Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Lapsi vai ei?
25.11.2015 |
Olen jo 33 -vuotias nainen, joka edelleenkin jaksaa pähkäillä lapsiasiaa.
En ole siis ikinä varsinaisesti halunnut äidiksi, saati sitten että vauvakuumetta olisi ollut. Raskaus/vauva/taaperoaika ei houkuttele lainkaan, enkä myöskään haluaisi jäädä töistä äitiyslomalle.
Toisaalta taas kun mietin elämää hieman vanhempana, esim. eläkeiässä, niin en osaisi kuvitellakaan sitä ilman lasta.
Uskallanko "hankkia" lapsen pelkästään järkisyistä, ja toivoa, että raskauden edetessä ja synnytyksen jälkeen olenkin aivan sinut tilanteen kanssa? Mitä jos en olekaan?
Kommentit (20)
Vierailija kirjoitti:
Ei kannata, suunnittele itsellesi toisenlainen vanhuus.
Saako kysyä onko sulla itselläsi lapsia?
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Suosittelen lasta. :) olen ehkä jäävi sanomaan koska olen aina halunnut lapsia.. Nyt oma ihana ihana poika 2v.
Vierailija kirjoitti:
Suosittelen lasta. :) olen ehkä jäävi sanomaan koska olen aina halunnut lapsia.. Nyt oma ihana ihana poika 2v.
Niin, mulla ei ikinä ole ollut hinkua saada lapsia.
Pelkään eniten sitä, että hankin lapsen ja syntymän jälkeen tajuan, että kyseessä on virhe. Se olisi ihan kamalaa mulle, mutta ennen kaikkea lapselle.
Mulla oli sama. Eli ei vauvakuumetta, mutta elämä ilman perhettä tuntui vieraalta. Hankimme ensimmäisen kun olin 34. Menin takaisin töihin vuoden kuluttua, ja ehdin elää taas "aikuisten elämää" kolme vuotta ennen kuin kakkonen tuli. En ole koskaan ollut kovinkaan vauva-ajan perään - ajattelen, että se pitää jaksaa, kun niitä lapsia ei saa kätevästi kolmevuotiaina :). Mutta kun lapsi on siinä 2-3 vuotta, on elämä minusta taas aika helppoa. Oikeastaan esikoisen kohdalla helpotti vuoden iässä kun sai elämäänsä takaisin jotain omaa työn muodossa. Eli kyllä ne ekat vuodet jaksaa. Tämän tokan kohdalla vauva-aikaa jaksaa enemmän kun muistaa, että aika on lyhyt,
Eivät kaikki rakasta siis vauva- tai taaperoaikaa. Mutta ei niitä lapsia kannata jättää tekemättä, jos kuitenkin lapsia muuten haluaa.
No johan esitit kysymyksen! Hienoa, että mietit erilaisia vaihtoehtoja etukäteen. Epäselväksi kuitenkin jäi, oletko parisuhteessa ja mitä potentiaalinen kumppanisi lapsen tuomasta elämänmuutoksesta ajattelee. Kirjoituksesi perusteella sinä siis olisit todennäköisesti tiedostava vanhempi, järkevä aikuinen, kykenevä ottamaan vastuun ja pitämään lapsestasi huolta tarpeen vaatiessa.
Mutta "mitä jos olen yksin vanhuudessa" on kyseenalainen motiivi perheen perustamista ajatellen. Nykyisyyden ja vanhuuden välissä on kuitenkin melko monenlaisia vaiheita, joissa useammissa omat mielihalusi, työsi, harrastuksesi ja aikasi olisivat toissijaisia. Joutuisit olemaan huolissasi, turhautunut, väsynyt, epätoivoinen ja pahimmassa tapauksessa pyörittämään päättymättömän tuntuisia arkisia rutiineja yksin.
Jos et voi hyvällä omatunnolla sanoa olevasi valmis itseellisyydestä luopumiseen, älä hanki lasta. Ainakaan vielä. Sulla on kuitenkin vielä kymmenisen vuotta aikaa pähkäillä asiaa. Ja senkin jälkeen on adoptio-/sijaisäiti/(kummitäti/täti/) varamummo -vaihtoehdot.
Kyseessä on niin suuri sekä omaa että viatonta uutta elämää koskeva päätös, ettei sitä voi perustaa kaukaisen tulevaisuuden varaan. Todella kypsää ja järkevää pohtia näitä asioita etukäteen. Pisteet AP:lle.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mulla oli sama. Eli ei vauvakuumetta, mutta elämä ilman perhettä tuntui vieraalta. Hankimme ensimmäisen kun olin 34. Menin takaisin töihin vuoden kuluttua, ja ehdin elää taas "aikuisten elämää" kolme vuotta ennen kuin kakkonen tuli. En ole koskaan ollut kovinkaan vauva-ajan perään - ajattelen, että se pitää jaksaa, kun niitä lapsia ei saa kätevästi kolmevuotiaina :). Mutta kun lapsi on siinä 2-3 vuotta, on elämä minusta taas aika helppoa. Oikeastaan esikoisen kohdalla helpotti vuoden iässä kun sai elämäänsä takaisin jotain omaa työn muodossa. Eli kyllä ne ekat vuodet jaksaa. Tämän tokan kohdalla vauva-aikaa jaksaa enemmän kun muistaa, että aika on lyhyt,
Eivät kaikki rakasta siis vauva- tai taaperoaikaa. Mutta ei niitä lapsia kannata jättää tekemättä, jos kuitenkin lapsia muuten haluaa.
Tällä hetkellä olen kyllä kallistumassa lapsen hankinnan puolelle, varsinkin kun mieskin on tätä mieltä. Toki eihän tässä edes tiedä tärppääkö, vai jäädäänkö lapsettomiksi. Meillä kummankin suvun puolella ollut siis lapsettomuutta.
Jos näin käy niin olen aivan varma että alkaa armoton vauvakuume. Oh the irony.
Siis en todellakaan ymmärrä näitä äitejä, jotka haluavat lapsen, vain sen vuoksi että saisivat jonkun haudallensa ruikuttamaan! Tee palvelus ja älä hanki lasta!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
No johan esitit kysymyksen! Hienoa, että mietit erilaisia vaihtoehtoja etukäteen. Epäselväksi kuitenkin jäi, oletko parisuhteessa ja mitä potentiaalinen kumppanisi lapsen tuomasta elämänmuutoksesta ajattelee. Kirjoituksesi perusteella sinä siis olisit todennäköisesti tiedostava vanhempi, järkevä aikuinen, kykenevä ottamaan vastuun ja pitämään lapsestasi huolta tarpeen vaatiessa.
Mutta "mitä jos olen yksin vanhuudessa" on kyseenalainen motiivi perheen perustamista ajatellen. Nykyisyyden ja vanhuuden välissä on kuitenkin melko monenlaisia vaiheita, joissa useammissa omat mielihalusi, työsi, harrastuksesi ja aikasi olisivat toissijaisia. Joutuisit olemaan huolissasi, turhautunut, väsynyt, epätoivoinen ja pahimmassa tapauksessa pyörittämään päättymättömän tuntuisia arkisia rutiineja yksin.
Jos et voi hyvällä omatunnolla sanoa olevasi valmis itseellisyydestä luopumiseen, älä hanki lasta. Ainakaan vielä. Sulla on kuitenkin vielä kymmenisen vuotta aikaa pähkäillä asiaa. Ja senkin jälkeen on adoptio-/sijaisäiti/(kummitäti/täti/) varamummo -vaihtoehdot.
Kyseessä on niin suuri sekä omaa että viatonta uutta elämää koskeva päätös, ettei sitä voi perustaa kaukaisen tulevaisuuden varaan. Todella kypsää ja järkevää pohtia näitä asioita etukäteen. Pisteet AP:lle.
Kiitos :)
Olen naimisissa neljättä vuotta, ja mies siis olisi erittäin valmis hankkimaan lapsen/lapsia.
Sisarusten lapsia on yhteensä viisi, joten heidän kanssa on kyllä saanut viettää aikaa...joskus olen miettinyt asiaa niin, että olen nähnyt lapsiarjesta liikaa niitä huonoja puolia, ja siksi olenkin niin epäileväisellä mielellä asian suhteen.
Huonoja puolia siis juuri sairastelut, kiukkukohtaukset, sotkut jne. Vaikka tiedän, että eihän se koko arki sitä ole!
ap (ap olis myös nro 7)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulla oli sama. Eli ei vauvakuumetta, mutta elämä ilman perhettä tuntui vieraalta. Hankimme ensimmäisen kun olin 34. Menin takaisin töihin vuoden kuluttua, ja ehdin elää taas "aikuisten elämää" kolme vuotta ennen kuin kakkonen tuli. En ole koskaan ollut kovinkaan vauva-ajan perään - ajattelen, että se pitää jaksaa, kun niitä lapsia ei saa kätevästi kolmevuotiaina :). Mutta kun lapsi on siinä 2-3 vuotta, on elämä minusta taas aika helppoa. Oikeastaan esikoisen kohdalla helpotti vuoden iässä kun sai elämäänsä takaisin jotain omaa työn muodossa. Eli kyllä ne ekat vuodet jaksaa. Tämän tokan kohdalla vauva-aikaa jaksaa enemmän kun muistaa, että aika on lyhyt,
Eivät kaikki rakasta siis vauva- tai taaperoaikaa. Mutta ei niitä lapsia kannata jättää tekemättä, jos kuitenkin lapsia muuten haluaa.
Tällä hetkellä olen kyllä kallistumassa lapsen hankinnan puolelle, varsinkin kun mieskin on tätä mieltä. Toki eihän tässä edes tiedä tärppääkö, vai jäädäänkö lapsettomiksi. Meillä kummankin suvun puolella ollut siis lapsettomuutta.
Jos näin käy niin olen aivan varma että alkaa armoton vauvakuume. Oh the irony.
Itsekin ajattelin, että vauvakuume ehtii syntyä tai jo muuttua paniikiksi. Vanhempani nimittäin odottivat biologista lasta 10 vuotta. Ajattelin, että ehkä en edes saa lapsia. Siksi halusin yrittää lasta heti "jo" 34-vuotiaana, enkä odotella vauvakuumeen nousemista. No, minä tulin raskaaksi yhdestä suunnitellusta kerrasta. Siis molemmilla kerroilla, myös kakkosta suunnitellessa kun olin jo 37. En tiedä mikä olisi ollut suhtautuminen vauva-aikaan, jos olisin joutunut odottamaan pidempään. Sen kuitenkin sanon, että molempiin lapsiin syntyi heti rakkaus, vaikka vauva-aika ei kummallakaan kerralla ole ollut lempivaihe elämässäni. Kakkosta ei tarvinnut juuri harkita, koska lapsen elämääni tuoma onni oli kaikesta huolimatta niin ilmeinen. Ei niitä valvottuja öitä, korvatulehduksia ja itkuja pidä niin kamalina, etteikö niitä kannattaisi "kärsiä" siitä hyvästä, että on saanut rakkaat lapset. Kyllä elämä olisi hyvin tyhjää, jos eläisimme vain kahden aikuisen kesken.
- Se toinen ei-kuumeilija
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Siis en todellakaan ymmärrä näitä äitejä, jotka haluavat lapsen, vain sen vuoksi että saisivat jonkun haudallensa ruikuttamaan! Tee palvelus ja älä hanki lasta!
En ole haluamassa lasta haudalle ruikuttamaan :D
Vaan mukaan elämääni, tiedätkös, viettämään joulua, syntymäpäiviä, lomareissuja jne.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Siis en todellakaan ymmärrä näitä äitejä, jotka haluavat lapsen, vain sen vuoksi että saisivat jonkun haudallensa ruikuttamaan! Tee palvelus ja älä hanki lasta!
En ole haluamassa lasta haudalle ruikuttamaan :D
Vaan mukaan elämääni, tiedätkös, viettämään joulua, syntymäpäiviä, lomareissuja jne.
Näin minäkin ajattelin. Eli jakamaan elämän tähtihetkiä. Mutta tiedätkös, niiden lisäksi myös se tavallinen arki on osoittautunut paremmaksi. Jos ei olisi lapsia, niin mitä tekisin? Keskittyisin uraani ja tekisin pitkiä päiviä. Tulisin myöhään kotiin ja mitä sitten? Jotain puuttuisi. Nyt elämässä on tasapaino. Jaksan töissä paremmin vaikka joskus lapsiperheen arki väsyttää. On niitä aamuja, kun lapsi kiukuttelee tai herätyskello soi klo 5, jotta ehtisit töihin ajoissa. Tai päiviä kun stressaat ehditkö päiväkodille ajoissa ennen sulkemisaikaa. Mutta sitten vastapainoksi kainalossani nukkuu lauantai-aamuisin kaksi pientä nyyttiä. Kotimatkalla päiväkodista saat kuulla nelivuotiaan filosofin pohdintoja elämästä. Juhlapyhien odotus on ihan erilaista, kun on vieressä pieni ihminen, joka nauttii niistä täysin rinnoin. On isänpäiviä ja äitienpäiväkortteja. Jos mietit näitä, niin nouseeko kuume?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jos saisin vielä päättää niin olisin jättänyt tekemättä. Tosin elän parhaillaan vauva-aikaa joten en tiedä muuttuuko vielä paremmaksi. Olen nuori yh ja jo ennen lasta olin kokenut elämässäni jos jonkinnäköstä vastoinkäymisiä ja ehdin olemaan todella pohjalla ja tuntuu, että koko mun elämän tarkoitus on kärsiä äärirajoille asti. Eli kysymys kuuluu, miksi ihmeessä haluaisin jonkun rakkaan ihmisen tänne kärsimään.
Jatkuvaa huolta, että joutuuko tytär koulukiusatuksi, ahdistelluksi tai pahimmassa tapauksessa raiskatuksi. Kuulostaa minun korvaani siis todella itsekkäältä, koska minulla ei ole paremmasta tietoa. Ja kaikki haluavat antaa parastaan vauvalle.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Siis en todellakaan ymmärrä näitä äitejä, jotka haluavat lapsen, vain sen vuoksi että saisivat jonkun haudallensa ruikuttamaan! Tee palvelus ja älä hanki lasta!
En ole haluamassa lasta haudalle ruikuttamaan :D
Vaan mukaan elämääni, tiedätkös, viettämään joulua, syntymäpäiviä, lomareissuja jne.
No kyllä tekstistäsi saa juuri sen kuvan, että et pidä lapsista. Haluat heidän vain olevan siinä, kun SINÄ satut heitä tarvitsemaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Siis en todellakaan ymmärrä näitä äitejä, jotka haluavat lapsen, vain sen vuoksi että saisivat jonkun haudallensa ruikuttamaan! Tee palvelus ja älä hanki lasta!
En ole haluamassa lasta haudalle ruikuttamaan :D
Vaan mukaan elämääni, tiedätkös, viettämään joulua, syntymäpäiviä, lomareissuja jne.
Näin minäkin ajattelin. Eli jakamaan elämän tähtihetkiä. Mutta tiedätkös, niiden lisäksi myös se tavallinen arki on osoittautunut paremmaksi. Jos ei olisi lapsia, niin mitä tekisin? Keskittyisin uraani ja tekisin pitkiä päiviä. Tulisin myöhään kotiin ja mitä sitten? Jotain puuttuisi. Nyt elämässä on tasapaino. Jaksan töissä paremmin vaikka joskus lapsiperheen arki väsyttää. On niitä aamuja, kun lapsi kiukuttelee tai herätyskello soi klo 5, jotta ehtisit töihin ajoissa. Tai päiviä kun stressaat ehditkö päiväkodille ajoissa ennen sulkemisaikaa. Mutta sitten vastapainoksi kainalossani nukkuu lauantai-aamuisin kaksi pientä nyyttiä. Kotimatkalla päiväkodista saat kuulla nelivuotiaan filosofin pohdintoja elämästä. Juhlapyhien odotus on ihan erilaista, kun on vieressä pieni ihminen, joka nauttii niistä täysin rinnoin. On isänpäiviä ja äitienpäiväkortteja. Jos mietit näitä, niin nouseeko kuume?
Pakko jatkaa vielä, kun olen näistä niin kiitollinen. Taas tänään lapsi sanoi jo hänelle vakiolauseeksi muodostuneen "Tänään on ihan paras päivä ikinä". Hän sanoo sitä, hassua kyllä, aika usein, eikä syynä tarvitse olla aikuisen silmin katsottuna mitään suurta. Riittää se, että hoitopäivän jälkeen hän pääseekin vielä leikkipuistoon tai olen tehnyt hänen herkkuruokaansa. On myös aivan ihanaa seurata, miten isoveljen (4 v) ja pikkuveljen (5 kk) välinen suhde pikkuhiljaa rakentuu. Näillä on jo ihan omat, keskinäiset juttunsa. Tämänkö antaisin pois, että saisin nukkua viikonloppuna tai saisin juoda aamukahvini rauhassa? En tiedä olisinko koskaan katunut sitä, etten hankkinut lapsia. Koska en olisi elänyt tätä lapsiperhearkea ja tiennyt mistä jään paitsi?
Vierailija kirjoitti:
Jos saisin vielä päättää niin olisin jättänyt tekemättä. Tosin elän parhaillaan vauva-aikaa joten en tiedä muuttuuko vielä paremmaksi. Olen nuori yh ja jo ennen lasta olin kokenut elämässäni jos jonkinnäköstä vastoinkäymisiä ja ehdin olemaan todella pohjalla ja tuntuu, että koko mun elämän tarkoitus on kärsiä äärirajoille asti. Eli kysymys kuuluu, miksi ihmeessä haluaisin jonkun rakkaan ihmisen tänne kärsimään.
Jatkuvaa huolta, että joutuuko tytär koulukiusatuksi, ahdistelluksi tai pahimmassa tapauksessa raiskatuksi. Kuulostaa minun korvaani siis todella itsekkäältä, koska minulla ei ole paremmasta tietoa. Ja kaikki haluavat antaa parastaan vauvalle.
On selvää, ettet varmaan pysty nauttimaan täysin vauva-arjesta. Kaikki eivät nauti, vaikka olisi toinen jakamassa "taakkaa". Mutta jaksa uskoa, että asiat helpottuvat. Ja lapsesta voi vielä tulla sinun elämäsi suurin ilo. Tuo ennalta huolehtiminen tuossa mittakaavassa ei kuitenkaan minusta kuulosta ihan tavalliselta. Huolehdin minäkin jossain määrin, mutta en ihan noin paljon. Olisitko vaan uupunut tai masentunut? Tsemppiä. Kyllä minustakin tuntui esikoisen vauva-aikana joskus, että mitä olenkaan mennyt tekemään. En selviä tästä. Mutta selvisin, ja elämä on nyt hyvää.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Siis en todellakaan ymmärrä näitä äitejä, jotka haluavat lapsen, vain sen vuoksi että saisivat jonkun haudallensa ruikuttamaan! Tee palvelus ja älä hanki lasta!
En ole haluamassa lasta haudalle ruikuttamaan :D
Vaan mukaan elämääni, tiedätkös, viettämään joulua, syntymäpäiviä, lomareissuja jne.
No kyllä tekstistäsi saa juuri sen kuvan, että et pidä lapsista. Haluat heidän vain olevan siinä, kun SINÄ satut heitä tarvitsemaan.
Suosittelen lukemaan kaikki viestini uudestaan. En missään vaiheessa ole sanonut, ettenkö pitäisi lapsista. Pidän kyllä, ja hoidan useinkin ihan mielelläni sisarusteni lapsia.
Omat lapset ovat asia erikseen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Siis en todellakaan ymmärrä näitä äitejä, jotka haluavat lapsen, vain sen vuoksi että saisivat jonkun haudallensa ruikuttamaan! Tee palvelus ja älä hanki lasta!
En ole haluamassa lasta haudalle ruikuttamaan :D
Vaan mukaan elämääni, tiedätkös, viettämään joulua, syntymäpäiviä, lomareissuja jne.
No kyllä tekstistäsi saa juuri sen kuvan, että et pidä lapsista. Haluat heidän vain olevan siinä, kun SINÄ satut heitä tarvitsemaan.
Ihan piruuttani kysyn: eikös lapsia kuitenkin tavallaan tehdä juuri itsekkäistä syistä? Että saa itse nauttia heistä, ei siksi, että ajattelisi jonkun munasolun ansaitsevan elämän? Minusta on ihan jeesustelua sanoa, etteivätkö ihmiset tekisi lapsia omasta lisääntymishalustaan. Eli siis täysin itsekkäistä syistä tavallaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos saisin vielä päättää niin olisin jättänyt tekemättä. Tosin elän parhaillaan vauva-aikaa joten en tiedä muuttuuko vielä paremmaksi. Olen nuori yh ja jo ennen lasta olin kokenut elämässäni jos jonkinnäköstä vastoinkäymisiä ja ehdin olemaan todella pohjalla ja tuntuu, että koko mun elämän tarkoitus on kärsiä äärirajoille asti. Eli kysymys kuuluu, miksi ihmeessä haluaisin jonkun rakkaan ihmisen tänne kärsimään.
Jatkuvaa huolta, että joutuuko tytär koulukiusatuksi, ahdistelluksi tai pahimmassa tapauksessa raiskatuksi. Kuulostaa minun korvaani siis todella itsekkäältä, koska minulla ei ole paremmasta tietoa. Ja kaikki haluavat antaa parastaan vauvalle.
On selvää, ettet varmaan pysty nauttimaan täysin vauva-arjesta. Kaikki eivät nauti, vaikka olisi toinen jakamassa "taakkaa". Mutta jaksa uskoa, että asiat helpottuvat. Ja lapsesta voi vielä tulla sinun elämäsi suurin ilo. Tuo ennalta huolehtiminen tuossa mittakaavassa ei kuitenkaan minusta kuulosta ihan tavalliselta. Huolehdin minäkin jossain määrin, mutta en ihan noin paljon. Olisitko vaan uupunut tai masentunut? Tsemppiä. Kyllä minustakin tuntui esikoisen vauva-aikana joskus, että mitä olenkaan mennyt tekemään. En selviä tästä. Mutta selvisin, ja elämä on nyt hyvää.
Mulla on aina ollut taipuvaisuutta miettiä asioita paljon, liikaakin. Entä jos, mitä jos...turhaa jossittelua.
Kummatkin ollaan miehen kanssa järjellä ajattelijoita, tunteella ei mennä oikeastaan koskaan. Ja tämä jos mikä on loppujen lopuksi todella raivostuttavaa.
En haluaisi koskaan joutua katumaan tekemisiäni, ja sisimmässäni uskon, että lapsen hankkimista en katuisikaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos saisin vielä päättää niin olisin jättänyt tekemättä. Tosin elän parhaillaan vauva-aikaa joten en tiedä muuttuuko vielä paremmaksi. Olen nuori yh ja jo ennen lasta olin kokenut elämässäni jos jonkinnäköstä vastoinkäymisiä ja ehdin olemaan todella pohjalla ja tuntuu, että koko mun elämän tarkoitus on kärsiä äärirajoille asti. Eli kysymys kuuluu, miksi ihmeessä haluaisin jonkun rakkaan ihmisen tänne kärsimään.
Jatkuvaa huolta, että joutuuko tytär koulukiusatuksi, ahdistelluksi tai pahimmassa tapauksessa raiskatuksi. Kuulostaa minun korvaani siis todella itsekkäältä, koska minulla ei ole paremmasta tietoa. Ja kaikki haluavat antaa parastaan vauvalle.
On selvää, ettet varmaan pysty nauttimaan täysin vauva-arjesta. Kaikki eivät nauti, vaikka olisi toinen jakamassa "taakkaa". Mutta jaksa uskoa, että asiat helpottuvat. Ja lapsesta voi vielä tulla sinun elämäsi suurin ilo. Tuo ennalta huolehtiminen tuossa mittakaavassa ei kuitenkaan minusta kuulosta ihan tavalliselta. Huolehdin minäkin jossain määrin, mutta en ihan noin paljon. Olisitko vaan uupunut tai masentunut? Tsemppiä. Kyllä minustakin tuntui esikoisen vauva-aikana joskus, että mitä olenkaan mennyt tekemään. En selviä tästä. Mutta selvisin, ja elämä on nyt hyvää.
Luulen että omat joskin vähäiset kokemukset kiusatuksi tulemisesta on nyt nostanut päätään, kuten monet muutkin traumat lapsuudesta, mitä en ole edes muistanut vuosikausiin. Erään tunnetun psykologin mukaan (kirja) tämä johtuu siitä, että tunnen syvää rakkautta ensimmäistä kertaa ja sillon omat kokemukset rakkaudettomuudesta nousee eritoten pintaan. Ja masennus ja uupumus tuttuja, johon auttaisi vaan kunnon yöunet (yllätys yllätys), tähän asiaan hain ja luultavasti saan apua. Kiitos tsempeistä!
Alue: Aihe vapaa
Ei kannata, suunnittele itsellesi toisenlainen vanhuus.