Miten olette oppineet sietämään yksinäisyyttä eron jälkeen?

Olen juuri eronnut, monella tavalla hyvinkin itsenäinen ja omillani toimeentuleva nainen. En ole koskaan liiaksi asti "tarvinnut" miestä tai ollut hänestä riippuvainen haitallisella tavalla, tai niin ainakin luulin. Nyt kun ero on tosiasia, kaikki on tuntunut pääosin sujuvan ihan niin kuin ennenkin. Käyn työssä, tapaan ystäviä harvakseltaan, jokaisessa päivässä on sisältöä ja merkityksellisyyttä jne. Mutta olen niin yksinäinen! Jopa huolimatta ystävistäni, joista myös pidän.

Kun se sielunkumppani, joka oikeasti ymmärtää ajatukseni puolesta sanastakin, on poissa, oloni on todella orpo. Pienet arjen ongelmat, joista avautuminen hänelle toi heti helpotuksen, paisuvat mielessä suuremmiksi. Iloiset jutut olivat niin paljon ihanampia jaettuina. Mieheni oli paras ystäväni, eikä mieleni/kehoni ymmärrä että nyt tässä ollaankin yhtäkkiä yksin.

Tekee mieli hakea seksiseuraa netistä, rynnätä miespuolisen kaverin kainaloon itkemään, järjestää jokaiselle illalle tästä eteenpäin sokkotreffit, tai ihan mitä tahansa sellaista, että en joutuisi olemaan yksin. En tee mitään näistä, koska tiedän että kokisin vääränlaisessa seurassa vieläkin raastavampaa yksinäisyyttä kuin oikeasti yksin ollessani. Mutta mistä ihmeestä tämä tunne johtuu ja miten tämän saa hallintaan?