy minuun ja luonteeseeni.

Tuntuu vaan niin vaikealta, kun en tiedä olenko oikeasti luonteeltani tämmöinen vai onko tämä opittua. Olen erittäin herkkä reagoimaan ja näytän liikaakin tunteitani. Olen myös välillä todella kärsimätön. Miten voisi hillitä itseään?  Tuntuu niin vaikealta muuttuakin, vai olenko vain sitten loppuelämäni tällainen. Vai onko minulle olemassa joku toinen mies, joka ymmärtää luonnettani paremmin. Poden huonoa omaatuntoa tästä.

Vierailija kirjoitti:

Kuulepas, kun siihen pitkään rakkausparisuhteeseen kuuluu niin haleja, hyväilyjä, tiuskimisia kuin mykkäkoulujakin. Ainoastaan lyöntejä eikä epäreiluutta siihen ei kuulu.

 

Minusta tiuskiminen viattomalle on epäreilua.

Vierailija kirjoitti:

Olen kasvanut perheessä jossa huudettiin ja kiroiltiin todellakin paljon. Muistan pienenä pelänneeni välillä kun riita vanhempien välillä yltyi ja huutaminen. Huomaan kuitenkin nyt aikuisuudessa kun olen parisuhteessa, että olen itse hyvin nopeasti tulistuva. Saatan esimerkiksi tiuskaista autossa jollekin että "älä nyt tule sieltä", esim tänään eräs auto meinasi kiilata eteeni. Joskus vielä kiroilen ääneen ja muutenkin välillä saatan tiuskia miehelleni myös. Tämä on vaikeaa, sillä mies taas on kasvanut erittäin lempeässä ympäristössä ja on kovin rauhallinen. Pelkään, että mieheni kyllästyy minuun ja luonteeseeni.

 

Tuntuu vaan niin vaikealta, kun en tiedä olenko oikeasti luonteeltani tämmöinen vai onko tämä opittua. Olen erittäin herkkä reagoimaan ja näytän liikaakin tunteitani. Olen myös välillä todella kärsimätön. Miten voisi hillitä itseään?  Tuntuu niin vaikealta muuttuakin, vai olenko vain sitten loppuelämäni tällainen. Vai onko minulle olemassa joku toinen mies, joka ymmärtää luonnettani paremmin. Poden huonoa omaatuntoa tästä.

Saatko miehen kertomaan mille käytöksesi tuntuu? Oletko koittanut? Jos mies ei kerro mitään, vaikka ei ole järkevää syytä esim. epäillä, että kertoessaan hän ottaisi uusien loukkausten riskin taholtasi, niin ei hänkään aivan täysillä käy... Eli silloin hänellä ei ole paljoa varaa valittaa ja vaihdella vaimoa noin vaan..

Kyllä mieheni on sanonut että suutun välillä liikaa :( Ja että hänestä se tuntuu pahalle. Olemme keskustelleet juuri tästä, kun olemme kasvaneet niin erilaisissa ympyröissä ja mies keittiöpsykologina onkin arvellut että käytökseni juurtaa juurensa lapsuuteeni. Kovin on hankala muuttua, kun tuntuu että olen vääränlainen miehelleni, kun osa varmasti on omaa temperamenttiakin. En tiedä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kuulepas, kun siihen pitkään rakkausparisuhteeseen kuuluu niin haleja, hyväilyjä, tiuskimisia kuin mykkäkoulujakin. Ainoastaan lyöntejä eikä epäreiluutta siihen ei kuulu.

 

Huutaminen, tiuskiminen ja mykkäkoulu ovat henkistä väkivaltaa jolla voi olla lähes yhtä vakavat seuraukset kuin fyysiselläkin väkivallalla. Erityisesti silloin, kun ne kohdistuvat lapseen.

Ymmärtääkseni tässä ei ollut lapsesta kysymys, vaan kahden aikuisen ihmisen parisuhteesta, johon kommunikointi kuuluu niin rakkaudenosoituksista mököttämisiin ja ne kaikki tunteet on ok.