Lue keskustelun säännöt.
Muistan kokeneeni lapsena väkivaltaa, mutta vanhempani eivät myönnä sitä
06.11.2015 |
Olen alkanut itsekin epäilemään, että mitä jos olenkin vain itse kehitellyt sellaisia mielikuvia. Muistan melko kirkkaasti joitakin hetkiä lapsuudesta, jolloin olen aidosti pelännyt isääni ja välillä myös äitiä. Jos tein vähänkin jotain tyhmää, niin mua tukistettiin. Muistan jotenkin hämärästi, että joskus multa irtosi kokonainen hiustuppo tukistamisen seurauksena. Äiti ei muistaakseni ole mitään sen pahempaa tehnyt kuin tukistanut joskus. Isä oli kuitenkin aina todella arvaamaton suuttuessaan. Jos riitelin äidin kanssa, isällä saattoi yhtäkkiä mennä hermot ja hän tukisti. En ole aivan varma kuinka nuori olin kun tämä alkoi, mutta luultavasti olen kokenut tätä ihan pienestä asti.
Selkeimmät muistikuvat on niiltä ajoilta, kun olin ehkä 7- tai 8-vuotias. Olen siis nykyään 17. Usein äidin kanssa riidellessä isä tuli yhtäkkiä jostain ja huusi tosi kovaa jotain, en kyllä muista yhtään mitä se huusi, mutta se aina huusi jotain. Juoksin monta kertaa pakoon huoneeseeni ja yritin pitää ovea kiinni ettei isä pääse huoneeseen, mutta usein se kuitenkin pääsi. Muistan menneeni sänkyyn piiloon ja hän veti mua jalasta tai kädestä tosi kovakouraisesti. Tämä on toistunut siis useita kertoja. Todella kirkas muistikuva on viimeinen muistikuvani lapsena koetusta väkivallasta. Olin silloin 8-vuotias. Oli aamu ja riitelin taas äidin kanssa jostain turhasta. Söin samalla aamupalaa. Yhtäkkiä isä juoksi luokseni ja veti mua korvasta ja huusi suoraan mun korvaan aivan täysiä jotain mitä en taaskaan muista. On myös heikko muistikuva, että hän olisi kuristanut mua silloin, mutta en voi olla aivan varma. Muistan, että oksensin sen jälkeen koska oli niin paha olla. Silloin äiti lupasi, että se sanoo isälle, ettei noin saa tehdä. Ei se sanonut kuitenkaan. Tämän tapahtuman jälkeen opin, ettei kannata näyttää mitään negatiivisia tunteita isän läsnäollessa. Etäännyin hänestä täysin eikä nykyäänkään jutella koskaan, vaikka asutaankin samassa asunnossa. En uskoisi enää että isä on tehnyt mitään tuollaista, koska hän on todella rauhallinen ja suurimmaksi osaksi vain hiljaa omissa oloissaan.
Olen vasta nyt vuosien päästä yrittänyt avata keskustelua äidin kanssa aiheesta, mutta hän on NAURANUT päin naamaa ja sanonut, että mun pitää unohtaa tuollaiset ajatukset, ja että kerjään vain huomiota ja olen keksinyt itse päästäni kaiken. Olen alkanut itsekin ajattelemaan että mitä jos ne onkin vaan jotain valemuistoja, vaikka ihan selkeästi kyllä kaiken muistan :| Kukaan ei vaan usko eikä ota todesta.
Olen huomannut olevani nykyään välillä todella aggressiivinen ja joskus itsetuhoinen, mutta en ole oikein koskaan uskaltanut väittää kenellekään vastaan missään tai arvostella ketään negatiiviseen sävyyn. En osaa muodostaa pysyviä ihmissuhteita kenenkään kanssa. Sisaruksiani ei ole kuritettu fyysisesti, ja he ovat tasapainoisia ja onnellisia ihmisiä. Aivan mun vastakohtia. Olen usein miettinyt mikä luonteessani on mennyt pieleen, mutta olen tajunnut vastauksen vasta viime aikoina. Pelkään myös, että olen kokenut isäni taholta jotain vielä pahempaa, mutta mieli on vain sulkenut tapahtuman pois enkä muista sitä.
Halusin vain avautua. Pakko päästä puhumaan tästä johonkin.
Kommentit (29)
Enta sisarukset? Muistavatko/nakivatko he noita ap:een kohdistuvia vakivaltatilanteita?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mä en voi sille mitään, mut jotenkin mulle tulee näistä "minua kohdeltiin välillä lapsena huonosti ja olen katkera ja syytän aikuisena toistuvasti vanhempiani asioista ja kaikesta" -tyypeistä mieleen, että move on! Ketään ei ole täydellinen. Vanhemmilla menee välillä hermot ja sitten huudetaan ja ollaan lapsen näkökulmasta pelottavia ja epäoikeudenmukaisia ym. Ja näistä asioista voi puhua vanhemmille aikuisena, mutta onko pakko olla niin pirun syyttävä ja väittää nykyisiä ongelmiaan kaikkia vanhempien syyksi?
Minulla on tälläinen sisko. Nyt on kylläkin katkaissut välit vanhempiimme, joten ei syyttele enä. Minulla oli/on ihan samat vanhemmat ja kyllä itsekkin muistan huonojakin hetkiä ja olen niistä puhunut, mutta en ole jäännyt junnaamaan paikoilleen huonojen muistojeni takia. Sillä niitä hyviä on ainakin minulla enemmän kuin huonoja. Ja vanhempani ovat myöntäneet tehneensä virheitä. Turha niistä on jankata. En vaan itse tee samoja virheitä omien lapsieni kanssa. Mutta taidan kuitenkin tehdä jotain muita virheitä kun kukaan ei ole täydellinen... Käydään sitten niitä läpi kun omat lapset ovat nuoria aikuisia ja käsittelevät itseään ja lapsuuttaan :). Se vaihe nimittäin tulee jokaiselle nuorelle aikuiselle. Siitä on vaan päästävä yli ja eteenpäin.
Ap on vasta 17-vuotias. Ymmärrän, että tälläisiä ajatuksia pyörii päässä. Jos vanhempasi eivät suostu myöntämään mitään ja puhumaan asioista, puhu jollekkin toiselle. Yleensä sisarukset ovat tässä kohtaa hyviä. Mutta jos niistä ei löydy kuuntelijaa, niin ihan vaikka ammattiauttajalle puhut.
Sinun kommenttisi on lähes kohtuuton. Saman perheen lapsiakin voidaan kohdella hyvin eri tavoin. Lapset ovat myös eri tavalla herkkkiä, kaikilla se move on ei vain toimi. Kovuus voi myös myöhemmin kostautua. Jollakin tavalla asiat on hyvä käsitellä, etteivät ne jää liiaksi kummittelemaan oman elämän taustalle.
Keskinkertaisilla ihmisillä on keskinkertaiset ongelmat. Kasva aikuiseksi ja katsotaan sitten uudestaan.
Hei kuulkaas. Voitte jäädä märehtimään menneitä, joille ette enää voi mitään. Tai sitten voitte päättää, että vain minä päätän tänään ja huomenna mitä teen elämälläni, ja päätän että siitä tulee hyvä ja onnellinen. Vanhemmat ovat tuiki tavallisia ihmisiä. Epäonnistujat syyttävät aina muita, onnistujat kiittävät aina eniten itseään. Itsestään pitää löytää se voima joka vie eteenpäin.
Vierailija kirjoitti:
Hei kuulkaas. Voitte jäädä märehtimään menneitä, joille ette enää voi mitään. Tai sitten voitte päättää, että vain minä päätän tänään ja huomenna mitä teen elämälläni, ja päätän että siitä tulee hyvä ja onnellinen. Vanhemmat ovat tuiki tavallisia ihmisiä. Epäonnistujat syyttävät aina muita, onnistujat kiittävät aina eniten itseään. Itsestään pitää löytää se voima joka vie eteenpäin.
Sinunko mielestäsi lapsena koettu perheväkivalta on siis asia, joka pitää vaan unohtaa? Tiesitkö, että vanhempien pahoinpitely (kyllä, myös tukistaminen on tätä) voi jättää aika isotkin traumat lapselle? Kukaan ei ole täydellinen, mutta väkivaltainen käytös on täysin oma tietoinen päätös, ei mikään "hupsis".
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mullakin on yksi valemuisto lapsuudesta enkä tiedä onko kokonaan vale vai osittain, mutta vastikään näkemäni valokuva tapahtumapaikalta osoitti, että muisto päässäni on peilikuvana todellisesta paikasta.
Niin on helppoa syyttää muita. Niin on vaikea ottaa vastuu itse omasta elämästään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mä en voi sille mitään, mut jotenkin mulle tulee näistä "minua kohdeltiin välillä lapsena huonosti ja olen katkera ja syytän aikuisena toistuvasti vanhempiani asioista ja kaikesta" -tyypeistä mieleen, että move on! Ketään ei ole täydellinen. Vanhemmilla menee välillä hermot ja sitten huudetaan ja ollaan lapsen näkökulmasta pelottavia ja epäoikeudenmukaisia ym. Ja näistä asioista voi puhua vanhemmille aikuisena, mutta onko pakko olla niin pirun syyttävä ja väittää nykyisiä ongelmiaan kaikkia vanhempien syyksi?
Minulla on tälläinen sisko. Nyt on kylläkin katkaissut välit vanhempiimme, joten ei syyttele enä. Minulla oli/on ihan samat vanhemmat ja kyllä itsekkin muistan huonojakin hetkiä ja olen niistä puhunut, mutta en ole jäännyt junnaamaan paikoilleen huonojen muistojeni takia. Sillä niitä hyviä on ainakin minulla enemmän kuin huonoja. Ja vanhempani ovat myöntäneet tehneensä virheitä. Turha niistä on jankata. En vaan itse tee samoja virheitä omien lapsieni kanssa. Mutta taidan kuitenkin tehdä jotain muita virheitä kun kukaan ei ole täydellinen... Käydään sitten niitä läpi kun omat lapset ovat nuoria aikuisia ja käsittelevät itseään ja lapsuuttaan :). Se vaihe nimittäin tulee jokaiselle nuorelle aikuiselle. Siitä on vaan päästävä yli ja eteenpäin.
Ap on vasta 17-vuotias. Ymmärrän, että tälläisiä ajatuksia pyörii päässä. Jos vanhempasi eivät suostu myöntämään mitään ja puhumaan asioista, puhu jollekkin toiselle. Yleensä sisarukset ovat tässä kohtaa hyviä. Mutta jos niistä ei löydy kuuntelijaa, niin ihan vaikka ammattiauttajalle puhut.
"Ketään ei ole täydellinen".
Siis "ketään"?
Se sana on KUKAAN!!! Kukaan ei ole täydellinen. Äidinkielentunnilla ei näkynyt KETÄÄN.
Biologinen.