Lue keskustelun säännöt.
Ystävyys on pelkkä valhe
21.10.2015 |
Ihminen välittää lapsistaan ja puolisoistaan, mutta ei ystävistään. Ystävät ovat olemassa vain sen vuoksi että ihminen pakenee sitä tosiasiaa, että ihminen on tässä maailmassa yksin. Minulla on ollut paljon ystäviä elämäni aikana, osa heistä on ollut hyviä tyyppejä, osa ei. Yhteistä noille ystävillle on se, että yksikään heistä ei kauaa olisi surrut esim kuolemaani.
Tosiystävyyttä ei ole, ihmiset vain teeskentelevät välittävänsä. Monesti ihmiset ovat ystäviä jopa sellaisten kanssa, joista ei pidä. Luulen, että suurin osa ihmisistä ei edes pidä suurimmasta osasta ystäviään.
Kommentit (51)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Naisten ystävyysmaailmasta en tiedä, mutta minulla ainakin on ystäviä, joiden rinnalla kävelisin vaikka helvetin portista läpi. Tiedän myös, että he tekisivät samoin. Todellista veljeyttä.
Kyllä tämä on ihan tavallista naistenkin ystävyydessä. Siihen asti, kun naisesta tulee äiti. Sen jälkeen, jos pitäisi valita, pelastaako palavasta talosta lapsensa vai ystävänsä (molempia ei voi pelastaa), lähes 100% valitsee lapsensa. Uskon kuitenkin, että tämä pätee myös moniin miehiin silloin, kun heistä tulee isä. Ainakin toivoisin niin.
En tiedä. Muutamalla kaverillani on lapsia ja he ovat ihan yhtälailla veljiä, kuin lapsettomat ystäväni. Tuohon palava talo skenaarioon valitaan se kolmas, eli näytetään tulipalolle keskisormea ja yritetään tehdä se mahdoton. Omissa ystävissäni on sellainen bros before hoes mentaliteetti.
Mä kyllä luulen, että nämä perheelliset ystäväsi kokisivat kuitenkin kolmannen skenaarion sijasta olevansa velvollisia pelastamaan ensisijaisesti omat lapsensa ja sitten, jos onnistuu, pelastamaan kaverinsa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vauva-palstalla kun ollaan, niin mietin tässä että liittyisiköhän asia jotenkin perheellisyyteen? Olen 35-vuotias vela ja niin on myös sydänystäväni - lapsenahan nämä kaikki bestisjutut oli tosi tärkeitä, voisiko olla että perheettömyys pitää ystävyytemme ala-astemaisen intohimoisena? :D Kun taas monelle perheelliselle ystävien tapaaminen on usein ehkä enemmänkin sellaista bonus-toimintaa, että nyt käydään vähän kahvilla ylläpitämässä näitä ystäviäkin.
Mitä mieltä?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Naisten ystävyysmaailmasta en tiedä, mutta minulla ainakin on ystäviä, joiden rinnalla kävelisin vaikka helvetin portista läpi. Tiedän myös, että he tekisivät samoin. Todellista veljeyttä.
Samoin. Armeijassa hankittuja. Yhdessä on ryypätty ja pantu huoraa jonossa. Joskus runkattu sohvalla pornoa katsellessa tietenkin kännissä ja tilattu pitsat.
Mun kaverit seisoisi helvetin porteilla molemmissa kainaloissa konekiväärit ja sikaarit suussa. Yhdessä vedettäis turpaan saatanaakin ja pantais sitä perseeseen että oppii olemaan pahempi.
Itselle nämä kaverit ovat ajalta kauan ennen armeijaa, mutta sieltäkin toki sain elinikäisiä ystäviä. Runkannut en ole kaverien kanssa kyllä koskaan silti. Mitä vittua mies?
Vierailija kirjoitti:
Vauva-palstalla kun ollaan, niin mietin tässä että liittyisiköhän asia jotenkin perheellisyyteen? Olen 35-vuotias vela ja niin on myös sydänystäväni - lapsenahan nämä kaikki bestisjutut oli tosi tärkeitä, voisiko olla että perheettömyys pitää ystävyytemme ala-astemaisen intohimoisena? :D Kun taas monelle perheelliselle ystävien tapaaminen on usein ehkä enemmänkin sellaista bonus-toimintaa, että nyt käydään vähän kahvilla ylläpitämässä näitä ystäviäkin.
Mitä mieltä?
Samaa mieltä. Ennen lapsia ystävät muodostivat tavallaan "perheeni". Kun sain lapsia, elämä muuttui ja sen keskiöön tulikin ystävien sijasta puoliso ja lapset. Lasten myötä välit myös omiin vanhempiini muuttuivat ja tuli tavattua vanhempiani paljon useammin kuin ennen lapsia.
Family ain't who you are born with. It's who you die for.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Naisten ystävyysmaailmasta en tiedä, mutta minulla ainakin on ystäviä, joiden rinnalla kävelisin vaikka helvetin portista läpi. Tiedän myös, että he tekisivät samoin. Todellista veljeyttä.
Samoin. Armeijassa hankittuja. Yhdessä on ryypätty ja pantu huoraa jonossa. Joskus runkattu sohvalla pornoa katsellessa tietenkin kännissä ja tilattu pitsat.
Mun kaverit seisoisi helvetin porteilla molemmissa kainaloissa konekiväärit ja sikaarit suussa. Yhdessä vedettäis turpaan saatanaakin ja pantais sitä perseeseen että oppii olemaan pahempi.
Jep. Tämä on todellista ystävyyttä, katsokaa ja ihailkaa naiset. Alkukantaista ja puhdasta. Siemennestettä, hikeä ja verta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Naisten ystävyysmaailmasta en tiedä, mutta minulla ainakin on ystäviä, joiden rinnalla kävelisin vaikka helvetin portista läpi. Tiedän myös, että he tekisivät samoin. Todellista veljeyttä.
Kyllä tämä on ihan tavallista naistenkin ystävyydessä. Siihen asti, kun naisesta tulee äiti. Sen jälkeen, jos pitäisi valita, pelastaako palavasta talosta lapsensa vai ystävänsä (molempia ei voi pelastaa), lähes 100% valitsee lapsensa. Uskon kuitenkin, että tämä pätee myös moniin miehiin silloin, kun heistä tulee isä. Ainakin toivoisin niin.
Entäpä jos se,jonka onnistuisi pelastaa lapsesi olisikin ystäväsi,joka toisi hänet sieltä palavasta talosta sylissään märkään huopaan kääriytyneenä liekkien läpi turvallisesti luoksesi ?
Periaatteessa kaikki nuo tuollaiset 'valintatilanne'-esimerkit ovat kyllä kuitenkin enemmän tai vähemmän kuvitteellisia ja teoreettisia.
Todellisessa tilanteessa....
...palonsammutus- ja pelastustoimi kuuluu näet koulutuksen ja valmennuksen työhönsä saaneelle ammattiryhmälle, eli palokunnalle ,joka kyllä pelastaa käytännössä kaikki ketkä talosta vain pelastaa voidaan.
Käytännössä olisi näet täysin mahdollista, ettet kykenisi pelastamaan tarpeeksi pitkälle ehtineestä tulipalosta edes omaa lastasi ja että kaikki siellä huoneessa liekkien keskellä olevat olisivat 100%:lla varmuudella sanottuna jo kuolleet ,ja että kuka tahansa sinne ryntäävä kuolisi yrityksessään aivan 100 %:n varmasti jo alkumetreillä sisään rynnistyksessään.
Eli siis tällaista yksilörohkeudella suoritettavan hengenpelastustyön kohteen priorisointia ei kenenkään tarvitse koskaan tehdä.
Tuollaisen kuvitteellisen tilanteen spekulointikin (...rinnastuksineen ja priorisointeineen) on siis käytännössä aivan 100%:turhaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
On ystäviä,tuttavia,kavereita,tuttuja,työkavereita,naapureita,nimi ja naamatuttuja ja sitten pelkästään tuttuja naamoja, on saman kylän ihmisiä, saman murteen puhujia ja maanmiehiä&-naisia. Todelliset ystävätkään eivät voi aluksi olla muuta kuin jollain tavalla tuttuja. Todellinen ystä on kyllä jotain muuta kuin mikä tahansa hyvänpäivän tuttu ,puhumattakaan nykyään ns. nettiystävistä (joita moni nuori tuskin on koskaan nähnytkään)
Minun nuoruudenystäväni,nuori mies,saman koulun poika vuotta ylemmältä luokalta kuoli kun hän oli 24-vuotias. Itse olin tuolloin 23 v. Harkitsin todella vakavammin kuin milloinkaan elämässäni sitä ennen tai milloinkaan sen jälkeenkään itsemurhaa. Tarvitsin mielenterveyspalveluja (ainoan kerran elämässäni) ryyppäsin yksinäni öisellä hautausmaalla ja kaupungin soranottopaikalla .
Juttelin ihmisten kanssa joilla oli ollut jotain suuria menetyksiä ja onnettomuuksia elämässään. ( esim. joimme ravintolastatulon jälkeen viinaa yötä vasten erään vanhemman miehen kanssa ,jolla oli kuuromykkä lapsi joka oli hiljan kuollut. Ryyppäämispaikkana oli hänen vanhan omakotitalosa pimeä sauna.)
Hautajaisista tultuani ,en kyennyt muuta kuin menemään sänkyyn ja itkemään,äidilläni oli vieras mutta en jaksanut välittää muodollisuuksista ,itkin vain hillittömästi äitini sängyssä ja kaikki tuntui sumenevan ja muuttuvan mustaksi ympärilläni.
Illalla menin ravintolan jälkeen sateessa ja pimeässä (oli syksy kuin nytkin ) läheisen junaradan kiskoille ja painoin pääni kiskoa vasten. Kun juna tuli tiesin että kuolema tulisi ja ettei se olisi mitään niin pelottavaa,olihan hänkin jo siellä. Kehoni kuitenkin päätti toisin...
Ei ,ei vielä ja se vieräytti minut liikkeellään ratapenkalta ojan pohjalle. Itkin taas .eikö minusta ollut edes tähän , olenpa todella surkea. Nukuin ojassa ja kömmin aamuyöstä kotiin ja lämmitin äitini talossa saunan...
Toipuminen oli kuitenkin alkanut ,pikkuhiljaa tuosta oivalluksesta ,mutta kuitenkin.
Muutin pienestä itä-Suomen kaupungistamme Helsinkiin myöhemmin syksyllä, onnistuin saamaan jo ennen lähtöä asunnon määräajaksi erään tuona vaikeana aikanani käyneen ulkomaisen uskonnollisen yhdyskunnan seurakuntatyöntekijän välityksellä ja sain työpaikankin tarjoilijaharjoittelijana,aluksi astiankantajana eräässä siellä keskeisellä paikalla vieläkin sijaitsevassa ravintolassa ,jossa olin kevääseen saakka.
Kesällä en kuitenkaan kyennyt lähtemään interrailille ,kuten meillä hänen kanssaan oli tapanamme monena kesänä ollut. Yksinäinen kiskonkalkatus toisi vain liikaa muistoja mieleen. se kertoisi minulle vain :Rakas,rakas rakas Seppo on poissa ,eikä mikään tuntuisi matkalla enää samalta kuin hänen kanssaan....
Lopullisen eron tuska hävisi vain pikkuhiljaa , vasta muutaman vuoden kuluttua elämä alkoi taas maistua,ei samalta, mutta muuten kuitenkin ,tällä kertaa toisella ja uudella tavalla hyvältä . uusia ihmissuhteitakin tuli,opettelin soittamaan banjoa ja kitaraa ,kävin kanootinrakennuskurssilla ja pikkuhiljaa tämä elämäni 'vedenjakajatapahtuma. alkoi jäädä taa loittonevaan pian jo kaukaiseen muistojen horisonttiin.
Seuraavana kesänä pystyin jo matkustamaankin yksinäni . Mieleiseni musiikin juurille Irlantiin ja sitten viininkorjuutöihin Ranskaan ja elämässäni alkoi jo uusi vaihe ,ei enää surun sumentama
Hän oli todellinen ystäväni ja ensi joulunakin ,vaikka siitä on kulunut jo yli kaksikymmentä vuotta vien kynttilän hänen haudalleen.
Ensin hänen ja sitten vanhempieni.
Tää kirjoitus oli todella kaunis. Sun tuskan, mitä läpikävit tuona aikana, pysty tuntemaan. Mulla nousi vedet silmiin kun luin tota. Onneksi kumminkin tarinalla oli hyvä loppu, tavallaan. Olet päässyt elämässä eteenpäin, mutta et myöskään ole unohtanut ystävääsi.
Ja tuosta voivat ne, jotka ovat ilmeisesti katkeroituneet huonojen ystäväsuhteiden myötä, oppia millaista on kun on tosiystävä. Kavereita voi olla montakin, mutta mun mielestä tosiystäviä voi olla vain pari. Se on sellainen, jonka kanssa voit olla miten päin vain ja millainen vain ja tiiät ettei se iske sua selkään heti seuraavassa mutkassa.
Jostain joskus luinkin, että kaveri on sellainen, joka tulee putkaan kattomaan sua kun oot tehny kömmähdyksen mutta ystävä istuu siellä sun kanssa ja sanoo: perkele, tulipas möhlittyä.
Monella on varmasti just tollanen ihminen elämässään, ja olen onnekas myös että minulla on. Se on surullista niille, joilla ei ole. Mutta koskaan ei ole liian myöhäistä saada tosiystävää!!
Tuolla aiemmin monet sanoivat että voisivat ystäviensä kanssa/puolesta mennä vaikka helvetin porteista läpi. Mäkin todellakin menisin. Ja innoissani menisinkin :D
Thanks, soulmate and real 'kindred spirit' for your such kind words...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Samoin. Armeijassa hankittuja. Yhdessä on ryypätty ja pantu huoraa jonossa. Joskus runkattu sohvalla pornoa katsellessa tietenkin kännissä ja tilattu pitsat.
Mun kaverit seisoisi helvetin porteilla molemmissa kainaloissa konekiväärit ja sikaarit suussa. Yhdessä vedettäis turpaan saatanaakin ja pantais sitä perseeseen että oppii olemaan pahempi.