Vaikea hyväksyä miehen lapset

Ap, tunteitaan ei voi pakottaa. Toisen lapsia ei tarvitse rakastaa, mutta toimeen pitää tulla. Mitä pienemmät lapset, sitä tiukemmin he ovat kiinni äidissään ja työntävät mahdollisia kilpailijoita pois. Tulet kuulemaan vielä monet kerrat, että voisit kadota maan päältä. Tulet myös kokemaan armotonta mustasukkaisuutta, jossa lapset ihan fyysisestikin tunkevat sinun ja isänsä väliin. Heillä on fantasia, jossa isä ja äiti muuttavat takaisin yhteen ja kaikki on taas "hyvin".

Et voi kuin antaa ajan kulua. Kannattaa pysytellä taka-alalla käytännön järjestelyistä - älä ota vastuuta aikatauluista ja tavaroista, ne eivät ole sinun päänsärkysi, vaan keksi itsellesi jotain mieluisampaa tekemistä niiksi ajoiksi, kun lapsia tuodaan tai viedään.

Minä olen ollut kohta kymmenen vuotta miehen kanssa, jolla on lapsi. En lapsesta ollut järin innostunut, mutta olin aikuinen ja ajattelin sen kuuluvan pakettiin. Vietin alkuun lapsen kanssa paljon aikaa silloin kun lapsi asui meillä puolet ajasta.

Kouluun menon jälkeen tuli vain viikonloput ja lapsi kasvoi enemmän äitinsä tapojen mukaiseksi. Aloin välttämään kotona oloa lapsen meillä ollesssa ja homma toimi. Nyt meillä on yhteisiä lapsia ja en voi paeta lapsen vierailujen ajaksi omiin puuhiin. Nämä viikonloput on ihan tuskaa. Meillä on ihminen, jonka kanssa meillä ei ajatus ja arvomaailmat yhtään kohtaa.

Jos sinusta tuntuu, että et pysty hyväksyyn miehen lapsia, niin omasta kokemuksesta en usko, että et myös opitkaan hyväksyyn. Mieti tarkkaan onko se kuvio sellainen, jossa haluat lopunikää olla. Minä kadun tällä hetkellä sitä, että olin kymmenen vuotta sitten niin "rakkauden" sumentama, että lähdin tähän kuvioon mukaan. Nyt on myöhästä perua minun, sinun ei välttämättä....

Kaksi pointtia, joista toinen kritisoi ap:ta ja toinen ymmärtää - ehkä yllättävällä tavalla.

Kritisoiva:

Tämä on hyvä esimerkki siitä, että naisetkaan eivät osaa aina asettua lapsen asemaan. On iso muutos, kun elämään tulee "toinen äiti". Lapset kiukuttelevat sitä ja samalla käsittelevät, kuinka sinuun tulisi suhtautua - mikä sinun paikkasi on. He eivät halua antaa sinulle äidin asemaa, ja se on ihan luonnollista. Sano heille, niin kuin täällä neuvottiinkin, että tietysti äiti on teille rakkain, mutta täällä pitää kuunnella myös minua ja olen täällä kuin varaäitinä.

Ymmärtävä:

Tuli vaikutelma, että lasten isä laittaa sinulle paljon konkreettista vastuuta lapsista isäviikonloppuina lasten hakemisineen ym. Näiden asioiden hoitamisen kuuluisi olla lasten isän tehtävä isäviikonloppuina - ei sinun. Tulee vaikutelma, että isä olettaa, että sinä naisena hoidat "naisten hommat" eli lasten arkiasiat tai ainakin ison osan niistä, nyt kun asutte kerran yhdessä. Tämä ei ole hyväksi lapsille. Isäviikonloput ovat sitä varten, että lapset voisivat silloin tavata isäänsä ja saada isältä arkista (tai no, tavallisten viikonloppujen) huolenpitoa ja jakaa asioitaan. Minusta sinun kannattaisi tehdä niin, että siirrät mahdolliset harrastuksesi noihin viikonloppuihin, jos vain mahdollista, tapaat ystäviäsi (ei kuitenkaan niin, että lapset joutuvat katsomaan krapula-aamujasi) ja vähennät lasten kanssa viettämääsi aikaa. Tulet vaikka viikonloppuna harrastuksestasi isän ja lasten valmistamaan ruokapöytään yhteiselle lauantain "(uus)perhepäivälliselle" virkistyneenä. Jätä ne lasten hakemiset ja tavaroista huolehtimiset kokonaan isälle. Pari päivää joka toinen (?) viikonloppu ei voi olla liikaa isälle kantaa se konkreettinen vastuu omista lapsistaan. Jos hän ei tähän pysty, en ihmettele, miksi ovat eronneet: äiti on joutunut jo aiemmin kantamaan yksin kaiken vastuun, ja siitä riidat. Tämä tilanne on hyvä testi sinun nähdä, kannattaako itsesi ajatella perheellistymistä tämän miehen kanssa.

Ap vastailee

Minulla ja miehellä ei ole ikäeroa kuin 3 vuotta eli mies on 28-vuotias. Mies on vain tehnyt lapset aikaisin. En halua olla yksi niistä ihmisistä, jotka tuomitsevat ihmisen, jolla on lapsia, kun kaikki muu miehessä kolahtaa.

Tarkoitus ei ole myöskään kilpailla äidin kanssa. Ei, minusta ei koskaan tule äidin veroista enkä sitä haluakkaan. Haluan vain hyväksyä lapset elämääni hyvänä asiana eikä niin että lapsiviikonloput ovat stressi ja ongelma.

Olisin toivonut vastauksia ihmisiltä jotka ovat kokeneet saman eikä saarnoja siitä että olen lapsellinen. Tiedän että olen nuori enkä ehkä vielä tarpeeksi kypsä kyseiseen lapsikuvioon. Kyse on siitä että haluan yrittää olla mukana kuviossa, mutta en tiedä kuinka. En ole elänyt vastavaavassa tilanteessa vastaavien tunteiden kanssa ennen.

Lapset ovat ihania ja haluan hyväksyä heidät elämääni. Toivoisin löytäväni keinoja siihen.

Merkittävää olisi varmasti, kuten joku kirjoittikin, että osaisin sulkea ex-puolison ja hänen aiheuttamat ongelmat pois elämästäni sillä niihin en voi vaikuttaa.

Lähde pois, jos tuntuu tuolta. Olet vielä nuori ja löydät varmasti lapsettomankin miehen.

Tiedän kokemuksesta, että ei nuo tunteet muuksi muutu. Eikä ainakaan helpota sitten jos joskus saatte yhteisiä lapsia.

Nro 16, huomioni kiinnitti kommenttisi omasta kokemuksestasi, ettet itse halunnut uutta vanhempaa vaan ihmisen joka teki oman vanhempasi iloiseksi tms. Hyvä näkökulma, pidämpä tämän itsekin mielessäni omassa tilanteessani (lapseton nainen, miehellä 50% kaksi lasta).

Itse sanoisin, että paljon helpottaa se kun eronneilla vanhemmilla asialliset välit. Myös biologinen äiti voi tehdä paljon että uuskuvio onnistuu. Ei tarvitse ruveta ylimmiksi ystäviksi uuden naisen kanssa; toimivat välit lasten isään riittävät. Uuden naisen (tai miehen) aseman voi myös jotenkin hienovaraisesti ääneen tunnustaa, minun paikkani tuntui selkeältä ja tunsin itseni hyväksytyksi kun lasten äiti sanoi, että hänestä on tosi ihanaa kun lapsilla on useita välittäviä aikuisia lähipiirissään, kohdistaen sanansa minulle. Ei sitä sen enempää tarvinnut "availla".

Kuitenkin sitä lapsettomana naisena pohtii omaa rooliaan ja hyväksytyksi tulemistaan, vaikka muuta itselleenkin yrittäisi väittää.

Ap:n tilanteessa ottaisin lempeästi omaa aikaa. Lapset tulevat tapaamaan nimenomaan isäänsä. Anna heidän olla keskenään. Ethän myöskään tee liikaa tai yritä liikaa? Valitettavan usein nimenomaan miehet mielellään sysäävät hoitovastuuta naiselle, ihan ilman biologisia perusteluitakin.

Ota reippaasti omaa tilaa. Lapset kasvavat nopeasti ja tilanteet tulevat muuttumaan. Jos suhde on muuten panostamisen arvoinen, ei sitä kannata heittää hukkaan ilman että ensin kokeilee erilaisia ja uusia toimintatapoja!

Ap, saako kysyä, että kuinka kauan olette olleet yhdessä?

Rauhoitupa nyt hetkeksi, ap, ja mieti, mistä kenkä oikein puristaa. Minusta tuntuu, että miehesi lapset eivät ole se villakoiran ydin, vaan miehesi ex-vaimosta on tullut sinulle jonkinlainen "paholainen", joka ei suostu toimimaan siten kuin sinä haluaisit. Epäilet, että ex-vaimo panee lastensa suuhun sanoja, joiden tarkoitus on mollata sinua. Ei sen niin tarvitse olla. Kyllä 7-vuotias osaa jo ihan itse tehdä vertailuja. Itse kerrot, ettei sinulla ollut entuudestaan kokemusta lasten kanssa olosta.

Nyt kun asut miehen kanssa, todellisuus on iskenyt vasten kasvoja. Niin kauan kuin ette asuneet yhdessä, olit lapsille hauska täti, joka sai heidät nauramaan, ilman sen suurempaa vastuuta kasvatuksesta ym. Nyt tilanne on toinen, tavallaan todellisempi ja vakavampi. Yhtä ihmettelen, nimittäin annat aloituksessasi ymmärtää, että vain sinä olet vastuussa lapsista heidän ollessaan isä-viikonloppuna luonanne. Mitä isä tekee? Eikö hänen pitäisi olla se vastuuhenkilö? Yritä myös ymmärtää, ettei se ex-vaimo välttämättä halua kiusata aikatauluineen, vaan äidin perheellä on omat menonsa ja ohjelmansa ihan niin kuin teilläkin isän perheellä.

Vierailija kirjoitti:

Ap, saako kysyä, että kuinka kauan olette olleet yhdessä?

Olemme olleet yhdessä reilu 2 vuotta. Nämä tunteet tulivat vasta kun ns.arki astui kuvioon kun muutimme kesällä yhteen. Olen siis vasta nyt havahtunut etten olekaan hyväksynyt lapsia.

Mielestäni taas kuulostat kypsältä ja järkevältä tilanteeseen. Ei mikään ihmissuhde ole pelkästään helppo ja tuo pelkkää onnea. Omatkin lapset stressaa vanhempia ja omankin lapsen syntymä muuttaa arkea, vanhempien välejä ja kaikkea, saati sitten kun paketissa tulee kokonainen perhe (mies ja lapset). Itselläni ei ihan vastaavasta ole kokemusta, mutta olen eroperheen lapsi ja nyt kolmen lapsen äitinä suhteessa lapsettomaan mieheen. Kannattaa katsoa Yle Areenasta Inhimillisen tekijän "Voisiko pyhä-äiti, paha-äitipuoli myytistä jo päästä eroon". Mielestäni se on hyvä ja itsekin sain siitä paljon ajateltavaa tässä uudessa tilanteessa ja miehen ja lasten tunteiden ymmärtämiseen. :)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap, saako kysyä, että kuinka kauan olette olleet yhdessä?

Olemme olleet yhdessä reilu 2 vuotta. Nämä tunteet tulivat vasta kun ns.arki astui kuvioon kun muutimme kesällä yhteen. Olen siis vasta nyt havahtunut etten olekaan hyväksynyt lapsia.

Tuo kuulostaa aivan tavalliselta ja luonnolliselta ajatuskululta. En olisi sinusta mitenkään huolissani, sillä sinä sentään itse tunnistat tunteitasi ja tunnustat ne. Ei kukaan koko ajan pidä kaikesta elämässään ja sen hyväksymisen kanssakin on niin ja näin, muuta on ihan turha väittääkään. Olen ollut aikoinaan melko samanlaisessa tilanteessa ja tunteissa, mutta kyllä niistä selvittiin. Tärkeintä oli tunnistaa ja tunnustaa, tietää miksi tuntuu tältä, mitä sille voisi tehdä ja koittaa tehdä niin. Ja paras apu oli aika ja sitäkin tärkeämpi oli rakkaus. Ilman sitä olisi ollut turha yrittää. Muttei senkään takia kannata kyllä liikaa yrittää.

Vierailija kirjoitti:

Ihmisillä on kauhean nuiva ja suppea kuva kun näitäkin kommentteja lukee. En ymmärrä ollenkaan näitä "ydinperhe" on lapselle parhaaksi hinnalla millä hyvänsä juttuja. Lapset eivät ole tyhmiä. He ymmärtävät jos vanhempien välit ovat huonot ja etäiset, haukutaan ja riidellään. Onko tämä se malli mikä halutaan antaa terveestä parisuhteesta lapsille? Itselläni on ystäviä eroperheistä ja kukaan ei ole koskaan valittanut että omien vanhempien ratkaisu olisi ollut väärä. Sama kun tuo ikä jaksetaan aina vetää tähän. Onko sillä mitään merkitystä jos apn mies on häntä muutaman vuoden vanhempi?

No itselläni on asiasta sanomista siksi, että olen äitipuoli mieheni lapselle, kuusi vuotiaalle. Olen ollut lapsen elämässä jo pienestä, koska äiti j isä ovat eronneet jo lapsen ollessa kaksi vuotias. Lapsi asuu suurimman osan ajasta meillä, mutta on äidillään melkein puolet ajasta tai pari päivää viikossa. Olen lapselle kolmas vanhempi. Pienempänä hän ihmetteli miksei kaikilla ole toista äitiä. Nyt kun on enemmän ikää ymmärtää, että toisilla on äiti ja isä, toisella voi olla äiti, isä ja äitipuoli tai isäpuolikin, toisilla on kaksi äitiä tai kaksi isää tai vain yksi vanhempi. Olemme pienestä pitäen selittäneet lapselle miksi näin ja mitään mallia ei ole korostettu toistaan parempina. Lapsi on terve tasapainoinen ja iloinen ja kehittyy hyvin. Hänellä on kaksi kotia joissa molemmissa on onnellinen ja hyvä ilmapiiri. Hänellä on paljon hänestä välittäviä aikuisia ja lapsia ympärillään. Esimerkiksi minun vanhempani ovat myös hänen mummo ja paappa. Meillä on toki myös yhteinen lapsi ja he eivät ole puoliskoja vaan sisarukset. Emme koskaan puhu kenestäkään velipuolena tai äitipuolena jne. En koe päivääkään huonoa omaatuntoa tilanteesta koska lapsella on selkesti hyvä olla.

Mutta eikö tuokin hämmennä lasta turhaan? Kyse on kuitenkin sekä juridisesti että biologisesti puolisisaruksista, ei heistä mitenkään saa täyssisaruksia. Eihän se silti määritä sisarusten välisiä suhteita mitenkään.

Roadwalker kirjoitti:

Useinhan uusioperheeseen päätyvät nämä vielä onnellisen lapsuuden 70, 80 ja ehkä 90-luvullakin eläneet, jotka ajattelavat, että ei kai se lapselle nyt niin iso asia ole, jos se ydinperhe hajoaa siinä lapsena

Ihan samaa on tullut mietittyä useimmissa tapauksissa.

Vierailija kirjoitti:

Lähde pois, jos tuntuu tuolta. Olet vielä nuori ja löydät varmasti lapsettomankin miehen.

Tiedän kokemuksesta, että ei nuo tunteet muuksi muutu. Eikä ainakaan helpota sitten jos joskus saatte yhteisiä lapsia.

Minä taas tiedän kokemuksesta, että aivan hyvin voi muuttuakin. Mä en ensin osannut olla miehen lasten kanssa, hermostuin kitinästä ja muutenkaan en osannut olla pienten lasten kanssa ja ahdisti. Oiskohan puolen vuoden yhteisasumisen kohdalla mä jotenkin valaistuin, että ei ne kiukuttele tahallaan. Niillä on ikävä äitiä ja minä hermoilemassa ei auta, ne ei tee sitä mun kiusaksi. Muutin suhtautumistani ja aloin nähdä niissä lapsissa hirveästi hyviä puolia ja lähennyttiin ja niistä tuli tosi rakkaita. Nykyään on yhteisiä lapsia miehen kanssa ja lapset ei oo sisarpuolia vaan sisaruksia. Miehen lapset on 10 ja 8 ja yhteiset on 2,5 ja 2kk eikä oo erottelua sun ja meidän ja kaikki lapset asuu meillä koko ajan.

Olen itse vastaavassa tilanteessa kuin ap. Miehellä on kaksi lasta, jotka ovat vuoroviikoin hänen luonaan. Välitän lapsista. Rakastankin. Mutta on paljon asioita, joita en lapsettomana ole osannut odottaa ja välillä kyllä muksut ärsyttävätkin. Lisäksi uusperhe-kuvioissa tulee eteen paljon juttuja, jotka turhauttavat ja ahdistavat. Arki on kuitenkin pääasiassa ihanaa.

Koen, että olen saanut jonkin verran apua ajatusteni järjestelemisessä lukemalla uusperheisiin liittyvää kirjallisuutta. Esimerkiksi Väestöliitolla ja Suplilla (Suomen Uusperheiden Liitto) on netissäkin paljon artikkeleita. Mutta retki kirjastoonkin kannattaa! Sieltä löytyy vaikka mitä. Yksi itselleni tärkeimmistä taisi olla nimeltään "Äitipuolen käsikirja". Mutta kirjaston työntekijät kyllä etsivät sinulle pinon luettavaa jos pyydät apua. :)

Kuulostaa siltä, että osaat hyvin analysoida tilannetta ja tunteitasi. Ja mielestäni turhautuminen on välillä aivan normaalia myös ydinperheissä. Uskon, että pärjäätte kyllä hyvin! Kaikkea hyvää.

Vierailija kirjoitti:

Minkähän rivin välistä luit, että ap haluaisi olla lasten silmissä parempi kuin heidän äitinsä?

Ei sitä rivien välistä tarvinnut lukea. Ap kirjoitti näin:

Tarkoitan, että ajan viettäminen heidän kanssaan stressaa ja joskus ahdistaakin. Vanhempi lapsista vertaa minua paljon äitiinsä ja haluaa korostaa että äiti "on parempi". Tuntuu että osittain tytön sanomiset ovatki ex-puolison aikaansaamia.

Voi olla, ettet tule koskaan miehesi lapsia hyväksymään. Se tunne kannattaa tunnistaa ajoissa ja erota. Voi myös tietenkin olla, että saat asiat kuntoon. Kaikki riippuu sinusta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minkähän rivin välistä luit, että ap haluaisi olla lasten silmissä parempi kuin heidän äitinsä?

Ei sitä rivien välistä tarvinnut lukea. Ap kirjoitti näin:

Tarkoitan, että ajan viettäminen heidän kanssaan stressaa ja joskus ahdistaakin. Vanhempi lapsista vertaa minua paljon äitiinsä ja haluaa korostaa että äiti "on parempi". Tuntuu että osittain tytön sanomiset ovatki ex-puolison aikaansaamia.

No ei hän ole tosiaan maininnut haluavansa olla parempi, mutta lasten äidin mustamaalaamisten kuunteleminen lasten suusta on varmasti hyvin ikävää kuunneltavaa vaikka tosiasioita olisivatkin.

Ap, tsemppiä tilanteeseen, hienoa että olet aikuinen ja pyrit ymmärtämään lapsia.

Ilmaan jäi kysymys ajankäytöstä: miksi haut , viennig ja muut aikataulut ovat sinun vastuullasi? Isähän niistä isäviikonloppuna huolehtii!

Jos tässä on ongelmia, niin mene vaikka ystävillesi tai vanhemmillesi kylään isäviikonloppuina. Ei mies saa omia lapsiaan sinulla hoidattaa.

Anna tilanteelle aikaa. Ota rennosti lasten kanssa, heitä pelottaa varmasti enemmän kuin sinua.

Jos vertaa äitiinsä, anna mennä yhdestä korvasta sisään ja toisesta ulos. Älä takerru siihen sanomiseen, korkeintaan voit sanoa, että kyllä, äitisi osaa tämän paremmin.

Ei ole helppoa saada syliinsä kasaa lapsia, mutta muista et lapset on tosi luonnollisia ja hyväksyviä, yritä itse ottaa hyväksyvä asenne. Enempää sun ei tarvitse.

Mun elämä parani kun aloin pikkuhiljaa ottamaan auktoriteettia mieheni lasten kanssa. En enää ollut vaan se kiva täti, vaan muutuin luotettavaksi välittäväksi aikuiseksi. Alkoi mun tekemä ruokakin maistumaan ;-)